Vertaistukea? Onko kukaan muu lähtenyt muuten hyvästä suhteesta siksi, ettei toinen osapuoli halua mennä naimisiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko kolme vuotta kestäneen suhteen perustella olettaa, että mies tietää jo, haluaako naimisiin? Mitä mieltä olette? Mies on 35 ja minä olen 29 vuotta.

T. Se aiemminkin kommentoinut kolmekymppinen nainen

Kolme vuotta on lyhyt aika

35-vuotiaana pitäisi olla jo suht vakiintunut ymmärrys itsestä ja siitä mitä suhteelta haluaa. 3 vuodessa alkuhuuma on laskenut, arki on astunut suhteeseen. Tälleen 37-vuotiaana sanoisin että ellei 3 vuodessa tiedä mitä haluaa ja onko suhteella jatkoa, niin se tarkoittaa silloin ei. Tässä iässä moni asia selviää paljon nopeammin kuin parikymppisenä.

Varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen, en jäisi odottelemaan vuosikausiksi onko mies valmis ja näkeekö kanssani tulevaisuutta vai ei. Kyllä sen kolmessa vuodessa tietää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko kolme vuotta kestäneen suhteen perustella olettaa, että mies tietää jo, haluaako naimisiin? Mitä mieltä olette? Mies on 35 ja minä olen 29 vuotta.

T. Se aiemminkin kommentoinut kolmekymppinen nainen

Kolme vuotta on lyhyt aika

35-vuotiaana pitäisi olla jo suht vakiintunut ymmärrys itsestä ja siitä mitä suhteelta haluaa. 3 vuodessa alkuhuuma on laskenut, arki on astunut suhteeseen. Tälleen 37-vuotiaana sanoisin että ellei 3 vuodessa tiedä mitä haluaa ja onko suhteella jatkoa, niin se tarkoittaa silloin ei. Tässä iässä moni asia selviää paljon nopeammin kuin parikymppisenä.

Varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen, en jäisi odottelemaan vuosikausiksi onko mies valmis ja näkeekö kanssani tulevaisuutta vai ei. Kyllä sen kolmessa vuodessa tietää.

Lapsien suhteen mies on sanonut, että vuoden, parin päästä sopisi. Mutta itse haluan olla naimisissa, ennen kuin raskausaika alkaa. Tämän olen ilmaissut ja en tiedä onko lapsellista odottaa kosintaa? Hän on myös puhunut näitä samoja asioita kuin Ap:n mies eli että ei koe avioliittoa merkityksellisenä. En tiedä..

T. Taas se kolmekymppinen nainen

Kauanko ehditte seurustella, Ap?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli niin päin että mies halusi naimisiin, minua se ei taas olisi voinut juuri vähempää hetkauttaa. Menin kuitenkin naimisiin, koska meillä on lapsiakin ja mies sitä toivoi. Ei se minulta ole pois. Nyt on kolme vuotta avioliittoa takana ja samalla kaavalla mennään kuin ennenkin. Jos mies ei sinun kanssasi halunnut naimisiin, ei hän ollut valmis panostamaan sinuun. Joskus pitää tulla vastaan puolison toiveissa.

Meilläkin mies halusi naimisiin. 2 kertaa kosinut ja muutaman kerran puhunut asiasta. Itse en usko avioliittoon ja ajatuskin ahdistaa. En halua olla mikään vaimo vaan ihan erillinen ihminen. En halua jakaa ihan kaikkea. Pidän mielelläni huolen omista, lasten ja vanhempieni asioista. Anoppi yritti ylipuhua naimisiin tyyliin että hyötyisin avioliitosta. En hyödy, enemmän hyödyn siitä että en mene naimisiin. Avioliitto on jäänne niiltä ajoilta kun nainen ei ollut tasavertainen vaan tarvi miehen päättämään asioistaan. Haluanko sellaiseen asemaan ja kannatanko epätasa-arvoa? En!

Vaimo jo sanana kuulostaa joltain kotiorjalta.

Onpa sinulla kieroutunut ajattelu. Minun korvaani sana vaimo kuulostaa arvokkaalta, naiselta jonka mies on halunnut ihan virallisesti tunnustaa omaksi puolisokseen ja turvata myös lain edessä kaikki puolisolle kuuluvat oikeudet. Vaimo on ihan muuta kuin pelkkä tyttöystävä, samoin kuin aviomies on ihan eri asia kuin miesystävä. Kertoo arvostuksesta ja kunnioituksesta, sekä siitä että on toiselle oikeasti erityinen, kun on valmis tunnustamaan suhteen virallisesti.

Ja kyllä, olen arvoiltani perinteinen ja ihan ylpeä siitä. Joten turha yrittää sitä "tule pois sieltä 50-luvulta"-kommenttia, koska se on mulle vaan positiivista jos pidät ajatuksiani vanhanaikaisina.

N31

Yhteiset lapset on paljon suurempi sitoumus kuin avioliitto. Eiköhän lastensa äidiksi valittu puoliso ole vähintään yhtä arvostettu kuin aviovaimoksi otettu.

Eivät ole. Monelle miehelle lapset eivät merkitse vielä mitään, aviottomia lapsia on tähän maailmaan saatettu rakastajattarien kanssa maailman sivu. Ei tarvitse kovin paljon historiaa lukea, kun alkaa tuntua että lähes kaikilla etenkin korkeammassa asemassa olevilla miehillä on ollut ennen avioliittoa muutamia jalkavaimoja ja rakastajattaria, joille ovat lapsia tehneet. Nämä ovat sitten kylmästi jääneet ja unohdettu, kun vaimoksi valittu nainen on lopulta löytynyt. Maallakin osattiin, Suomessakin moni maatalon isäntä teki lehtolapsia piikojensa kanssa. Tänäkin päivänä riittää miehiä, jotka tekevät lapsia surutta monelle naiselle.

Ihmisen luonto ei ole siitä mihinkään muutamassa vuosikymmenessä muuttunut, eli edelleen pätee se, että avioliitto on miehen aidoin osoitus sitoutumishalusta ja arvostuksesta naista kohtaan.

Miten sinä selität itsellesi avioerot?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa että sitoutua ei voi ilman naimisiinmenoa... Itselläkin oli kolmekymppiseksi asti haaveet naimisiinmenosta (olin parisuhteessa), nykyään haluaisin parisuhteen jossa asutaan omissa kodeissa (olen sinkku). Kummassakin pystyisin olemaan yhtä sitoutunut kumppaniin. Vuosien mittaan alkanut miettiä mitä järkeä koko naimisiinmenossa edes on.

N41

Noin minäkin ajattelin kunnes rakastuin mieheeni, ostimme yhteisen asunnon ja saimme lapsen. Meidät vihittiin maistraatissa, häitä ei ollut.

Itselläni on kaksi ihanaa lasta enkä enempää halua. Seuraava suhde kahden aikuisen välinen, ilman perhe-elämäpaineita ja vanhoja kaavoja, jossa voimme keskittyä vain toisiimme, kiitos :)

Harmi että teillä perhe-elämä on ollut paineistettua ettekä ole pystyneet keskittymään toisiinne. Meillä perhe-elämä on ollut juuri sitä mitä molemmat olemme halunneet, toki kuoppiakin on ollut matkassa mutta se kuuluu elämään. Rakastan perhe-elämää ja sitä, että isä ja äiti asuvat saman katon alla lapsen kanssa. Saamme tukea ja apua toinen toisistamme. Lapselle on iso etu että perhe on saman katon alla ja toimii hyvin.

En puhunut vain itsestäni, vaan yleisesti kun perhe-elämiä seuraa ympärillä ja keskustelee tuttavien kanssa. Oman avoliiton aikana tapahtui asioita mitä ei olisi voinut ennalta tietää, kumppani muuttui hyvin paljon, eikä jatkaminen ollut enää mahdollista. Siinä kohtaa oli mahtavaa ettei oltu naimisissa eikä yhteisiä lainoja/omaisuutta.

Se vaihe elämässä on nähty. Tarvitsen omaa aikaa melko usein, vaikka nauttisin kumppanin seurasta. Lapset ovat minulle tärkeimmät, mutta kokoajan kasvavat/itsenäistyvät ja oma vapaus lisääntyy, ihanaa :)

Mitä eroperheen lapsia katsoo, niin aika surullistahan se monien kohdalla on. Riidellään rahasta ja vapaista, lapset muuttavat jatkuvasti kahden kodin välillä ja ikävöivät aina toista vanhempaa, huoltokiusataan, lapsia manipuloidaan toista vanhempaa vastaan, muutossa koko lasten turvallinen elinpiiri voi muuttua ja he voivat käytännössä menettää toisen vanhempansa. Ja vaikka ero olisi sopuisa ja vanhempien välit hyvät, lapset väsyvät vuoroviikkoasumisesta ja edelleen ikävöivät vanhempiaan. Surevat sitä kun perhe ei ole yhtenäinen, toivovat salaa vanhempien yhteen palaamista.

Tietenkin eroaminen on aina parempi kuin oleminen esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa tai suhteessa päihteiden käyttäjän kanssa. Tai jos suhde on todella pahasti riitainen. Näissäkin tapauksissa lapset kärsivät, vanhempiensa ongelmista.

Jaa, miten tämä liittyy ketjun aiheeseen? Lasten tuntemukset ovat eron jälkeen ihan samat riippumatta siitä, olivatko vanhemmat olleet naimisissa vai avoliitossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli niin päin että mies halusi naimisiin, minua se ei taas olisi voinut juuri vähempää hetkauttaa. Menin kuitenkin naimisiin, koska meillä on lapsiakin ja mies sitä toivoi. Ei se minulta ole pois. Nyt on kolme vuotta avioliittoa takana ja samalla kaavalla mennään kuin ennenkin. Jos mies ei sinun kanssasi halunnut naimisiin, ei hän ollut valmis panostamaan sinuun. Joskus pitää tulla vastaan puolison toiveissa.

Meilläkin mies halusi naimisiin. 2 kertaa kosinut ja muutaman kerran puhunut asiasta. Itse en usko avioliittoon ja ajatuskin ahdistaa. En halua olla mikään vaimo vaan ihan erillinen ihminen. En halua jakaa ihan kaikkea. Pidän mielelläni huolen omista, lasten ja vanhempieni asioista. Anoppi yritti ylipuhua naimisiin tyyliin että hyötyisin avioliitosta. En hyödy, enemmän hyödyn siitä että en mene naimisiin. Avioliitto on jäänne niiltä ajoilta kun nainen ei ollut tasavertainen vaan tarvi miehen päättämään asioistaan. Haluanko sellaiseen asemaan ja kannatanko epätasa-arvoa? En!

Vaimo jo sanana kuulostaa joltain kotiorjalta.

Onpa sinulla kieroutunut ajattelu. Minun korvaani sana vaimo kuulostaa arvokkaalta, naiselta jonka mies on halunnut ihan virallisesti tunnustaa omaksi puolisokseen ja turvata myös lain edessä kaikki puolisolle kuuluvat oikeudet. Vaimo on ihan muuta kuin pelkkä tyttöystävä, samoin kuin aviomies on ihan eri asia kuin miesystävä. Kertoo arvostuksesta ja kunnioituksesta, sekä siitä että on toiselle oikeasti erityinen, kun on valmis tunnustamaan suhteen virallisesti.

Ja kyllä, olen arvoiltani perinteinen ja ihan ylpeä siitä. Joten turha yrittää sitä "tule pois sieltä 50-luvulta"-kommenttia, koska se on mulle vaan positiivista jos pidät ajatuksiani vanhanaikaisina.

N31

Tuo määritelmäsi pätee vain perinteisesti ajatteleviin ihmisiin. Kaikkiin sitä ei voi soveltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilman avioliittoa ei minusta olla perhe, kyllä se vaan muuttaa asioita.

Kuten sen miten muut heidät näkevät, mä en sinkkuna ikinä olisi vokotellut toisen kanssa naimisissa olevaa, mutta etenkin ellei ole yhteisiä lapsia, niin avomiehet ovat vapaata riistaa.

Minäkin olin joskun sitä mieltä, etten mene koskaan naimisiin. Kunnes tuli se oikea, eikä ollutkaan yhtään vaikeaa mennä naimisiin. Siksi minusta haluttomuus mennä naimisiin on haluttomuutta mennä naimisiin tämän ihmisen kanssa, vähintään alitajuisesti ei halua sitoutua, koska ihminen on melkein sopiva, eli väärä.

Nimim. 13 v onnellisesti naimisissa

Hyvin kiero ajatusmaailma...

nimim. 13v avoliitossa, pettämättä puolin ja toisin, ihan perheenä kera lasten, nyt sinkku, ja varattu on aina varattu, ei sormuskaan mikään siveysvyö ole

Mitä kieroa? Useimmat taitaa olla samaa mieltä että naimisissa oleviin ei kosketa, mutta pelkkä avokki vailla yhteisiä on nimenomaan vapaata riistaa.

Kyllä se avioliitto vaan muuttaa asioita, mm sitä miten ympäristö heidät näkee, perheenä vai säätäjinä.

Vaikea uskoa, että kaikki muut pitävät "säätäjinä" avoparia, joilla on yhteinen koti, yhteiset lapset ja ehkä lapsenlapsetkin ja yhteinen onnellinen elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en kyllä ymmärrä, miksi naimisiin meno on noin tärkeää ? Ihme pakkomielle

Mielestäni myös kyse on siitä, miksi naimisiin ei voi mennä? Etenkin jos tietää sen olevan toiselle osapuolelle tärkeää.

Ap

En minä menisi naimisiin vain sen takia, että kumppanini niin haluaisi. Ja kääntäen, olisithan sinäkin voinut luopua avioliittohaaveestasi, kerta tiesit että toiselle on tärkeää pysyä naimattomana.

Minusta on erikoista rusinat pullasta-ajattelua vaatia vakava ja sitoutunut parisuhde, jossa kuitenkin edellytyksenä, ettei mennä naimisiin. Eksäni teki juuri näin. Seurauksena oli, että omat tunteeni (rakkaus, kunnioitus, välittäminen) alkoivat laimenemaan.

Ap

Selitä nyt meille vuosikymmeniä avoliitossa eläneille perheellisille, mikä avioliitossa on sinulle niin tärkeää, että otat mieluummin kelvottoman aviomiehen päästäksesi naimisiin ja luovut muuten hyvästä ja sitoutuneesta avopuolisosta?

No, onhan tämä provo vaihtelua niihin muihin, jatka vaan vastaamatta.

Jos te asutte vuokralla asunnossa, joka on teille täydellinen, niin miksi ette osta sitä omaksi, jos se ei maksaisi mitään?

Sitoutumisen asteen näkee vasta sitten, kun suhteeseen tulee ongelmia. Yksi sellainen on puolison ihastuminen toiseen. Avoliitosta pääsee helposti eroon. Se kolmas osapuoli voi ajatella, että kenenkään avioliittoa ei lähdetä sotkemaan, mutta avoliitto on eri asia.

Kolmas osapuoli ei suhteen kohtaloa päätä, vaan on aina ihastuneen oma päätös ja valinta, mitä tekevät.

Tuo asuntoesimerkkisi ei ole vertailukelpoinen, koska kyse on omaisuudesta, joka on ilman ostoa viime kädessä jonkun toisen. Tottakai asunnon haluaa omaksi. Suhde ei kuitenkaan ole lainassa niin, että varsinainen omistaja voisi koska vain tulla ottamaan sen itselleen.

Mä en halunnut eksäni kanssa naimisiin, vaikka yhteinen lapsikin tuli saatua. Ei vaan tuntunut tärkeältä.

Nyt olen ollut eri miehen kanssa pari vuotta ja todellakin haaveilen häistä. Tosin pienistä sellaisista. Itse juhla ei kiinnosta, mutta haluan rakastamani ihmisen ns. virallisesti, en tiedä miksi.

Minusta on jopa vähän huvittavaa että sen sanominen että haluaa myös ne juhlat, on jotenkin väärin. Täälläkin moni puolustelee avioliittohaluaan sillä että no ainakaan en siis halunnut niitä juhlia.

Miksi niitä ei saisi haluta? Minä ainakin halusin myös ne. Halusin upean häämekon, hienot juhlat, kauniin sormuksen.

Sen lisäksi minulle oli tärkeää avioliiton juridiset sopimukset ja myös se symbolinen sitoutuminen mitä se edelleen edustaa. Se symboliikka on minulle hyvin tärkeää, ja se saa sitä olla. Jollekin toiselle saa olla olematta, mutta ei hän silloin sovi minun kanssani yhteen.

Olen myös lähtenyt aiemmasta avoliitosta jossa odottelin kosintaa vuosia liian pitkään, ehkä koska en niin nuorena vielä osannut ilmaista itseäni riittävän selkeästi, ja siinä vaiheessa kun häitä vihdoin suunniteltiin tuli eteen avioehto toisen ehdottamana. Melkoinen isku vasten kasvoja kun olin itse ollut täysillä mukana ja kuvitellut toisenkin olevan. No olin hyvin nuori, ja tosiaan vain oletin, asiasta ei oltu puhuttu ja siksi tuli yllätyksenä minulle. Minulle oli ihan selvä ettei avioehto kuulu avioliittooni kun sellaisen solmin. Siksi avioliitto jäi silloin solmimatta, ja hyvä niin.

Nykyään tiedän että monien mielestä avioehto kuuluu tehdä, joidenkin mielestä jopa yhtä itsestäänselvästi kuin minusta ei.

Ja nämä asiat toin sitten toisella kerralla esiin selkeästi ja jo ennen varsinaisen seurustelun alkua. Että minulle on tärkeää avioliitto, sekä täydellinen sitoutuminen puolisoon ja suhteeseen ja yhteiseen perheeseen, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Ei ehtoja, ei takaportteja. Mies oli samoilla linjoilla ja nyt avioliittoa on takana jo vuosia.

En silti missään nimessä kuvittele että juuri minä olen se joka ei voisi mitenkään päätyä ikinä eroon enkä siksi tarvitse avioehtoa. Olen se joka haluaa että molemmat ovat suhteessa täysillä mukana kaikin puolin.

Miksi näin ei saisi ajatella? Kun tuo asiat ja omat toiveet esiin mahdollisimman varhain, niin silloin on toisella mahdollisuus olla edes aloittamatta suhdetta jos ei ole samaa mieltä. En ymmärrä miksi se silloin olisi jotenkin väärin.

Ei toisella tavallakaan ajattelu minusta väärin ole, jokainen etsiköön kumppanin jonka ajatukset sopivat omiin. Siinä kai se.

Ap:lle sanoisin että usein näillä miehillä keille se avioliitto on "turha" ja kertovat olevansa kyllä sitoutuneita ilmankin, tulee eron jälkeen vastaan se nainen jonka kanssa naimisiin mennäänkin hyvinkin nopeasti. Eli taustalla on jokin muu kuin avioliiton vastustus.

Tsemppiä Ap!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko kolme vuotta kestäneen suhteen perustella olettaa, että mies tietää jo, haluaako naimisiin? Mitä mieltä olette? Mies on 35 ja minä olen 29 vuotta.

T. Se aiemminkin kommentoinut kolmekymppinen nainen

Kolme vuotta on lyhyt aika

35-vuotiaana pitäisi olla jo suht vakiintunut ymmärrys itsestä ja siitä mitä suhteelta haluaa. 3 vuodessa alkuhuuma on laskenut, arki on astunut suhteeseen. Tälleen 37-vuotiaana sanoisin että ellei 3 vuodessa tiedä mitä haluaa ja onko suhteella jatkoa, niin se tarkoittaa silloin ei. Tässä iässä moni asia selviää paljon nopeammin kuin parikymppisenä.

Varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen, en jäisi odottelemaan vuosikausiksi onko mies valmis ja näkeekö kanssani tulevaisuutta vai ei. Kyllä sen kolmessa vuodessa tietää.

Lapsien suhteen mies on sanonut, että vuoden, parin päästä sopisi. Mutta itse haluan olla naimisissa, ennen kuin raskausaika alkaa. Tämän olen ilmaissut ja en tiedä onko lapsellista odottaa kosintaa? Hän on myös puhunut näitä samoja asioita kuin Ap:n mies eli että ei koe avioliittoa merkityksellisenä. En tiedä..

T. Taas se kolmekymppinen nainen

Jos itse olisitte olleet noin kolme vuotta suhteessa, odottaisitteko kosintaa vai kysyisittekö suoraan?

T. Sama kyselijä

Miksi kukaan ei vastaa kysymykseen "miten selitätte avioerot", jos olette vakavasti sitä mieltä, että naimisiinmeno on tärkein osoitus sitoutumisesta?

Entä miten selitätte vuosikymmeniä kestäneet avoliitot?

Vierailija kirjoitti:

Miksi kukaan ei vastaa kysymykseen "miten selitätte avioerot", jos olette vakavasti sitä mieltä, että naimisiinmeno on tärkein osoitus sitoutumisesta?

Entä miten selitätte vuosikymmeniä kestäneet avoliitot?

Eihän se paperinpala _kaikille_ ole tärkein osoitus sitoutumisesta, mutta niille joille on, on tärkeää löytää samanhenkinen kumppani. Mun mielestä tässä avioliitto vs. avoliitto ei ole yhtä oikeaa vastausta, mutta jos molemmat osapuolet ovat vahvasti eri linjoilla, ei suhteesta pitemmän päälle tule mitään. Jompi kumpi joutuisi taipumaan asiassa, joka on itselle todella tärkeä. Ei pysty menemään puoliksi naimisiin. Kuten ei myöskään voi tehdä puolikasta lasta.

Itse erosin kumppanistani, joka ei halunnut naimisiin kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen.  Eron jälkeen löysin minulle paljon paremmin sopivan miehen ja olemme olleet jo vuosikausia naimisissa. Olen hyvin kiitollinen ex-kumppanille, ettei hän halunnut mennä naimisiin kanssani, koska muuten tuskin olisin nykyisen puolisoni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Siis uhrasit hyvän ihmissuhteen siviilisäädyn takia ? Leskeneläkekö oli mielessä ?

Ap haluaa ne prinsessahäät. On varmaan haaveillut niistä lapsesta saakka. Ja mitä kaveritkin ajattelee jos häitä ei tule.

Miksei Ap kosinut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli niin päin että mies halusi naimisiin, minua se ei taas olisi voinut juuri vähempää hetkauttaa. Menin kuitenkin naimisiin, koska meillä on lapsiakin ja mies sitä toivoi. Ei se minulta ole pois. Nyt on kolme vuotta avioliittoa takana ja samalla kaavalla mennään kuin ennenkin. Jos mies ei sinun kanssasi halunnut naimisiin, ei hän ollut valmis panostamaan sinuun. Joskus pitää tulla vastaan puolison toiveissa.

Meilläkin mies halusi naimisiin. 2 kertaa kosinut ja muutaman kerran puhunut asiasta. Itse en usko avioliittoon ja ajatuskin ahdistaa. En halua olla mikään vaimo vaan ihan erillinen ihminen. En halua jakaa ihan kaikkea. Pidän mielelläni huolen omista, lasten ja vanhempieni asioista. Anoppi yritti ylipuhua naimisiin tyyliin että hyötyisin avioliitosta. En hyödy, enemmän hyödyn siitä että en mene naimisiin. Avioliitto on jäänne niiltä ajoilta kun nainen ei ollut tasavertainen vaan tarvi miehen päättämään asioistaan. Haluanko sellaiseen asemaan ja kannatanko epätasa-arvoa? En!

Vaimo jo sanana kuulostaa joltain kotiorjalta.

Onpa sinulla kieroutunut ajattelu. Minun korvaani sana vaimo kuulostaa arvokkaalta, naiselta jonka mies on halunnut ihan virallisesti tunnustaa omaksi puolisokseen ja turvata myös lain edessä kaikki puolisolle kuuluvat oikeudet. Vaimo on ihan muuta kuin pelkkä tyttöystävä, samoin kuin aviomies on ihan eri asia kuin miesystävä. Kertoo arvostuksesta ja kunnioituksesta, sekä siitä että on toiselle oikeasti erityinen, kun on valmis tunnustamaan suhteen virallisesti.

Ja kyllä, olen arvoiltani perinteinen ja ihan ylpeä siitä. Joten turha yrittää sitä "tule pois sieltä 50-luvulta"-kommenttia, koska se on mulle vaan positiivista jos pidät ajatuksiani vanhanaikaisina.

N31

Yhteiset lapset on paljon suurempi sitoumus kuin avioliitto. Eiköhän lastensa äidiksi valittu puoliso ole vähintään yhtä arvostettu kuin aviovaimoksi otettu.

Eivät ole. Monelle miehelle lapset eivät merkitse vielä mitään, aviottomia lapsia on tähän maailmaan saatettu rakastajattarien kanssa maailman sivu. Ei tarvitse kovin paljon historiaa lukea, kun alkaa tuntua että lähes kaikilla etenkin korkeammassa asemassa olevilla miehillä on ollut ennen avioliittoa muutamia jalkavaimoja ja rakastajattaria, joille ovat lapsia tehneet. Nämä ovat sitten kylmästi jääneet ja unohdettu, kun vaimoksi valittu nainen on lopulta löytynyt. Maallakin osattiin, Suomessakin moni maatalon isäntä teki lehtolapsia piikojensa kanssa. Tänäkin päivänä riittää miehiä, jotka tekevät lapsia surutta monelle naiselle.

Ihmisen luonto ei ole siitä mihinkään muutamassa vuosikymmenessä muuttunut, eli edelleen pätee se, että avioliitto on miehen aidoin osoitus sitoutumishalusta ja arvostuksesta naista kohtaan.

Miten sinä selität itsellesi avioerot?

Mikä ihmeen kysymys tuo on? No, vastaus on että ihan niin kuin kuka tahansa normaalijärjellä varustettu selittää avioeron. Eli on menty yhteen sillä tarkoituksella, että perustetaan perhe ja sitodutaan loppuelämäksi, mutta myöhemmin tuleekin sitten esille jotain, minkä takia ei enää sovitakaan yhteen. (Esimerkiksi toisen pettäminen tai muuttuminen niin toisenlaiseksi puolison kanssa, ettei yhteiselämä enää tunnu oikealta) Ei se silti poista sitä, että yleensä kaikilla naimisiin mennessä on tarkoitus sitoutua toiseen ja ottaa hänet viralliseksi ja lain tunnistamaksi elämänkumppaniksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko kolme vuotta kestäneen suhteen perustella olettaa, että mies tietää jo, haluaako naimisiin? Mitä mieltä olette? Mies on 35 ja minä olen 29 vuotta.

T. Se aiemminkin kommentoinut kolmekymppinen nainen

Kolme vuotta on lyhyt aika

35-vuotiaana pitäisi olla jo suht vakiintunut ymmärrys itsestä ja siitä mitä suhteelta haluaa. 3 vuodessa alkuhuuma on laskenut, arki on astunut suhteeseen. Tälleen 37-vuotiaana sanoisin että ellei 3 vuodessa tiedä mitä haluaa ja onko suhteella jatkoa, niin se tarkoittaa silloin ei. Tässä iässä moni asia selviää paljon nopeammin kuin parikymppisenä.

Varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen, en jäisi odottelemaan vuosikausiksi onko mies valmis ja näkeekö kanssani tulevaisuutta vai ei. Kyllä sen kolmessa vuodessa tietää.

Lapsien suhteen mies on sanonut, että vuoden, parin päästä sopisi. Mutta itse haluan olla naimisissa, ennen kuin raskausaika alkaa. Tämän olen ilmaissut ja en tiedä onko lapsellista odottaa kosintaa? Hän on myös puhunut näitä samoja asioita kuin Ap:n mies eli että ei koe avioliittoa merkityksellisenä. En tiedä..

T. Taas se kolmekymppinen nainen

Jos itse olisitte olleet noin kolme vuotta suhteessa, odottaisitteko kosintaa vai kysyisittekö suoraan?

T. Sama kyselijä

Ota asia puheeksi. Turha tuhlata aikaansa, jokaisella on vain yksi elämä etkä siitä nuorene. Ei sinun tarvitse välttämättä kysyä asiaa suoraan niin, että mennäänkö naimisiin, vaan vaikka ottaa puheeksi että mitä mieltä olet meidän suhteen tulevaisuudesta ja että millaisia toiveita on. Sitten voit itse kertoa, että olet aina ajatellut, että haluaisit naimisiin siinä vaiheessa, kun suhde alkaa olla vakiintunut ja on selvää, että aikomus on viettää elämää yhdessä elämänkumppaneina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko kolme vuotta kestäneen suhteen perustella olettaa, että mies tietää jo, haluaako naimisiin? Mitä mieltä olette? Mies on 35 ja minä olen 29 vuotta.

T. Se aiemminkin kommentoinut kolmekymppinen nainen

Kolme vuotta on lyhyt aika

35-vuotiaana pitäisi olla jo suht vakiintunut ymmärrys itsestä ja siitä mitä suhteelta haluaa. 3 vuodessa alkuhuuma on laskenut, arki on astunut suhteeseen. Tälleen 37-vuotiaana sanoisin että ellei 3 vuodessa tiedä mitä haluaa ja onko suhteella jatkoa, niin se tarkoittaa silloin ei. Tässä iässä moni asia selviää paljon nopeammin kuin parikymppisenä.

Varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen, en jäisi odottelemaan vuosikausiksi onko mies valmis ja näkeekö kanssani tulevaisuutta vai ei. Kyllä sen kolmessa vuodessa tietää.

Lapsien suhteen mies on sanonut, että vuoden, parin päästä sopisi. Mutta itse haluan olla naimisissa, ennen kuin raskausaika alkaa. Tämän olen ilmaissut ja en tiedä onko lapsellista odottaa kosintaa? Hän on myös puhunut näitä samoja asioita kuin Ap:n mies eli että ei koe avioliittoa merkityksellisenä. En tiedä..

T. Taas se kolmekymppinen nainen

Jos itse olisitte olleet noin kolme vuotta suhteessa, odottaisitteko kosintaa vai kysyisittekö suoraan?

T. Sama kyselijä

Ota asia puheeksi. Turha tuhlata aikaansa, jokaisella on vain yksi elämä etkä siitä nuorene. Ei sinun tarvitse välttämättä kysyä asiaa suoraan niin, että mennäänkö naimisiin, vaan vaikka ottaa puheeksi että mitä mieltä olet meidän suhteen tulevaisuudesta ja että millaisia toiveita on. Sitten voit itse kertoa, että olet aina ajatellut, että haluaisit naimisiin siinä vaiheessa, kun suhde alkaa olla vakiintunut ja on selvää, että aikomus on viettää elämää yhdessä elämänkumppaneina.

Olen tehnyt kuvailemallasi tavalla keskustelunaloituksia, mutta ne eivät ns. johda mihinkään. Mies sanoo vain, että naimisiinmeno ei ole niin merkityksellistä hänelle, mutta voi mennä naimisiin jos haluan. Mutta hän ei sano suoraan, että mennäänkö siis naimisiin. Siksi pohdin, että pitäisikö minun kysyä sitä suoraan.

Ap