Onko teillä elämänilo alentunut pysyvästi läheisen kuoleman jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Niin ja miten se sitten on vaikuttanut minuun? En oikeastaan osaa sanoa, koska vertaaminen siihen vaihtoehtoon että tätä ei olisi tapahtunut on aika vaikeaa. Ehkä nuori ikä oli jollain tavalla suojaava tekijä, samoin läheisiltä saatu tuki, ihan tavallinen arki, koulu, harrastukset, kaverit jne. auttoi myös.

Nuori ihminen sopeutuu ehkä helpommin uuteen tilanteeseen. Sinulla oli varmaankin sukulaisia, jotka huolehtivat sinusta, kun olit menettänyt lähiomaisesi. Toinen selity voisi olla se, että nuorella ihmisellä  ei ole ehtnyt olla kovin monta raskasta menetystä elämässä. Jos on on siihen asti saanut elää turvallisessa ja rakastavass aympäristössä, on paremmin voimia kohdata ensimmäinen suuri suru.

Menetin äskettäin molemmat sisarukseni vuoden sisään, mies menehtyi viisi vuotta sitten. Kaikki olivat 61.

Olen nyt jotenkin lamaantunut, kun kaikki järjestelyt on hoidettu. En sanoisi, että olen menettänyt elämäniloani kokonaan, mutta kyllähän se suru jää sisään asumaan. Itseäni auttaa se, että uskon toiseen todellisuuteen ja jälleennäkemiseen. Ehkä sanoisin, etten ole enää se huoleton nainen, joka vain viiletti paikasta toiseen. Ja tajuan paremmin kaiken rajallisuuden. En halua katkeroitua, yritän löytää elämää ympäriltäni.

Vierailija kirjoitti:

Ei, suoraan sanottuna en ihan ymmärrä näitä joilla koko loppuelämää tuntuu määrittävän vaan se läheisen kuolema. Tuttavapiirissäni on yksi nainen joka on alle kouluikäisenä menettänyt vanhempansa, mutta hädintuskin itse edes muistaa siitä mitään ja on siis koko lapsuutensa elänyt samassa perheessä yhdessä sisaruksensa kanssa. Siitä huolimatta hänen elämänsä tuntuu pyörivän ihan täysin tuon vanhempien menettämisen ympärillä, tuo sitä esiin joka käänteessä ja on ilmeisesti omistanut elämänsä sille, ihannoi näitä kuolleita vanhempia. Ymmärrän että vanhemman menetyksestä voi tulla trauma, mutta silloin ammattiapu olisi paikallaan. Omien sanojensa mukaan hän ei mitään tällaista tarvitse, koska mitään ongelmaa ei kuulemma ole.

Näinhän se on monien traumatisoituneiden, alkoholistien jne. kanssa. Sitten, kun peräseinä tulee joskus vastaan, saattavat ottaa vastaan ja haluta apua tai sitten ei. 

Itselläni tuli valtava uupumus ja masennus, dissosiaatio ja elämän meneminen sijoiltaan. Hain apua, kun tilanne oli jatkunut vuoden, koska minun standardini omalle elämälleni on se, etten halua menneiden traumojen määrittävän tätä päivää ja tulevaisuutta yhtään enempää kuin on pakko (vaikkapa hermosto rakentunut pieleen lapsena traumatisoitumisen seurauksena). Mutta kun noilta on hajalla juuri se nappi, mikä määrittää sen, että haluaisi karistaa sen homman harteiltaan ja yrittää jatkaa eri tavalla niin ei siinä ihan hirveästi voi tehdä heidän puolestaan. 

On. Isäni kuolema 20 vuotta sitten muutti elämää niin paljon, että mikään ei sen jälkeen ole ollut ihan ennallaan. Olenkin sitä ihnetellyt, etten arvanut hänellä olleen niin suuri vaikutus kun sitten lopulta oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Niin ja miten se sitten on vaikuttanut minuun? En oikeastaan osaa sanoa, koska vertaaminen siihen vaihtoehtoon että tätä ei olisi tapahtunut on aika vaikeaa. Ehkä nuori ikä oli jollain tavalla suojaava tekijä, samoin läheisiltä saatu tuki, ihan tavallinen arki, koulu, harrastukset, kaverit jne. auttoi myös.

Nuori ihminen sopeutuu ehkä helpommin uuteen tilanteeseen. Sinulla oli varmaankin sukulaisia, jotka huolehtivat sinusta, kun olit menettänyt lähiomaisesi. Toinen selity voisi olla se, että nuorella ihmisellä  ei ole ehtnyt olla kovin monta raskasta menetystä elämässä. Jos on on siihen asti saanut elää turvallisessa ja rakastavass aympäristössä, on paremmin voimia kohdata ensimmäinen suuri suru.

Mikä oletus on se, että nuorella olisi jotain huolehtivia aikuisia? Monella ei ole. Sitten on tietysti resilienssi rikki jo valmiiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Pahinta on menettää kunnollinen, lahjakas ja perusterve nuori äkillisesti. Kun laitat multaan alle kaksikymppistä rakkaintasi, tiedät, että elämäsi on ohi. Loppuelämäni on lopun odottamista. 

Kunnes jälleen kohdataan. 

Alapeukuttajille toivon samaa kohtaloa.

Liian helpolla pääsee elämässään moni ikävä ihminen kun hyville tapahtuu liikaa pahaa. 

En alapeukuttanut, mutta jos olisin sen tehnyt, niin olisin alapeukuttanut lausettasi, että oma elämä on ohi. Ymmärrän erittäin hyvin sen tuskasi, mutta ette ole olleet symbioosissa. Sinun elämäsi ei ole ohi. Älä tee sitä valintaa, että odotat vain omaa loppuasi. 

Olen eri. Haluan vain sanoa, että edesmennyt rakas läheinen ei varmasti haluaisi, että elossaoleva lähiomainen murehtii täysipäiväisesti hänen kuolemansa jälkeen. Suru jää sydämeen, mutta kyllä ihmisellä on lupa jatkaa elämää. Toivottavasti tuo suruun hukkuva palstalainen jaksaa mennä kävelylle ja nähdä heräävän luonnon, puihin tulleet lehdet ja kuulla linnunlaulua.

Vierailija kirjoitti:

On. Isäni kuolema 20 vuotta sitten muutti elämää niin paljon, että mikään ei sen jälkeen ole ollut ihan ennallaan. Olenkin sitä ihnetellyt, etten arvanut hänellä olleen niin suuri vaikutus kun sitten lopulta oli.

Kun oma elämäni meni sijoiltaan äitini kuoleman jälkeen, se johtui monesta muustakin tekijästä, jotka se kuolema aiheutti. Jos olisi ollut pelkkä äidin menetys ja kaipaus, siitä olisi selvinnut kyllä. Muuttuiko sinun elämässäsi asioita isän kuoleman myötä? Ainoa turvallinen henkilö poistui? Statuksesi muuttui jotenkin? Tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

on pysyvästi vaikuttanut.en ole päässyt yli mummojen ja pappojen kuolemasta.

Mummon kuolema oli kyllä tosi raskasta kun olin 17-vuotias. Samoin tiedän että papan menetys tulee olemaan, onneksi hän on kuitenkin ollut pitkään meidän kanssa.

Huomaa ette ole kokenut mitään oikeasti vaikeita menetyksiä niin kun vanhemman kuolema. Isovanhempien kuolemat on normaalia elämää ja niistä pitää päästä yli.

Olin kouluikäisenä melkein iloinen, kun yksi isovanhempani kuoli sairauteen. Hän oli hirveän ankara ja pelottava enkä voi sanoa rakastaneeni häntä. Kulin myöhemmin, että jotktu aikuisetkin olivat pelänneet häntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Pahinta on menettää kunnollinen, lahjakas ja perusterve nuori äkillisesti. Kun laitat multaan alle kaksikymppistä rakkaintasi, tiedät, että elämäsi on ohi. Loppuelämäni on lopun odottamista. 

Kunnes jälleen kohdataan. 

Alapeukuttajille toivon samaa kohtaloa.

Liian helpolla pääsee elämässään moni ikävä ihminen kun hyville tapahtuu liikaa pahaa. 

En alapeukuttanut, mutta jos olisin sen tehnyt, niin olisin alapeukuttanut lausettasi, että oma elämä on ohi. Ymmärrän erittäin hyvin sen tuskasi, mutta ette ole olleet symbioosissa. Sinun elämäsi ei ole ohi. Älä tee sitä valintaa, että odotat vain omaa loppuasi. 

 

Olen eri. Haluan vain sanoa, että edesmennyt rakas läheinen ei varmasti haluaisi, että elossaoleva lähiomainen murehtii täysipäiväisesti hänen kuolemansa jälkeen. Suru jää sydämeen, mutta kyllä ihmisellä on lupa jatkaa elämää. Toivottavasti tuo suruun hukkuva palstalainen jaksaa mennä kävelylle ja nähdä heräävän luonnon, puihin tulleet lehdet ja kuulla linnunlaulua

Olen samaa mieltä. SIlti sille ei aina voi mitään, mutta kannattaa taistella vastaan. 

Oma äitini järkyttyisi, jos tietäsi, mitä seurauksia hänen kuolemallaan oli. Olen menettänyt työni ja säästöni, ajauduin vääränlaiseen seuraan ja jouduin sosaalityön ja talousneuvonnan ja psykiatrin ja terapeutin asiakkaiksi. 

Tulin kurkkaamaan.

Iltaa. Ajasta poismenneet

aina sydämessäni.

👋

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, suoraan sanottuna en ihan ymmärrä näitä joilla koko loppuelämää tuntuu määrittävän vaan se läheisen kuolema. Tuttavapiirissäni on yksi nainen joka on alle kouluikäisenä menettänyt vanhempansa, mutta hädintuskin itse edes muistaa siitä mitään ja on siis koko lapsuutensa elänyt samassa perheessä yhdessä sisaruksensa kanssa. Siitä huolimatta hänen elämänsä tuntuu pyörivän ihan täysin tuon vanhempien menettämisen ympärillä, tuo sitä esiin joka käänteessä ja on ilmeisesti omistanut elämänsä sille, ihannoi näitä kuolleita vanhempia. Ymmärrän että vanhemman menetyksestä voi tulla trauma, mutta silloin ammattiapu olisi paikallaan. Omien sanojensa mukaan hän ei mitään tällaista tarvitse, koska mitään ongelmaa ei kuulemma ole.

Kuulostaa lapselliselta. Helppohan se on ihailla toki vanhempia kuin ei ole mitään todellista kokemusta elämästä näiden kanssa.

Avioerolapsella on joskus tällainen ihannoitu kuva muualla asuvasta vanhemmastaan. Jos vanhempi ei pidä yhteyttä eikä koskaan ole tapaamisia, poissaoleva aikuinen muutttuu kuin pyhimykseksi lapsen mielikuvissa. Silloin on helppo halveksia ja kritisoioda lähivanhempaa...

[Minulta ei aiempia

kommentteja ketjussa].

🙏

Tänään

19.5. on hyvin rakkaan,

edesmenneen läheiseni

hautajaisten päivämäärä.

🙏

*110 & tämä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Isäni kuolema 20 vuotta sitten muutti elämää niin paljon, että mikään ei sen jälkeen ole ollut ihan ennallaan. Olenkin sitä ihnetellyt, etten arvanut hänellä olleen niin suuri vaikutus kun sitten lopulta oli.

Kun oma elämäni meni sijoiltaan äitini kuoleman jälkeen, se johtui monesta muustakin tekijästä, jotka se kuolema aiheutti. Jos olisi ollut pelkkä äidin menetys ja kaipaus, siitä olisi selvinnut kyllä. Muuttuiko sinun elämässäsi asioita isän kuoleman myötä? Ainoa turvallinen henkilö poistui? Statuksesi muuttui jotenkin? Tms. 

Jotakin sellaista. Sitä on vaikea selittää. Isäni oli se ihminen, joka oikeasti oli kiinnostunut minusta ja tarjosi myös turvaverkkoa ja apua. Isäni poismenon jälkeen ketään sellaista vanhempaa tai sukulaista ei enää ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Isäni kuolema 20 vuotta sitten muutti elämää niin paljon, että mikään ei sen jälkeen ole ollut ihan ennallaan. Olenkin sitä ihnetellyt, etten arvanut hänellä olleen niin suuri vaikutus kun sitten lopulta oli.

Kun oma elämäni meni sijoiltaan äitini kuoleman jälkeen, se johtui monesta muustakin tekijästä, jotka se kuolema aiheutti. Jos olisi ollut pelkkä äidin menetys ja kaipaus, siitä olisi selvinnut kyllä. Muuttuiko sinun elämässäsi asioita isän kuoleman myötä? Ainoa turvallinen henkilö poistui? Statuksesi muuttui jotenkin? Tms. 

 

Jotakin sellaista. Sitä on vaikea selittää. Isäni oli se ihminen, joka oikeasti oli kiinnostunut minusta ja tarjosi myös turvaverkkoa ja apua. Isäni poismenon jälkeen ketään sellaista vanhempaa tai sukulaista ei enää ollut.

Tuttu tilanne. Kai me tästä jotenkin selvitään <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, suoraan sanottuna en ihan ymmärrä näitä joilla koko loppuelämää tuntuu määrittävän vaan se läheisen kuolema. Tuttavapiirissäni on yksi nainen joka on alle kouluikäisenä menettänyt vanhempansa, mutta hädintuskin itse edes muistaa siitä mitään ja on siis koko lapsuutensa elänyt samassa perheessä yhdessä sisaruksensa kanssa. Siitä huolimatta hänen elämänsä tuntuu pyörivän ihan täysin tuon vanhempien menettämisen ympärillä, tuo sitä esiin joka käänteessä ja on ilmeisesti omistanut elämänsä sille, ihannoi näitä kuolleita vanhempia. Ymmärrän että vanhemman menetyksestä voi tulla trauma, mutta silloin ammattiapu olisi paikallaan. Omien sanojensa mukaan hän ei mitään tällaista tarvitse, koska mitään ongelmaa ei kuulemma ole.

Itsellänikin yksi tällainen kaveri ja voi että sitä rasittavuutta. Kuvittelee et

Todellisuudessa on elänyt hemmoteltuja ja suojattua elämää isovanhempiensa kanssa koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Mutta silti vaan kiukuttelee siitä että muilla on vanhemmat.

On selvästi kateellinen ja ymmärtämätön.

Kyllä mulla on äitiäni ikävä, niin että sattuu. Hän oli mun paras kaveri. Ei sitä menetystä tee helpommaksi se, että kuolema ei aivan yllättäen tullut tai että se on luonnollista.

Kun ei voi edes soittaa. Ei yhden ainoaa kertaa istua kahveille ja jutella. Se äidin kuoleman jättämä tyhjyys muistuttaa itsestään säännöllisesti arjessa. Kun en kävelekään tuosta hänen kotiinsa, kun en mene tuon kaupan kautta ja kysy, että tuonko tullessani jotain. Kukaan ei kilistä mun kanssa joulun alla sherryä.

Toinen ihminen vaan leikattiin elämästä pois. Kerralla poikki. Ei meillä jäänyt asioita sanomatta, se on positiivista. Toista silti kaipaa kun ei ole ketään yhtä hyvää ystävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaan otsikon kysymykseen että ei. Totta kai läheisten kuolema on vaikuttanut, mutta ei se ole elämäniloa vähentänyt oikeastaan. Läheiseni kuolivat tsunamissa ja oikeastaan jo seuraavina viikkoina ja kuukausina huomasin kokevani elämäniloa ihan kuten ennenkin. Se oli oikeastaan aika kummallinen tunne, tavallaan tiesi että asiat oli toisin, mutta sitten toisaalta asiat oli ihan tavallisesti. Seuraava kesä oli monella tavalla yksi elämäni parhaista, olosuhteista huolimatta. Olin silloin yläasteella, nyt kolmekymppinen.

Etkö surrut läheisiäsi? Minulle olisi ollut valtava järkytys menettää perheenjäseniäni teini-ikäisenä saati nuorempana. En olisi todellakaan kyennyt seuraavina viikkoina kokemaan elämäniloa ja jatkamaan elämää ihan tavallisesti. Vai tarkoitatko läheisillä jotain muita kuin perheenjäseniä (kuten vanhempia)?

Tietysti surin, ja ihan perheenjäsenistä kyse. Sanoisin kuitenkin, että hämmennys oli ehkä se vallitsevin tunne. Tietty myös suru, varsinkin kun ympärillä oli muitakin surevia, ja hämmentyneitä, ihmisiä. En oikeastaan osaa sanoa, miten kykenee jatkamaan tavallista elämää ja kokemaan asioita. Toisaalta, mikä olisi ollut vaihtoehto? Se tavallinen elämä ja arki tuntui siinä tilanteessa parhaalta vaihtoehdolta.

Kuten tuolla jo aiemmin yritin kuvailla, niin se niin sanotun tavallisen elämän kouluineen, harrastuksineen ja kavereineen sekä epätietoisuuden, odotuksen, menetyksen ja surun yhdistelmä oli aika kummallinen tunne ja hämmentävää. Tavallaan elämä oli siinä mielessä normaalia, että menin kouluun, näin kavereita ja tein muita ihan tavallisia asioita, mutta kuitenkin ne kuolleet läheiset oli usein mielessä tavalla tai toisella. Ei ihan joka hetki, varsinkin kaverien seurassa ja harrastuksissa asia oli omassa mielessä enemmän jossain taka-alalla. Se koettu elämänilo ja onnelliset hetket liittyi usein just näihin tilanteisiin, kun kaikki tuntui tavalliselta ja koin jonkun onnistumisen tai hauskan asian, esimerkiksi mukava hetki ystävien kanssa, onnistuminen harrastuksissa, hyvä numero kokeessa ja talvi-iltana kävely kotiin katsellen kirkasta tähtitaivasta.

Itsestäni tuntui, että kevät alkoi sinä vuonna tosi aikaisin ja oli pitkä ja aurinkoinen. En tiedä oliko se todellisuudessa niin, mutta tämä on se mielikuva. Tietty oli surullisiakin tilanteita, kun jokaisen kuolema varmistui ja sitten aikanaan järjestettiin hautajaiset, mutta toisaalta tämä tapahtui vasta kuukausien kuluttua. Tukea sain kyllä todella monilta ihmisiltä, minulla oli tukena toinen vanhempi, isovanhemmat, ystävät sekä muut läheiset.

En tiedä onko jotain elämäniloa ollutkaan kohdallani. Vanhempani kuoli ennenkuin kouluun menin. Toisen vanhempani fyysinen ja etenkin henkinen tilanne vaikutti elämääni koko kasvuikäni ja nuorena aikuisena. Ei siihen aikaan menty lekuriin t. sururyhmiin.

Nyt ikää on ja siippa vanhempi kuin minä. Ei leskenä eläminen oikein kiinnosta.

Tärkeä ystävä äkillisesti menehtyi viime kesänä. Ystäväni on ollut minulle tärkeä tuki arjessa. Nyt on ensimmäinen kevät ilman häntä. Tietty tyhjyys ja apeus on läsnä.

Ei vaikuta sillä täältä lähteneet läheiset ovat olleet iäkkäitä ja on ollut luonnollista, että heidän aikansa tuli täyteen. Sen sijaan se, että läheinen ihminen petti minua usean kuukauden ajan jätti syvät arvet ja horjuutti perusturvallisuuden tunnetta ja sen jälkeen minusta on tullut skeptinen, epäileväinen ja elämänilo katosi. En odota enää mitään kivaa kohdalleni, sillä pohjalla jäytää ajatus, että jokin iso pettymys seuraa kaikesta.

Eli koen pettämisen olleen kuolema omalle sielulleni.