Lue keskustelun säännöt.
Onko lapsesi "arki viritetty liian kireälle"?
Itse olen teinipojan äitinä aina ollut sitä mieltä, että lapsella on hyvä olla jokin harrastus, josta lapsi itse tykkää. Mutta liika on aina liikaa, yksi harrastus mielestäni riittää. Lapsen täytyy saada myös rentoutua ja vain olla.
Samoilla linjoilla on myös lapsiasiavaltuutettu:
"Lasten mielenterveyttä kuormittavat nykyaikoina muutkin kuin traumaattiset kokemukset. Lasten kasvuympäristöt ovat usein hyvin virikkeellisiä ja kasvatus tavoitteellista. Ärsykkeiden tulva on aiempaa suurempaa. Niin kotona kuin varhaiskasvatuksessa, koulussa ja ohjatuissa vapaa-ajan toiminnoissa panostetaan lapsen kehitykseen ja tavoitellaan mahdollisimman hyviä suorituksia. Liian paineistettu arki vailla riittävää lepoa ja vapaa-aikaa muodostaa kuitenkin riskin lapsen mielenterveydelle. Liian kireälle viritetty arki ei tee hyvää myöskään lapsen kasvatuksesta vastaaville aikuisille."
Ote lapsiasiavaltuutetun aloitteesta "Lasten mielenterveyden kriisi on koko yhteiskunnan asia" (28.3.2023)
https://lapsiasia.fi/-/kannanotto_mielenterveyden-kriisi
Joten pienten lasten vanhemmat - myös tulevat - älkää täyttäkö lastenne arkea harrastus- yms. menojen paljoudella.
Kommentit (162)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Todellä typerä aikuinen, jos tuolla tavalla toimii. Fiksu vanhempi tukee ja kannustaa lastaan sellaisena kuin tämä on eikä elä lapsen kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Toki joskus tarvitaan vähän "perseelle potkimista", mutta painostamalla ei saa mitään hyvää aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Suurin osa minun tuntemistani nuorista mielenterveyspotilaista on ollut sekä hyviä koulussa että menestyviä junioriurheilijoita.
Aloituksen pointtina oli se, ettemme saa rakentaa sellaista maailmaa, jossa lasten ja nuorten elämä on oletusarvoisesti täynnä tavoitteita.
Siitä ne mielenterveysongelmat vasta kumpuavatkin, jos elämä on tavoitteetonta haahuilua. Vähemmästäkin masentuu, jos ei ole mitään mitä tavoitella ja minkä eteen tehdä töitä. Tavoitehan ei tarkoita sitä, että kaikkien jääkiekkoa harrastavien on pakko tähdä NHL:ään ja kaikkien pianon soittajien pitää tavoitella Olli Mustosen tasoa. Tavoite voi olla myös omalle tasolle järkevä ja saavutettavissa oleva. Ihan vaikka se, että 7v lapsi oppii luistelemaan kaukalon päästä päähän tai 15v pianisti oppii soittamaan oman lempilaulunsa tai mikä nyt kenellekin sopii. Jos harrastuksessa ei ole mitään tavoitteita, kiinnostus siihen lopahtaa hyvin nopeasti.
Tuo ajattelumallisi on esimerkki siitä, miten läpeensä paineistettu on nykyajan käsitys harrastamisesta. Sinä väität, että harrastuksessa täytyy olla tavoitteita, tai muuten kiinnostus lopahtaa. Eli harrastus on olemassa harrastuksen itsensä vuoksi, ja sitten mietitään miten kiinnostusta saadaan pidettyä yllä. Varmasti esimerkiksi harrastusorganisaatioiden näkökulmasta asia on noin.
Mutta lapsen tai nuoren näkökulmasta asia on toinen. Oikeasti kaiken keskiössä pitäisi olla kiinnostus. Kiinnostus sitten tuo mukanaan tavoitteet. Jos ei ole kiinnostusta, ei tarvitse olla tuota nimenomaista harrastustakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Miksi sinä, aikuinen, toimit tuolla tavalla, että lapselle aiheutuu stressiä? Ei ole ollenkaan normaalin aikuisen toimintaa tuo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Suurin osa minun tuntemistani nuorista mielenterveyspotilaista on ollut sekä hyviä koulussa että menestyviä junioriurheilijoita.
Aloituksen pointtina oli se, ettemme saa rakentaa sellaista maailmaa, jossa lasten ja nuorten elämä on oletusarvoisesti täynnä tavoitteita.
Siitä ne mielenterveysongelmat vasta kumpuavatkin, jos elämä on tavoitteetonta haahuilua. Vähemmästäkin masentuu, jos ei ole mitään mitä tavoitella ja minkä eteen tehdä töitä. Tavoitehan ei tarkoita sitä, että kaikkien jääkiekkoa harrastavien on pakko tähdä NHL:ään ja kaikkien pianon soittajien pitää tavoitella Olli Mustosen tasoa. Tavoite voi olla myös omalle tasolle järkevä ja saavutettavissa oleva. Ihan vaikka se, että 7v lapsi oppii luistelemaan kaukalon päästä päähän tai 15v pianisti oppii soittamaan oman lempilaulunsa tai mikä nyt kenellekin sopii. Jos harrastuksessa ei ole mitään tavoitteita, kiinnostus siihen lopahtaa hyvin nopeasti.
Tuo ajattelumallisi on esimerkki siitä, miten läpeensä paineistettu on nykyajan käsitys harrastamisesta. .
Mitä oikein sekoilet? Lainaamassasi viestssähän nimenomaan ei painosteta, vaan lapsi saa harrastaa ihan omalla tasollaan. VALOJA PÄÄLLE ja lukutaitoa kehiin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Todellä typerä aikuinen, jos tuolla tavalla toimii. Fiksu vanhempi tukee ja kannustaa lastaan sellaisena kuin tämä on eikä elä lapsen kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Toki joskus tarvitaan vähän "perseelle potkimista", mutta painostamalla ei saa mitään hyvää aikaan.
Voi jee. Se pieni perseelle potkiminen voi yhdellä nuorella piristää ja toisella viedä vakaviin mielenterveydellisiin seurauksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Miksi sinä, aikuinen, toimit tuolla tavalla, että lapselle aiheutuu stressiä? Ei ole ollenkaan normaalin aikuisen toimintaa tuo.
Miksi ajattelet minun toimivan näin, jos itse juuri kirjoitin arvostelevasti siitä, miten EI SAISI toimia?
Aloitin monipuoliset liikuntaharrastukset ja soitonopiskelun alle kouluikäisenä. Ala-asteikäisenä minulla oli harrastuksia joka ilta ja silti jäi aikaa lukea monta kirjaa viikossa ja juosta ulkona kavereiden kanssa ja leikkiä barbeilla ja vaihdella kiiltokuvia ja hoitaa eläimiä.
Liikunta- ja musiikkiharrastukset kehittävät lapsen aivoja ja tekevät siten koulunkäynnistä helpompaa. Minun ei tarvinnut paljon opiskella koulussa niin sain jo hyviä numeroita. Harrastukset ovat kantaneet aikuisuuteen asti vaikeiden aikojenkin tukena. En tiedä miten olisin selvinnyt vaikeista ajoista jos en olisi saanut uppoutua harrastusten pariin.
Nyt opetan opiskelemiani lajeja ja olen todella kiitollinen siitä että sain harrastaa. Monet kaverini valittelevat elämän tylsyyttä ja merkityksettömyyttä. Minulla ei ole tätä ongelmaa, minulla on elämässäni jatkuvasti suurta merkitystä.
Yksi juttu on sitten asuinpaikka. Jos harjoituksiin vieminen vie tunteja niin se uuvuttaa varmasti. Lapsiperheitä suosittelisin muuttamaan pienemmälle paikkakunnalle joissa kuitenkin olisi valinnanvapautta harrastaa laadukkaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Todellä typerä aikuinen, jos tuolla tavalla toimii. Fiksu vanhempi tukee ja kannustaa lastaan sellaisena kuin tämä on eikä elä lapsen kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Toki joskus tarvitaan vähän "perseelle potkimista", mutta painostamalla ei saa mitään hyvää aikaan.
Voi jee. Se pieni perseelle potkiminen voi yhdellä nuorella piristää ja toisella viedä vakaviin mielenterveydellisiin seurauksiin.
Ei voi viedä ongelmiin, kun vanhemmat eivät ole niin vammaisia kuin sinä, joka et selkeästi edes ymmärrä, mitä "perseelle potkiminen" tuossa tarkoittaa. Vanhemman pitää tuntea oma lapsensa niin hyvin, että tietää, millaista tukea ja patistelua hän tarvitsee. Lapsia ei myöskään voi kääriä pumpuliin ja suojella kaikelta ikävältä, jos heistä haluaa kasvattaa yhteiskuntakelpoisia aikuisia. Ja mt-ongelmista ei pidä tehdä mitään peikkoa, jonka pelossa ei uskalleta tehdä mitään. Niitä kuin voi tulla, vaikka olisi miten kevyet ja rennot harrastukset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Miksi sinä, aikuinen, toimit tuolla tavalla, että lapselle aiheutuu stressiä? Ei ole ollenkaan normaalin aikuisen toimintaa tuo.
Miksi ajattelet minun toimivan näin, jos itse juuri kirjoitin arvostelevasti siitä, miten EI SAISI toimia?
Koska sinä olet ainut, jolle tässä ketjussa on tuollainen ajatus edes tullut mieleen. Ei terveellä tavalla lapseensa suhtautuva vanhempi automaattisesti ajattele, että lapsi stressaa, jos häntä kannustaa ja hyvällä tavalla opettaa sitotumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Todellä typerä aikuinen, jos tuolla tavalla toimii. Fiksu vanhempi tukee ja kannustaa lastaan sellaisena kuin tämä on eikä elä lapsen kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Toki joskus tarvitaan vähän "perseelle potkimista", mutta painostamalla ei saa mitään hyvää aikaan.
Voi jee. Se pieni perseelle potkiminen voi yhdellä nuorella piristää ja toisella viedä vakaviin mielenterveydellisiin seurauksiin.
Niin, että kaikki vaan kotiin makaamaan mamman paapottaviksi, ettei vaan kukaan koskaan vaadi mitään? :D Sillähän se mieleterveyskohenee, kun nykyisistä lumihiutaleista näemme #eikun
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Miksi luulet, että tavoitteellinen harrastaminen estää koulussa menestymisen?
Ei se estäkään. Mutta jos hakee täydellisyyttä sekä koulussa että harrastuksissa, voi mielenterveys joutua myöhemmin koetukselle.
Haluaisin nähdä pianistin, joka 5 vuoden harjoittelun jälkeen osaa soittaa vain ukko-nooan, koska eihän tavotteita tarvitse olla.
Pianosta puheen ollen. Pakko sanoa tähän väliin, että esiteini-ikäinen lapseni innostui pianosta tänä kesänä, kun sattui olemaan paljon joutilasta aikaa. Annoin hänelle omat vanhat pianokouluvihkoni, nuotteja hän osasi valmiiksi lukea.
Hänellä ei ollut pianon suhteen minkäänlaisia tavoitteita, eikä niitä ole varmasti tulevaisuudessakaan. Mutta hämmästyttävän paljon hän oppi parin kuukauden aikana, kun joka päivä soitteli vähän itsekseen.
Kun koulu alkaa, ei hänellä varmastikaan riitä aikaa pianon soitteluun. Mutta mielestäni tosi mukavaa, että hän voi tulevaisuudessa säestellä soinnuilla vaikkapa bändikavereita tai soitella nuoteista helppoja lauluja.
Eli tavoitteetonkin tekeminen voi viedä yllättävän pitkälle, ja itse olen nähnyt suomalaisen koulujärjestelmän vahvuutena juuri nämä tylsistyttävän pitkät kesälomat, joiden aikana voi tehdä jotain ihan uutta ja paineetonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Todellä typerä aikuinen, jos tuolla tavalla toimii. Fiksu vanhempi tukee ja kannustaa lastaan sellaisena kuin tämä on eikä elä lapsen kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Toki joskus tarvitaan vähän "perseelle potkimista", mutta painostamalla ei saa mitään hyvää aikaan.
Voi jee. Se pieni perseelle potkiminen voi yhdellä nuorella piristää ja toisella viedä vakaviin mielenterveydellisiin seurauksiin.
Niin, että kaikki vaan kotiin makaamaan mamman paapottaviksi, ettei vaan kukaan koskaan vaadi mitään? :D Sillähän se mieleterveyskohenee, kun nykyisistä lumihiutaleista näemme #eikun
No nämä nykynuoret, joista puhut hieman rumasti, nimenomaan ovat niitä tavoitteellisesti harrastaneita.
Miten tässä keskustelussa on menty näin hakoteille? Miksi koulunkäynti, huippu-urheilu ja tavalliset harrastukset nivotaan kaikki samaan nippuun?
Mikään näistä ei onnistu väkipakolla, lapsella pitää olla omaa halua ja luontaista lahjakkuutta olipa sitten kyse urheilusta, koulusta tai harrastuksista.
Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kasvuympäristö, josta löytyy rakastavia ja tasa-painoisia aikuisia, jotka osaavat tarvittaessa tukea lasta/nuorta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Miksi luulet, että tavoitteellinen harrastaminen estää koulussa menestymisen?
Ei se estäkään. Mutta jos hakee täydellisyyttä sekä koulussa että harrastuksissa, voi mielenterveys joutua myöhemmin koetukselle.
Haluaisin nähdä pianistin, joka 5 vuoden harjoittelun jälkeen osaa soittaa vain ukko-nooan, koska eihän tavotteita tarvitse olla.
Pianosta puheen ollen. Pakko sanoa tähän väliin, että esiteini-ikäinen lapseni innostui pianosta tänä kesänä, kun sattui olemaan paljon joutilasta aikaa. Annoin hänelle omat vanhat pianokouluvihkoni, nuotteja hän osasi valmiiksi lukea.
Hänellä ei ollut pianon suhteen minkäänlaisia tavoitteita, eikä niitä ole varmasti tulevaisuudessakaan. Mutta hämmästyttävän paljon hän oppi parin kuukauden aikana, kun joka päivä soitteli vähän itsekseen.
Kun koulu alkaa, ei hänellä varmastikaan riitä aikaa pianon soitteluun. Mutta mielestäni tosi mukavaa, että hän voi tulevaisuudessa säestellä soinnuilla vaikkapa bändikavereita tai soitella nuoteista helppoja lauluja.
Eli tavoitteetonkin tekeminen voi viedä yllättävän pitkälle, ja itse olen nähnyt suomalaisen koulujärjestelmän vahvuutena juuri nämä tylsistyttävän pitkät kesälomat, joiden aikana voi tehdä jotain ihan uutta ja paineetonta.
Ikävä pilata ajatuksesi, mutta sekin on tavoite, jos haluaa säestää bändikavereita. Täss' ketjussa on outo ajatus, että tavoite on jotain negatiivista, joka aiheutta hirveästi paineita ja sairastuttaa mielen. Toki tavoite voi sellaiseksikin muodostua, mutta lähtökohtaisesti tavoite on vain jotain, mitä ihminen haluaa oppia tekemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Todellä typerä aikuinen, jos tuolla tavalla toimii. Fiksu vanhempi tukee ja kannustaa lastaan sellaisena kuin tämä on eikä elä lapsen kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Toki joskus tarvitaan vähän "perseelle potkimista", mutta painostamalla ei saa mitään hyvää aikaan.
Voi jee. Se pieni perseelle potkiminen voi yhdellä nuorella piristää ja toisella viedä vakaviin mielenterveydellisiin seurauksiin.
Ei voi viedä ongelmiin, kun vanhemmat eivät ole niin vammaisia kuin sinä, joka et selkeästi edes ymmärrä, mitä "perseelle potkiminen" tuossa tarkoittaa. Vanhemman pitää tuntea oma lapsensa niin hyvin, että tietää, millaista tukea ja patistelua hän tarvitsee. Lapsia ei myöskään voi kääriä pumpuliin ja suojella kaikelta ikävältä, jos heistä haluaa kasvattaa yhteiskuntakelpoisia aikuisia. Ja mt-ongelmista ei pidä tehdä mitään peikkoa, jonka pelossa ei uskalleta tehdä mitään. Niitä kuin voi tulla, vaikka olisi miten kevyet ja rennot harrastukset.
Osa ihmisistä on vammaisia. Osa taas käyttää vammaista haukkumasanana. Jälkimmäiset ihmiset ovat paljon säälittävämpiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Todellä typerä aikuinen, jos tuolla tavalla toimii. Fiksu vanhempi tukee ja kannustaa lastaan sellaisena kuin tämä on eikä elä lapsen kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Toki joskus tarvitaan vähän "perseelle potkimista", mutta painostamalla ei saa mitään hyvää aikaan.
Voi jee. Se pieni perseelle potkiminen voi yhdellä nuorella piristää ja toisella viedä vakaviin mielenterveydellisiin seurauksiin.
Ei voi viedä ongelmiin, kun vanhemmat eivät ole niin vammaisia kuin sinä, joka et selkeästi edes ymmärrä, mitä "perseelle potkiminen" tuossa tarkoittaa. Vanhemman pitää tuntea oma lapsensa niin hyvin, että tietää, millaista tukea ja patistelua hän tarvitsee. Lapsia ei myöskään voi kääriä pumpuliin ja suojella kaikelta ikävältä, jos heistä haluaa kasvattaa yhteiskuntakelpoisia aikuisia. Ja mt-ongelmista ei pidä tehdä mitään peikkoa, jonka pelossa ei uskalleta tehdä mitään. Niitä kuin voi tulla, vaikka olisi miten kevyet ja rennot harrastukset.
Osa ihmisistä on vammaisia. Osa taas käyttää vammaista haukkumasanana. Jälkimmäiset ihmiset ovat paljon säälittävämpiä.
Vammaisuutta on monenlaista. Jonkinlaisesta vammasta se kielii, jos lasten harrastamisesta ei mitään muuta tule mieleen kuin mt-ongelmat. Toki taustalla voi olla myös projisointi, jossa omat liiallisuuksiin menneet tavoitteet yleisestään kaikille automaattisesti tulevaksi asiaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Miksi luulet, että tavoitteellinen harrastaminen estää koulussa menestymisen?
Ei se estäkään. Mutta jos hakee täydellisyyttä sekä koulussa että harrastuksissa, voi mielenterveys joutua myöhemmin koetukselle.
Haluaisin nähdä pianistin, joka 5 vuoden harjoittelun jälkeen osaa soittaa vain ukko-nooan, koska eihän tavotteita tarvitse olla.
Pianosta puheen ollen. Pakko sanoa tähän väliin, että esiteini-ikäinen lapseni innostui pianosta tänä kesänä, kun sattui olemaan paljon joutilasta aikaa. Annoin hänelle omat vanhat pianokouluvihkoni, nuotteja hän osasi valmiiksi lukea.
Hänellä ei ollut pianon suhteen minkäänlaisia tavoitteita, eikä niitä ole varmasti tulevaisuudessakaan. Mutta hämmästyttävän paljon hän oppi parin kuukauden aikana, kun joka päivä soitteli vähän itsekseen.
Kun koulu alkaa, ei hänellä varmastikaan riitä aikaa pianon soitteluun. Mutta mielestäni tosi mukavaa, että hän voi tulevaisuudessa säestellä soinnuilla vaikkapa bändikavereita tai soitella nuoteista helppoja lauluja.
Eli tavoitteetonkin tekeminen voi viedä yllättävän pitkälle, ja itse olen nähnyt suomalaisen koulujärjestelmän vahvuutena juuri nämä tylsistyttävän pitkät kesälomat, joiden aikana voi tehdä jotain ihan uutta ja paineetonta.
Ikävä pilata ajatuksesi, mutta sekin on tavoite, jos haluaa säestää bändikavereita. Täss' ketjussa on outo ajatus, että tavoite on jotain negatiivista, joka aiheutta hirveästi paineita ja sairastuttaa mielen. Toki tavoite voi sellaiseksikin muodostua, mutta lähtökohtaisesti tavoite on vain jotain, mitä ihminen haluaa oppia tekemään.
Ikävä pilata ajatuksesi, mutta kyseisellä lapsella ei tosiaan ole ollut minkäänlaista tavoitetta pianonsoiton suhteen. Kuten yllä kirjoitin, on minun mielestäni tosi mukavaa että hän voi säestellä tulevaisuudessa bändikavereita.
Kuten sanottu, lapsi soittaa joka päivä yksinomaan siksi, että se on kivaa. Tai siksi että hänellä on tylsää. Ja etenee huimaa vauhtia.
Juuri tällaisia kesiä ja tällaisia kokeiluita itse pidän arvokkaina, koska niiden avulla ihminen oppii itse tekemään asioita, ja toisaalta voi koettaa monta erilaista asiaa ja selvittää, mistä tykkää todella. Mutta tosiaan tämäkin on minun mielipiteeni, ei lapsen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Suurin osa tuntemistani huippu-urheilijoista on ollut hyviä myös koulussa.
Ja suurimmasta osasta ihmisiä - siis myös lapsia - ei tule koskaan huippu-urheilijoita, joten miksi stressata urheilun suhteen? Liikunta kunnon ja terveyden ylläpitämiseksi on taas eri asia.
Missä joku on sanonut, että on pakko stressata?
Lapsi alkaa stressata, kun huomaa, ettei olekaan niin hyvä urheilussa kuin vanhemmat ja valmentaja toivovat/vaativat. Sitten lapselle tulee huono omatunto ja ahdistus siitä, että äiti, isä ja valmentaja ovat pettyneitä. Ja tästä lähtee alkuun henkisen pahoinvoinnin kierre, joka voi johtaa esim. anoreksiaan yms. mielenterveysongelmiin.
Todellä typerä aikuinen, jos tuolla tavalla toimii. Fiksu vanhempi tukee ja kannustaa lastaan sellaisena kuin tämä on eikä elä lapsen kautta omia toteutumattomia unelmiaan. Toki joskus tarvitaan vähän "perseelle potkimista", mutta painostamalla ei saa mitään hyvää aikaan.
Voi jee. Se pieni perseelle potkiminen voi yhdellä nuorella piristää ja toisella viedä vakaviin mielenterveydellisiin seurauksiin.
Ei voi viedä ongelmiin, kun vanhemmat eivät ole niin vammaisia kuin sinä, joka et selkeästi edes ymmärrä, mitä "perseelle potkiminen" tuossa tarkoittaa. Vanhemman pitää tuntea oma lapsensa niin hyvin, että tietää, millaista tukea ja patistelua hän tarvitsee. Lapsia ei myöskään voi kääriä pumpuliin ja suojella kaikelta ikävältä, jos heistä haluaa kasvattaa yhteiskuntakelpoisia aikuisia. Ja mt-ongelmista ei pidä tehdä mitään peikkoa, jonka pelossa ei uskalleta tehdä mitään. Niitä kuin voi tulla, vaikka olisi miten kevyet ja rennot harrastukset.
Osa ihmisistä on vammaisia. Osa taas käyttää vammaista haukkumasanana. Jälkimmäiset ihmiset ovat paljon säälittävämpiä.
Vammaisuutta on monenlaista. Jonkinlaisesta vammasta se kielii, jos lasten harrastamisesta ei mitään muuta tule mieleen kuin mt-ongelmat. Toki taustalla voi olla myös projisointi, jossa omat liiallisuuksiin menneet tavoitteet yleisestään kaikille automaattisesti tulevaksi asiaksi.
Mitähän projisoi ihminen, joka kutsuu toista, kanssaan eri mieltä olevaa ihmistä vammaiseksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin.
Mutta mistä tulee ajatus, että täytyy kehittyä paremmin?
Se on varsin luonnollinen tarve terveelle ihmiselle. Harva jaksaa junnata paikallaan koko ikäänsä. Kyllä suurin osa haluaa kehittyä ja edistyä asioissa, joista pitää.
Minä näkisin nuoren elämän ensisijaisena tarkoituksena kehittyä ja edistyä koulussa. Harrastuksien tarkoitus on sitten tarjota vastapainoa koulutyölle ja rentouttaa.
Miksi luulet, että tavoitteellinen harrastaminen estää koulussa menestymisen?
Ei se estäkään. Mutta jos hakee täydellisyyttä sekä koulussa että harrastuksissa, voi mielenterveys joutua myöhemmin koetukselle.
Haluaisin nähdä pianistin, joka 5 vuoden harjoittelun jälkeen osaa soittaa vain ukko-nooan, koska eihän tavotteita tarvitse olla.
Pianosta puheen ollen. Pakko sanoa tähän väliin, että esiteini-ikäinen lapseni innostui pianosta tänä kesänä, kun sattui olemaan paljon joutilasta aikaa. Annoin hänelle omat vanhat pianokouluvihkoni, nuotteja hän osasi valmiiksi lukea.
Hänellä ei ollut pianon suhteen minkäänlaisia tavoitteita, eikä niitä ole varmasti tulevaisuudessakaan. Mutta hämmästyttävän paljon hän oppi parin kuukauden aikana, kun joka päivä soitteli vähän itsekseen.
Kun koulu alkaa, ei hänellä varmastikaan riitä aikaa pianon soitteluun. Mutta mielestäni tosi mukavaa, että hän voi tulevaisuudessa säestellä soinnuilla vaikkapa bändikavereita tai soitella nuoteista helppoja lauluja.
Eli tavoitteetonkin tekeminen voi viedä yllättävän pitkälle, ja itse olen nähnyt suomalaisen koulujärjestelmän vahvuutena juuri nämä tylsistyttävän pitkät kesälomat, joiden aikana voi tehdä jotain ihan uutta ja paineetonta.
Ikävä pilata ajatuksesi, mutta sekin on tavoite, jos haluaa säestää bändikavereita. Täss' ketjussa on outo ajatus, että tavoite on jotain negatiivista, joka aiheutta hirveästi paineita ja sairastuttaa mielen. Toki tavoite voi sellaiseksikin muodostua, mutta lähtökohtaisesti tavoite on vain jotain, mitä ihminen haluaa oppia tekemään.
Ikävä pilata ajatuksesi, mutta kyseisellä lapsella ei tosiaan ole ollut minkäänlaista tavoitetta pianonsoiton suhteen. Kuten yllä kirjoitin, on minun mielestäni tosi mukavaa että hän voi säestellä tulevaisuudessa bändikavereita.
Kuten sanottu, lapsi soittaa joka päivä yksinomaan siksi, että se on kivaa. Tai siksi että hänellä on tylsää. Ja etenee huimaa vauhtia.
Juuri tällaisia kesiä ja tällaisia kokeiluita itse pidän arvokkaina, koska niiden avulla ihminen oppii itse tekemään asioita, ja toisaalta voi koettaa monta erilaista asiaa ja selvittää, mistä tykkää todella. Mutta tosiaan tämäkin on minun mielipiteeni, ei lapsen.
Mikä saa sinut ajattelemaan, että harrastaminen ei voi olla yksinomaan kivaa, jos siihen sisältyy tavoite?
Ei tietenkään tarkoita. Haaveilu on ihan eri asia kuin tavoite. Haaveilla voi mistä vaan, mutta tavoitteet on hyvä asettaa niin, että ne ovat saavutettavia, jotta ei lannistu kun ei heti 10-vuotiaana olekaan välttämättä Saku Koivun tasoinen pelaaja tms. Ei se Sakukaan vielä 10-vuotiaana tiennyt riittääkö rahkeet ammattilaisuuteen vai ei. Siksi tavoitteet ikä- ja taitotason mukaisiksi ja haaveet haaveina. Sekin tekee ihmiselle hyvää, että oppii sietämään pettymyksiä. Aina ei saa sitä, mistä haaveilee ja sen kanssa pitää oppia elämään.