Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukea? Ikääntyvä isä ei suostu hyväksymään vanhenemista eikä sopeudu elämänmuutoksiin
17.07.2023 |
... ja kaikki hänen ahdinkonsa tuntuu kaatuvan minun päälleni.
Olen 35-vuotias nainen ja isäni on 65v. Isä asuu yksin omakotitalossa, joka on minun lapsuudenkotini. Vanhempani erosivat n. 15 v. sitten ja äiti muutti kauemmas, isä jäi taloon asumaan. Minulla on kolme sisarusta, jotka kuitenkin kaikki asuvat satojen kilometrien päässä tai ulkomailla ja siksi vastuu isästä tuntuu olevan minun harteillani.
Ongelmana siis, että nyt isäni on alkanut ikääntyä, mutta hän ei tunnu pystyvän mitenkään hyväksymään sitä. Hän näkee itsensä edelleen nuorena (käy ilmi itseensä liittyvistä puheistaan) ja ahdistuu todella suuresti kaikista krempoista ja iän tuomista toimintakyvyn muutoksista. Valittelee esim. kankeutta ja kokee sen olevan jotenkin ihan väärin ja huolestuttavaa, ei pysty ajattelemaan että iän myötä ihmisille voi tulla kankeutta. On myös sairaudenpelkoinen ja ravaa lääkäreissä.
Hän on myös yksinäinen eikä pysty hyväksymään sitä, että perheemme ei ole enää "kasassa". Minusta isän alamäki on alkanut siiitä kun lapset muutimme yksitellen omillemme ja ero tuli äitini kanssa. Hän on jatkuvasti yhteydessä meihin lapsiin, varsinkin minuun kun asun lähinnä, pyytelee kylään ja odottaa jokapäiväistä kommunikointia ja että koko ajan oltaisiin perillä toistemme liikkeistä. Hän soittelee minulle sellaisia "mitä teet nyt"-puheluita sekä raportoi omista tekemisistään tyyliin soittamalla että "Moikka, olin tossa just kahvilassa syömässä ja nyt ajelen kotiinpäin.". Tähän tulee monesti sellainen olo että no kiva, kiitos tiedosta, mitähän tällä tiedolla nyt varsinaisesti teen... Hän on myös ääneen toivonut, että me lapset voisimme tulla asumaan tai ainakin kesälomat viettämään lapsuudenkotiin, kun "täällähän hyvin tilaa riittää isossa talossa". Olemme kaikki yli kolmekymppisiä. Käyn isälläni kylässä pari kertaa viikossa ja soittelemme useamminkin, mutta tuntuu että mikään ei riitä. Isä tuo usein esille yksinäisyyttään. Minulla on omakin elämä paineineen ja kiireineen enkä vaan pysty repeämään isän seuraksi enempää. Ja kesälomilla haluaisin tehdä muutakin kuin viettää kaiken ajan isäni seurassa.
Minusta tuntuu, että isä jotenkin kaikin tavoin taistelee vanhenemista ja elämän muuttumista vastaan. Sen sijaan, että hän hyväksyisi vanhenemisen ja tuntisi esim. kiitollisuutta menneistä vuosista, hän yrittää väkisin saada asiat takaisin sellaisiksi kuin ne olivat silloin kun hän oli vielä yhdessä äitini kanssa ja me lapset olivat pieniä ja asuimme kaikki yhdessä. Luulen, että hän kärsii vanhenemisen ja kuoleman pelosta. Luulen hänen olevan myös masentunut ja ahdistunut.
Olen yrittänyt kannustaa isääni käymään tapahtumissa ja esim. tutustumaan johonkin deittisovelluksiin, jotta hän voisi löytää vaikka kumppanin tai kavereita. Hän niin selvästi kaipaa seuraa ja elämää kotiinsa. Hän ei vaan tunnu ryhtyvän mihinkään tällaiseen. Hän ei tunnu olevan valmis mihinkään uuteen, vaan roikkuu kiinni vanhassa.
Kaikki tämä painaa myös minua paljon... Tuntuu kauhealta nähdä isän voivan huonosti. Toisaalta tuntuu epäreilulta, että minä kannan kaiken vastuun hänen kannattelemisestaan. Tunnen jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta. Huomaan jo ajattelunikin muuttuvan siten, että esim. eilen kun kävin yksin torikahvilla, niin siellä istuessani tuli kauhea syyllisyyden tunne, että "olisi pitänyt hakea isä mukaan, hän joutuu vaan olemaan yksin kotona kun minä täällä nautin kesäkahveista".
Tällä kirjoituksella ei taida olla muuta agendaa kuin päästä vähän purkamaan ajatuksiani. Vertaistuki voisi lohduttaa. Olisi "kiva" kuulla jos muillakin on ollut tällaista, ja miten olette jaksaneet.
Kommentit (100)
Saan varmaan alapeukkuja, mutta mua jotenkin surettaa nämä kommentit täällä. Ymmärrän ap:n tilannetta ja olen itse vähän samanlaisessa tilanteessa, mikä välillä tuntuu kuormittavalta, mutta olen ajatellut, että ei elämässä kuulukaan aina ajatella vain omaa etua.
Perhe, yhteisö.. joo, ne rasittaa, mutta ne myös antaa. Jos kaikki "uhraisi" vähän enemmän aikaansa sille luokan friikille, sille ikääntyvälle vanhemmalle tai sille inhokkisiskolle, niin olisko meillä niin paljon masennusta, syrjäytymistä ja itsemurhia? Kun oma elämä on ihanaa tai hyvää, niin on varmaan luonnollista haluta poimia vain rusinat pullasta.. mutta entäs sitten jos/kun oma perhe kuolee ja tarvitsisikin muita? Eikö silloin toivoisi, että yhteiskunta olisi yhteisöllisempi?
En halua tällä syyllistää aloittajaa, todellakaan, jotenkin vain toivoisin ettei me suomalaiset nähtäisi omia vanhempiamme tai ylipäänsä muita ihmisiä taakkana. Me ollaan kaikki yhteydessä toisiimme ja tarvitaan toisiamme, ennemmin tai myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua syyllistää mutta syyllistän kuitenkin
Omituinen tarina, jossa aikuinen lapsi luulee ja uskoo, mutta ei kuitenkaan oikeasti puhu isälleen.
Hemmetti: puhu sille isällesi, älä oleta! 65v ei ole vanha, ei välttämättä kaipaa menneeseen. Hänellä nyt sattuu olemaan tuollainen tapa kommunikoida.
Ap kuvailee sitä, miten hyvässä kunnossa oleva isä ei suostu ottamaan vastuuta ja toimijuutta omasta elämästään, vaan odottaa ap:n kantavan nämä vastuut. Miksi ihmeessä siis annatte neuvoja, jotka vastuuttavat ap:ta lisää? Jopa elämänkumppanin etsiminen isälle olisi sopiva ratkaisu ap:n ongelmaan...?
Isälle on pakko kommunikoida siitä, mitä rajattomuus aiheuttaa ap:ssa. Esimerkiksi:
- Isä, soitat x kertaa tänään/tällä viikolla. Tulee sellainen olo, että voit huonosti ja olet yksinäinen ja odotat minun ratkaisevan nämä asiat sua varten. Sano, jos tarvitset apua siihen, miten voisit itse aktivoitua muiden ihmisen pariin. En mitenkään voi olla aina saatavillasi ja tarvitset muitakin ihmiskontakteja.
Jos isä suuttuu, niin hyvä. Muutosenergiaan tarvitaan pientä ketutusta.
Vierailija kirjoitti:
Luin uudelleen ap:n viestejä, ja aloin myös ajatella, että isänsä manipuloi häntä.
Minulle ei tulisi mieleenkään esittää surkeaa, kun joku lapseni on käynyt pitkästä aikaa. Olisin pelkästään kiitollinen ja osoittaisin sen niin, että minun luo olisi mukava tulla toistekin.
Ei siksi, että minua säälitään, päin vastoin!
Olen tietoisesti ja tarkoituksella puhumatta lapsilleni masennuksesta ja yksinäisyydestäni.
Siis eikö tuo viimeinen lause kuulosta kenestäkään muusta kauhealta? Että ei uskalleta tai haluta omille lapsille näyttää todellista itseä, ettei tulisi hylätyksi. Milloin siitä tuli ok hylätä omat vanhemmat tai muut lähimmäiset kun he sairastuvat tai tarvitsevat enemmän huomiota? Ihan kauheaa jos tämä on se mitä valtaosa haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin uudelleen ap:n viestejä, ja aloin myös ajatella, että isänsä manipuloi häntä.
Minulle ei tulisi mieleenkään esittää surkeaa, kun joku lapseni on käynyt pitkästä aikaa. Olisin pelkästään kiitollinen ja osoittaisin sen niin, että minun luo olisi mukava tulla toistekin.
Ei siksi, että minua säälitään, päin vastoin!
Olen tietoisesti ja tarkoituksella puhumatta lapsilleni masennuksesta ja yksinäisyydestäni.Siis eikö tuo viimeinen lause kuulosta kenestäkään muusta kauhealta? Että ei uskalleta tai haluta omille lapsille näyttää todellista itseä, ettei tulisi hylätyksi. Milloin siitä tuli ok hylätä omat vanhemmat tai muut lähimmäiset kun he sairastuvat tai tarvitsevat enemmän huomiota? Ihan kauheaa jos tämä on se mitä valtaosa haluaa.
Minulla on isoäiti, joka ei tajua olla valittamatta minulle sitä että taas on niin ikävä kaikkia, vaikka oltaisiin just pari viikkoa sitten käyty (asun eri kaupungissa). Kun sinne menee käymään, niin joka kerta hirveä voivottelu ja harmittelu, kun lähdet. Tuntui, että sinne pitäisi jäädä asumaan, jotta isoäiti olisi tyytyväinen. Puhelut kestää aina vähintään kolme varttia. Yllättäen tämä kaikki aiheuttaa sen, että en oma-aloitteisesti ota yhteyttä. Eli joo, on surullista tuo mitä lainaamasi kirjoittaja sanoi. Mutta myös fiksua. Sitten taas jos joku lähisukulaiseni kertoisi minulle että on ongelmia vaikka masennuksen kanssa ja haluaisi konkreettista apuani vaikka terapiaan hakeutumiseen, niin auttaisin tottakai. Mutta jos haluaa jotain epärealistista (niinkuin ap:n isä että aikuiset lapset muuttaisi kesäksi kotiin!!!) niin on parempi vaan olla hiljaa eikä tehdä tilannetta kiusalliseksi.
Antakaa aikaa vanhemmillenne. Ei vain jotain kiireistä ylijäämää, jonka senkin koette melkein kuin varastetun itseltänne. Miksi ne vanhemmat eivät halutessaan ansaitsisi sitä kuten muutkin ihmiset? Nämä ovat näitä asioita, joissa monet muut kulttuurit ovat meitä paljon syvällisempiä ja totuudellisempia. Tee kuten toivoisit itsellesi tehtävän - tee edes se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin outo aloitus. Isä ei ole kovin vanha vielä, mites työelämä? Miksi hän on jäänyt yksin taloon 15 vuodeksi eikä etsinyt uutta kumppania?
Ihmiset on yksilöitä. Tiedän monta samanikäistä jotka ovat jo palvelukodissa, muistisairaus pitkälle edennyt ja kaivavat jopa omaa ulostettaan vaipastaan.
Tiedän myös ihmisiä jotka ovat kuolleet aivohalvaukseen alaikäisinä. Tässä nyt kuitenkin oli kyse perusterveestä 65-vuotiaasta työelämässä olevasta miehestä, jolta omakotitalon työt hoituvat kuin itsestään. Ainoana sairautena taisi olla ajoittainen kankeus sekä sitten tyttären diagnosoimat eli hypokondria, kuolemanpelko, masennus, ahdistus ja yksinäisyys sekä yleinen elämänhallinnan kariutuminen avioeron myötä. Näiden ilmenemismuotonsa on ketjussa listattu lääkärillä ramppaaminen, minkä toki yhtä hyvin voi tulkita itsestään huolehtimiseksi.
Jollekulle kolahti lujaa :D
Ap:n tekstin pohjalta se huolestunut ja ahdistunut on ap itse. 😀 Jos ap:n isä elää vanhaksi ja on joku päivä oikeasti montaa perussairautta sairastava raihnainen ja kaatuileva vanhus, jolla on vaikeuksia pihatöiden kanssa, siinä tilanteessa taitaa paremmin jaksaa isä kuin tytär, jota ahdistaa jo nyt vaikka ja mikä omassa isässään.
Toki kuten ketjussa muistuteltiin niin ihmiset on yksilöitä, eikä ole mikään itsestäänselvyys että ap on sitä itse enää näkemässä. Siitähän on paljon ollut otsikoissa että nelikymppisten naisten kuolleisuus on noussut kovasti. 😛
Olipas sävyltään harvinaisen ilkeä kirjoitus.
Vierailija kirjoitti:
Saan varmaan alapeukkuja, mutta mua jotenkin surettaa nämä kommentit täällä. Ymmärrän ap:n tilannetta ja olen itse vähän samanlaisessa tilanteessa, mikä välillä tuntuu kuormittavalta, mutta olen ajatellut, että ei elämässä kuulukaan aina ajatella vain omaa etua.
Perhe, yhteisö.. joo, ne rasittaa, mutta ne myös antaa. Jos kaikki "uhraisi" vähän enemmän aikaansa sille luokan friikille, sille ikääntyvälle vanhemmalle tai sille inhokkisiskolle, niin olisko meillä niin paljon masennusta, syrjäytymistä ja itsemurhia? Kun oma elämä on ihanaa tai hyvää, niin on varmaan luonnollista haluta poimia vain rusinat pullasta.. mutta entäs sitten jos/kun oma perhe kuolee ja tarvitsisikin muita? Eikö silloin toivoisi, että yhteiskunta olisi yhteisöllisempi?
En halua tällä syyllistää aloittajaa, todellakaan, jotenkin vain toivoisin ettei me suomalaiset nähtäisi omia vanhempiamme tai ylipäänsä muita ihmisiä taakkana. Me ollaan kaikki yhteydessä toisiimme ja tarvitaan toisiamme, ennemmin tai myöhemmin.
Käsitin, että ap antaa aika paljon aikaa isälleen.
Mulla on vähän vastaava tilanne enkä todellakaan kaipaa saarnaa siitä, miten pitäisi olla vielä yhteisöllisempi. Mä en kestä pisaraakaan enempää sitä, jo nykyisessä tilanteessa liikun koko ajan oman jaksamiseni äärirajoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm.. Voiko vertaistuki olla myös sitä, että kertoo totuuden siitä vaikutelmasta, jonka ap:n teksti toi mieleen, jos - niin lue eteenpäin.
Isäsi vaikuttaa ihan normaalilta ihmiseltä ja jos sinä koet viestimisestä raskautta, niin vedä rajoja - mutta rakkaudella, ja jos isän kunto huolettaa niin varaa "eläkeikäisen täyshuolto" lääkäriltä. Tsekkaavat labrat ja saa ehkä apua kipuihin, kankeuteen yms. Ja viet isän sinne itse. Ihan niinkuin Isä vei sinut lääkäriin kun olit lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Hmm.. Voiko vertaistuki olla myös sitä, että kertoo totuuden siitä vaikutelmasta, jonka ap:n teksti toi mieleen, jos - niin lue eteenpäin.
Isäsi vaikuttaa ihan normaalilta ihmiseltä ja jos sinä koet viestimisestä raskautta, niin vedä rajoja - mutta rakkaudella, ja jos isän kunto huolettaa niin varaa "eläkeikäisen täyshuolto" lääkäriltä. Tsekkaavat labrat ja saa ehkä apua kipuihin, kankeuteen yms. Ja viet isän sinne itse. Ihan niinkuin Isä vei sinut lääkäriin kun olit lapsi.
Siis ap:n pitäisi viedä työkykyinen isänsä lääkäriin kuin lapsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onpas tullut nopeasti paljon vastauksia! Kiitos kaikista. Yritän tässä yhdellä kertaa vastailla useaan:
Moni sanoi, että 65v. ei ole vielä vanha. Ei minustakaan, mutta kyllä 65v voi olla jo "ikääntyvä" kuten kirjoitin. Tai ainakin isäni on, kyllä hänessä on jo ikääntymisen merkkejä: fyysisen kunnon muuttumista ja tiettyä henkistä joustamattomuutta, mitä JOISSAKIN iäkkäissä ihmisissä on. Juuri tuota, että pidetään kiinni vanhasta ja asiat ei saa muuttua. Jos vertaan isääni fyysisesti ja henkisesti esim. kymmenenkin vuoden takaiseen, niin kyllä hän selvästi "vanhusmaisempi" on nykyään. Varmasti tuo yksinäisyys ja mahdollinen masennuskin ikäännyttää.
Isäni on yhä työelämässä. Hän on yrittäjä jolla vaihtelevasti töitä, mutta painottuen enemmän talviaikaan. Siksikin nyt tämä kesä on vaikeampaa aikaa kun isä on paljon vapaalla ja yksinolo korostuu. Hänellä ei ole aikomusta jäädä eläkkeelle, suorastaan suuttui kun joku meistä lapsista kysyi tästä. Luulen, että isälleni olisi todella vaikeaa yhdistää itseensä termiä "eläkeläinen". Se ahdistaa häntä. Työssäkäynti on siis ehdottomasti positiivinen asia isäni tilanteessa ja sisältöä elämään. Tuntuu vaan, että kaiken vapaa-ajan pitäisi sitten olla minä tai muu läheinen seurana.
Joku ehdotti yhteisölliseen senioriasuntoon muuttamista. Tämä on varmasti jollekulle erinomainen ratkaisu, mutta isälleni ei tulisi kuuloonkaan... Hän ei suostu muuttamaan talostaan minnekään (on ilmoittanut tämän) ja joku ikäihmisten asuntola olisi jo sananakin ihan kirosana hänelle... Kiitos kuitenkin ehdotuksesta, toisenlaiselle ihmiselle olisi varmasti oikein hyvä ratkaisu.
Tuli myös kommenttia, että minun on vaikea nähdä isääni ihmisenä ja näen hänen vain vievän aikaani. Tämä kyllä kirpaisee ja varmaan osittain totta, vaikka täysin en pysty allekirjoittamaan. Aloituksessa toin turhautumistani esille ja se varmasti kuulostaa siltä, että koen kaiken yhteydenpidon isäni kanssa rasitteeksi. En tietenkään koe, haluan tottakai pitää yhteyttä isääni ja tavata häntä, ja hän on tärkeä minulle. Jotenkin toivoisin vaan suhteemme olevan tasapainoisempi. Sellainen, että molemmilla olisi omaakin elämää ja voisin luottaa siihen, että jos en joku päivä ehdikään puhua isäni kanssa tai joku viikko käydä kylässä, niin hän pärjää kuitenkin. Nyt minulla ei ole tällaista luottamusta, vaan tuntuu, että isä ei pärjää ilman minua ja tiivistä kontaktia. Tuntuu, että isäni on "minun varassani" ja se kuormittaa... Tämä on jatkunut jo vuosia ja ehkä sen myötä yhteydenpidot alkavat tuntua velvollisuudelta ja isän soittaessa saattaa tulla ensireaktio että "taas isä soittaa...". Jotenkin se alavireisyyskin varmaan tarttuu, kun sitten nähdessämme isä ei välttämättä ole mitään iloista seuraa, vaan saattaa esim. valitella olojaan paljon. Joku ehdotti minun tuntevan avuttomuutta siitä, etten voi sulkea isää pois elämästä. Koen ennemminkin tuntevani avuttomuutta siitä, etten pysty ratkaisemaan isän pahaa oloa. En pysty pysäyttämään aikaa ja muuttamaan häntä nuoreksi, enkä voi järjestää entisenlaista perhe-elämää takaisin.
Joku kysyi, miksei isä ole 15v aikana hankkinut uutta puolisoa. Kunpa tietäisin... Hän on sanonut joskus, että vaikea päästä erosta äitini kanssa yli. Olisikohan se se syy.
Kiitos muuten kaikille, tämä kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen tuntuu jo itsessään helpottavalta.
Ap
Tiedän täsmälleen mitä tarkoitat.Olen ollut samanlaisessa tilanteessa itsekin.Asuimme lähekkäin toisen elossa olevan vanhempani kanssa ja väsyin myös välillä jatkuviin puheluihin .Aloin kuitenkin ajatella,että se johtuu yksinäisyydestä ja mietin miltä tuntuisi olla jatkuvasti yksin noin monta tuntia päivässä.Kävin kyllä joka päivä ja autoimme kaikessa,mutta yksinoloa oli hänellä kuitenkin paljon huolimatta kotihoidon ja meidän käynneistämme.Lopulta suhtauduin soittoihinkin myönteisesti ja iloitsin,kun hän oli vielä elossa ja halusi seuraamme.Kunpa hän soittelisi vieläkin ,ajattelen nykyäänkin ,kun aika on jättänyt hänestä.Ihanat muistot vain jäivät vaikka välillä tuntuikin,ettei millään riitä kaikkeen ,mutta hyvä kun jaksoin yrittää,lohdutan itseäni.Tsemppiä sinullekin !
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin uudelleen ap:n viestejä, ja aloin myös ajatella, että isänsä manipuloi häntä.
Minulle ei tulisi mieleenkään esittää surkeaa, kun joku lapseni on käynyt pitkästä aikaa. Olisin pelkästään kiitollinen ja osoittaisin sen niin, että minun luo olisi mukava tulla toistekin.
Ei siksi, että minua säälitään, päin vastoin!
Olen tietoisesti ja tarkoituksella puhumatta lapsilleni masennuksesta ja yksinäisyydestäni.Siis eikö tuo viimeinen lause kuulosta kenestäkään muusta kauhealta? Että ei uskalleta tai haluta omille lapsille näyttää todellista itseä, ettei tulisi hylätyksi. Milloin siitä tuli ok hylätä omat vanhemmat tai muut lähimmäiset kun he sairastuvat tai tarvitsevat enemmän huomiota? Ihan kauheaa jos tämä on se mitä valtaosa haluaa.
Minulla on isoäiti, joka ei tajua olla valittamatta minulle sitä että taas on niin ikävä kaikkia, vaikka oltaisiin just pari viikkoa sitten käyty (asun eri kaupungissa). Kun sinne menee käymään, niin joka kerta hirveä voivottelu ja harmittelu, kun lähdet. Tuntui, että sinne pitäisi jäädä asumaan, jotta isoäiti olisi tyytyväinen. Puhelut kestää aina vähintään kolme varttia. Yllättäen tämä kaikki aiheuttaa sen, että en oma-aloitteisesti ota yhteyttä. Eli joo, on surullista tuo mitä lainaamasi kirjoittaja sanoi. Mutta myös fiksua. Sitten taas jos joku lähisukulaiseni kertoisi minulle että on ongelmia vaikka masennuksen kanssa ja haluaisi konkreettista apuani vaikka terapiaan hakeutumiseen, niin auttaisin tottakai. Mutta jos haluaa jotain epärealistista (niinkuin ap:n isä että aikuiset lapset muuttaisi kesäksi kotiin!!!) niin on parempi vaan olla hiljaa eikä tehdä tilannetta kiusalliseksi.
Äitini on samanlainen. Koko tämä ihmissuhde on läpikotaisin syyllisyyden ja syyllistämisen myrkyttämä. Hän aloitti valituksen kun olin teinityttö. Miten hän on surullinen kun ajattelee, että joskus muutan pois. Sitten valitusta, miten surullinen on kun muutin opiskelemaan. Valitusta, miten koko ajan pitäisi tulla käymään ja mikään vierailun pituus ei riitä. Koskaan ei päästetä lähtemään ilman sitä valitusta. Hän on roikkunut minussa koko elämäni ja rääkännyt minua syyllistämällä. Vihaan sitä kun puhelin soi, sillä vaikka puhelu menisi hyvin, syyllisyys on siellä pohjalla aina. Hän takoi sen niin perusteellisesti perille, että se ei unohdu milloinkaan.
En voi käsittää, miksi pitää tuhota ihmissuhde tuolla käytöksellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin uudelleen ap:n viestejä, ja aloin myös ajatella, että isänsä manipuloi häntä.
Minulle ei tulisi mieleenkään esittää surkeaa, kun joku lapseni on käynyt pitkästä aikaa. Olisin pelkästään kiitollinen ja osoittaisin sen niin, että minun luo olisi mukava tulla toistekin.
Ei siksi, että minua säälitään, päin vastoin!
Olen tietoisesti ja tarkoituksella puhumatta lapsilleni masennuksesta ja yksinäisyydestäni.Siis eikö tuo viimeinen lause kuulosta kenestäkään muusta kauhealta? Että ei uskalleta tai haluta omille lapsille näyttää todellista itseä, ettei tulisi hylätyksi. Milloin siitä tuli ok hylätä omat vanhemmat tai muut lähimmäiset kun he sairastuvat tai tarvitsevat enemmän huomiota? Ihan kauheaa jos tämä on se mitä valtaosa haluaa.
Ei kuulosta, kun huomioidaan keskustelun aihe eli aikuisissa lapsissaan roikkuva vanhempi. Tuo ei nimittäin ole tauti joka menee ohi kun kuuntelee ja antaa huomiota, vaan pahenee. Mikään määrä huomiota ei riitä.
Vierailija kirjoitti:
Saan varmaan alapeukkuja, mutta mua jotenkin surettaa nämä kommentit täällä. Ymmärrän ap:n tilannetta ja olen itse vähän samanlaisessa tilanteessa, mikä välillä tuntuu kuormittavalta, mutta olen ajatellut, että ei elämässä kuulukaan aina ajatella vain omaa etua.
Perhe, yhteisö.. joo, ne rasittaa, mutta ne myös antaa. Jos kaikki "uhraisi" vähän enemmän aikaansa sille luokan friikille, sille ikääntyvälle vanhemmalle tai sille inhokkisiskolle, niin olisko meillä niin paljon masennusta, syrjäytymistä ja itsemurhia? Kun oma elämä on ihanaa tai hyvää, niin on varmaan luonnollista haluta poimia vain rusinat pullasta.. mutta entäs sitten jos/kun oma perhe kuolee ja tarvitsisikin muita? Eikö silloin toivoisi, että yhteiskunta olisi yhteisöllisempi?
En halua tällä syyllistää aloittajaa, todellakaan, jotenkin vain toivoisin ettei me suomalaiset nähtäisi omia vanhempiamme tai ylipäänsä muita ihmisiä taakkana. Me ollaan kaikki yhteydessä toisiimme ja tarvitaan toisiamme, ennemmin tai myöhemmin.
En minä halua kannatella ketään ja estää tekemästä itsemurhaa. Läheisriippuvainen nauttii siitä kun joku ei pysty elämään yksin ja häntä tarvitaan, mutta kaikki muut haluavat vapautta. Tuo on ihan oma ihmislajinsa, joka elää siitä hoivaamisen tarpeesta.
65-vuotiaalla miehellä kuuluisi olla muitakin kontakteja, kuin oma lapsi.
Eikö sun isällä ole kavereita?
Mun mies on tuon ikäinen ja hänellä on koko ajan menoja ja kavereita joka sormelle!
En käsitä tuota ollenkaan.
AP:n tehtävä ei todellakaan ole järjestää isälleen viihdykettä eikä seuraa. Tuon ikäisellä miehellä ne kuuluu olla ihan itse hankittuna ja hoidettuina.
Eihän hän mikään vanhus ole.
Tilannehan on nyt luisumassa siihen, että kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden päästä AP on täysin kuormittunut ja katkera isänsä jatkuvasta huolehtimisesta. Oma elämä on siirtynyt sivuun.
Isä voi elää satavuotiaaksi, kuten minun vanhempani. Eiköhän pitäisi nyt vielä, kun isä on verraten nuori, antaa hänen vaan itsensä huolehtia itsestään. AP: n on otettava etäisyyttä, ei ole aina pakko vastata puhelimeen ja niille sisaruksille voisi tehdä tiettäväksi, että heidänkin pitäisi pitää yhteyttä isäänsä, soittaa tälle ja käydä hänen luonaan niin, ettei kaikki kaadu yhden harteille.
Tuon ikäisestä miehestä ei tarvitse vielä olla huolissaan. Mutta tässä ollaan nyt luomassa pohjaa sille, että sinusta tulee isäsi passari, hoivaaja ja tärkein ihmiskontakti.
Miten ihmeessä hänellä ei ole ystäviä, joitten kanssa jakaa asioitaan? Onko hänellä sisaruksia?
Nyt sun on vaan tehtävä joku peliliike, jolla tämä prosessi hälvenee. Isäsi on iso mies, jolla pitää olla muutakin kontaktia elämässään kuin oma lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm.. Voiko vertaistuki olla myös sitä, että kertoo totuuden siitä vaikutelmasta, jonka ap:n teksti toi mieleen, jos - niin lue eteenpäin.
Isäsi vaikuttaa ihan normaalilta ihmiseltä ja jos sinä koet viestimisestä raskautta, niin vedä rajoja - mutta rakkaudella, ja jos isän kunto huolettaa niin varaa "eläkeikäisen täyshuolto" lääkäriltä. Tsekkaavat labrat ja saa ehkä apua kipuihin, kankeuteen yms. Ja viet isän sinne itse. Ihan niinkuin Isä vei sinut lääkäriin kun olit lapsi.
Siis ap:n pitäisi viedä työkykyinen isänsä lääkäriin kuin lapsi?
Jos on oikeasti huolissaan niin vie tarkastukseen ja kertoo huolensa isälleen. Jos on väsynyt liialliseen yhteydenpitoon niin asettaa siihen rajat. Miehet eivät yleensä hakeudu lääkäriin ennenkuin on pää kainalossa. Nämä ovat niitä välittämisen tekoja joita voi tehdä
Kannattaa miettiä ,miltä itsestä tuntuisi,jos läheiset ihmiset pikkuhiljaa katoaisivat viereltä .Kaikki eivät osaa tai halua tutustua uusiin ihmisiin eikä se tuntuisi samalta kuin olla ihmisten kanssa ,jotka on tuntenut kauan.Kohtuus kaikessa olisi tietysti ihanne ja voihan aikuiselle ihmiselle ystävällisesti selittääkin ettei ole ihan kaikkivoipa.Kannattaa kuitenkin iloita läheisistä väleistä ja siitä ,että joku kaipaa seuraasi ja yrittää löytää asiassa kultainen keskitie.Kiva,kun välität isästäsi niin paljon ,että olet jaksanut pitää yhteyttä häneen usein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm.. Voiko vertaistuki olla myös sitä, että kertoo totuuden siitä vaikutelmasta, jonka ap:n teksti toi mieleen, jos - niin lue eteenpäin.
Isäsi vaikuttaa ihan normaalilta ihmiseltä ja jos sinä koet viestimisestä raskautta, niin vedä rajoja - mutta rakkaudella, ja jos isän kunto huolettaa niin varaa "eläkeikäisen täyshuolto" lääkäriltä. Tsekkaavat labrat ja saa ehkä apua kipuihin, kankeuteen yms. Ja viet isän sinne itse. Ihan niinkuin Isä vei sinut lääkäriin kun olit lapsi.
Siis ap:n pitäisi viedä työkykyinen isänsä lääkäriin kuin lapsi?
Jos on oikeasti huolissaan niin vie tarkastukseen ja kertoo huolensa isälleen. Jos on väsynyt liialliseen yhteydenpitoon niin asettaa siihen rajat. Miehet eivät yleensä hakeudu lääkäriin ennenkuin on pää kainalossa. Nämä ovat niitä välittämisen tekoja joita voi tehdä
Melkoisia sukupuolistereotypioita. Mies ei hakeudu lääkäriin, naisen osa hoivata ja välittää.
Voi vitsi, musta ois tosi kivaa jos mulle joku soittelis tollasia mukamas turhanpäiväisiä puheluita. Varsinkin isä. On mulle tärkeä, mutta hän ei tyyliin IKINÄ ota itse ensin yhteyttä muhun. Mutta joo kaipa tuo voisi alkaa vähän rasittamaankin jos koko ajan soittelisi.