Lue keskustelun säännöt.
Onko lapsesi "arki viritetty liian kireälle"?
Itse olen teinipojan äitinä aina ollut sitä mieltä, että lapsella on hyvä olla jokin harrastus, josta lapsi itse tykkää. Mutta liika on aina liikaa, yksi harrastus mielestäni riittää. Lapsen täytyy saada myös rentoutua ja vain olla.
Samoilla linjoilla on myös lapsiasiavaltuutettu:
"Lasten mielenterveyttä kuormittavat nykyaikoina muutkin kuin traumaattiset kokemukset. Lasten kasvuympäristöt ovat usein hyvin virikkeellisiä ja kasvatus tavoitteellista. Ärsykkeiden tulva on aiempaa suurempaa. Niin kotona kuin varhaiskasvatuksessa, koulussa ja ohjatuissa vapaa-ajan toiminnoissa panostetaan lapsen kehitykseen ja tavoitellaan mahdollisimman hyviä suorituksia. Liian paineistettu arki vailla riittävää lepoa ja vapaa-aikaa muodostaa kuitenkin riskin lapsen mielenterveydelle. Liian kireälle viritetty arki ei tee hyvää myöskään lapsen kasvatuksesta vastaaville aikuisille."
Ote lapsiasiavaltuutetun aloitteesta "Lasten mielenterveyden kriisi on koko yhteiskunnan asia" (28.3.2023)
https://lapsiasia.fi/-/kannanotto_mielenterveyden-kriisi
Joten pienten lasten vanhemmat - myös tulevat - älkää täyttäkö lastenne arkea harrastus- yms. menojen paljoudella.
Kommentit (162)
Vierailija kirjoitti:
Aloitin monipuoliset liikuntaharrastukset ja soitonopiskelun alle kouluikäisenä. Ala-asteikäisenä minulla oli harrastuksia joka ilta ja silti jäi aikaa lukea monta kirjaa viikossa ja juosta ulkona kavereiden kanssa ja leikkiä barbeilla ja vaihdella kiiltokuvia ja hoitaa eläimiä.
Liikunta- ja musiikkiharrastukset kehittävät lapsen aivoja ja tekevät siten koulunkäynnistä helpompaa. Minun ei tarvinnut paljon opiskella koulussa niin sain jo hyviä numeroita. Harrastukset ovat kantaneet aikuisuuteen asti vaikeiden aikojenkin tukena. En tiedä miten olisin selvinnyt vaikeista ajoista jos en olisi saanut uppoutua harrastusten pariin.
Nyt opetan opiskelemiani lajeja ja olen todella kiitollinen siitä että sain harrastaa. Monet kaverini valittelevat elämän tylsyyttä ja merkityksettömyyttä. Minulla ei ole tätä ongelmaa, minulla on elämässäni jatkuvasti suurta merkitystä.
Yksi juttu on sitten asuinpaikka. Jos harjoituksiin vieminen vie tunteja niin se uuvuttaa varmasti. Lapsiperheitä suosittelisin muuttamaan pienemmälle paikkakunnalle joissa kuitenkin olisi valinnanvapautta harrastaa laadukkaasti.
Itse olen laillasi harrastanut paljon ja harrastan edelleen. Toki harrastuksista saa voimaa.
Mutta silti minä suosittelisin lapsiperheitä muuttamaan paikkakunnalle, jossa heillä on vahvat sukulais- ja ystäväverkostot. Niistäkin saa apua vaikeina aikoina, ja lisäksi paljon muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Miksi luulet, että tavoitteellinen harrastaminen estää koulussa menestymisen?
Ei se estäkään. Mutta jos hakee täydellisyyttä sekä koulussa että harrastuksissa, voi mielenterveys joutua myöhemmin koetukselle.
Haluaisin nähdä pianistin, joka 5 vuoden harjoittelun jälkeen osaa soittaa vain ukko-nooan, koska eihän tavotteita tarvitse olla.
Pianosta puheen ollen. Pakko sanoa tähän väliin, että esiteini-ikäinen lapseni innostui pianosta tänä kesänä, kun sattui olemaan paljon joutilasta aikaa. Annoin hänelle omat vanhat pianokouluvihkoni, nuotteja hän osasi valmiiksi lukea.
Hänellä ei ollut pianon suhteen minkäänlaisia tavoitteita, eikä niitä ole varmasti tulevaisuudessakaan. Mutta hämmästyttävän paljon hän oppi parin kuukauden aikana, kun joka päivä soitteli vähän itsekseen.
Kun koulu alkaa, ei hänellä varmastikaan riitä aikaa pianon soitteluun. Mutta mielestäni tosi mukavaa, että hän voi tulevaisuudessa säestellä soinnuilla vaikkapa bändikavereita tai soitella nuoteista helppoja lauluja.
Eli tavoitteetonkin tekeminen voi viedä yllättävän pitkälle, ja itse olen nähnyt suomalaisen koulujärjestelmän vahvuutena juuri nämä tylsistyttävän pitkät kesälomat, joiden aikana voi tehdä jotain ihan uutta ja paineetonta.
Ikävä pilata ajatuksesi, mutta sekin on tavoite, jos haluaa säestää bändikavereita. Täss' ketjussa on outo ajatus, että tavoite on jotain negatiivista, joka aiheutta hirveästi paineita ja sairastuttaa mielen. Toki tavoite voi sellaiseksikin muodostua, mutta lähtökohtaisesti tavoite on vain jotain, mitä ihminen haluaa oppia tekemään.
Ikävä pilata ajatuksesi, mutta kyseisellä lapsella ei tosiaan ole ollut minkäänlaista tavoitetta pianonsoiton suhteen. Kuten yllä kirjoitin, on minun mielestäni tosi mukavaa että hän voi säestellä tulevaisuudessa bändikavereita.
Kuten sanottu, lapsi soittaa joka päivä yksinomaan siksi, että se on kivaa. Tai siksi että hänellä on tylsää. Ja etenee huimaa vauhtia.
Juuri tällaisia kesiä ja tällaisia kokeiluita itse pidän arvokkaina, koska niiden avulla ihminen oppii itse tekemään asioita, ja toisaalta voi koettaa monta erilaista asiaa ja selvittää, mistä tykkää todella. Mutta tosiaan tämäkin on minun mielipiteeni, ei lapsen.
Mikä saa sinut ajattelemaan, että harrastaminen ei voi olla yksinomaan kivaa, jos siihen sisältyy tavoite?
Mikä tekee suomen kielestä sinulle niin vaikeaa? Koko ajan luet kaikkea, mitä tekstissä ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Todellä typerä aikuinen, jos tuolla tavalla toimii. Fiksu vanhempi tukee ja kannustaa lastaan sellaisena kuin tämä on eikä elä lapsen kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Toki joskus tarvitaan vähän "perseelle potkimista", mutta painostamalla ei saa mitään hyvää aikaan.
Voi jee. Se pieni perseelle potkiminen voi yhdellä nuorella piristää ja toisella viedä vakaviin mielenterveydellisiin seurauksiin.
Ei voi viedä ongelmiin, kun vanhemmat eivät ole niin vammaisia kuin sinä, joka et selkeästi edes ymmärrä, mitä "perseelle potkiminen" tuossa tarkoittaa. Vanhemman pitää tuntea oma lapsensa niin hyvin, että tietää, millaista tukea ja patistelua hän tarvitsee. Lapsia ei myöskään voi kääriä pumpuliin ja suojella kaikelta ikävältä, jos heistä haluaa kasvattaa yhteiskuntakelpoisia aikuisia. Ja mt-ongelmista ei pidä tehdä mitään peikkoa, jonka pelossa ei uskalleta tehdä mitään. Niitä kuin voi tulla, vaikka olisi miten kevyet ja rennot harrastukset.
Osa ihmisistä on vammaisia. Osa taas käyttää vammaista haukkumasanana. Jälkimmäiset ihmiset ovat paljon säälittävämpiä.
Vammaisuutta on monenlaista. Jonkinlaisesta vammasta se kielii, jos lasten harrastamisesta ei mitään muuta tule mieleen kuin mt-ongelmat. Toki taustalla voi olla myös projisointi, jossa omat liiallisuuksiin menneet tavoitteet yleisestään kaikille automaattisesti tulevaksi asiaksi.
No niin, nyt ilmeisesti lapsiasiavaltuutettukin on vammainen jonkun mielestä.
Kiukusta päätellen monen lapsen ja aikuisen arki on viritetty aika tiukalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Todellä typerä aikuinen, jos tuolla tavalla toimii. Fiksu vanhempi tukee ja kannustaa lastaan sellaisena kuin tämä on eikä elä lapsen kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Toki joskus tarvitaan vähän "perseelle potkimista", mutta painostamalla ei saa mitään hyvää aikaan.
Voi jee. Se pieni perseelle potkiminen voi yhdellä nuorella piristää ja toisella viedä vakaviin mielenterveydellisiin seurauksiin.
Ei voi viedä ongelmiin, kun vanhemmat eivät ole niin vammaisia kuin sinä, joka et selkeästi edes ymmärrä, mitä "perseelle potkiminen" tuossa tarkoittaa. Vanhemman pitää tuntea oma lapsensa niin hyvin, että tietää, millaista tukea ja patistelua hän tarvitsee. Lapsia ei myöskään voi kääriä pumpuliin ja suojella kaikelta ikävältä, jos heistä haluaa kasvattaa yhteiskuntakelpoisia aikuisia. Ja mt-ongelmista ei pidä tehdä mitään peikkoa, jonka pelossa ei uskalleta tehdä mitään. Niitä kuin voi tulla, vaikka olisi miten kevyet ja rennot harrastukset.
Osa ihmisistä on vammaisia. Osa taas käyttää vammaista haukkumasanana. Jälkimmäiset ihmiset ovat paljon säälittävämpiä.
Vammaisuutta on monenlaista. Jonkinlaisesta vammasta se kielii, jos lasten harrastamisesta ei mitään muuta tule mieleen kuin mt-ongelmat. Toki taustalla voi olla myös projisointi, jossa omat liiallisuuksiin menneet tavoitteet yleisestään kaikille automaattisesti tulevaksi asiaksi.
No niin, nyt ilmeisesti lapsiasiavaltuutettukin on vammainen jonkun mielestä.
Se on sossutäti jonka pitää yrittää olla jollain tapaa relevantti palkkansa eteen. Turhake.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Miksi luulet, että tavoitteellinen harrastaminen estää koulussa menestymisen?
Ei se estäkään. Mutta jos hakee täydellisyyttä sekä koulussa että harrastuksissa, voi mielenterveys joutua myöhemmin koetukselle.
Haluaisin nähdä pianistin, joka 5 vuoden harjoittelun jälkeen osaa soittaa vain ukko-nooan, koska eihän tavotteita tarvitse olla.
Pianosta puheen ollen. Pakko sanoa tähän väliin, että esiteini-ikäinen lapseni innostui pianosta tänä kesänä, kun sattui olemaan paljon joutilasta aikaa. Annoin hänelle omat vanhat pianokouluvihkoni, nuotteja hän osasi valmiiksi lukea.
Hänellä ei ollut pianon suhteen minkäänlaisia tavoitteita, eikä niitä ole varmasti tulevaisuudessakaan. Mutta hämmästyttävän paljon hän oppi parin kuukauden aikana, kun joka päivä soitteli vähän itsekseen.
Kun koulu alkaa, ei hänellä varmastikaan riitä aikaa pianon soitteluun. Mutta mielestäni tosi mukavaa, että hän voi tulevaisuudessa säestellä soinnuilla vaikkapa bändikavereita tai soitella nuoteista helppoja lauluja.
Eli tavoitteetonkin tekeminen voi viedä yllättävän pitkälle, ja itse olen nähnyt suomalaisen koulujärjestelmän vahvuutena juuri nämä tylsistyttävän pitkät kesälomat, joiden aikana voi tehdä jotain ihan uutta ja paineetonta.
Jos esiteini osaa muutakin kuin yhden kappaleen niin hänellä on ollut tavotteita, nimittäin oppia uusia kappaleita. Jos soittaisi tavoitteettomasti niin pimputtelisi ilman nuotteja tai sitten samoja melodioita koko ajan. Ei tavoitteet tarkoita, että pitäisi opetella soittamaan joku Mozardin konsertto, vaan ne voi olla pieniäkin, kuten jonkun lastenlaulun opetteleminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Miksi luulet, että tavoitteellinen harrastaminen estää koulussa menestymisen?
Ei se estäkään. Mutta jos hakee täydellisyyttä sekä koulussa että harrastuksissa, voi mielenterveys joutua myöhemmin koetukselle.
Haluaisin nähdä pianistin, joka 5 vuoden harjoittelun jälkeen osaa soittaa vain ukko-nooan, koska eihän tavotteita tarvitse olla.
Pianosta puheen ollen. Pakko sanoa tähän väliin, että esiteini-ikäinen lapseni innostui pianosta tänä kesänä, kun sattui olemaan paljon joutilasta aikaa. Annoin hänelle omat vanhat pianokouluvihkoni, nuotteja hän osasi valmiiksi lukea.
Hänellä ei ollut pianon suhteen minkäänlaisia tavoitteita, eikä niitä ole varmasti tulevaisuudessakaan. Mutta hämmästyttävän paljon hän oppi parin kuukauden aikana, kun joka päivä soitteli vähän itsekseen.
Kun koulu alkaa, ei hänellä varmastikaan riitä aikaa pianon soitteluun. Mutta mielestäni tosi mukavaa, että hän voi tulevaisuudessa säestellä soinnuilla vaikkapa bändikavereita tai soitella nuoteista helppoja lauluja.
Eli tavoitteetonkin tekeminen voi viedä yllättävän pitkälle, ja itse olen nähnyt suomalaisen koulujärjestelmän vahvuutena juuri nämä tylsistyttävän pitkät kesälomat, joiden aikana voi tehdä jotain ihan uutta ja paineetonta.
Jos esiteini osaa muutakin kuin yhden kappaleen niin hänellä on ollut tavotteita, nimittäin oppia uusia kappaleita. Jos soittaisi tavoitteettomasti niin pimputtelisi ilman nuotteja tai sitten samoja melodioita koko ajan. Ei tavoitteet tarkoita, että pitäisi opetella soittamaan joku Mozardin konsertto, vaan ne voi olla pieniäkin, kuten jonkun lastenlaulun opetteleminen.
Onko musiikin kuuntelukin tavoitteellista, jos kuuntelee useampaa kuin yhtä kappaletta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mukava valkku kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Urheiluharrastus sisältää usein kilpailemista ja voittaminen on keskimäärin kivempaa kuin häviäminen. Monipuolinen ja määrällisesti riittävä harjoittelu jo lapsuudessa antaa valmiudet parempaan suoriutumiseen nuorena ja aikuisena sekä mahdollisuuden tavoitella omaa maksimiaan, saada kehostaan irti sen mitä siitä on saatavissa. Jos lapsena ei harjoittele monipuolisesti ja riittävästi, ei aikuisena voi saada niitä tuloksia, joita olisi voinut tehdä, jos lapsena/nuorena harjoitteli kunnolla. Eli tarjotaan lapselle/nuorelle edes se mahdollisuus tavoitella huippua, jos hän niin jossain vaiheessa päättää. Se huippu-urheulu on tekemätön paikka jos ei liiku ja urheile jo nuorena.
Toki monessa lajissa on nykyään sekin mahdollisuus, että jos olet tarpeeksi hyvä ikävuosina 20-40 niin ei ole taloushuolia loppuelämän aikana. Tai vaikka jos et olisikaan niin saat ihan hyvän liksan, vaikket ihan tähti olisikaan.
Tietenkään kaikki eivät halua tavoitella parastaan ja heille riittää se, että saavat harrastaa rakastamaansa lajia omalla tasollaan ja tavallaan. Suotakoon se heille, mutta tarjotaan myös mahdollisuus niille, jotka haluavat huipulle.
Tavallaan olen samaa mieltä, että lapselle pitää tarjota mahdollisuus. Varsinkin, jos kilpailuviettiä riittää.
Mutta minusta on välttämätöntä kiinnittää riittävästi huomiota lapsen jaksamiseen kokonaisuutena. Kyllä minunkin lapseni harrastaisi joka päivä, jos saisi. Hänellä on kaksi tärkeää urheiluharrastusta, joissa molemmissa hänellä on tavoitteita. Ja kilpailuvietti on ihan käsittämätön. Toinen laji on tällainen, jossa mennään ammattimaiseksi jo todella nuorena. Toinen on myöhäisemmän kypsymisen laji. Kumpaakaan emme anna harrastaa kuin 2x viikko, koska 10-vuotiaalla pitää olla muutakin elämää kuin urheilu. Pitää olla aikaa olla kavereiden kanssa, lukea, nukkua, katsoa leffoja, käydä teatterissa, ottaaa rennosti.
Itselläni oli tuon ikäisenä myös kaksi lajia ja 7x treeniä viikossa. Jokainen perheen lomamatka pyöri urheilun ympärillä. Minulla ei ollut kavereita harrastusten ulkopuolella. Paloin loppuun ensimmäisen kerran ennen kuin olin edes yläasteella. Eikä minusta tullut huippua kummassakaan lajissa.
Vierailija kirjoitti:
Tärkeä aihe. Haluaisin vielä lisätä, että lapsia on monenlaisia. Tai karkeasti sanoen kahdenlaisia.
Toiset ovat sähköjäniksiä, jotka kaipaavat paljon tekemistä. He addiktoituvat usein helposti ruutuihin jos eivät saa toteuttaa itseään, liikkua, tutkia ja rakentaa.
Toiset taas tarvitsevat paljon aikaa uneen, ihmettelyyn, palautumiseen sosiaalisista tilanteista. Heillä kuormitus vie helposti raivarien puolelle, etenkin jos he sattuvat olemaan tunnollisia.
Itselleni on sattunut molemman sortin lapsia, ja heidän vapaa-aikansa on pitänyt järjestää eri tavoin.
Sitten on vielä erikseen pikku herkkiksiä, jotka tulkitsevat vanhempiensa sanattomia toiveita ja usein alkavat toteuttaa vanhempien omia lapsuuden unelmia koulussa ja harrastusrintamalla. Ihan omasta tahdostaan. Ehkä. He ovat ehkä suurimmassa vaarassa.
Todella hyvin sanottu. Komppaan täysin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mukava valkku kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Urheiluharrastus sisältää usein kilpailemista ja voittaminen on keskimäärin kivempaa kuin häviäminen. Monipuolinen ja määrällisesti riittävä harjoittelu jo lapsuudessa antaa valmiudet parempaan suoriutumiseen nuorena ja aikuisena sekä mahdollisuuden tavoitella omaa maksimiaan, saada kehostaan irti sen mitä siitä on saatavissa. Jos lapsena ei harjoittele monipuolisesti ja riittävästi, ei aikuisena voi saada niitä tuloksia, joita olisi voinut tehdä, jos lapsena/nuorena harjoitteli kunnolla. Eli tarjotaan lapselle/nuorelle edes se mahdollisuus tavoitella huippua, jos hän niin jossain vaiheessa päättää. Se huippu-urheulu on tekemätön paikka jos ei liiku ja urheile jo nuorena.
Toki monessa lajissa on nykyään sekin mahdollisuus, että jos olet tarpeeksi hyvä ikävuosina 20-40 niin ei ole taloushuolia loppuelämän aikana. Tai vaikka jos et olisikaan niin saat ihan hyvän liksan, vaikket ihan tähti olisikaan.
Tietenkään kaikki eivät halua tavoitella parastaan ja heille riittää se, että saavat harrastaa rakastamaansa lajia omalla tasollaan ja tavallaan. Suotakoon se heille, mutta tarjotaan myös mahdollisuus niille, jotka haluavat huipulle.
Tavallaan olen samaa mieltä, että lapselle pitää tarjota mahdollisuus. Varsinkin, jos kilpailuviettiä riittää.
Mutta minusta on välttämätöntä kiinnittää riittävästi huomiota lapsen jaksamiseen kokonaisuutena. Kyllä minunkin lapseni harrastaisi joka päivä, jos saisi. Hänellä on kaksi tärkeää urheiluharrastusta, joissa molemmissa hänellä on tavoitteita. Ja kilpailuvietti on ihan käsittämätön. Toinen laji on tällainen, jossa mennään ammattimaiseksi jo todella nuorena. Toinen on myöhäisemmän kypsymisen laji. Kumpaakaan emme anna harrastaa kuin 2x viikko, koska 10-vuotiaalla pitää olla muutakin elämää kuin urheilu. Pitää olla aikaa olla kavereiden kanssa, lukea, nukkua, katsoa leffoja, käydä teatterissa, ottaaa rennosti.
Itselläni oli tuon ikäisenä myös kaksi lajia ja 7x treeniä viikossa. Jokainen perheen lomamatka pyöri urheilun ympärillä. Minulla ei ollut kavereita harrastusten ulkopuolella. Paloin loppuun ensimmäisen kerran ennen kuin olin edes yläasteella. Eikä minusta tullut huippua kummassakaan lajissa.
Kuulostat viisaalta vanhemmalta. Juuri noinhan sen pitää mennä. Vanhemman pitää huolehtia kohtuudesta lapsen elämässä, vaikka se lapsen tavoittelema elämäntyyli olisi yleisesti hyväksytty ja ihailtukin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Miten ihmeessä joku voi alapeukuttaa ajatusta, että koulu on tärkein?
Joku, jonka lähipiirissä ei pärjätä kovin hyvin koulussa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kids Are Stressed By Too Many After-School Activities | The Duan Family | Supernanny Full Episodes
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kasvurauha. Piste.
Vanhemmuusrauha. Piste.
Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.
Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.
Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.
Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Miten ihmeessä joku voi alapeukuttaa ajatusta, että koulu on tärkein?
Joku, jonka lähipiirissä ei pärjätä kovin hyvin koulussa?
Eiköhän se ole ihan sanavalinta "nuoren elämän ensisijainen tarkoitus on kehittyä ja edistyä koulussa". Se on tärkeää tietysti, mutta en väittäisi elämän ensisijaiseksi tarkoituksesi kenellekään. Siihen pitää panostaa, mutta elämän tarkoitukseksi koulunkäynti harvoin riittää. Usein nuoruuden omat kehitystehtävät ovat lopulta kodista irtaantumisessa, oman identiteetin löytämisessä, oman ajattelun kehittämisessä ja sosiaalisissa suhteissa. Ja vanhempi tekee parhaansa siinä kaikessa rytäkässä, että koulu hoidetaan näistä huolimatta parhaalla mahdollisella tavalla. Parhaassa tapauksessa opettajat osaavat auttaa näiden yhdistämisellä toisiinsa.
Vierailija kirjoitti:
Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.
Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.
Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.
Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.
Minun näkökulmani on, että päiväkodissa suhtaudutaan melkein torjuvasti varhaiseen luku- ja laskutaitoon, vaikka se olisi syntynyt lapsen itsensä aloitteesta.
Ystäväni lapsi oli varhainen lukija, ja hän otti asian puheeksi vasukeskustelussa. Vastaukseksi tuli välittömästi, että ei sillä lukutaidolla ole merkitystä, vaan asioilla x, y ja z, joita lapsesi ei todellakaan osaa.
Toisille lapsille lukeminen tai laskeminen on helppoa, toiset ovat luonnostaan sosiaalisia. Jostakin syystä sosiaalisuus on tällä hetkellä se asia, jota kasvattajat erityisesti arvostavat. Ymmärrän kyllä, että tässä halutaan toimia vastavoimana lapsuuden lyhenemiselle, akateemiselle preppaamiselle ja koville harrastuspaineille, mutta lopulta kysymys on henkilökohtaisista lahjakkuuden ja kypsymisen alueista, joille lapsi tai vanhemmat eivät välttämättä voi paljoakaan.
Siksi olisi mielestäni hyvä, että välillä kehuttaisiin myös niitä lukijoita, laskijoita ja urheilijoita, etenkin jos heiltä puuttuu tätä kovasti arvostettua reippautta ja rohkeutta. Persoonia on erilaisia, ja kasvurauha kuuluu kaikille.
On maailma muuttunut siitä kun minä olin nuori (nyt 40 v.). Minäkin harrastin kyllä useaa urheilulajia samaan aikaan ja touhusin koko ajan jotain mutta eihän se tällaista ollut kuin nykyään. Jo pelkästään ajan käyttö oli erilaista silloin. Toisaalta kukaan ei minua niihin pakottanut vaan sain itse valita harrastukseni. Olen kyllä samaa mieltä siitä että lasta on turha kuormittaa liian monilla odotuksilla, ongelmahan ei varmaan niinkään ole lapsen omat intohimot vaan ne ulkopuolelta tulevat. Se ei ole tukemista, jos vanhemmat kovasti ohjaavat lastaan tiettyyn suuntaan vaikka lapsi ei ehkä itse sitä halua, vaan se on painostamista. Sen sijaan tukeminen lapsen oman intohimon toteuttamisessa on eri asia. Lapsihan on erillinen ihminen eikä se ole syntynyt tänne toteuttamaan vanhempien täyttymättömiä haaveita, toiveita jne vaan elämään omana itsenään, mitä se sitten onkaan.
Eipä niinkään arki, mutta pojan mopon viritin liian kireäksi, pitkässä alamäessä leipo kiinni tosin vauhtia oli 102km/h
Sitä voitkin miettiä loppuillan, jos sinulla ei kerran ole ketjun aiheeseen mitään sanottavaa :)