Vertaistukea? Onko kukaan muu lähtenyt muuten hyvästä suhteesta siksi, ettei toinen osapuoli halua mennä naimisiin?

Korjaus edelliseen viestiin;

Ei terveisin Ap, vaan sama kyselijä, jolle vastattiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko kolme vuotta kestäneen suhteen perustella olettaa, että mies tietää jo, haluaako naimisiin? Mitä mieltä olette? Mies on 35 ja minä olen 29 vuotta.

T. Se aiemminkin kommentoinut kolmekymppinen nainen

Kolme vuotta on lyhyt aika

35-vuotiaana pitäisi olla jo suht vakiintunut ymmärrys itsestä ja siitä mitä suhteelta haluaa. 3 vuodessa alkuhuuma on laskenut, arki on astunut suhteeseen. Tälleen 37-vuotiaana sanoisin että ellei 3 vuodessa tiedä mitä haluaa ja onko suhteella jatkoa, niin se tarkoittaa silloin ei. Tässä iässä moni asia selviää paljon nopeammin kuin parikymppisenä.

Varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen, en jäisi odottelemaan vuosikausiksi onko mies valmis ja näkeekö kanssani tulevaisuutta vai ei. Kyllä sen kolmessa vuodessa tietää.

Lapsien suhteen mies on sanonut, että vuoden, parin päästä sopisi. Mutta itse haluan olla naimisissa, ennen kuin raskausaika alkaa. Tämän olen ilmaissut ja en tiedä onko lapsellista odottaa kosintaa? Hän on myös puhunut näitä samoja asioita kuin Ap:n mies eli että ei koe avioliittoa merkityksellisenä. En tiedä..

T. Taas se kolmekymppinen nainen

Jos itse olisitte olleet noin kolme vuotta suhteessa, odottaisitteko kosintaa vai kysyisittekö suoraan?

T. Sama kyselijä

Ota asia puheeksi. Turha tuhlata aikaansa, jokaisella on vain yksi elämä etkä siitä nuorene. Ei sinun tarvitse välttämättä kysyä asiaa suoraan niin, että mennäänkö naimisiin, vaan vaikka ottaa puheeksi että mitä mieltä olet meidän suhteen tulevaisuudesta ja että millaisia toiveita on. Sitten voit itse kertoa, että olet aina ajatellut, että haluaisit naimisiin siinä vaiheessa, kun suhde alkaa olla vakiintunut ja on selvää, että aikomus on viettää elämää yhdessä elämänkumppaneina.

Olen tehnyt kuvailemallasi tavalla keskustelunaloituksia, mutta ne eivät ns. johda mihinkään. Mies sanoo vain, että naimisiinmeno ei ole niin merkityksellistä hänelle, mutta voi mennä naimisiin jos haluan. Mutta hän ei sano suoraan, että mennäänkö siis naimisiin. Siksi pohdin, että pitäisikö minun kysyä sitä suoraan.

Ap

No tuossa tilanteessa olisin itse jatkanut sanomalla, että kyllä minä haluan. Ja seuraavaksi (jos mies ei itse sitä sano/kysy), olisin kysynyt että sovimmeko siis nyt juuri olevamme kihloissa, ja että milloin voi alkaa suunnitella häitä. Minusta tuo kuulostaa jo suostumukselta naimisiinmenoon, jos kerran sanoo että voi mennä jos sinä haluat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdit siis suhteesta manipuloidaksesi toista?

En manipuloidakseni, vaan omatkin tunteet muuttuivat. Oli rankkaa katsoa vierestä, ettei toiselle merkinnyt mitään se, että minulle avioliitto olisi ollut tärkeä. Jos olisin jatkanut suhteessa pidempään, olisin luultavasti kyynistynyt ja katkeroitunut.

Ap

Sinulle taas ei merkinnyt se, ettei toinen halunnut avioliittoa. Itse en halua naimisiin, en ymmärrä mitä iloa siitä on. Testamentilla voi hoitaa perimisasiat, jos on jotakin perittävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdit siis suhteesta manipuloidaksesi toista?

En manipuloidakseni, vaan omatkin tunteet muuttuivat. Oli rankkaa katsoa vierestä, ettei toiselle merkinnyt mitään se, että minulle avioliitto olisi ollut tärkeä. Jos olisin jatkanut suhteessa pidempään, olisin luultavasti kyynistynyt ja katkeroitunut.

Ap

Sinulle taas ei merkinnyt se, ettei toinen halunnut avioliittoa. Itse en halua naimisiin, en ymmärrä mitä iloa siitä on. Testamentilla voi hoitaa perimisasiat, jos on jotakin perittävää.

Niin, sellaiset ihmiset ei vaan sovi yhteen jotka ajattelee noin eri tavalla avioliittoasiasta. Se on samanlainen asia kuin lasten haluaminen, ei voi luopua lapsihaaveestaan toisen takia eikä tehdä lapsia väkisin, jos ei halua. Tai ainakaan ei missään nimessä pitäisi, ellei halua katkeroitua ja elää onnettomana. 

Siinä ei ole mitään väärää tai tyhmää jos haluaa naimisiin ja pitää avioliittoa tärkeänä, ei edes siinä ole mitään väärää jos haluaa hienot prinsessahäät (niin kuin täälläkin monet on yrittäneet jotenkin ilkkua, ihan kuin se olisi jotenkin väärin että haluaa pitää kauniit ja ikimuistoiset juhlat). Pitää vaan löytää sellainen kumppani, joka myöskin tykkää ajatuksesta.

Meinasin lähteä. Alussa puhuttiin avioliitosta ja mies halusi sitä. Muutaman vuoden päästä otin uudestaan puheeksi ja mies ei halunnut. Taisteltiin asiasta monta vuotta ja olin jo lähdössä, mutta jotenkin.. unohdin itsekin asian ja mies sai vakuutettua että haluaa olla kanssani. Avioliitto vain ei tunnu hyvältä. Nyt lähemmäs 10v myöhemmin, ollaan naimisissa ja lapsia. En muista mitä tapahtui, mutta lopulta mies itse halusi naimisiin ja käytiin nopeasti vain maistraatissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä "avioliitto on vain paperinpala" -jankkaajat ovat älyllisesti epärehellisiä, sillä joko a) he eivät halua avioliiton kaltaisella tavalla sitovaa suhdetta tai b) he ovat valmiita tekemään vuosien mittaan paperitöitä ja järjestelyjä, jotka hoituisivat paljon yksinkertaisemmin automaattisesti sillä maistraattivihkimisellä ja mahdollisella avioehdolla, mutta naimisiin ei vaan voi mennä oman imagon ja identiteetin takia.

Jep, juuri näin. Jos se on henkilölle itselleen vain paperinpala, mutta rakkaalle kumppanille tärkeä, olisi looginen päätelmä käydä hakemassa se paperinpala sitten!

Ap

Ei se olisi, koska se paperinpala ei edelleenkään merkkaisi yhtään mitään. Jos avioliitto ei ole henkilölle tärkeä, niin ei se siksi muutu paperinpalalla. Vuosien mittaan alkaisi vaan harmittamaan, että teki jotakin, johon ei edes usko, olkoon se kumppani kuinka rakas tahansa.

En ymmärrä niitä, jotka eivät halua naimisiin vaikka ovat pitkässä parisuhteessa. Avioliitto on laillinen sopimus, joka takaa kumppanille oikeuden perintöön, mutta myös moniin muihin asioihin. On keissejä, joissa vaikkapa vanhempi pariskunta on ollut yhdessä pitkään, asunut yhdessä, ja sitten toinen kuolee ja hänen lapsensa heittävät kumppanin pihalle, koska hän ei omistanut kotia. Sitten taas en ymmärrä, miksi avioliitto muuten muka muuttaisi mitään suhteessa, dynamiikoissa ja muissa. Miksi se jotenkin automaattisesti johtaisi ongelmiin?

Mielestäni avioliitto on viesti kumppanille ja ympäröivälle yhteisölle, että on sitoutunut rakentamaan elämää yhdessä. Se on kaunis asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä "avioliitto on vain paperinpala" -jankkaajat ovat älyllisesti epärehellisiä, sillä joko a) he eivät halua avioliiton kaltaisella tavalla sitovaa suhdetta tai b) he ovat valmiita tekemään vuosien mittaan paperitöitä ja järjestelyjä, jotka hoituisivat paljon yksinkertaisemmin automaattisesti sillä maistraattivihkimisellä ja mahdollisella avioehdolla, mutta naimisiin ei vaan voi mennä oman imagon ja identiteetin takia.

Jep, juuri näin. Jos se on henkilölle itselleen vain paperinpala, mutta rakkaalle kumppanille tärkeä, olisi looginen päätelmä käydä hakemassa se paperinpala sitten!

Ap

Ei se olisi, koska se paperinpala ei edelleenkään merkkaisi yhtään mitään. Jos avioliitto ei ole henkilölle tärkeä, niin ei se siksi muutu paperinpalalla. Vuosien mittaan alkaisi vaan harmittamaan, että teki jotakin, johon ei edes usko, olkoon se kumppani kuinka rakas tahansa.

Eikä välitä ollenkaan siitä, miten paljon sitä muka rakasta kumppania harmittaa, kun joutui luopumaan jostakin johon uskoo ja joka on itselle tärkeää? Tai vaihtoehtoisesti on äimän käkenä, kun kumppani ei suostukaan elämään ikuisesti seurusteluvaiheessa, vaan lopulta eroaa sen takia, ettei suhde etene siihen suuntaan johon hän elämässään haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en kyllä ymmärrä, miksi naimisiin meno on noin tärkeää ? Ihme pakkomielle

Mielestäni myös kyse on siitä, miksi naimisiin ei voi mennä? Etenkin jos tietää sen olevan toiselle osapuolelle tärkeää.

Ap

En minä menisi naimisiin vain sen takia, että kumppanini niin haluaisi. Ja kääntäen, olisithan sinäkin voinut luopua avioliittohaaveestasi, kerta tiesit että toiselle on tärkeää pysyä naimattomana.

Minusta on erikoista rusinat pullasta-ajattelua vaatia vakava ja sitoutunut parisuhde, jossa kuitenkin edellytyksenä, ettei mennä naimisiin. Eksäni teki juuri näin. Seurauksena oli, että omat tunteeni (rakkaus, kunnioitus, välittäminen) alkoivat laimenemaan.

Ap

Selitä nyt meille vuosikymmeniä avoliitossa eläneille perheellisille, mikä avioliitossa on sinulle niin tärkeää, että otat mieluummin kelvottoman aviomiehen päästäksesi naimisiin ja luovut muuten hyvästä ja sitoutuneesta avopuolisosta?

No, onhan tämä provo vaihtelua niihin muihin, jatka vaan vastaamatta.

Jos te asutte vuokralla asunnossa, joka on teille täydellinen, niin miksi ette osta sitä omaksi, jos se ei maksaisi mitään?

Sitoutumisen asteen näkee vasta sitten, kun suhteeseen tulee ongelmia. Yksi sellainen on puolison ihastuminen toiseen. Avoliitosta pääsee helposti eroon. Se kolmas osapuoli voi ajatella, että kenenkään avioliittoa ei lähdetä sotkemaan, mutta avoliitto on eri asia.

Ei avioliitto ole mikään este pettämiselle, ei se ole sitä koskaan ollut. Jos ihminen tarvitsee sen paperinpalan sitoutuakseen, niin ei hän oikeasti ole kovin sitoutunut.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä monien tarvetta vähätellä naimisiin menoa. Jos asia on AP:lle tärkeä niin silloin se on. Siinä huijaa itseään, jos yrittää selittää asian itselleen niin, että "eihän sillä ole väliä". Sitten on myöhemmin katkera kumppanilleen. Paljon parempi että erosivat nyt niin saavat molemmat elää haluamallaan tavalla.

Sitten on myös se, että kuinka usein on oikeasti kyse siitä, ettei haluta naimisiin... Ei ole yksi eikä kaksi kertaa maailmassa käynyt niin, että ollaan yhdessä pitkään ja toinen ei halua naimisiin. Sitten tulee ero ja tämä naimisiin haluamaton löytää nopeasti uuden ja kihloissa ollaankin vuoden sisällä. Eli ongelma ei ollutkaan avioliitto vaan väärä kumppani. Siksi itse näen usein lausahduksen "En halua naimisiin" olevan todellisuudessa "En halua naimisiin sinun kanssasi."

Ja silloin on ihan oikein olla menemättä naimisiin eli ap:n miesystävä ei tehnyt mitään väärää. Hän ei vaan halunnut naimisiin ap:n kanssa.

Todennäköisesti et menettänyt mitään. Halusitte eri asioita elämältä ja suhteelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä "avioliitto on vain paperinpala" -jankkaajat ovat älyllisesti epärehellisiä, sillä joko a) he eivät halua avioliiton kaltaisella tavalla sitovaa suhdetta tai b) he ovat valmiita tekemään vuosien mittaan paperitöitä ja järjestelyjä, jotka hoituisivat paljon yksinkertaisemmin automaattisesti sillä maistraattivihkimisellä ja mahdollisella avioehdolla, mutta naimisiin ei vaan voi mennä oman imagon ja identiteetin takia.

Jep, juuri näin. Jos se on henkilölle itselleen vain paperinpala, mutta rakkaalle kumppanille tärkeä, olisi looginen päätelmä käydä hakemassa se paperinpala sitten!

Ap

Ei se olisi, koska se paperinpala ei edelleenkään merkkaisi yhtään mitään. Jos avioliitto ei ole henkilölle tärkeä, niin ei se siksi muutu paperinpalalla. Vuosien mittaan alkaisi vaan harmittamaan, että teki jotakin, johon ei edes usko, olkoon se kumppani kuinka rakas tahansa.

Eikä välitä ollenkaan siitä, miten paljon sitä muka rakasta kumppania harmittaa, kun joutui luopumaan jostakin johon uskoo ja joka on itselle tärkeää? Tai vaihtoehtoisesti on äimän käkenä, kun kumppani ei suostukaan elämään ikuisesti seurusteluvaiheessa, vaan lopulta eroaa sen takia, ettei suhde etene siihen suuntaan johon hän elämässään haluaa.

Lainaamassasi tapauksessahan henkilö, joka ei usko paperinpalaan, meni ymmärtääkseni naimisiin paperinpalaan uskovan kanssa, joten miksi paperipalauskovaista harmittaisi? Hänhän sai mitä halusi ja ei-uskovainen antoi periksi. 

Eri

taisi käydä sun omatunnolle kun et päässyt naimisiin. en itse olisi eronnut vaan olisin jatkanut seurustelua...hyviä tyyppejä kun ei joka oksalla kasva. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko kolme vuotta kestäneen suhteen perustella olettaa, että mies tietää jo, haluaako naimisiin? Mitä mieltä olette? Mies on 35 ja minä olen 29 vuotta.

T. Se aiemminkin kommentoinut kolmekymppinen nainen

Kolme vuotta on lyhyt aika

35-vuotiaana pitäisi olla jo suht vakiintunut ymmärrys itsestä ja siitä mitä suhteelta haluaa. 3 vuodessa alkuhuuma on laskenut, arki on astunut suhteeseen. Tälleen 37-vuotiaana sanoisin että ellei 3 vuodessa tiedä mitä haluaa ja onko suhteella jatkoa, niin se tarkoittaa silloin ei. Tässä iässä moni asia selviää paljon nopeammin kuin parikymppisenä.

Varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen, en jäisi odottelemaan vuosikausiksi onko mies valmis ja näkeekö kanssani tulevaisuutta vai ei. Kyllä sen kolmessa vuodessa tietää.

Lapsien suhteen mies on sanonut, että vuoden, parin päästä sopisi. Mutta itse haluan olla naimisissa, ennen kuin raskausaika alkaa. Tämän olen ilmaissut ja en tiedä onko lapsellista odottaa kosintaa? Hän on myös puhunut näitä samoja asioita kuin Ap:n mies eli että ei koe avioliittoa merkityksellisenä. En tiedä..

T. Taas se kolmekymppinen nainen

Jos itse olisitte olleet noin kolme vuotta suhteessa, odottaisitteko kosintaa vai kysyisittekö suoraan?

T. Sama kyselijä

Ota asia puheeksi. Turha tuhlata aikaansa, jokaisella on vain yksi elämä etkä siitä nuorene. Ei sinun tarvitse välttämättä kysyä asiaa suoraan niin, että mennäänkö naimisiin, vaan vaikka ottaa puheeksi että mitä mieltä olet meidän suhteen tulevaisuudesta ja että millaisia toiveita on. Sitten voit itse kertoa, että olet aina ajatellut, että haluaisit naimisiin siinä vaiheessa, kun suhde alkaa olla vakiintunut ja on selvää, että aikomus on viettää elämää yhdessä elämänkumppaneina.

Olen tehnyt kuvailemallasi tavalla keskustelunaloituksia, mutta ne eivät ns. johda mihinkään. Mies sanoo vain, että naimisiinmeno ei ole niin merkityksellistä hänelle, mutta voi mennä naimisiin jos haluan. Mutta hän ei sano suoraan, että mennäänkö siis naimisiin. Siksi pohdin, että pitäisikö minun kysyä sitä suoraan.

Ap

No tuossa tilanteessa olisin itse jatkanut sanomalla, että kyllä minä haluan. Ja seuraavaksi (jos mies ei itse sitä sano/kysy), olisin kysynyt että sovimmeko siis nyt juuri olevamme kihloissa, ja että milloin voi alkaa suunnitella häitä. Minusta tuo kuulostaa jo suostumukselta naimisiinmenoon, jos kerran sanoo että voi mennä jos sinä haluat.

Kiitos viestistä. Täytynee ottaa taas uudelleen puheeksi. Aloitan vaikka palaamalla tuohon keskusteluun, jonka aiemmin kävimme.

T. Sama kyselijä

Avioliitto on täysin turhaa, ainoastaan byrokratiaa. Kersaa tehdessä tiettyä helppoutta byrokratiassa. Ainoa hyöty leskeneläke tai erotessa puolison omaisuus jos ei avioehtoa.

Vierailija kirjoitti:

Avioliitto on täysin turhaa, ainoastaan byrokratiaa. Kersaa tehdessä tiettyä helppoutta byrokratiassa. Ainoa hyöty leskeneläke tai erotessa puolison omaisuus jos ei avioehtoa.

Alussa sanot, että avioliitto on täysin turha. Sitten heti perään, että hyötyjä on muun muassa leskeneläke. Tämä on juuri tätä avioliittovastaisten ihmisten logiikkaa..

Vierailija kirjoitti:

Avioliitto on täysin turhaa, ainoastaan byrokratiaa. Kersaa tehdessä tiettyä helppoutta byrokratiassa. Ainoa hyöty leskeneläke tai erotessa puolison omaisuus jos ei avioehtoa.

Avioliitto on tosiaan ihan vaan byrokratiajuttu, ei tarvitse olla uskonnollinen, ei sormuksia, ei nimenvaihtoa tms. mutta sillä on tiettyjä juridisia hyötyjä joihin se voi vaikuttaa.

Leskeneläke nyt ei ole automaatisesti sellainen, vaan siihen on tietyt ehdot joiden täytyttävä. Mutta lapsetonta avoparia kodellaan mm. eräissä verotuksellisissa vähennyksissä erilailla kuin avioparia/avoparia joilla alaikäisiä lapsia. Mutta näihin törmää harvakseltaan ja ne eivät varmaan suurimman osan elämään vaikuta, mutta on myös meitä, joihin ne vaikuttaa - ne vain pitää ensin kohdata.

Ja jos mietti sitten sitä, onko se virallisen lapun hakeminen joku kynnyskysymys vs. siitä saatava taloudellinen hyöty, niin me päädyttiin siihen että lappu sinällään ei merkitse meille mitään, mutta laillisesti se merkitsee valtiolle, niin haettiin sitten "virallinen lappu".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko kolme vuotta kestäneen suhteen perustella olettaa, että mies tietää jo, haluaako naimisiin? Mitä mieltä olette? Mies on 35 ja minä olen 29 vuotta.

T. Se aiemminkin kommentoinut kolmekymppinen nainen

Kolme vuotta on lyhyt aika

35-vuotiaana pitäisi olla jo suht vakiintunut ymmärrys itsestä ja siitä mitä suhteelta haluaa. 3 vuodessa alkuhuuma on laskenut, arki on astunut suhteeseen. Tälleen 37-vuotiaana sanoisin että ellei 3 vuodessa tiedä mitä haluaa ja onko suhteella jatkoa, niin se tarkoittaa silloin ei. Tässä iässä moni asia selviää paljon nopeammin kuin parikymppisenä.

Varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen, en jäisi odottelemaan vuosikausiksi onko mies valmis ja näkeekö kanssani tulevaisuutta vai ei. Kyllä sen kolmessa vuodessa tietää.

Lapsien suhteen mies on sanonut, että vuoden, parin päästä sopisi. Mutta itse haluan olla naimisissa, ennen kuin raskausaika alkaa. Tämän olen ilmaissut ja en tiedä onko lapsellista odottaa kosintaa? Hän on myös puhunut näitä samoja asioita kuin Ap:n mies eli että ei koe avioliittoa merkityksellisenä. En tiedä..

T. Taas se kolmekymppinen nainen

Jos itse olisitte olleet noin kolme vuotta suhteessa, odottaisitteko kosintaa vai kysyisittekö suoraan?

T. Sama kyselijä

Ota asia puheeksi. Turha tuhlata aikaansa, jokaisella on vain yksi elämä etkä siitä nuorene. Ei sinun tarvitse välttämättä kysyä asiaa suoraan niin, että mennäänkö naimisiin, vaan vaikka ottaa puheeksi että mitä mieltä olet meidän suhteen tulevaisuudesta ja että millaisia toiveita on. Sitten voit itse kertoa, että olet aina ajatellut, että haluaisit naimisiin siinä vaiheessa, kun suhde alkaa olla vakiintunut ja on selvää, että aikomus on viettää elämää yhdessä elämänkumppaneina.

Olen tehnyt kuvailemallasi tavalla keskustelunaloituksia, mutta ne eivät ns. johda mihinkään. Mies sanoo vain, että naimisiinmeno ei ole niin merkityksellistä hänelle, mutta voi mennä naimisiin jos haluan. Mutta hän ei sano suoraan, että mennäänkö siis naimisiin. Siksi pohdin, että pitäisikö minun kysyä sitä suoraan.

Ap

No tuossa tilanteessa olisin itse jatkanut sanomalla, että kyllä minä haluan. Ja seuraavaksi (jos mies ei itse sitä sano/kysy), olisin kysynyt että sovimmeko siis nyt juuri olevamme kihloissa, ja että milloin voi alkaa suunnitella häitä. Minusta tuo kuulostaa jo suostumukselta naimisiinmenoon, jos kerran sanoo että voi mennä jos sinä haluat.

Kiitos viestistä. Täytynee ottaa taas uudelleen puheeksi. Aloitan vaikka palaamalla tuohon keskusteluun, jonka aiemmin kävimme.

T. Sama kyselijä

Vai kokisitteko toistuvan asian esiin ottamisen painostavana? En enää tiedä mitä teen asian kanssa. Mies sanoo tosiaan, että voi mennä naimisiin, mutta ei tee asialle mitään. Pyörittelen asiaa päässä ja tuntuu oudolta, että hän ei ilmeisesti tee samoin.

/Sama kyselijä

Voimia Ap. Avioliitto häämöttää sinulla tulevaisuudessa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä läksin, mutta vasta viiveellä alamäen jälkeen. Oli järkytys saada rukkaset kosintaan, koska olin aivan varma myöntävästä vastauksesta. Kieltäytymisestä alkoi suhteemme alamäki ja tuli viimein päivä, jolloin tajusin ettei tästä tule enää mitään. Olimme olleet lähes 10 vuotta yhdessä. Tosirakkaudeksi luulemani olikin harhaa. Mies löysi nopeasti uuden, meni kihloihin ja naimisiin varmaankin vuoden sisällä erostamme.

Just tosta on kyse, siitä että toinen ei oikeasti ole sitoutunut, vaan haluaa pitää takaportin auki siltä varalta, että löytyisi joku parempi. No kaikille ei löydy sitä parempaa, mutta kyllä minua häiritsisi olla se "melkein oikea".

Mun miesystävälleni kävi siinä vähän ohraisesti. Uusi nainen osoitautui huonommaksi vaihtoehdoksi, kun alkoi ajan kanssa tulla tutuksi. Mies haikaili takaisin ja ikävöi kuulemma entistä elämäänsä vieläkin. Itse näin arvostuksen puutteen vasta ikävän ja surun haihduttua. Olisin ollut hänelle aina se, jota roikotetaan löysässä hirressä. Siinähän nyt sitten on ja nauttii aviomiehen roolistaan.