Onko lapsesi "arki viritetty liian kireälle"?

Ei ole yliviritetty. Yksi harrastus per tenava, toki enemmän saa ottaa jos haluaa, mutta ei ole kauheasti halunneet. Välttämättä ei tarvi olla harrastustakaan (ohjattuna) jos koulutyö vie mehut, eikä jaksa. 

Ihan tietoinen valinta näin. Lapsilla on muitakin menoja, eikä ole tarkoitus koko lapsuutta vain suorittaa ja laukata koko ajan jossain. Jonkun toisen lapsi saattaa ollakin tosi kunnianhimoinen ja haluaa olla paras jossain, silloin ok, jos on lapsilähtöistä mutta aikuisen pitää siinäkin osata katsoa, ettei muu elämä kärsi. Meillä ei ekstra-kunnianhimoisia lapsia ole. Jos koulutyön suorittaa parhaimpaansa pyrkien niin se on vallan riittävä suoritus sekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Onkohan työpaikkasi jossain ison kaupungin ylemmän keskiluokan asuinalueella? Suorittamisen tarve näkyy myös suhtautumisissa lapsiin.

Olen eri, mutta kaverini asuu Helsingissä korkean tulotason alueella, ja ihme kyllä ainakaan noita urheiluhulluja ei siellä juurikaan näy.

Itse asun maakuntakaupungissa, jossa jalkapallo ja jääkiekko ovat iso juttu.

Paljon on toki kiinni myös omasta kuplasta ja sattumasta, mutta itse ajattelisin että joukkue-urheilu ja ylipäätään lasten harrastusten rytmittämä elämä liittyy alempaan keskiluokkaan.

Jalkapallo ja jääkiekko varmaan on just tuollaisten maakuntakaupunkien juttu, siellä Helsingin hienostoalueella satsataan musiikkiopistoon, balettiin, tennikseen jne.

Itse asiassa omat lapseni harrastavat tai ovat harrastaneet täällä maakuntakaupungissa kahta noista kolmesta mainitsemastasi harrastuksesta. Eli kyllä ne ovat maakunnissakin suosittuja.

Mutta ehkä ero on siinä, kuinka paljon vanhemmilla on aikaa ja motivaatiota lasten harrastuksiin. Esimerkiksi tennikseen liittyy kuitenkin aika paljon kisoja, ja se on tavallaan koko perheen elämäntyyli. Jos vanhemmilla on jo omat piirinsä esimerkiksi työelämän kautta, ei välttämättä kiinnostusta lasten harrastuspiireihin samalla tavalla ole.

Niin tyypillistähän ihan kaikille on, että lapset laitetaan harrastamaan sellaisia lajeja jotka vanhempiakin kiinnostaa. Suunnistaja vie lapsensa suunnistustreeneihin, tenniksenpelaaja tennikseen ja futiksesta kiinnostunut jalkapalloon. Jotkut maastopyöräilee lasten kanssa, tai suppailee, tai kalastaa jne. Toki jotkut jotka ei itse harrasta mitään saattaa myös laittaa/päästää lapsensa harrastamaan ja joutuvat vähän puoliväkisin mukaan niihin sosiaalisiin kuvioihinkin sitten.

Ja on siellä maakuntakaupungeissakin ylempää keskiluokkaa. Ne erot asuinalueiden ja "piirien" välillä vaan ei ehkä ole niin selkeät.

Enpä tiedä. Oma lapseni harrastaa futista ja uintia, enkä ole noista kumpaakaan koskaan harrastanut. Ihan lapsen kiinnostuksen mukaan ne on valittu. Ollaan ylempää keskiluokkaa.

Sekin on hyvä kysymys, että mitä vanhempien pitäisi tehdä, jos lapsi selvästi on erittäin kunnianhimoinen ja voitontahtoinen. Pitääkö hänet laittaa harrastukseen, jossa haetaan yksilön menestystä, vai ennemmin ehkä soittamaan jotain orkesterisoitinta, missä opitaan kuuntelemaan toisia ja toimimaan yhdessä.

Vai pitäisikö meidän kaikkien enemmän arvostaa sitä, että ihmiset menevät harrastuksissaan epämukavuusalueille? Se kuitenkin kehittää ihmistä eniten, vaikka ehkä sillä tavalla ei harrastuksen staraksi pääsekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tuttavapiirissä näitä suorittajavanhempia on ne, joitten lapset on nyt teinejä tai nuoria aikuisia. Pikkulasten vanhemmat kiinnittää enemmän huomiota siihen ettei olisi liikaa puuhia. Mutta voihan se olla vaan minun tuttavapiiri, ja voihan se olla että näistä pikkulasten vanhemmista kuoriutuu vielä tämmöisiä urheiluhulluja kun lapsensa kasvavat kouluikään.

Itse olen nyt pikkukoululaisen vanhempi, sellaisen lahjakkaan ja innokkaan, joka haluaisi harrastaa musiikkia, tanssia, voimistelua, uintia jne. Helppo olisi kerätä joka viikon päivä täyteen harrastuksia, kun lapsi haluaisi kokeilla kaikkea ja oppia, mutta pakko rajoittaa. Just eilen kuuntelin lapsen kiukkua kun kieltäydyin ilmoittamasta häntä uimakouluun, ettei ihan joka illalle tulisi jotain harrastusta. Toisaalta on kiva tarjota lapsille mahdollisuus harrastuksiin, joihin ei itsellä aikanaan ollut mahdollisuuksia vaikka intoa olisi ollutkin, mutta sitten taas se toinen puoli on koko perheen jaksaminen.

Kouluikäisen lapsen kuuluu osata uida. Jos ei osaa, niin hop hop uimahalliin. (Siellä uimakoulussa on päiväkoti-ikäisiä, joten ihan väärä paikka koululaiselle).

Jos et sattumoisin tiennyt, niin uimakoulujakin on erilaisia. Myös koululaisille ja uimataitoisille tarkoitettuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin. 

Itse ajattelisin, että sopiva määrä on yksi liikuntaharrastus ja yksi kulttuuriharrastus. Lapsi saa sitten itse päättää, harrastaako näitä tavoitteellisesti vai ihan hyvän mielen ja rentoutumisen vuoksi.

Käytännössä kaikki ammattiurheilijat ovat harrastaneet enemmän kuin yhtä lajia vielä pitkälle teini-ikään saakka. Siitä voit päätellä, onko se hyvä asia vai ei, että rajataan laji vain yhteen. 

Ja ehdittiinkin kirjoittaa peräti 13 viestiä ennen kuin joku pelasi ammattiurheilijakortin.

Mitä sitten? Miksi ei saisi puhua myös ammattiurheilijoista? Hekin ovat olleet lapsia, joilla on ollut harrastuksia. Ja nykyisissä lapsissa on sellaisia, jotka tavoittelevat urhelua ammattina. 

Lapsesta harrastettu hiihtoa tai mäkihyppyjä, ja sitten on 18-vuotiaana päässyt kilpailemaan ulkomaille asti. Jokunen vuosi on pärjätty, ja sitten joutuu joukkueesta ulos kun hyviä tuloksia ja voittoja ei ole tullut. Sitten ei ole ammattia, kun se opiskelu on urheilun takia jäänyt syrjään. Entisen urheilijan nykyisyys ja tulevaisuus ovat alkoholi, huumeet ja epämääräiset parisuhteet julkkis- ja tosi-tv-tähtien kanssa.

Hienoa! Pitkään onkin korostettu harrastusten tärkeyttä.

Hyvä oppia myös tylsyyttä sietämään. Pitää lasta kuunella mitä tahtoo harrastaa.

Lukeminen on kiva juttu ja vie toiseen maailmaan. Kohtuudella kaikkea, lomat voi olla vaikeita, kun ollaan tiiviisti yhdessä.

Se onkin ongelma, että lapsi voi itse haluta harrastaa lajia, jossa treenit on 4 kertaa viikossa jo 9-vuotiaana. Minä olen vastustanut, että ei niin totista urheilua, mutta vaihtoehtoja ei ole. Cheerleading kyseessä. Joko harrastat täysillä tai sitten kerran viikossa harrastejoukkueessa vuodesta toiseen samoja juttuja. Mitään välimuotoa ei ole meidän kaupungissa.

Toinen lapseni harrasti myös joukkueurheilua tuossa iässä. Hän lopulta itse suostui lopettamaan 14-vuotiaana, kun joka ikinen viikko oli joko kolmet treenit ja pelipäivä tai kolmet treenit ja yhdet oheistreenit. 14-vuotias nuori. Minua ärsytti myös se, että yhdet treenit oli klo 19.15-21.15. Ihan liian myöhään kouluikäiselle. Treenien jälkeen 15 min. ajomatka kotiin, suihkuun ja syömään iltapalat ja kello oli helposti 23, kun oli sängyssä. Hän kokeili höntsäilyä sen jälkeen, mutta ei siitä mitään tullut, kun toiset ei osanneet oikein mitään ja tämä 7 vuotta kilpailutasolla harrastanut oli ihan eri tasolla taidollisesti, joten nopeasti turhautui.

No meidän tytär 8v, huutelee tylsyyttä jos iltapäivisin ei ole tekemistä/harrastuksia.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä oppia myös tylsyyttä sietämään. Pitää lasta kuunella mitä tahtoo harrastaa.

Lukeminen on kiva juttu ja vie toiseen maailmaan. Kohtuudella kaikkea, lomat voi olla vaikeita, kun ollaan tiiviisti yhdessä.

Minä inhosin lapsena lukemista, se oli niin tylsää. Totta, että lasta pitää kuunnella. Ei kaikki viihdy lukemassa. Toinen inhokki minulla oli piirtäminen. Itselläni oli virtaa ja olin hyvin liikunnallinen lapsi. Kaikki pomppimiset, juoksut, kilpapelit kiinnosti, samoin kiipeilyt ja laskettelu. Kesäisin kävin joka päivä uimassa ja hyppimässä veteen. Edelleen nollaan aivot liikkumalla: pyöräilen, juoksen, joogaan, uin, melon, pelaan tennistä Jos joku kieltäisi, että et saa liikkua, kävisin varmaan salaa juoksulenkillä jossain metsäpoluilla.

Aloittajalta fiksu avaus. Harrastukset on hyvästä, mutta lasten ehdoilla. Valitettavan paljon on aikuisia, jotka elävät omia intressejään lastensa kautta.

Nykyään on unodettu tekemisen ilo, pitäisi olla päämääriä.

Mulla oli kerran oppijana (avoin sivistystyö) lapsi joka välillä itki opistotunneilla meille, että on niin rankkaa ja odottaa lomaa.

Joka ilta joku harrastus. Pääjuttuna voimistelu, mutta lisäksi mun vetämä ja jotain köksää jne jne.

Tiedän että joillain (kulttuureilla ja meilläkin Suomessa) on kova hinku että lapsi menestyy mutta jos ajetaan loppuun, niin mitä järkeä. Joka ilta pois kotoa ja kisoja viikonloppuisin.

Olisi sitten VAIN esim se voimistelu.

No, ne lopettaa kuitenkin sen harrastuksen kun menevät seiskalle.

Ei tarvii kuin yksi "kaveri" joka nauraa tälle harrastukselle niin se oli siinä.

Vierailija kirjoitti:

Hienoa! Pitkään onkin korostettu harrastusten tärkeyttä.

Tuo on varmaan suhteellista. Minun lapsuudessa kaikilla oli harrastuksia. Olen syntynyt -76. Tytöillä suosituimpia olivat soittoharrastukset ja erilaiset tanssijutut, kuten baletti tai jazz-tanssi ja oli silloin jo hiphoppia, sellaista hassua liikkeiltään. Monet harrasti joukkueissa, esim. lentopalloa. Yleisurheilu oli varmaankin suositumpaa kuin nykyisin, mutta kaikki ei kilpailleet, joten lisenssiä ei ollut kuin kilpailevilla.

Minä harrastin 7-9-vuotiaana partiota, uintia ja naisvoimistelua. Sitten alkoi pianonsoitto, jossa oli 2 soittotuntia viikossa (ryhmätunti ja vartin mittainen yksilöopetus) ja lisäksi yksi teoriatunti, joka oli pakollinen. Tosin eihän siitä soittamisesta mitään tule, jos ei tunne kunnolla nuotteja yms., joten musiikinteoria oli hyvä asia. Sen pianon lisäksi kävin silloin tällöin ratsastamassa ja kokkikerhossa, joka taisi olla koko illan kokkailu joka toinen viikko, jos oikein muistan.

Lopetin pianonsoiton 12-vuotiaana, kun menin yläasteelle ja pääsin karsintojen kautta jazz-tanssiryhmään, joka myös esiintyi tapahtumissa ja taidettiin jossain kilpailuissakin käydä. Se oli kallis harrastus. Tanssitunnit ja esiintymisasut ja matkat maksoi maltaita. Siksipä en enää yläasteella päässyt ratsastamaan. Teatteriharrastuksen aloitin 9.luokalla sen tanssin lisäksi. Lukiossa ei ollut enää aikaa harrastaa muuta kuin sitä teatteria ja lisäksi kävin yksityisillä kitaratunneilla. Teatterissa oli myös paljon näytöksiä. Harrastukset loppui vasta sitten kun lähdin lukion jälkeen opiskelemaan eikä ollut rahaa harrastaa mitään.

Kaikki minun ystävät ja luokkakaverit harrasti jotain, mutta toki 90-luvun lamassa jotkut joutui lopettamaan harrastuksia, kun vanhemmat jäi työttömäksi eikä kaikilla ollut varaa edes syödä kunnolla tai ostaa uusia vaatteita. Meidän perhettä lama ei onneksi liikaa koskettanut.

Vierailija kirjoitti:

Nuo harrastukset menee valitettavan usein vanhemman eikä lapsen päätöksellä. Toki jonkun todella pienen nassikan voi heittää muskariin ilman, että siltä kysyy, mutta on todella sairasta pakottaa yli 10-vuotias harrastamaan jotain, joka ei kiinnosta.

Tuo on ihan höpötystä. Ohjaan itse partiossa kahta eri ryhmää, eikä meillä tietääkseni ole ainuttakaan lasta, joka ei partioon tulisi omasta halustaan. Partiossa ryhmän vetäjät myös varmistavat, että kaikki lapset haluavat olla mukana ja että kaikilla on hyvä mieli. Lasten kanssa suunnitellaan yhdessäkin toiveohjelmaa, mutta tietysti partio-ohjelmaan kuuluu tietyt jutut. Suosituimpia ovat leirit. Sen jälkeen suosituimpia nuotioillat. Aika paljon liikutaan luonnossa, leikin varjolla suunnistetaan tai tehdään tehtävärasteja. Monet lapset tykkää myös leipoa. Ehkä perheissä ei nykyisin niin usein leivota yhdessä, joten se on lapselle luksusta syödä itse tekemiään leivonnaisia, aina tikkupullasta pipareihin ja sämpylöistä muffinseihin. Yhteiset tapahtumat on myös elämys monelle.

En tiedä omista lapsistanikaan, että kenenkään kaveria olisi vanhemmat pakottaneet jotain harrastamaan. Se taitaa olla myytti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Minun näkökulmani on, että päiväkodissa suhtaudutaan melkein torjuvasti varhaiseen luku- ja laskutaitoon, vaikka se olisi syntynyt lapsen itsensä aloitteesta.

Ystäväni lapsi oli varhainen lukija, ja hän otti asian puheeksi vasukeskustelussa. Vastaukseksi tuli välittömästi, että ei sillä lukutaidolla ole merkitystä, vaan asioilla x, y ja z, joita lapsesi ei todellakaan osaa.

Toisille lapsille lukeminen tai laskeminen on helppoa, toiset ovat luonnostaan sosiaalisia. Jostakin syystä sosiaalisuus on tällä hetkellä se asia, jota kasvattajat erityisesti arvostavat. Ymmärrän kyllä, että tässä halutaan toimia vastavoimana lapsuuden lyhenemiselle, akateemiselle preppaamiselle ja koville harrastuspaineille, mutta lopulta kysymys on henkilökohtaisista lahjakkuuden ja kypsymisen alueista, joille lapsi tai vanhemmat eivät välttämättä voi paljoakaan.

Siksi olisi mielestäni hyvä, että välillä kehuttaisiin myös niitä lukijoita, laskijoita ja urheilijoita, etenkin jos heiltä puuttuu tätä kovasti arvostettua reippautta ja rohkeutta. Persoonia on erilaisia, ja kasvurauha kuuluu kaikille.

Olen eri mieltä: varhaiset lukijat, laskijat ja urheilijat saavat kyllä runsaastikin kehuja varhaiskasvatuksessa.

Usein vanhemmat menevät piiloon noiden taitojen taakse, jos lapsella on esimerkiksi käytöksen haasteita. Tottahan tuo esimerkkisi päiväkodin aikuinen on puhunut: vaikka osaisit lukea niin jos leikissä tulee kokoajan riitaa (esimerkiksi) ja määräilee muita, niin nimenomaan päiväkoti on se paikka, jossa asiaa vielä voi harjoitella. Koulun kulttuurissa on paljon vaikeampaa oppia sosiaalisia taitoja kuin päiväkodin kulttuurissa.

Kouluttautunut varhaiskasvatuksen opettaja myös tietää, että lapsella on herkkyys oppia lukemaan 4-5-vuoden iässä, joten itse en henkilökohtaisesti usko ollenkaan, että varhaisia lukijoita halutaan painaa alas. Tiedetään kyllä, että lapsi oppii lukemaan tuossa iässä, jos saa siihen virikkeitä ja on oma motivaatio oppia - se ei ole varsinaisesti lahjakkuudesta kiinni. On sitten ihan eri asia, kannattaako tuossa iässä käyttää suomen kielen lukutaidon oppimiseen runsaasti aikaa ja energiaa, kun lähes kaikki sen oppivat hyvin helposti 1-2-luokalla. Se on ihan totta, että tulevaisuuden kannalta 5-vuotiaan lukutaidolla ei ole lähellekään niin paljon merkitystä kuin sillä, että hän esimerkiksi kykenee noudattamaan ohjeita, leikkimään itsekseen ja toisen kanssa jne.

Suomessa on tehty vuosikymmeniä sitten selkeä valinta, ettei varhaiskasvatuksen opetus ole NS. formaalista opetusta, sillä monien tutkimusten mukaan oppimistulokset ovat tulevaisuudessa sitä parempia mitä pidempään lapsi saa oppia leikkien, tutkien ja liikkuen. Tämähän on ollut muutoksen alla ainakin kymmenen vuotta. Myöhään lukemaan ja laskemaan oppimista on pidetty Pisa menestyksemme syynäkin ja itseasiassa esiopetuksen ja varhaiskasvatuksen (sekä kotikasvatuksen) muutoksen myötä (formaalimpaan suuntaan) tulokset ovat laskeneet. Tällä hetkellä meillä on ennätysmäärä varhain lukemaan oppineita, mutta myös luetun tekstin ymmärtäminen on romahtanut 3 luokalta lähtien ennen näkemättömällä vauhdilla. Ja ihan siis suomalaisilla hyvistä perheistä tulevilla lapsilla.

Aika hassua, että tutkimuksiin viittaava ihminen sekoittaa keskenään korrelaation ja kausaation. Se, että meillä on ennätysmäärä varhaisia lukijoita ja ennätysmäärä huonosti tekstiä ymmärtäviä koululaisia, ei suinkaan tarkoita sitä että aikainen lukutaito johtaisi huonoon myöhempään lukutaitoon. Tarvittaisiin lisää tutkimuksia, jotka todistaisivat että kyseessä ovat samat yksilöt.

Ongelman juurisyyhän on siinä, että nykypäivänä luokat ovat voimakkaasti jakautuneet. Osa on oppinut alakoulun sisällöt itsekseen oppimisen halusta, osa ei kykene seuraamaan opetusta. Se Pisassa mitattava suuri massa pienenee ja pienenee, ja samalla kaikki kärsivät. Tähän täytyisi pystyä reagoimaan sen sijaan että edelleen demonisoidaan varhaista lukutaitoa ja kuvitellaan sen olevan vanhempien prässäyksen tulosta, kuten sinäkin pikkuisen teet.

Ihan kirkkaasti kaikissa pisa-tutkimusten pohdinnoissa on mietitty vakavasti sitä, että onko nimenomaan Suomen varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa menty väärään suuntaan. Esimerkiksi 30 vuotta sitten eskari oli leikkiä ja ennen kaikkea ohjauksessa olon harjoittelua. Tuolloin iso osa lapsista tuli suoraan perhepäivähoitajalta tai mummolta eskariin ja silloin ihan oikeasti keskityttiin sellaisiin kouluvalmiuksiin, kuten ryhmässäolo, ohjeen noudattaminen, itsestä huolehtiminen jne.

Nykyeskarit ovat olleet varhaiskasvatuksessa keskimäärin 2-vuotiaasta asti, heillä on oma eskarikirja (kustantamoiden markkinakeksintö) ja osa oppii lukemaan eskarissa. Suomen kieltähän ei opita lukemaan samalla tavalla kuin esimerkiksi englannin kieltä, ja tämä on ollut se syy miksi Suomessa opetellaan vasta koulussa lukemaan. Kyllä myös varhaisen lukutaidon merkitystä on mietitty pisa-tutkimusten analyysissa, sillä on ihan selkeää, että ne 30 vuotta sitten.

On myös yksittäisiä tutkimuksia jotka viittaavat siihen, että varhain lukemaan oppinut suoriutuu 3-4 luokalle paremmin kuin myöhään lukemaan oppinut, mutta sen jälkeen tilanne kääntyy toisin päin. Usko tai älä, lapsuus ilman formaalia opetusta voi olla juuri se mitä lapset tarvivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Minun näkökulmani on, että päiväkodissa suhtaudutaan melkein torjuvasti varhaiseen luku- ja laskutaitoon, vaikka se olisi syntynyt lapsen itsensä aloitteesta.

Ystäväni lapsi oli varhainen lukija, ja hän otti asian puheeksi vasukeskustelussa. Vastaukseksi tuli välittömästi, että ei sillä lukutaidolla ole merkitystä, vaan asioilla x, y ja z, joita lapsesi ei todellakaan osaa.

Toisille lapsille lukeminen tai laskeminen on helppoa, toiset ovat luonnostaan sosiaalisia. Jostakin syystä sosiaalisuus on tällä hetkellä se asia, jota kasvattajat erityisesti arvostavat. Ymmärrän kyllä, että tässä halutaan toimia vastavoimana lapsuuden lyhenemiselle, akateemiselle preppaamiselle ja koville harrastuspaineille, mutta lopulta kysymys on henkilökohtaisista lahjakkuuden ja kypsymisen alueista, joille lapsi tai vanhemmat eivät välttämättä voi paljoakaan.

Siksi olisi mielestäni hyvä, että välillä kehuttaisiin myös niitä lukijoita, laskijoita ja urheilijoita, etenkin jos heiltä puuttuu tätä kovasti arvostettua reippautta ja rohkeutta. Persoonia on erilaisia, ja kasvurauha kuuluu kaikille.

Olen eri mieltä: varhaiset lukijat, laskijat ja urheilijat saavat kyllä runsaastikin kehuja varhaiskasvatuksessa.

Usein vanhemmat menevät piiloon noiden taitojen taakse, jos lapsella on esimerkiksi käytöksen haasteita. Tottahan tuo esimerkkisi päiväkodin aikuinen on puhunut: vaikka osaisit lukea niin jos leikissä tulee kokoajan riitaa (esimerkiksi) ja määräilee muita, niin nimenomaan päiväkoti on se paikka, jossa asiaa vielä voi harjoitella. Koulun kulttuurissa on paljon vaikeampaa oppia sosiaalisia taitoja kuin päiväkodin kulttuurissa.

Kouluttautunut varhaiskasvatuksen opettaja myös tietää, että lapsella on herkkyys oppia lukemaan 4-5-vuoden iässä, joten itse en henkilökohtaisesti usko ollenkaan, että varhaisia lukijoita halutaan painaa alas. Tiedetään kyllä, että lapsi oppii lukemaan tuossa iässä, jos saa siihen virikkeitä ja on oma motivaatio oppia - se ei ole varsinaisesti lahjakkuudesta kiinni. On sitten ihan eri asia, kannattaako tuossa iässä käyttää suomen kielen lukutaidon oppimiseen runsaasti aikaa ja energiaa, kun lähes kaikki sen oppivat hyvin helposti 1-2-luokalla. Se on ihan totta, että tulevaisuuden kannalta 5-vuotiaan lukutaidolla ei ole lähellekään niin paljon merkitystä kuin sillä, että hän esimerkiksi kykenee noudattamaan ohjeita, leikkimään itsekseen ja toisen kanssa jne.

Suomessa on tehty vuosikymmeniä sitten selkeä valinta, ettei varhaiskasvatuksen opetus ole NS. formaalista opetusta, sillä monien tutkimusten mukaan oppimistulokset ovat tulevaisuudessa sitä parempia mitä pidempään lapsi saa oppia leikkien, tutkien ja liikkuen. Tämähän on ollut muutoksen alla ainakin kymmenen vuotta. Myöhään lukemaan ja laskemaan oppimista on pidetty Pisa menestyksemme syynäkin ja itseasiassa esiopetuksen ja varhaiskasvatuksen (sekä kotikasvatuksen) muutoksen myötä (formaalimpaan suuntaan) tulokset ovat laskeneet. Tällä hetkellä meillä on ennätysmäärä varhain lukemaan oppineita, mutta myös luetun tekstin ymmärtäminen on romahtanut 3 luokalta lähtien ennen näkemättömällä vauhdilla. Ja ihan siis suomalaisilla hyvistä perheistä tulevilla lapsilla.

Aika hassua, että tutkimuksiin viittaava ihminen sekoittaa keskenään korrelaation ja kausaation. Se, että meillä on ennätysmäärä varhaisia lukijoita ja ennätysmäärä huonosti tekstiä ymmärtäviä koululaisia, ei suinkaan tarkoita sitä että aikainen lukutaito johtaisi huonoon myöhempään lukutaitoon. Tarvittaisiin lisää tutkimuksia, jotka todistaisivat että kyseessä ovat samat yksilöt.

Ongelman juurisyyhän on siinä, että nykypäivänä luokat ovat voimakkaasti jakautuneet. Osa on oppinut alakoulun sisällöt itsekseen oppimisen halusta, osa ei kykene seuraamaan opetusta. Se Pisassa mitattava suuri massa pienenee ja pienenee, ja samalla kaikki kärsivät. Tähän täytyisi pystyä reagoimaan sen sijaan että edelleen demonisoidaan varhaista lukutaitoa ja kuvitellaan sen olevan vanhempien prässäyksen tulosta, kuten sinäkin pikkuisen teet.

Ihan kirkkaasti kaikissa pisa-tutkimusten pohdinnoissa on mietitty vakavasti sitä, että onko nimenomaan Suomen varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa menty väärään suuntaan. Esimerkiksi 30 vuotta sitten eskari oli leikkiä ja ennen kaikkea ohjauksessa olon harjoittelua. Tuolloin iso osa lapsista tuli suoraan perhepäivähoitajalta tai mummolta eskariin ja silloin ihan oikeasti keskityttiin sellaisiin kouluvalmiuksiin, kuten ryhmässäolo, ohjeen noudattaminen, itsestä huolehtiminen jne.

Nykyeskarit ovat olleet varhaiskasvatuksessa keskimäärin 2-vuotiaasta asti, heillä on oma eskarikirja (kustantamoiden markkinakeksintö) ja osa oppii lukemaan eskarissa. Suomen kieltähän ei opita lukemaan samalla tavalla kuin esimerkiksi englannin kieltä, ja tämä on ollut se syy miksi Suomessa opetellaan vasta koulussa lukemaan. Kyllä myös varhaisen lukutaidon merkitystä on mietitty pisa-tutkimusten analyysissa, sillä on ihan selkeää, että ne 30 vuotta sitten.

On myös yksittäisiä tutkimuksia jotka viittaavat siihen, että varhain lukemaan oppinut suoriutuu 3-4 luokalle paremmin kuin myöhään lukemaan oppinut, mutta sen jälkeen tilanne kääntyy toisin päin. Usko tai älä, lapsuus ilman formaalia opetusta voi olla juuri se mitä lapset tarvivat.

On varmasti menty väärään suuntaan. Nykyisin kaikki erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat isoissa ryhmissä jo päiväkodissa. Jos lapsella on vaikkapa nepsy-haasteita, hän joutuu olemaan isossa ryhmässä, tukea on vaikea saada. Samaan aikaan varhaiskasvatuksessa liikaa epäpäteviä varhaiskasvatuksen opettajia, paljon sijaisia ja erityisopettaja kiertää 4 päiväkodissa.

Osa lapsista ei puhu eikä ymmärrä kunnolla suomea (tai ruotsia) tullessaan 1. luokalle. Ennen heille oli omat luokat, joissa voi harjoitella tehostetusti suomen kieltä ja siirtyä myöhemmin muihin luokkiin. Erityisopettajien määrää on vähennetty ja erityisluokkien määrää vähennetty rajusti. Kehitys 20 vuodessa on ollut hurjaa.

Kun menin v. 2003 kyläkouluun opettajaksi 3.-4.-luokkalaisille, ei meillä ollut opettaja tappeluiden selvittäjänä. Silloin oli vielä kirjat, joista opiskeltiin, eikä näitä digi-tehtäviä ja digi-kirjoja. Nykypäivänä kaikki on liian digiä, eikä köyhemmillä perheillä ole edes kotona tietokoneita tai tabletteja, joilla voisi kokeeseen kerrata. Kännykällä niiden digi-materiaalien käyttö ei onnistu. Koetuloksissa sen huomaa, kuka on lukenut ja opiskellut kokeeseen ja kuka ei ole.

Omasta kokemuksestani väitän, että siitä ei koulunkäynnille ole haittaa, jos lukee ja kirjoittaa jo esikoulussa, vaan ennemminkin siitä on haittaa, jos koululuokassa on monta sellaista, joilla on suomen kielen ymmärtämisen haasteita tai keskittymisen haasteita. Joudumme valitettavan usein etenemään heikommin pärjäävien tahdissa. Oman haasteensa aiheuttavat ylivilkkaat, levottomat lapset, joiden ainoa tuki saattaa olla viikossa 2 tuntia erityisopettajan luokassa. Jos ei pysty keskittymään isossa ryhmässä, vaikea on oppia.

Vanhemmat monesti vihaavat ryhmätöitä. Taasko teillä on ryhmätöitä, miksi teillä aina on projekteja ja ryhmätöitä. Yksi vähemmän julkisuuteen kerrottu syy on se, että yhä isompi osa luokasta ei pysty keskittymään tavanomaisessa luokkaopetuksessa tai eivät osaa tehdä yhtään tehtävää itsenäisesti, kun joko toiminnanohjauksen keinot tai kielitaito ei riitä. Ryhmiä hajautetaan eri tiloihin ja tehtävät pyritään pitämään niin selkeinä, että kaikki voivat osallistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En näe asiassa mitään ongelmaa, jos lapsi haluaa itse harrastaa useampaa kuin yhtä lajia. Toki mitään 10 lajin kavalkadia ei voi ylläpitää, mutta ainakin urheilussa monipuolinen lajiharjoittelu tukee kehittymistä paremmin kuin liian nuorena keskittyminen vain yhteen lajiin. 

Itse ajattelisin, että sopiva määrä on yksi liikuntaharrastus ja yksi kulttuuriharrastus. Lapsi saa sitten itse päättää, harrastaako näitä tavoitteellisesti vai ihan hyvän mielen ja rentoutumisen vuoksi.

Käytännössä kaikki ammattiurheilijat ovat harrastaneet enemmän kuin yhtä lajia vielä pitkälle teini-ikään saakka. Siitä voit päätellä, onko se hyvä asia vai ei, että rajataan laji vain yhteen. 

Mutta kuinka monesta tulee ammattiurheilija? Aniharvasta harrastajasta. Silti monessa lajissa ja seurassa kaikkia lapsia ja nuoria treenautetaan kuin tulevia ammattilaisia. Oma lapsenikin harrastaa tämmöistä vaativaa lajia. Ihmettelen usein, miksi treenejä ym oltava niin paljon, vaikka ei ole edes nk. ykkösjoukkue. Huolehdin koulun ja levon puolesta. Lapsella ja nuorella on jo koulupäivän jälkeen pitkä päivä takana. On myös läksyjä, kokeita jne. Tähän päälle jaksettava tuntien treenit lähes joka päivä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Minun näkökulmani on, että päiväkodissa suhtaudutaan melkein torjuvasti varhaiseen luku- ja laskutaitoon, vaikka se olisi syntynyt lapsen itsensä aloitteesta.

Ystäväni lapsi oli varhainen lukija, ja hän otti asian puheeksi vasukeskustelussa. Vastaukseksi tuli välittömästi, että ei sillä lukutaidolla ole merkitystä, vaan asioilla x, y ja z, joita lapsesi ei todellakaan osaa.

Toisille lapsille lukeminen tai laskeminen on helppoa, toiset ovat luonnostaan sosiaalisia. Jostakin syystä sosiaalisuus on tällä hetkellä se asia, jota kasvattajat erityisesti arvostavat. Ymmärrän kyllä, että tässä halutaan toimia vastavoimana lapsuuden lyhenemiselle, akateemiselle preppaamiselle ja koville harrastuspaineille, mutta lopulta kysymys on henkilökohtaisista lahjakkuuden ja kypsymisen alueista, joille lapsi tai vanhemmat eivät välttämättä voi paljoakaan.

Siksi olisi mielestäni hyvä, että välillä kehuttaisiin myös niitä lukijoita, laskijoita ja urheilijoita, etenkin jos heiltä puuttuu tätä kovasti arvostettua reippautta ja rohkeutta. Persoonia on erilaisia, ja kasvurauha kuuluu kaikille.

Olen eri mieltä: varhaiset lukijat, laskijat ja urheilijat saavat kyllä runsaastikin kehuja varhaiskasvatuksessa.

Usein vanhemmat menevät piiloon noiden taitojen taakse, jos lapsella on esimerkiksi käytöksen haasteita. Tottahan tuo esimerkkisi päiväkodin aikuinen on puhunut: vaikka osaisit lukea niin jos leikissä tulee kokoajan riitaa (esimerkiksi) ja määräilee muita, niin nimenomaan päiväkoti on se paikka, jossa asiaa vielä voi harjoitella. Koulun kulttuurissa on paljon vaikeampaa oppia sosiaalisia taitoja kuin päiväkodin kulttuurissa.

Kouluttautunut varhaiskasvatuksen opettaja myös tietää, että lapsella on herkkyys oppia lukemaan 4-5-vuoden iässä, joten itse en henkilökohtaisesti usko ollenkaan, että varhaisia lukijoita halutaan painaa alas. Tiedetään kyllä, että lapsi oppii lukemaan tuossa iässä, jos saa siihen virikkeitä ja on oma motivaatio oppia - se ei ole varsinaisesti lahjakkuudesta kiinni. On sitten ihan eri asia, kannattaako tuossa iässä käyttää suomen kielen lukutaidon oppimiseen runsaasti aikaa ja energiaa, kun lähes kaikki sen oppivat hyvin helposti 1-2-luokalla. Se on ihan totta, että tulevaisuuden kannalta 5-vuotiaan lukutaidolla ei ole lähellekään niin paljon merkitystä kuin sillä, että hän esimerkiksi kykenee noudattamaan ohjeita, leikkimään itsekseen ja toisen kanssa jne.

Suomessa on tehty vuosikymmeniä sitten selkeä valinta, ettei varhaiskasvatuksen opetus ole NS. formaalista opetusta, sillä monien tutkimusten mukaan oppimistulokset ovat tulevaisuudessa sitä parempia mitä pidempään lapsi saa oppia leikkien, tutkien ja liikkuen. Tämähän on ollut muutoksen alla ainakin kymmenen vuotta. Myöhään lukemaan ja laskemaan oppimista on pidetty Pisa menestyksemme syynäkin ja itseasiassa esiopetuksen ja varhaiskasvatuksen (sekä kotikasvatuksen) muutoksen myötä (formaalimpaan suuntaan) tulokset ovat laskeneet. Tällä hetkellä meillä on ennätysmäärä varhain lukemaan oppineita, mutta myös luetun tekstin ymmärtäminen on romahtanut 3 luokalta lähtien ennen näkemättömällä vauhdilla. Ja ihan siis suomalaisilla hyvistä perheistä tulevilla lapsilla.

Aika hassua, että tutkimuksiin viittaava ihminen sekoittaa keskenään korrelaation ja kausaation. Se, että meillä on ennätysmäärä varhaisia lukijoita ja ennätysmäärä huonosti tekstiä ymmärtäviä koululaisia, ei suinkaan tarkoita sitä että aikainen lukutaito johtaisi huonoon myöhempään lukutaitoon. Tarvittaisiin lisää tutkimuksia, jotka todistaisivat että kyseessä ovat samat yksilöt.

Ongelman juurisyyhän on siinä, että nykypäivänä luokat ovat voimakkaasti jakautuneet. Osa on oppinut alakoulun sisällöt itsekseen oppimisen halusta, osa ei kykene seuraamaan opetusta. Se Pisassa mitattava suuri massa pienenee ja pienenee, ja samalla kaikki kärsivät. Tähän täytyisi pystyä reagoimaan sen sijaan että edelleen demonisoidaan varhaista lukutaitoa ja kuvitellaan sen olevan vanhempien prässäyksen tulosta, kuten sinäkin pikkuisen teet.

Ihan kirkkaasti kaikissa pisa-tutkimusten pohdinnoissa on mietitty vakavasti sitä, että onko nimenomaan Suomen varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa menty väärään suuntaan. Esimerkiksi 30 vuotta sitten eskari oli leikkiä ja ennen kaikkea ohjauksessa olon harjoittelua. Tuolloin iso osa lapsista tuli suoraan perhepäivähoitajalta tai mummolta eskariin ja silloin ihan oikeasti keskityttiin sellaisiin kouluvalmiuksiin, kuten ryhmässäolo, ohjeen noudattaminen, itsestä huolehtiminen jne.

Nykyeskarit ovat olleet varhaiskasvatuksessa keskimäärin 2-vuotiaasta asti, heillä on oma eskarikirja (kustantamoiden markkinakeksintö) ja osa oppii lukemaan eskarissa. Suomen kieltähän ei opita lukemaan samalla tavalla kuin esimerkiksi englannin kieltä, ja tämä on ollut se syy miksi Suomessa opetellaan vasta koulussa lukemaan. Kyllä myös varhaisen lukutaidon merkitystä on mietitty pisa-tutkimusten analyysissa, sillä on ihan selkeää, että ne 30 vuotta sitten.

On myös yksittäisiä tutkimuksia jotka viittaavat siihen, että varhain lukemaan oppinut suoriutuu 3-4 luokalle paremmin kuin myöhään lukemaan oppinut, mutta sen jälkeen tilanne kääntyy toisin päin. Usko tai älä, lapsuus ilman formaalia opetusta voi olla juuri se mitä lapset tarvivat.

On varmasti menty väärään suuntaan. Nykyisin kaikki erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat isoissa ryhmissä jo päiväkodissa. Jos lapsella on vaikkapa nepsy-haasteita, hän joutuu olemaan isossa ryhmässä, tukea on vaikea saada. Samaan aikaan varhaiskasvatuksessa liikaa epäpäteviä varhaiskasvatuksen opettajia, paljon sijaisia ja erityisopettaja kiertää 4 päiväkodissa.

Osa lapsista ei puhu eikä ymmärrä kunnolla suomea (tai ruotsia) tullessaan 1. luokalle. Ennen heille oli omat luokat, joissa voi harjoitella tehostetusti suomen kieltä ja siirtyä myöhemmin muihin luokkiin. Erityisopettajien määrää on vähennetty ja erityisluokkien määrää vähennetty rajusti. Kehitys 20 vuodessa on ollut hurjaa.

Kun menin v. 2003 kyläkouluun opettajaksi 3.-4.-luokkalaisille, ei meillä ollut opettaja tappeluiden selvittäjänä. Silloin oli vielä kirjat, joista opiskeltiin, eikä näitä digi-tehtäviä ja digi-kirjoja. Nykypäivänä kaikki on liian digiä, eikä köyhemmillä perheillä ole edes kotona tietokoneita tai tabletteja, joilla voisi kokeeseen kerrata. Kännykällä niiden digi-materiaalien käyttö ei onnistu. Koetuloksissa sen huomaa, kuka on lukenut ja opiskellut kokeeseen ja kuka ei ole.

Omasta kokemuksestani väitän, että siitä ei koulunkäynnille ole haittaa, jos lukee ja kirjoittaa jo esikoulussa, vaan ennemminkin siitä on haittaa, jos koululuokassa on monta sellaista, joilla on suomen kielen ymmärtämisen haasteita tai keskittymisen haasteita. Joudumme valitettavan usein etenemään heikommin pärjäävien tahdissa. Oman haasteensa aiheuttavat ylivilkkaat, levottomat lapset, joiden ainoa tuki saattaa olla viikossa 2 tuntia erityisopettajan luokassa. Jos ei pysty keskittymään isossa ryhmässä, vaikea on oppia.

Vanhemmat monesti vihaavat ryhmätöitä. Taasko teillä on ryhmätöitä, miksi teillä aina on projekteja ja ryhmätöitä. Yksi vähemmän julkisuuteen kerrottu syy on se, että yhä isompi osa luokasta ei pysty keskittymään tavanomaisessa luokkaopetuksessa tai eivät osaa tehdä yhtään tehtävää itsenäisesti, kun joko toiminnanohjauksen keinot tai kielitaito ei riitä. Ryhmiä hajautetaan eri tiloihin ja tehtävät pyritään pitämään niin selkeinä, että kaikki voivat osallistua.

Hyvin kerrottu. Olin 3 vuotta nepsy-ohjaajana. Tarkoittaa siis sitä, että yhteistyössä vanhempien kanssa etsitään toiminnanohjaukseen uusia keinoja, millä arjesta selviää. Yksi osa työstä ulottui koulun puolelle, jossa oli moniammatillisia kokouksia. Näiden pohjalta oppilaalle laadittiin hojks. Karua oli kuulla, mitä se arki on. Moni lapsi tarvitsisi selvät rutiinit, esim. että syömään lähtiessä jonossa käsiä pesemään, sitten jonossa ruokasaliin, siellä mahdollisesti avustettuna ruuan ottaminen lautaselle sopiva määrä, tarjottimen kantaminen omalle paikalle ja ruokailu ja sen jälkeen astiat tiskiin, rauhallisesti pukemaan vaatteet ja välitunnille. Ei ole henkilökuntaa, joka tätä ehtisi ohjata. Koulunkäynninohjaaja saattaa avustaa kolmea luokkaa. On lapsia, jotka eivät syö tarpeeksi erinäisistä syistä, kuten siksi, ettei tiedä kuinka paljon ruokaa on oikea määrä. Näitä asioita pitäisi pystyä oppimaan jo eskarissa! Koulun resurssit ei riitä. Toiminnalle pitää saada alku, keskikohta ja loppu, että se olisi jotenkin hahmotettavissa.

Tuo oli hyvin ilmaistu, että pari tuntia viikossa erityisopettajan luokassa ei riitä. Se on tulipalojen sammuttamista. Monelle lapselle selkeämpi ja rauhallisempi ympäristö olisi parempi kuin jättikoulu, jossa on heitteillä suuren osan koulupäivästä. Ei niitä haasteita ole ainoastaan nepsy-lapsilla, vaan myös neurotyypillisillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Onkohan työpaikkasi jossain ison kaupungin ylemmän keskiluokan asuinalueella? Suorittamisen tarve näkyy myös suhtautumisissa lapsiin.

Olen eri, mutta kaverini asuu Helsingissä korkean tulotason alueella, ja ihme kyllä ainakaan noita urheiluhulluja ei siellä juurikaan näy.

Itse asun maakuntakaupungissa, jossa jalkapallo ja jääkiekko ovat iso juttu.

Paljon on toki kiinni myös omasta kuplasta ja sattumasta, mutta itse ajattelisin että joukkue-urheilu ja ylipäätään lasten harrastusten rytmittämä elämä liittyy alempaan keskiluokkaan.

Väärässä olet ainakin, jos katsotaan asiaa pk-seudulla. Omaan tuttavapiiriini, joka on pääosin ylempää keskiluokkaa, ei kuulu äkkiseltään ajatellen yhtään lasta, joka ei harrastaisi urheilua. Liikunnan merkitys myös oppimiseen sekä terveyteen nähdään koulutetuissa piireissä.