Onko lapsesi "arki viritetty liian kireälle"?

Ei, mutta monien oppilaideni arki on, ja se näkyy moninaisin tavoin :/ Sen lisäksi liika virikkeisyys kännykän ja muiden laitteiden kautta lisää levottomuutta. Lapsiraukat, runsas tulva ja kuormitus on monien pienille aivoille aivan liikaa!

ope

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Onkohan työpaikkasi jossain ison kaupungin ylemmän keskiluokan asuinalueella? Suorittamisen tarve näkyy myös suhtautumisissa lapsiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Onkohan työpaikkasi jossain ison kaupungin ylemmän keskiluokan asuinalueella? Suorittamisen tarve näkyy myös suhtautumisissa lapsiin.

Olen eri, mutta kaverini asuu Helsingissä korkean tulotason alueella, ja ihme kyllä ainakaan noita urheiluhulluja ei siellä juurikaan näy.

Itse asun maakuntakaupungissa, jossa jalkapallo ja jääkiekko ovat iso juttu.

Paljon on toki kiinni myös omasta kuplasta ja sattumasta, mutta itse ajattelisin että joukkue-urheilu ja ylipäätään lasten harrastusten rytmittämä elämä liittyy alempaan keskiluokkaan.

Vierailija kirjoitti:

Aloitin monipuoliset liikuntaharrastukset ja soitonopiskelun alle kouluikäisenä. Ala-asteikäisenä minulla oli harrastuksia joka ilta ja silti jäi aikaa lukea monta kirjaa viikossa ja juosta ulkona kavereiden kanssa ja leikkiä barbeilla ja vaihdella kiiltokuvia ja hoitaa eläimiä.

Liikunta- ja musiikkiharrastukset kehittävät lapsen aivoja ja tekevät siten koulunkäynnistä helpompaa. Minun ei tarvinnut paljon opiskella koulussa niin sain jo hyviä numeroita. Harrastukset ovat kantaneet aikuisuuteen asti vaikeiden aikojenkin tukena. En tiedä miten olisin selvinnyt vaikeista ajoista jos en olisi saanut uppoutua harrastusten pariin.

Nyt opetan opiskelemiani lajeja ja olen todella kiitollinen siitä että sain harrastaa. Monet kaverini valittelevat elämän tylsyyttä ja merkityksettömyyttä. Minulla ei ole tätä ongelmaa, minulla on elämässäni jatkuvasti suurta merkitystä.

Yksi juttu on sitten asuinpaikka. Jos harjoituksiin vieminen vie tunteja niin se uuvuttaa varmasti. Lapsiperheitä suosittelisin muuttamaan pienemmälle paikkakunnalle joissa kuitenkin olisi valinnanvapautta harrastaa laadukkaasti.

Voin allekirjoittaa viestisi ytimen, sillä itsellenikin harrastukset auttoivat läpi vaikeat ajat ja erityisesti vaikean teini-iän. Harrastin ihan toisia asioita mitä sinä ja aloitin harrastukseni vasta päälle 10-vuotiaana. Oma jaksaminen (lähinnä sosiaalinen) ei ollut lapsenakaan kauhean hyvä ja vaadin todella paljon palautumisaikaa koulusta. Harrastukseni olivat omaehtoisia ja loin itse itselleni tavoitteita niissä. Omasta kokemuksesta käsin pitäisin tätä yhtenä merkittävänä tekijänä, mikä saa jatkamaan harrastusta ja siitä ehkä kokee vähemmän paineita. Tavoitteet tulevat itsestä ja omasta kiinnostuksesta, eikä ulkoisista motivaattoreista käsin.

Olen näin aikuisena ihmetellyt myös tuota, kun muut (aikuiset lähinnä) valittavat tylsyyttä ja ettei elämässä ole mitään mikä ajaisi eteenpäin. Tekemistä löytyy (lähes) aina ja jos tylsyys yhtäkkiä yllättää, niin pidän sitä vain hyvänä. Aina on jotain, mikä ajaa eteenpäin, ja luo elämiseen merkityksellisyyttä.

Mutta, aiheeseen sivuten:

En ole varma onko tästä aiheesta varsinaisesti ketjussa puhuttu, mutta se liittyy liikunnan ja urheilun harrastamiseen. Vaikka kaikista ei tulisikaan ammattiurheilijoita, niin voihan lapsia ja nuoria ohjata myös siihen, että aikuisina ottaisivat osaa seuratoimintaan. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla harrastukset pyörii, kun on olemassa seura-aktiiveja, valmentajia/ohjaajia ja järjestelijöitä. Isossa määrin vapaaehtoistyötä siis. Muutama ystävistäni osallistuvat erilaisiin seuratoimintoihin mm. toimimalla ohjaajina ja valmentajina nuoremmille ja heille se on ainakin tuonut elämään merkityksellisyyttä.

Nuo harrastukset menee valitettavan usein vanhemman eikä lapsen päätöksellä. Toki jonkun todella pienen nassikan voi heittää muskariin ilman, että siltä kysyy, mutta on todella sairasta pakottaa yli 10-vuotias harrastamaan jotain, joka ei kiinnosta.

Tuleekin mieleen eräs tuttuni, joka suorittaa vanhemmuuttaan lastensa kustannuksella. Lapsistaan kaksi on opetettu lukemaan jo 4-vuoden iässä, jo 2- vuotiaana luistelivat, uimaan oppivat myös pieninä. Molemmat lapset sattumoisin myös harrastavat balettia tavoitteellisesti. Mikä sattuma että molemmat lapset ovat varta vasten itse päättäneet, että baletti on heidän intohimonsa. Kyseinen vanhempi vie lapsiaan koko ajan harrastuksesta toiseen ja lapsia kehutaan saavutuksiensa ansiosta ja vanhempi jakaa kaiken lastensa elämästä sosiaalisessa mediassa. Pakottaa lapset hymyilemään kuvissa ja esittelemään taitojaan. Viesti on hyvin selkeä seuraajille. Minun lapseni osaa ja menestyy kaikessa mitä tekee.. Vapaa-aika, jota lapsillaan harvoin on, vietetään sekin ulkona harjoitellen balettihyppyjä tai ottamalla juoksukisoja sisarusten kanssa. Kesälomat puolestaan koostuvat useasta eri leiristä päivittäisten harrastuksien lisäksi.

Surullista katseltavaa, etenkin kun kyseinen vanhempi toistaa kasvatustyylissään omaa vanhempaansa. Kyseinen tuttuni sairastui itse varhaisaikuisuudessa anoreksiaan ja uskon tuolla hänen vanhempansa harjoittamalla suorituskeskeisellä kasvatustyylillä olleen iso osansa siinä. Luulisi ettei haluaisi toistaa oman vanhempansa virheitä... Tuo suorituskeskeinen vanhemmuus, tekee pahimmillaan todella pahaa jälkeä lapsille kun he oppivat, että ovat arvokkaita vain suoritustensa myötä. Vanhemmiten kun tajuaa olevansa huonompi kouluaineissa tai liikunnassa kuin joku, joka ei ole yhtä paljon harjoitellut, niin ei ihmekään että siinä menee mielenterveys.

Olen eronnut ja klassisesti poikani asuu äidin luona. 

Olen usein kysynyt, että mitä Sinulle kuuluu, mitä haluaisit tehdä?  Käydään usein leffoissa, pelataan fudista ja shakkia ja pleikkaria. Äiti vetää mielestäni arjen liian täyteen, mutta eihän ḿiesten äääni kuulu nykyäänkään. Luetaan paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Minun näkökulmani on, että päiväkodissa suhtaudutaan melkein torjuvasti varhaiseen luku- ja laskutaitoon, vaikka se olisi syntynyt lapsen itsensä aloitteesta.

Ystäväni lapsi oli varhainen lukija, ja hän otti asian puheeksi vasukeskustelussa. Vastaukseksi tuli välittömästi, että ei sillä lukutaidolla ole merkitystä, vaan asioilla x, y ja z, joita lapsesi ei todellakaan osaa.

Toisille lapsille lukeminen tai laskeminen on helppoa, toiset ovat luonnostaan sosiaalisia. Jostakin syystä sosiaalisuus on tällä hetkellä se asia, jota kasvattajat erityisesti arvostavat. Ymmärrän kyllä, että tässä halutaan toimia vastavoimana lapsuuden lyhenemiselle, akateemiselle preppaamiselle ja koville harrastuspaineille, mutta lopulta kysymys on henkilökohtaisista lahjakkuuden ja kypsymisen alueista, joille lapsi tai vanhemmat eivät välttämättä voi paljoakaan.

Siksi olisi mielestäni hyvä, että välillä kehuttaisiin myös niitä lukijoita, laskijoita ja urheilijoita, etenkin jos heiltä puuttuu tätä kovasti arvostettua reippautta ja rohkeutta. Persoonia on erilaisia, ja kasvurauha kuuluu kaikille.

Olen eri mieltä: varhaiset lukijat, laskijat ja urheilijat saavat kyllä runsaastikin kehuja varhaiskasvatuksessa.

Usein vanhemmat menevät piiloon noiden taitojen taakse, jos lapsella on esimerkiksi käytöksen haasteita. Tottahan tuo esimerkkisi päiväkodin aikuinen on puhunut: vaikka osaisit lukea niin jos leikissä tulee kokoajan riitaa (esimerkiksi) ja määräilee muita, niin nimenomaan päiväkoti on se paikka, jossa asiaa vielä voi harjoitella. Koulun kulttuurissa on paljon vaikeampaa oppia sosiaalisia taitoja kuin päiväkodin kulttuurissa.

Kouluttautunut varhaiskasvatuksen opettaja myös tietää, että lapsella on herkkyys oppia lukemaan 4-5-vuoden iässä, joten itse en henkilökohtaisesti usko ollenkaan, että varhaisia lukijoita halutaan painaa alas. Tiedetään kyllä, että lapsi oppii lukemaan tuossa iässä, jos saa siihen virikkeitä ja on oma motivaatio oppia - se ei ole varsinaisesti lahjakkuudesta kiinni. On sitten ihan eri asia, kannattaako tuossa iässä käyttää suomen kielen lukutaidon oppimiseen runsaasti aikaa ja energiaa, kun lähes kaikki sen oppivat hyvin helposti 1-2-luokalla. Se on ihan totta, että tulevaisuuden kannalta 5-vuotiaan lukutaidolla ei ole lähellekään niin paljon merkitystä kuin sillä, että hän esimerkiksi kykenee noudattamaan ohjeita, leikkimään itsekseen ja toisen kanssa jne.

Suomessa on tehty vuosikymmeniä sitten selkeä valinta, ettei varhaiskasvatuksen opetus ole NS. formaalista opetusta, sillä monien tutkimusten mukaan oppimistulokset ovat tulevaisuudessa sitä parempia mitä pidempään lapsi saa oppia leikkien, tutkien ja liikkuen. Tämähän on ollut muutoksen alla ainakin kymmenen vuotta. Myöhään lukemaan ja laskemaan oppimista on pidetty Pisa menestyksemme syynäkin ja itseasiassa esiopetuksen ja varhaiskasvatuksen (sekä kotikasvatuksen) muutoksen myötä (formaalimpaan suuntaan) tulokset ovat laskeneet. Tällä hetkellä meillä on ennätysmäärä varhain lukemaan oppineita, mutta myös luetun tekstin ymmärtäminen on romahtanut 3 luokalta lähtien ennen näkemättömällä vauhdilla. Ja ihan siis suomalaisilla hyvistä perheistä tulevilla lapsilla.

Vierailija kirjoitti:

Tätä samaa jankutusta jauhettiin jo 20 vuotta sitten

Ja nuorisopsykiatria on pulassa kun asiakkaita tunkee ovista ja ikkunoista. Samoin kolmikymppiset on aivan uupuneita iso osa. Pitäiskö asialle siis tehdä jotain että tulevat sukupolvet pelastuisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Onkohan työpaikkasi jossain ison kaupungin ylemmän keskiluokan asuinalueella? Suorittamisen tarve näkyy myös suhtautumisissa lapsiin.

Etelä-Suomessa kaupungissa mielestäni suht keskiluokkaisella alueella.

Tällä kyllä näkyy siis molempaa päätä, sekä niitä lapsia, jotka eivät saa kotoa oikein mitään ja niitä, joiden vanhemmat ajattelevat kaiken maksimaalisen suoritustustason/kehityksen kautta. Jälkimmäiset ovat mielestäni lisääntyneet aika paljon viimeisen vuosikymmenen aikana.Toki eri alueilla varmasti näkyy erilaisia ilmiöitä.

Lainaamasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Onkohan työpaikkasi jossain ison kaupungin ylemmän keskiluokan asuinalueella? Suorittamisen tarve näkyy myös suhtautumisissa lapsiin.

Olen eri, mutta kaverini asuu Helsingissä korkean tulotason alueella, ja ihme kyllä ainakaan noita urheiluhulluja ei siellä juurikaan näy.

Itse asun maakuntakaupungissa, jossa jalkapallo ja jääkiekko ovat iso juttu.

Paljon on toki kiinni myös omasta kuplasta ja sattumasta, mutta itse ajattelisin että joukkue-urheilu ja ylipäätään lasten harrastusten rytmittämä elämä liittyy alempaan keskiluokkaan.

Kyllä siellä ylemmän keskiluokan keskuudessa on just niitä, jotka ottaa hirveät paineet lapsensa menestyksestä. Valitaan koulua ja päiväkodit tarkkaan, kontrolloidaan jopa lasten ystävyyssuhteita että ovat oikeanlaisessa seurassa ja kuskataan niihin tavoitteellisiin harrastuksiin. Varmaan samaa esiintyy myös alemman keskiluokkaisilla ja duunareillakin, jotka haluaa että lapsensa menestyisi paremmin kuin itse. Mutta sitten on myös sitä normaalia rentoa porukkaa jotka tajuaa ettei liika suorittaminen tee hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä samaa jankutusta jauhettiin jo 20 vuotta sitten

Ja nuorisopsykiatria on pulassa kun asiakkaita tunkee ovista ja ikkunoista. Samoin kolmikymppiset on aivan uupuneita iso osa. Pitäiskö asialle siis tehdä jotain että tulevat sukupolvet pelastuisi?

Samaa mietin, että niillä jotka oli 20v sitten lapsia on kyllä nykyään tosi paljon uupumusta ja muita ongelmia. Että oisko siihen jankutukseen ihan syynsä.

Mun tuttavapiirissä näitä suorittajavanhempia on ne, joitten lapset on nyt teinejä tai nuoria aikuisia. Pikkulasten vanhemmat kiinnittää enemmän huomiota siihen ettei olisi liikaa puuhia. Mutta voihan se olla vaan minun tuttavapiiri, ja voihan se olla että näistä pikkulasten vanhemmista kuoriutuu vielä tämmöisiä urheiluhulluja kun lapsensa kasvavat kouluikään.

Itse olen nyt pikkukoululaisen vanhempi, sellaisen lahjakkaan ja innokkaan, joka haluaisi harrastaa musiikkia, tanssia, voimistelua, uintia jne. Helppo olisi kerätä joka viikon päivä täyteen harrastuksia, kun lapsi haluaisi kokeilla kaikkea ja oppia, mutta pakko rajoittaa. Just eilen kuuntelin lapsen kiukkua kun kieltäydyin ilmoittamasta häntä uimakouluun, ettei ihan joka illalle tulisi jotain harrastusta. Toisaalta on kiva tarjota lapsille mahdollisuus harrastuksiin, joihin ei itsellä aikanaan ollut mahdollisuuksia vaikka intoa olisi ollutkin, mutta sitten taas se toinen puoli on koko perheen jaksaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Minun näkökulmani on, että päiväkodissa suhtaudutaan melkein torjuvasti varhaiseen luku- ja laskutaitoon, vaikka se olisi syntynyt lapsen itsensä aloitteesta.

Ystäväni lapsi oli varhainen lukija, ja hän otti asian puheeksi vasukeskustelussa. Vastaukseksi tuli välittömästi, että ei sillä lukutaidolla ole merkitystä, vaan asioilla x, y ja z, joita lapsesi ei todellakaan osaa.

Toisille lapsille lukeminen tai laskeminen on helppoa, toiset ovat luonnostaan sosiaalisia. Jostakin syystä sosiaalisuus on tällä hetkellä se asia, jota kasvattajat erityisesti arvostavat. Ymmärrän kyllä, että tässä halutaan toimia vastavoimana lapsuuden lyhenemiselle, akateemiselle preppaamiselle ja koville harrastuspaineille, mutta lopulta kysymys on henkilökohtaisista lahjakkuuden ja kypsymisen alueista, joille lapsi tai vanhemmat eivät välttämättä voi paljoakaan.

Siksi olisi mielestäni hyvä, että välillä kehuttaisiin myös niitä lukijoita, laskijoita ja urheilijoita, etenkin jos heiltä puuttuu tätä kovasti arvostettua reippautta ja rohkeutta. Persoonia on erilaisia, ja kasvurauha kuuluu kaikille.

Olen eri mieltä: varhaiset lukijat, laskijat ja urheilijat saavat kyllä runsaastikin kehuja varhaiskasvatuksessa.

Usein vanhemmat menevät piiloon noiden taitojen taakse, jos lapsella on esimerkiksi käytöksen haasteita. Tottahan tuo esimerkkisi päiväkodin aikuinen on puhunut: vaikka osaisit lukea niin jos leikissä tulee kokoajan riitaa (esimerkiksi) ja määräilee muita, niin nimenomaan päiväkoti on se paikka, jossa asiaa vielä voi harjoitella. Koulun kulttuurissa on paljon vaikeampaa oppia sosiaalisia taitoja kuin päiväkodin kulttuurissa.

Kouluttautunut varhaiskasvatuksen opettaja myös tietää, että lapsella on herkkyys oppia lukemaan 4-5-vuoden iässä, joten itse en henkilökohtaisesti usko ollenkaan, että varhaisia lukijoita halutaan painaa alas. Tiedetään kyllä, että lapsi oppii lukemaan tuossa iässä, jos saa siihen virikkeitä ja on oma motivaatio oppia - se ei ole varsinaisesti lahjakkuudesta kiinni. On sitten ihan eri asia, kannattaako tuossa iässä käyttää suomen kielen lukutaidon oppimiseen runsaasti aikaa ja energiaa, kun lähes kaikki sen oppivat hyvin helposti 1-2-luokalla. Se on ihan totta, että tulevaisuuden kannalta 5-vuotiaan lukutaidolla ei ole lähellekään niin paljon merkitystä kuin sillä, että hän esimerkiksi kykenee noudattamaan ohjeita, leikkimään itsekseen ja toisen kanssa jne.

Suomessa on tehty vuosikymmeniä sitten selkeä valinta, ettei varhaiskasvatuksen opetus ole NS. formaalista opetusta, sillä monien tutkimusten mukaan oppimistulokset ovat tulevaisuudessa sitä parempia mitä pidempään lapsi saa oppia leikkien, tutkien ja liikkuen. Tämähän on ollut muutoksen alla ainakin kymmenen vuotta. Myöhään lukemaan ja laskemaan oppimista on pidetty Pisa menestyksemme syynäkin ja itseasiassa esiopetuksen ja varhaiskasvatuksen (sekä kotikasvatuksen) muutoksen myötä (formaalimpaan suuntaan) tulokset ovat laskeneet. Tällä hetkellä meillä on ennätysmäärä varhain lukemaan oppineita, mutta myös luetun tekstin ymmärtäminen on romahtanut 3 luokalta lähtien ennen näkemättömällä vauhdilla. Ja ihan siis suomalaisilla hyvistä perheistä tulevilla lapsilla.

Aika hassua, että tutkimuksiin viittaava ihminen sekoittaa keskenään korrelaation ja kausaation. Se, että meillä on ennätysmäärä varhaisia lukijoita ja ennätysmäärä huonosti tekstiä ymmärtäviä koululaisia, ei suinkaan tarkoita sitä että aikainen lukutaito johtaisi huonoon myöhempään lukutaitoon. Tarvittaisiin lisää tutkimuksia, jotka todistaisivat että kyseessä ovat samat yksilöt.

Ongelman juurisyyhän on siinä, että nykypäivänä luokat ovat voimakkaasti jakautuneet. Osa on oppinut alakoulun sisällöt itsekseen oppimisen halusta, osa ei kykene seuraamaan opetusta. Se Pisassa mitattava suuri massa pienenee ja pienenee, ja samalla kaikki kärsivät. Tähän täytyisi pystyä reagoimaan sen sijaan että edelleen demonisoidaan varhaista lukutaitoa ja kuvitellaan sen olevan vanhempien prässäyksen tulosta, kuten sinäkin pikkuisen teet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Onkohan työpaikkasi jossain ison kaupungin ylemmän keskiluokan asuinalueella? Suorittamisen tarve näkyy myös suhtautumisissa lapsiin.

Olen eri, mutta kaverini asuu Helsingissä korkean tulotason alueella, ja ihme kyllä ainakaan noita urheiluhulluja ei siellä juurikaan näy.

Itse asun maakuntakaupungissa, jossa jalkapallo ja jääkiekko ovat iso juttu.

Paljon on toki kiinni myös omasta kuplasta ja sattumasta, mutta itse ajattelisin että joukkue-urheilu ja ylipäätään lasten harrastusten rytmittämä elämä liittyy alempaan keskiluokkaan.

Jalkapallo ja jääkiekko varmaan on just tuollaisten maakuntakaupunkien juttu, siellä Helsingin hienostoalueella satsataan musiikkiopistoon, balettiin, tennikseen jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Onkohan työpaikkasi jossain ison kaupungin ylemmän keskiluokan asuinalueella? Suorittamisen tarve näkyy myös suhtautumisissa lapsiin.

Olen eri, mutta kaverini asuu Helsingissä korkean tulotason alueella, ja ihme kyllä ainakaan noita urheiluhulluja ei siellä juurikaan näy.

Itse asun maakuntakaupungissa, jossa jalkapallo ja jääkiekko ovat iso juttu.

Paljon on toki kiinni myös omasta kuplasta ja sattumasta, mutta itse ajattelisin että joukkue-urheilu ja ylipäätään lasten harrastusten rytmittämä elämä liittyy alempaan keskiluokkaan.

Jalkapallo ja jääkiekko varmaan on just tuollaisten maakuntakaupunkien juttu, siellä Helsingin hienostoalueella satsataan musiikkiopistoon, balettiin, tennikseen jne.

Itse asiassa omat lapseni harrastavat tai ovat harrastaneet täällä maakuntakaupungissa kahta noista kolmesta mainitsemastasi harrastuksesta. Eli kyllä ne ovat maakunnissakin suosittuja.

Mutta ehkä ero on siinä, kuinka paljon vanhemmilla on aikaa ja motivaatiota lasten harrastuksiin. Esimerkiksi tennikseen liittyy kuitenkin aika paljon kisoja, ja se on tavallaan koko perheen elämäntyyli. Jos vanhemmilla on jo omat piirinsä esimerkiksi työelämän kautta, ei välttämättä kiinnostusta lasten harrastuspiireihin samalla tavalla ole.

Oma lapsi harrastaa kilpaurheilua ja harkat 5 krt viikossa. Mutta ei kuormita lasta, koska haluaa itse harrastaa tätä lajia. Vanhemmat eivät ole painostaneet ja on vapaa lopettamaan jos itse sitä haluaa. Lapsi 10 vuotias.

Koen että jos koulu sujuu ja lapsella on hyvä unirytmi, niin tämä ei kuormita. Vanhemmilla Tietysti vastuu että lapsi syö riittävästi ja lepo on turvattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varhaiskasvatuksen työntekijän näkökulmasta tavoitteellinen harrastaminen aloitetaan nykyään paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin esim. 10v sitten. Monenlaista muutosta näkyy vanhemmissa ja lapsissa. Vanhemmat haluavat, että pienen lapsen erityislahjakkuudet tunnistetaan ja häntä viedään eteenpäin päiväkodissa. Aiemmin ajateltiin ehkä niin, että kyllä lahjakas lapsi taitonsa näyttää aikanaan ja menestyy koulussa, kun hänelle tarjotaan koulussa opetusta ja kotona rakkautta ja rajoja. Nykyään vanhemmat toivovat lapselle omia pulmatehtäviä ja jatkuvia haasteita, jossa voisi kehittää itseään ja NS. formaalia opetusta. Tämä on kuitenkin usein tarpeen vain sellaisille lapsille, jotka tarvitsevat jonkin häiriön (autismi, kielenkehitys, kehitysvamma) vuoksi erityishuomiota oppimiseen. Harva tuntuu enää muistavan, että mielikuvitusleikki itsessään jo tarjoaa näitä haasteita ja oppimisen tilanteita. Lapsi tavallaan hakeutuu jatkuvasti tutkimaan ja kehittämään itseään ihan itsekseen ja kavereiden kanssa, jos hänelle on sellainen kasvurauha taattu (valitettavasti myös päiväkoti ryhmien meluisuus verottaa tätä). Eskareissa on myös tapahtunut iso muutos. Ennen tutustuttiin vähän kirjaimiin, leikittiin ja ulkoiltiin. Nykyään eskarin kulkua määrittää yhä enemmän eskarikirja (tämä on ihan puhdasta markkinointia, esiopsista nämä ei tule), jonka sisältö on melko samanlainen kuin ekaluokan syksyn kirjat.

Yhä enemmän tulee myös vastaan 5-6-vuotiaita, joiden vanhemmat drillaavat heille plus ja miinus laskuja sekä kertolaskuja. Drillaamisella en tarkoita sellaista, että lapsi pohtii paljonko on 2+2 ja aikuinen innostuu opettamaan vaan sitä, että aikuinen näitä ihan tietoisesti opettaa, jotta lapsi vaikuttaisi "fiksulta". Joillakin on taustalla vanhemman oma kunnianhimo ja sitten on myös niitä, joiden lapsilla on haasteita ja vanhemmat pelkäävät/vastustavat kaikenlaisia tutkimuksia ja sitten kompensoivat tuollaisella drillauksella. Yrittävät tavallaan saada päiväkodin henkilöstön näkemään kuinka fiksu lapsi on, jotta haasteista ei enää sanottaisi. Mietin vain, mikä se lapsen kokemus on ja kuinka paljon oppimisen ilosta pilataan parhaassa leikki-iässä.

Lapset ovat myös merkkitietoisempia. Eskari-ikäisille on jo tärkeää, että vaatteet ovat tiettyä merkkiä ja kovin paljon mietitään sitä, mitä muut ajattelevat itsestä. Saatetaan puhua, kuinka vanhemmilla on paljon rahaa ja pilkata köyhempiä tai erilaisempia lapsia.

Itse kyllä siis allekirjoitan tämän. Päiväkodissa kyllä näkyy sellainen tietynlainen lapsuuden itseisarvon kadottaminen. Eli lapsen elämää määrittää pitkälti se, mikä kehittää häntä ja tarjoaa parhaan mahdollisen menestyksen. Monet huippu-urheilijat kuitenkin ovat todella pitkään urheilleet höntsätyyliin (esim. Teemu Selänne) ja lisäksi lapsi todella itse myös kehittää itseään hakeutumalla oman lähikehityksensä vyöhykkeelle. Joku touhu saattaa näyttää aikuisesta järjettömältä, mutta lapsen aivojen kehitykselle sillä saattaa olla valtava merkitys.

Onkohan työpaikkasi jossain ison kaupungin ylemmän keskiluokan asuinalueella? Suorittamisen tarve näkyy myös suhtautumisissa lapsiin.

Olen eri, mutta kaverini asuu Helsingissä korkean tulotason alueella, ja ihme kyllä ainakaan noita urheiluhulluja ei siellä juurikaan näy.

Itse asun maakuntakaupungissa, jossa jalkapallo ja jääkiekko ovat iso juttu.

Paljon on toki kiinni myös omasta kuplasta ja sattumasta, mutta itse ajattelisin että joukkue-urheilu ja ylipäätään lasten harrastusten rytmittämä elämä liittyy alempaan keskiluokkaan.

Jalkapallo ja jääkiekko varmaan on just tuollaisten maakuntakaupunkien juttu, siellä Helsingin hienostoalueella satsataan musiikkiopistoon, balettiin, tennikseen jne.

Itse asiassa omat lapseni harrastavat tai ovat harrastaneet täällä maakuntakaupungissa kahta noista kolmesta mainitsemastasi harrastuksesta. Eli kyllä ne ovat maakunnissakin suosittuja.

Mutta ehkä ero on siinä, kuinka paljon vanhemmilla on aikaa ja motivaatiota lasten harrastuksiin. Esimerkiksi tennikseen liittyy kuitenkin aika paljon kisoja, ja se on tavallaan koko perheen elämäntyyli. Jos vanhemmilla on jo omat piirinsä esimerkiksi työelämän kautta, ei välttämättä kiinnostusta lasten harrastuspiireihin samalla tavalla ole.

Niin tyypillistähän ihan kaikille on, että lapset laitetaan harrastamaan sellaisia lajeja jotka vanhempiakin kiinnostaa. Suunnistaja vie lapsensa suunnistustreeneihin, tenniksenpelaaja tennikseen ja futiksesta kiinnostunut jalkapalloon. Jotkut maastopyöräilee lasten kanssa, tai suppailee, tai kalastaa jne. Toki jotkut jotka ei itse harrasta mitään saattaa myös laittaa/päästää lapsensa harrastamaan ja joutuvat vähän puoliväkisin mukaan niihin sosiaalisiin kuvioihinkin sitten.

Ja on siellä maakuntakaupungeissakin ylempää keskiluokkaa. Ne erot asuinalueiden ja "piirien" välillä vaan ei ehkä ole niin selkeät.

Näin maalta kaupunkiin (ihan maakuntakeskus, ei pk-seutu) huomaa kyllä miten valtava ero lasten harrastustarjonnassa on. Ei omassa maalaislapsuudessa ollut kuin pari vaihtoehtoa eikä juuri kukaan esim. kilpaurheillut (tosin yksi nykyinen nhl-kiekkoilija oli siskoni luokalla, mutta jäkis olikin suunnilleen ainoa lajivaihtoehto). Nyt taas kaupungissa tarjontaa olisi aivan hirveästi laidasta laitaan, sekä harrastuksia että muita kivoja vapaa-ajan menoja. Lapsia kiinnostaisi moni juttu, ja kun itse ei ole päässyt aikanaan harrastamaan niinkuin olisi toivonut, niin sitä mieluusti antaisi mahdollisuuden... Mutta sitten pitää yrittää pitää järki siinä hommassa ettei mene tosiaan ylivirityksen puolelle.

Vierailija kirjoitti:

Mun tuttavapiirissä näitä suorittajavanhempia on ne, joitten lapset on nyt teinejä tai nuoria aikuisia. Pikkulasten vanhemmat kiinnittää enemmän huomiota siihen ettei olisi liikaa puuhia. Mutta voihan se olla vaan minun tuttavapiiri, ja voihan se olla että näistä pikkulasten vanhemmista kuoriutuu vielä tämmöisiä urheiluhulluja kun lapsensa kasvavat kouluikään.

Itse olen nyt pikkukoululaisen vanhempi, sellaisen lahjakkaan ja innokkaan, joka haluaisi harrastaa musiikkia, tanssia, voimistelua, uintia jne. Helppo olisi kerätä joka viikon päivä täyteen harrastuksia, kun lapsi haluaisi kokeilla kaikkea ja oppia, mutta pakko rajoittaa. Just eilen kuuntelin lapsen kiukkua kun kieltäydyin ilmoittamasta häntä uimakouluun, ettei ihan joka illalle tulisi jotain harrastusta. Toisaalta on kiva tarjota lapsille mahdollisuus harrastuksiin, joihin ei itsellä aikanaan ollut mahdollisuuksia vaikka intoa olisi ollutkin, mutta sitten taas se toinen puoli on koko perheen jaksaminen.

Kouluikäisen lapsen kuuluu osata uida. Jos ei osaa, niin hop hop uimahalliin. (Siellä uimakoulussa on päiväkoti-ikäisiä, joten ihan väärä paikka koululaiselle).