Vertaistukea? Onko kukaan muu lähtenyt muuten hyvästä suhteesta siksi, ettei toinen osapuoli halua mennä naimisiin?

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä niitä, jotka eivät halua naimisiin vaikka ovat pitkässä parisuhteessa. Avioliitto on laillinen sopimus, joka takaa kumppanille oikeuden perintöön, mutta myös moniin muihin asioihin. On keissejä, joissa vaikkapa vanhempi pariskunta on ollut yhdessä pitkään, asunut yhdessä, ja sitten toinen kuolee ja hänen lapsensa heittävät kumppanin pihalle, koska hän ei omistanut kotia. Sitten taas en ymmärrä, miksi avioliitto muuten muka muuttaisi mitään suhteessa, dynamiikoissa ja muissa. Miksi se jotenkin automaattisesti johtaisi ongelmiin?

Mielestäni avioliitto on viesti kumppanille ja ympäröivälle yhteisölle, että on sitoutunut rakentamaan elämää yhdessä. Se on kaunis asia.

Aviopuoliso ei peri, jos vainajalla on lapsia. Esimerkkikeississä leski saisi jäädä yhteisenä kotina olleeseen VAINAJAN OMISTAMAAN asuntoon, mutta myös avolesken kohdalla se on mahdollista.

Hallintaoikeustestamentti olisi toinen vaihtoehto. Leskeneläkettä ei sen  perusteella saisi, mutta henkivakuutuksessakin voi olla avopuoliso edunsaajana.

Minulla on todella vaikea käsittää sitoutumista avioliiton perusteena, kun avioerot ovat niin yleisiä.

Vierailija kirjoitti:

Itse erosin kumppanistani, joka ei halunnut naimisiin kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen.  Eron jälkeen löysin minulle paljon paremmin sopivan miehen ja olemme olleet jo vuosikausia naimisissa. Olen hyvin kiitollinen ex-kumppanille, ettei hän halunnut mennä naimisiin kanssani, koska muuten tuskin olisin nykyisen puolisoni kanssa.

Minäkin olisin väärän ihmisen kanssa, jos miesystäväni olisi suostunut kosintaan. Olin tuo, joka kosi lähes 10 yhteisen vuoden jälkeen, kun vaikutti että mies ei saa aikaiseksi.

Huomaan vasta jälkikäteen, että siinä liitossa olisin ollut onneton. Olin kaikki nuo vuodet vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä "avioliitto on vain paperinpala" -jankkaajat ovat älyllisesti epärehellisiä, sillä joko a) he eivät halua avioliiton kaltaisella tavalla sitovaa suhdetta tai b) he ovat valmiita tekemään vuosien mittaan paperitöitä ja järjestelyjä, jotka hoituisivat paljon yksinkertaisemmin automaattisesti sillä maistraattivihkimisellä ja mahdollisella avioehdolla, mutta naimisiin ei vaan voi mennä oman imagon ja identiteetin takia.

Jep, juuri näin. Jos se on henkilölle itselleen vain paperinpala, mutta rakkaalle kumppanille tärkeä, olisi looginen päätelmä käydä hakemassa se paperinpala sitten!

Ap

Ei se olisi, koska se paperinpala ei edelleenkään merkkaisi yhtään mitään. Jos avioliitto ei ole henkilölle tärkeä, niin ei se siksi muutu paperinpalalla. Vuosien mittaan alkaisi vaan harmittamaan, että teki jotakin, johon ei edes usko, olkoon se kumppani kuinka rakas tahansa.

Eikä välitä ollenkaan siitä, miten paljon sitä muka rakasta kumppania harmittaa, kun joutui luopumaan jostakin johon uskoo ja joka on itselle tärkeää? Tai vaihtoehtoisesti on äimän käkenä, kun kumppani ei suostukaan elämään ikuisesti seurusteluvaiheessa, vaan lopulta eroaa sen takia, ettei suhde etene siihen suuntaan johon hän elämässään haluaa.

Lainaamassasi tapauksessahan henkilö, joka ei usko paperinpalaan, meni ymmärtääkseni naimisiin paperinpalaan uskovan kanssa, joten miksi paperipalauskovaista harmittaisi? Hänhän sai mitä halusi ja ei-uskovainen antoi periksi. 

Eri

Ei, vaan siinä perusteltiin miksi ei halua mennä naimisiin vaikka se olisi toiselle tärkeää, sillä että "alkaisi vain harmittamaan kun taipui tekemään toisin kuin itse uskoo". Mutta kuitenkin näille avioliittokielteisten mielestä se ois ihan kohtuullista, että avioliittoa arvostava ja haluava joutuu luopumaan omista arvoistaan ja siitä mihin uskoo.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Molemmat sai haluamansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä niitä, jotka eivät halua naimisiin vaikka ovat pitkässä parisuhteessa. Avioliitto on laillinen sopimus, joka takaa kumppanille oikeuden perintöön, mutta myös moniin muihin asioihin. On keissejä, joissa vaikkapa vanhempi pariskunta on ollut yhdessä pitkään, asunut yhdessä, ja sitten toinen kuolee ja hänen lapsensa heittävät kumppanin pihalle, koska hän ei omistanut kotia. Sitten taas en ymmärrä, miksi avioliitto muuten muka muuttaisi mitään suhteessa, dynamiikoissa ja muissa. Miksi se jotenkin automaattisesti johtaisi ongelmiin?

Mielestäni avioliitto on viesti kumppanille ja ympäröivälle yhteisölle, että on sitoutunut rakentamaan elämää yhdessä. Se on kaunis asia.

Aviopuoliso ei peri, jos vainajalla on lapsia. Esimerkkikeississä leski saisi jäädä yhteisenä kotina olleeseen VAINAJAN OMISTAMAAN asuntoon, mutta myös avolesken kohdalla se on mahdollista.

Hallintaoikeustestamentti olisi toinen vaihtoehto. Leskeneläkettä ei sen  perusteella saisi, mutta henkivakuutuksessakin voi olla avopuoliso edunsaajana.

Minulla on todella vaikea käsittää sitoutumista avioliiton perusteena, kun avioerot ovat niin yleisiä.

Avoliitoissa erot ovat vieläkin yleisempiä. Avoliiton suosijat vieläpä perustelevat yleensä aina naimattomuutta sillä, että on helpompi erota eikä tule "turhaa byrokratiaa". Joten edelleen se naimisiinmeno on osoitus suuremmasta sitoutumishalusta.

Selvästikin halusitte eri asioita. Voit vielä löytää sopivan kumppanin jonka kanssa menet naimisiin. Kyllä minulle tulee mieleen, että avioliiton välttelijä ei ole ihan varma suhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähdit siis suhteesta manipuloidaksesi toista?

En manipuloidakseni, vaan omatkin tunteet muuttuivat. Oli rankkaa katsoa vierestä, ettei toiselle merkinnyt mitään se, että minulle avioliitto olisi ollut tärkeä. Jos olisin jatkanut suhteessa pidempään, olisin luultavasti kyynistynyt ja katkeroitunut.

Ap

Eikö se kerro sen, että oli hyvä kun erositte. Mies ei ollut valmis sitoutumaan sinuun kunnolla.

Pakkoavioliitot ovat Suomessa kiellettyjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko kolme vuotta kestäneen suhteen perustella olettaa, että mies tietää jo, haluaako naimisiin? Mitä mieltä olette? Mies on 35 ja minä olen 29 vuotta.

T. Se aiemminkin kommentoinut kolmekymppinen nainen

Kolme vuotta on lyhyt aika

35-vuotiaana pitäisi olla jo suht vakiintunut ymmärrys itsestä ja siitä mitä suhteelta haluaa. 3 vuodessa alkuhuuma on laskenut, arki on astunut suhteeseen. Tälleen 37-vuotiaana sanoisin että ellei 3 vuodessa tiedä mitä haluaa ja onko suhteella jatkoa, niin se tarkoittaa silloin ei. Tässä iässä moni asia selviää paljon nopeammin kuin parikymppisenä.

Varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen, en jäisi odottelemaan vuosikausiksi onko mies valmis ja näkeekö kanssani tulevaisuutta vai ei. Kyllä sen kolmessa vuodessa tietää.

Lapsien suhteen mies on sanonut, että vuoden, parin päästä sopisi. Mutta itse haluan olla naimisissa, ennen kuin raskausaika alkaa. Tämän olen ilmaissut ja en tiedä onko lapsellista odottaa kosintaa? Hän on myös puhunut näitä samoja asioita kuin Ap:n mies eli että ei koe avioliittoa merkityksellisenä. En tiedä..

T. Taas se kolmekymppinen nainen

Jos itse olisitte olleet noin kolme vuotta suhteessa, odottaisitteko kosintaa vai kysyisittekö suoraan?

T. Sama kyselijä

Ota asia puheeksi. Turha tuhlata aikaansa, jokaisella on vain yksi elämä etkä siitä nuorene. Ei sinun tarvitse välttämättä kysyä asiaa suoraan niin, että mennäänkö naimisiin, vaan vaikka ottaa puheeksi että mitä mieltä olet meidän suhteen tulevaisuudesta ja että millaisia toiveita on. Sitten voit itse kertoa, että olet aina ajatellut, että haluaisit naimisiin siinä vaiheessa, kun suhde alkaa olla vakiintunut ja on selvää, että aikomus on viettää elämää yhdessä elämänkumppaneina.

Olen tehnyt kuvailemallasi tavalla keskustelunaloituksia, mutta ne eivät ns. johda mihinkään. Mies sanoo vain, että naimisiinmeno ei ole niin merkityksellistä hänelle, mutta voi mennä naimisiin jos haluan. Mutta hän ei sano suoraan, että mennäänkö siis naimisiin. Siksi pohdin, että pitäisikö minun kysyä sitä suoraan.

Ap

No tuossa tilanteessa olisin itse jatkanut sanomalla, että kyllä minä haluan. Ja seuraavaksi (jos mies ei itse sitä sano/kysy), olisin kysynyt että sovimmeko siis nyt juuri olevamme kihloissa, ja että milloin voi alkaa suunnitella häitä. Minusta tuo kuulostaa jo suostumukselta naimisiinmenoon, jos kerran sanoo että voi mennä jos sinä haluat.

Kiitos viestistä. Täytynee ottaa taas uudelleen puheeksi. Aloitan vaikka palaamalla tuohon keskusteluun, jonka aiemmin kävimme.

T. Sama kyselijä

Vai kokisitteko toistuvan asian esiin ottamisen painostavana? En enää tiedä mitä teen asian kanssa. Mies sanoo tosiaan, että voi mennä naimisiin, mutta ei tee asialle mitään. Pyörittelen asiaa päässä ja tuntuu oudolta, että hän ei ilmeisesti tee samoin.

/Sama kyselijä

Puhu, puhu, puhu. Puhuminen on paras neuvo kaikkiin parisuhdeongelmiin, yleensä kommunikaation puute on ongelmien juuri ja lähde. Nytkin teillä on jotain epäselvyyttä kommunikaatiossa, kun mies on toisaalta sanonut että voi mennä kanssasi naimisiin mutta asia ei ole edennyt mitenkään. Pitää siis puhua ja selvittää asia.

Vierailija kirjoitti:

No en kyllä ymmärrä, miksi naimisiin meno on noin tärkeää ? Ihme pakkomielle

Tutkimusten mukaan sinkkunainen on onnellisempi, terveempi kuin parisuhteessa oleva. Miehillä tilanne on päinvastoin. Parisuhteessa olevista, naimisissa olevat naiset ovat onnellisempia ja terveempiä.

Parisuhde on huono diili naiselle, jos siis pitää se valita, niin naimisissa oleminen.

En suosittele avioliittoa, enkä lasten tekoa kenellekään.

T: Rankasti petetty ja jätetty, lapsien erokipua ja erosta kärsimistä katsoneena

Vierailija kirjoitti:

En suosittele avioliittoa, enkä lasten tekoa kenellekään.

T: Rankasti petetty ja jätetty, lapsien erokipua ja erosta kärsimistä katsoneena

Samalla logiikalla minä en suosittele autolla ajoa kenellekkään, koska olen ollut auto-onnettomuudessa ja kärsinyt kipua ja pelkoa sen seurauksena. 

Itse asiassa en suosittele kotoa poistumista, koska olen nähnyt uutisista niin monta esimerkkiä siitä, miten eri tavoilla ihminen voidaan tappaa, ryöstää, raiskata ja pahoinpidellä kodin ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä niitä, jotka eivät halua naimisiin vaikka ovat pitkässä parisuhteessa. Avioliitto on laillinen sopimus, joka takaa kumppanille oikeuden perintöön, mutta myös moniin muihin asioihin. On keissejä, joissa vaikkapa vanhempi pariskunta on ollut yhdessä pitkään, asunut yhdessä, ja sitten toinen kuolee ja hänen lapsensa heittävät kumppanin pihalle, koska hän ei omistanut kotia. Sitten taas en ymmärrä, miksi avioliitto muuten muka muuttaisi mitään suhteessa, dynamiikoissa ja muissa. Miksi se jotenkin automaattisesti johtaisi ongelmiin?

Mielestäni avioliitto on viesti kumppanille ja ympäröivälle yhteisölle, että on sitoutunut rakentamaan elämää yhdessä. Se on kaunis asia.

Aviopuoliso ei peri, jos vainajalla on lapsia. Esimerkkikeississä leski saisi jäädä yhteisenä kotina olleeseen VAINAJAN OMISTAMAAN asuntoon, mutta myös avolesken kohdalla se on mahdollista.

Hallintaoikeustestamentti olisi toinen vaihtoehto. Leskeneläkettä ei sen  perusteella saisi, mutta henkivakuutuksessakin voi olla avopuoliso edunsaajana.

Minulla on todella vaikea käsittää sitoutumista avioliiton perusteena, kun avioerot ovat niin yleisiä.

Avoliitoissa erot ovat vieläkin yleisempiä. Avoliiton suosijat vieläpä perustelevat yleensä aina naimattomuutta sillä, että on helpompi erota eikä tule "turhaa byrokratiaa". Joten edelleen se naimisiinmeno on osoitus suuremmasta sitoutumishalusta.

Juuri näin. Tiedän tyypin, joka vaihtaa naista muutaman vuoden välein. Ei halua naimisiin eikä lapsia, koska ei halua "palloa jalkaan", "jämähtää" tai "turhia paperitöitä". Aina kun naisille selviää nämä niin ero tulee. Suhde kestää pidempään, jos nämä asiat eivät ole naisellekaan tärkeitä tai ajankohtaisia. Itse selvitän nämä asiat heti tätä vierestä seuranneena ja ap varmaan jatkossa myös.

Olen ollut pitkässä suhteessa, jossa mies ei ensin halunnut naimisiin, minä olisin halunnut ensalkuun. Miehellä oli vanhemmat eronneet ja useita ystäviään pian naimisiin menon jälkeen. Ymmärsin, että hän pelkäsi naimisiin menoa. Ajatteli, että se muuttaa suhdetta huonompaan suuntaan ja ei halunnut erota. En tietty sen jälkeen halunnut naimisiin, kun huomasin asian ahdistavan miestäni. Lopulta kyllä mieheni olisi halunnut mennä naimisiin, kun puhuin erosta muiden asioiden takia, minä en silloin enää halunnut. Erottiin lopulta aivan muista syistä.

Nyt olen naimisissa, niin että molemmat naimisiin menoa täysillä halusivat. Kuitenkin on paljon parempi elää avoliitossa oikean rakkaan ihmisen kanssa, kun mennä naimisiin kakkosvaihtoehdon kanssa vaan sen vuoksi, että on naimisissa. En olisi eronnut aloittajan tapauksessa, jos rakasti miestään.

Kun puhutte pitkistä suhteista, mitä tarkoitatte?

Vierailija kirjoitti:

Kun puhutte pitkistä suhteista, mitä tarkoitatte?

Minä sanoin aiemmin eronneeni pitkästä suhteesta, koska mies ei halunnutkaan naimisiin vaikka olimme kihloissa. Se oli ensimmäinen parisuhteeni ja kesti lähes 8 vuotta. Olin juuri täyttänyt 30, kun erottiin. Ajattelin, että nyt on viimeinen hetki erota jos haluan vielä perustaa perheen jonkun toisen kanssa, koska pitäisi ehtiä vähän ensin seurustella ja tutustua ennen kuin menee naimisiin ja hankkii lapsia. Nyt olenkin uudessa suhteessa ja onnellinen, tämä uusi mies on itsekin puhunut naimisiinmenosta ja perheestä tulevaisuudentoiveenaan jo heti alusta alkaen.

Mies ei ollut vakavasti sitoutunut sinuun, jos mieluummin päästi sinut menemään kuin meni naimisiin. Nyt voit löytää paremman, sellaisen joka todella haluaa ottaa sinut puolisokseen eikä vain väliaikaiseksi suhteeksi.

Täällä kirjoitan minä, joka kyseli omasta parisuhteestaan.

Tein sen! Nimittäin sanoin miehelleni, että haluan naimisiin. Mies vastasi, että hyvä, niin minäkin tulevaisuudessa. Mutta kuulemma hän ei tiedä milloin ja lisäksi kosinnan pitäisi olla yllätys, eikä siitä voi vain keskustelemalla sopia. Eikä hän halunnut kihloihinkaan. Mies selitti myös kaikkea epämääräistä siitä, että olen opiskelija. Myöhemmässä keskustelussa selvisi, että ongelma oli kuulemma minun painostavuus. Jos olisin kysynyt eri tavalla, olisi hän suostunut. En ymmärrä.

/Kolmekymppinen nainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

pp

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko kolme vuotta kestäneen suhteen perustella olettaa, että mies tietää jo, haluaako naimisiin? Mitä mieltä olette? Mies on 35 ja minä olen 29 vuotta.

T. Se aiemminkin kommentoinut kolmekymppinen nainen

Kolme vuotta on lyhyt aika

35-vuotiaana pitäisi olla jo suht vakiintunut ymmärrys itsestä ja siitä mitä suhteelta haluaa. 3 vuodessa alkuhuuma on laskenut, arki on astunut suhteeseen. Tälleen 37-vuotiaana sanoisin että ellei 3 vuodessa tiedä mitä haluaa ja onko suhteella jatkoa, niin se tarkoittaa silloin ei. Tässä iässä moni asia selviää paljon nopeammin kuin parikymppisenä.

Varsinkin jos nainen haluaa lapsia ja perheen, en jäisi odottelemaan vuosikausiksi onko mies valmis ja näkeekö kanssani tulevaisuutta vai ei. Kyllä sen kolmessa vuodessa tietää.

Lapsien suhteen mies on sanonut, että vuoden, parin päästä sopisi. Mutta itse haluan olla naimisissa, ennen kuin raskausaika alkaa. Tämän olen ilmaissut ja en tiedä onko lapsellista odottaa kosintaa? Hän on myös puhunut näitä samoja asioita kuin Ap:n mies eli että ei koe avioliittoa merkityksellisenä. En tiedä..

T. Taas se kolmekymppinen nainen

Jos itse olisitte olleet noin kolme vuotta suhteessa, odottaisitteko kosintaa vai kysyisittekö suoraan?

T. Sama kyselijä

Ota asia puheeksi. Turha tuhlata aikaansa, jokaisella on vain yksi elämä etkä siitä nuorene. Ei sinun tarvitse välttämättä kysyä asiaa suoraan niin, että mennäänkö naimisiin, vaan vaikka ottaa puheeksi että mitä mieltä olet meidän suhteen tulevaisuudesta ja että millaisia toiveita on. Sitten voit itse kertoa, että olet aina ajatellut, että haluaisit naimisiin siinä vaiheessa, kun suhde alkaa olla vakiintunut ja on selvää, että aikomus on viettää elämää yhdessä elämänkumppaneina.

Olen tehnyt kuvailemallasi tavalla keskustelunaloituksia, mutta ne eivät ns. johda mihinkään. Mies sanoo vain, että naimisiinmeno ei ole niin merkityksellistä hänelle, mutta voi mennä naimisiin jos haluan. Mutta hän ei sano suoraan, että mennäänkö siis naimisiin. Siksi pohdin, että pitäisikö minun kysyä sitä suoraan.

Ap

No tuossa tilanteessa olisin itse jatkanut sanomalla, että kyllä minä haluan. Ja seuraavaksi (jos mies ei itse sitä sano/kysy), olisin kysynyt että sovimmeko siis nyt juuri olevamme kihloissa, ja että milloin voi alkaa suunnitella häitä. Minusta tuo kuulostaa jo suostumukselta naimisiinmenoon, jos kerran sanoo että voi mennä jos sinä haluat.

Kiitos viestistä. Täytynee ottaa taas uudelleen puheeksi. Aloitan vaikka palaamalla tuohon keskusteluun, jonka aiemmin kävimme.

T. Sama kyselijä

Vai kokisitteko toistuvan asian esiin ottamisen painostavana? En enää tiedä mitä teen asian kanssa. Mies sanoo tosiaan, että voi mennä naimisiin, mutta ei tee asialle mitään. Pyörittelen asiaa päässä ja tuntuu oudolta, että hän ei ilmeisesti tee samoin.

/Sama kyselijä

Puhu, puhu, puhu. Puhuminen on paras neuvo kaikkiin parisuhdeongelmiin, yleensä kommunikaation puute on ongelmien juuri ja lähde. Nytkin teillä on jotain epäselvyyttä kommunikaatiossa, kun mies on toisaalta sanonut että voi mennä kanssasi naimisiin mutta asia ei ole edennyt mitenkään. Pitää siis puhua ja selvittää asia.

Eli siis puhuttu on!

Vierailija kirjoitti:

Täällä kirjoitan minä, joka kyseli omasta parisuhteestaan.

Tein sen! Nimittäin sanoin miehelleni, että haluan naimisiin. Mies vastasi, että hyvä, niin minäkin tulevaisuudessa. Mutta kuulemma hän ei tiedä milloin ja lisäksi kosinnan pitäisi olla yllätys, eikä siitä voi vain keskustelemalla sopia. Eikä hän halunnut kihloihinkaan. Mies selitti myös kaikkea epämääräistä siitä, että olen opiskelija. Myöhemmässä keskustelussa selvisi, että ongelma oli kuulemma minun painostavuus. Jos olisin kysynyt eri tavalla, olisi hän suostunut. En ymmärrä.

/Kolmekymppinen nainen

Miltä kuulostaa teidän korvaan?