Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukea? Ikääntyvä isä ei suostu hyväksymään vanhenemista eikä sopeudu elämänmuutoksiin
17.07.2023 |
... ja kaikki hänen ahdinkonsa tuntuu kaatuvan minun päälleni.
Olen 35-vuotias nainen ja isäni on 65v. Isä asuu yksin omakotitalossa, joka on minun lapsuudenkotini. Vanhempani erosivat n. 15 v. sitten ja äiti muutti kauemmas, isä jäi taloon asumaan. Minulla on kolme sisarusta, jotka kuitenkin kaikki asuvat satojen kilometrien päässä tai ulkomailla ja siksi vastuu isästä tuntuu olevan minun harteillani.
Ongelmana siis, että nyt isäni on alkanut ikääntyä, mutta hän ei tunnu pystyvän mitenkään hyväksymään sitä. Hän näkee itsensä edelleen nuorena (käy ilmi itseensä liittyvistä puheistaan) ja ahdistuu todella suuresti kaikista krempoista ja iän tuomista toimintakyvyn muutoksista. Valittelee esim. kankeutta ja kokee sen olevan jotenkin ihan väärin ja huolestuttavaa, ei pysty ajattelemaan että iän myötä ihmisille voi tulla kankeutta. On myös sairaudenpelkoinen ja ravaa lääkäreissä.
Hän on myös yksinäinen eikä pysty hyväksymään sitä, että perheemme ei ole enää "kasassa". Minusta isän alamäki on alkanut siiitä kun lapset muutimme yksitellen omillemme ja ero tuli äitini kanssa. Hän on jatkuvasti yhteydessä meihin lapsiin, varsinkin minuun kun asun lähinnä, pyytelee kylään ja odottaa jokapäiväistä kommunikointia ja että koko ajan oltaisiin perillä toistemme liikkeistä. Hän soittelee minulle sellaisia "mitä teet nyt"-puheluita sekä raportoi omista tekemisistään tyyliin soittamalla että "Moikka, olin tossa just kahvilassa syömässä ja nyt ajelen kotiinpäin.". Tähän tulee monesti sellainen olo että no kiva, kiitos tiedosta, mitähän tällä tiedolla nyt varsinaisesti teen... Hän on myös ääneen toivonut, että me lapset voisimme tulla asumaan tai ainakin kesälomat viettämään lapsuudenkotiin, kun "täällähän hyvin tilaa riittää isossa talossa". Olemme kaikki yli kolmekymppisiä. Käyn isälläni kylässä pari kertaa viikossa ja soittelemme useamminkin, mutta tuntuu että mikään ei riitä. Isä tuo usein esille yksinäisyyttään. Minulla on omakin elämä paineineen ja kiireineen enkä vaan pysty repeämään isän seuraksi enempää. Ja kesälomilla haluaisin tehdä muutakin kuin viettää kaiken ajan isäni seurassa.
Minusta tuntuu, että isä jotenkin kaikin tavoin taistelee vanhenemista ja elämän muuttumista vastaan. Sen sijaan, että hän hyväksyisi vanhenemisen ja tuntisi esim. kiitollisuutta menneistä vuosista, hän yrittää väkisin saada asiat takaisin sellaisiksi kuin ne olivat silloin kun hän oli vielä yhdessä äitini kanssa ja me lapset olivat pieniä ja asuimme kaikki yhdessä. Luulen, että hän kärsii vanhenemisen ja kuoleman pelosta. Luulen hänen olevan myös masentunut ja ahdistunut.
Olen yrittänyt kannustaa isääni käymään tapahtumissa ja esim. tutustumaan johonkin deittisovelluksiin, jotta hän voisi löytää vaikka kumppanin tai kavereita. Hän niin selvästi kaipaa seuraa ja elämää kotiinsa. Hän ei vaan tunnu ryhtyvän mihinkään tällaiseen. Hän ei tunnu olevan valmis mihinkään uuteen, vaan roikkuu kiinni vanhassa.
Kaikki tämä painaa myös minua paljon... Tuntuu kauhealta nähdä isän voivan huonosti. Toisaalta tuntuu epäreilulta, että minä kannan kaiken vastuun hänen kannattelemisestaan. Tunnen jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta. Huomaan jo ajattelunikin muuttuvan siten, että esim. eilen kun kävin yksin torikahvilla, niin siellä istuessani tuli kauhea syyllisyyden tunne, että "olisi pitänyt hakea isä mukaan, hän joutuu vaan olemaan yksin kotona kun minä täällä nautin kesäkahveista".
Tällä kirjoituksella ei taida olla muuta agendaa kuin päästä vähän purkamaan ajatuksiani. Vertaistuki voisi lohduttaa. Olisi "kiva" kuulla jos muillakin on ollut tällaista, ja miten olette jaksaneet.
Kommentit (100)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin outo aloitus. Isä ei ole kovin vanha vielä, mites työelämä? Miksi hän on jäänyt yksin taloon 15 vuodeksi eikä etsinyt uutta kumppania?
Ihmiset on yksilöitä. Tiedän monta samanikäistä jotka ovat jo palvelukodissa, muistisairaus pitkälle edennyt ja kaivavat jopa omaa ulostettaan vaipastaan.
Tiedän myös ihmisiä jotka ovat kuolleet aivohalvaukseen alaikäisinä. Tässä nyt kuitenkin oli kyse perusterveestä 65-vuotiaasta työelämässä olevasta miehestä, jolta omakotitalon työt hoituvat kuin itsestään. Ainoana sairautena taisi olla ajoittainen kankeus sekä sitten tyttären diagnosoimat eli hypokondria, kuolemanpelko, masennus, ahdistus ja yksinäisyys sekä yleinen elämänhallinnan kariutuminen avioeron myötä. Näiden ilmenemismuotonsa on ketjussa listattu lääkärillä ramppaaminen, minkä toki yhtä hyvin voi tulkita itsestään huolehtimiseksi.
Jollekulle kolahti lujaa :D
Ap:n tekstin pohjalta se huolestunut ja ahdistunut on ap itse. 😀 Jos ap:n isä elää vanhaksi ja on joku päivä oikeasti montaa perussairautta sairastava raihnainen ja kaatuileva vanhus, jolla on vaikeuksia pihatöiden kanssa, siinä tilanteessa taitaa paremmin jaksaa isä kuin tytär, jota ahdistaa jo nyt vaikka ja mikä omassa isässään.
Toki kuten ketjussa muistuteltiin niin ihmiset on yksilöitä, eikä ole mikään itsestäänselvyys että ap on sitä itse enää näkemässä. Siitähän on paljon ollut otsikoissa että nelikymppisten naisten kuolleisuus on noussut kovasti. 😛
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisikohan kuitenkin kyseessä jokin pääongelma? Esim. muistisairaus tai mielenterveysongelma?
Jos ei pysty hyväksymään iän tuomaa pieniäkään toimintakyvyn alenemista, voi olla kyse siitä, että hän ei muista, minkä ikäinen hän on. Muistisairauteen voi toki liittyä ihan todellistakin fyysistä toimintakyvyn heikkenemistä. Samaan asiaan voi liittyä se, että ei muista lasten olevan jo aikuisia, ja sitten ihmettelee, miksi he eivät tule koulusta kotiin.
Kuulostaa ap että pohdit nyt isäsi asioita ihan liikaa ja huolehdit hänestä ihan liikaa. Isäsi ei ole vanha ja itse et ole tainnut edes koskaan irtautua hänestä, kuten aikuisen itsenäistyessään pitäisi. Näet isäsi aika kummallisella tavalla. Hän on aikuinen, terve mies eikä tarvitse sinun suojeluasi ollenkaan.
Minulla oli vähän sama tilanne äitini kanssa, kunnes yksi kaunis päivä tajusin että en tunne samaa suojelunhalua ketään muuta kohtaan. Ja tajusin että äitini on rakentanut vuosikymmenien aikana itselleen suojeltavan ihmisen identiteetin. Sen avulla hän kontrolloi minua. Pakotti ohittamaan omat tarpeeni ja tunteeni, koska hänen tunteensa olivat tärkeämpiä kuin minun.
Sinun pitäisi nyt alkaa tehdä konkreettisia tekoja, että suhteenne dynamiikka muuttuu. Esimerkiksi sano suoraan että et tule kesäksi isäsi luo. Älä pehmennä äläkä neuvottele. Kerro että sitä ei yksinkertaisesti tule tapahtumaan. Ja älä mieti miten teet sen loukkaamatta. Isäsi loukkaantuu. Sinun pitää vain kestää se.
Joo, tiedän kokemuksesta että helppo sanoa. Vaikea tehdä.
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa, kuin sinä nyt olet sillä erotuksella, että asiaan liittyivät myös uhkailut oman hengen riistosta. Aika ja asia oli ja on todella kuormittavaa. Sitä ei ymmärrä sellainen, joka sitä ei ole itse kokenut eikä sellainen, joka siitä on vain lukenut.
Kävin asian tiimoilta pitkän aikaa terapiassa ja terapeuttini ohje oli rajojen asettaminen. Se ei ole helppoa eikä mahdollistakaan tilanteessa, johon liittyy uhka. Näin jälkikäteen ajatellen terapeutin ohje kuitenkin kuulostaa hyvältä. Sellainen keskustelu isän kanssa olisi tosin tuntunut kamalalta ja ahdistavalta sekä hylkäykseltä.
Itsen ei tarvitse venyä ja jaksaa ja olla aina saavutettavissa. Ei tarvitse olla se kiltti tyttö. Saa ja pitää sanoa miten haluaa suhdetta pidettävän yllä. On helppo sanoa, ettei tarvitse syyllistyä, sitä syyllistää itseään kuitenkin.
En osaa auttaa sinua, en osannut auttaa itseänikään, mutta saimme tässä molemmat purettua vähän tätä asiaa kirjoittamalla.
Toivon sinulle jaksamista ja mukavaa kesää.
Kaikesta huolimatta olet aika ihana tytär.
Terv. mummo 78 v, kömpelö ja jäykkä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai sitten se ahdistunut onkin AP, joka on nyt havahtunut siihen, että oma isä ei enää olekaan kaikkivoipa, ja jonain päivänä kunto menee niin huonoksi, ettei enää pysty omakotitalossa asumaan. Huoli voi olla siitä, kuinka itse jaksaa ja pystyy huolehtimaan isästään, kun isä vanhenee.
Älkää hoputtako eläkkeelle, jos hän oikeasti pystyy työnsä hoitamaan. Moni, etenkin yrittäjä, tekee töitä vielä yli 70 vuotiaanakin, jos vain kunto kestää. Ja kun viimein sitten jää eläkkeelle, ei "nauti" eläkkeestä pitkään. AP:n isällekin jo pelkkä hiljaisempi kausi työasioissa aiheuttaa pitkästymistä. Mitä kävisi, jos häneltä sekin vähä elämän tarkoitus otettaisi pois, mitä työ hänelle antaa? Olisiko elinpäiviä enää paljon jäljellä.
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten se ahdistunut onkin AP, joka on nyt havahtunut siihen, että oma isä ei enää olekaan kaikkivoipa, ja jonain päivänä kunto menee niin huonoksi, ettei enää pysty omakotitalossa asumaan. Huoli voi olla siitä, kuinka itse jaksaa ja pystyy huolehtimaan isästään, kun isä vanhenee.
Älkää hoputtako eläkkeelle, jos hän oikeasti pystyy työnsä hoitamaan. Moni, etenkin yrittäjä, tekee töitä vielä yli 70 vuotiaanakin, jos vain kunto kestää. Ja kun viimein sitten jää eläkkeelle, ei "nauti" eläkkeestä pitkään. AP:n isällekin jo pelkkä hiljaisempi kausi työasioissa aiheuttaa pitkästymistä. Mitä kävisi, jos häneltä sekin vähä elämän tarkoitus otettaisi pois, mitä työ hänelle antaa? Olisiko elinpäiviä enää paljon jäljellä.
On ap:lla syytäkin ahdistua, kun isä haluaa pitää yhteyttä päivittäin ja haaveilee että aikuinen tytär muuttaisi lapsuudenkotiin kesäksi asumaan. Kyllä siinä hermot olisi kireällä jokaisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos jälleen kaikille vastauksista ja mietteistä! Tässä on tullut muutamia kommentteja siitä, että ahdistus olisi minusta lähtöisin ja minä olisin se joka stressaa ja ahdistuu isän vanhenemisesta, ja roikkuu isässä. Tätä en voi allekirjoittaa... Minulle olisi enemmän kuin ok olla vähemmän isään yhteydessä ja nähdä hänen elävän omaa elämäänsä. Minun silmissäni isäni olisi (fyysisesti) aivan kykenevä elämään vielä hyvää ja sosiaalista elämää, vaikkapa tapaamaan jonkun naisen ja harrastamaan/matkustelemaan yhdessä. Hän on vaan henkisesti jotenkin jumissa, niin ettei yritä yhtään saavuttaa mitään tällaista, vaan on vaan terveyshuolissaan ja menneessä perhe-elämässä kiinni.
En myöskään missään nimessä hoputa häntä eläkkeelle. Päinvastoin, pienellä pelolla odotan sitä päivää kun hän on eläkkeellä, jos tilanne on muuten yhä samanlainen kuin nyt...
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, missä isäsi oliasuu?
Olen sinkku N65 Länsi-Suomessa. 😊P.s. tuo 'raportointi' kertoo vain siitä, että hän haluaisi jakaa elämäänsä jonkun kanssa. Hänellä ei varmaan ole Facebookia ja Instagramia, missä esittelisi elämäänsä. 🤭
Mulla on muuten sama tilanne, mutta EN soittele/viesti aikuisten lasteni kanssa juuri tuosta syystä; ymmärsin aika pian, että he rasittuvat WhatsApp viesteistäni, kun niihin olisi pitänyt jotain vastatakin.🤷🏻 Viestin nyt sitten pari kertaa kuussa. Enkä anele käymään, tulkoot jos haluavat tai olkoon tulematta.
Vähissä ovat minunkin ihmiskontaktini. Onneksi jaksan vielä toistaiseksi yksin ylläpitää kiinteistöä.
N65Voi, olisipa mahtavaa, kun isäni tapaisi jonkun seuraa myöskin kaipaavan kivan naisen. :) Uskon että siinä elämä kohenisi paljon. En vaan rohkene täällä keskustelupalstan kautta alkaa järjestellä hänelle seuraa! Koen, ettei se aivan ole minun paikkani ja tehtäväni. Voisin kyllä vielä tsempata isääni deittisovelluksiin, toivottavasti tämänkin kirjoittaja on siellä, niin molemmille tulisi mahdollisuus löytää kumppani :) Ap
Deittisovellukset on nuoremmille. Kuskaa hänet lavatansseihin tai bingoon.
Pyh! Mitä sinäkin tiedät! Deiteissä on todella paljon yli 60-vuotiaita.
Bingoa pelaavat seniilit wanhukset hoitokodissa, eivät okt:aan ylläpitävät ahkerat yrittäjät. Lavatansseissa käyvät kaikenikäiset - joita se kiinnostaa! Ne eivät käy, joita lavikset eivät kiinnosta. Minäkään en ole ikinä tajunnut, miksi mennä pyörimään jonnekin ventovieraiden kanssa lähikontaktissa, hyh hyh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten se ahdistunut onkin AP, joka on nyt havahtunut siihen, että oma isä ei enää olekaan kaikkivoipa, ja jonain päivänä kunto menee niin huonoksi, ettei enää pysty omakotitalossa asumaan. Huoli voi olla siitä, kuinka itse jaksaa ja pystyy huolehtimaan isästään, kun isä vanhenee.
Älkää hoputtako eläkkeelle, jos hän oikeasti pystyy työnsä hoitamaan. Moni, etenkin yrittäjä, tekee töitä vielä yli 70 vuotiaanakin, jos vain kunto kestää. Ja kun viimein sitten jää eläkkeelle, ei "nauti" eläkkeestä pitkään. AP:n isällekin jo pelkkä hiljaisempi kausi työasioissa aiheuttaa pitkästymistä. Mitä kävisi, jos häneltä sekin vähä elämän tarkoitus otettaisi pois, mitä työ hänelle antaa? Olisiko elinpäiviä enää paljon jäljellä.
Elinajanodotteen perusteella elinpäiviä on 15 vuoden edestä.
Vierailija kirjoitti:
Kaikesta huolimatta olet aika ihana tytär.
Terv. mummo 78 v, kömpelö ja jäykkä
Voi, kiitos paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, oletko kertonut huolestasi äidillesi?
Hänellä voisi olla näkökulmaa, mikä isälläsi on. Olen ymärtänyt, että erosivat äitisi aloitteesta...?
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa, kuin sinä nyt olet sillä erotuksella, että asiaan liittyivät myös uhkailut oman hengen riistosta. Aika ja asia oli ja on todella kuormittavaa. Sitä ei ymmärrä sellainen, joka sitä ei ole itse kokenut eikä sellainen, joka siitä on vain lukenut.
Kävin asian tiimoilta pitkän aikaa terapiassa ja terapeuttini ohje oli rajojen asettaminen. Se ei ole helppoa eikä mahdollistakaan tilanteessa, johon liittyy uhka. Näin jälkikäteen ajatellen terapeutin ohje kuitenkin kuulostaa hyvältä. Sellainen keskustelu isän kanssa olisi tosin tuntunut kamalalta ja ahdistavalta sekä hylkäykseltä.
Itsen ei tarvitse venyä ja jaksaa ja olla aina saavutettavissa. Ei tarvitse olla se kiltti tyttö. Saa ja pitää sanoa miten haluaa suhdetta pidettävän yllä. On helppo sanoa, ettei tarvitse syyllistyä, sitä syyllistää itseään kuitenkin.
En osaa auttaa sinua, en osannut auttaa itseänikään, mutta saimme tässä molemmat purettua vähän tätä asiaa kirjoittamalla.
Toivon sinulle jaksamista ja mukavaa kesää.
Huh, paljosta olet selvinnyt. Pystyn samaistumaan, vaikka onneksi isä ei ole uhannut itsetuhoisuudella. Kuitenkin sellainen "surkeus" on hänessä aina läsnä, että hänestä jää kantamaan huolta. Esim. äitini kohdalla tilanne on aivan eri, voimme nähdä ja viettää aikaa, ja kun lähden kotiini niin äiti jää hyväntuulisena kotiinsa eikä minulla ole yhtään huolta/syyllisyyttä hänestä. Onneksi olet saanut keskusteluapua. Kiitos jaksamisen ja kesän toivotuksista ja sitä samaa sinulle! Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keittiöpsykologina minusta kuulostaa ap:n isän ottaneen ap:n sellaiseen puolison rooliin. Nuo jokapäiväiset menemisten raportoinnit ja yhdessäasuminen kuuluvat yleensä parisuhteeseen, ei vanhemman ja aikuisen lapsen välillä. En tarkoita että ap:n isällä olisi mitään seksuaalisia ajatuksia ap:ta kohtaan, mutta ap on nyt jotenkin se "kumppani" isälleen. Vielä jos ajatusta vie pitemmälle, niin onko mahdollista ettei hän todella ole 15 vuodessa päässyt ex-vaimosta yli ja "valitsee" nykypäivänäkin mieluummin ap:n, joka varmasti muistuttaa äitiään, kuin jonkun uuden ja vieraan kumppanin.
Tämä on kiinnostava (ja aika ahdistavakin) näkökulma. Kun alan ajattelemaan, niin voi siinä jotain tuon suuntaista ollakin. Minusta on aina tuntunut, ettei isä ole päässyt äidistäni yli, vaikka tosiaan 15v. erosta kulunut. Joskus kun olen ehdottanut niitä deittisovelluksia, niin hän on sanonut jotenkin niin, että on vaikeaa kuvitella muuta puolisoa. Tämä "kumppani-asetelma" pitäisi todella saada katkaistua, se ei tunnu hyvältä. Vaan miten ihmeessä saisi hänet nyt reipastumaan puolison etsinnässä... Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
65-vuotias ei myöskään ole ikääntyvä siinä mielessä kuin sanaa käytetään - toki kaikkihan me ikäännymme kaiken aikaa. Vanhat ihmiset eivät myöskään ole sairaita ja kremppaisia siksi että he ovat vanhoja vaan koska heillä on sairauksia. Sairauksia on enemmän vanhemmilla kuin nuoremmilla ihmisillä, mutta tuo suhtautumisesi toisen oireisiin jonain vanhuudenkankeutena on vähättelyä ja tosi tympeä tulokulma. Sairaudenpelkoakin on osalla ihmisistä, mutta sekään ei ole mikään ikään sidottu juttu. Ehkäpä isäsi yrittää näillä jutuillaan avata keskustelua aiheesta, mutta sitä keskustelua ei pääse syntymään kun vastauksesi on vähän tuollainen ohittava eikä ihmistä kohtaava?
Enemmän virikkeitä isäsi toki kaipaa, ja ilmeisesti haluaisi niitä myös kauttasi. Ehkä tästäkin asiasta voisi koettaa puhua suoraan?
Onko lapsen tehtävä järjestää virikkeitä 65-vuotiaalle vanhemmalleen? Minusta ei. 65-vuotiaan pitää itse elää omaa elämäänsä, hankkia ystäviä, harrastaa yms. Minusta on väärin, että vanhempi roikkuu lapsessaan ja vaatii häntä toimimaan seuraneitinään.
Tarjoan ap:lle ratkaisuksi edelleen sitä että painostat isääsi liittymään deittipalveluun. Myös jokin vapaaehtoistoiminta voisi tuoda sisältöä isäsi elämään.
ÖÖ, lukeeko tuossa lainaamassasi tekstissä jossain kohdin niin, että lapsen tehtävä olisi järjestää virikkeitä? 🤣 Siinä ehdotettiin aiheesta keskustelua, mutta ap mieluummin olettaa asioita mieleisekseen kuin kysyy isältään, että onko tämä yksinäinen ja kaipaisiko hän päiviinsä enemmän virikkeitä ja tapahtumia. Ja jos kaipaa, voisi kai koettaa keskustella siitä miten niitä voisi hankkia. Sinähän viet tuon olettamisen vielä pidemmälle ja ap:n pitäisi sinun mielestäsi painostaa isäänsä liittymään deittipalveluun. Ei varmaan kannata edes kysyä haluaako paatunut 65-vuotias sinkku itselleen naisen vai ei, kyllä se nyt sellaisen tarvii ja joutuu ottamaan. 🤣
Suora lainaus tekstistä, jota kommentoin: Enemmän virikkeitä isäsi toki kaipaa, ja ilmeisesti haluaisi niitä myös kauttasi
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko kertonut huolestasi äidillesi?
Hänellä voisi olla näkökulmaa, mikä isälläsi on. Olen ymärtänyt, että erosivat äitisi aloitteesta...?
Olen puhunut hieman tästä äidilleni, mutta en viitsi ihan kaikkea kertoa, kun he ovat kuitenkin eronneet ja nämä ovat isän yksityisasioita... Äidin mukaan isällä on ollut aina läheisriippuvuutta (äidin sanavalinta, ei minun) ja myös heidän suhteessaan oli niitä piirteitä, että äiti huolehti isästä. Ja tosiaan ero tapahtui äidin aloitteesta. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin outo aloitus. Isä ei ole kovin vanha vielä, mites työelämä? Miksi hän on jäänyt yksin taloon 15 vuodeksi eikä etsinyt uutta kumppania?
Toiset pariutuu iäksi kuin joutsenet eikä etsi uutta kun ero tulee 😉
Se on ihan ok, mutta sitten ei saa olettaa että oma lapsi toimii jonkinlaisena elämänkumppanina.
Voisitko pyytää sisaruksiasi soittamaan isällesi kerran viikossa? Tietäisit, että ainakin 2 kertaa viikossa hänellä on muutakin juttuaseuraa.
Ap:n viesti puhdas trolli.
65 vuotias e edes ole vielä vanha tuo ikä , vasta eläkkeelle jääneen ikä.
Jos on muutoin terve, ettei ole kroonisia sairauksia, tuon ikäinen elää ja voi melko hyvin.
Ja jos on aina ollut täysin terve, niin mikä tahansa lihas-ja nivelkipu oudoksuttaa ja jopa ärsyttää.
Ja tottahan sellaisesta tulee puhuttua niin omalle lapselle, kuin ystäville ja tutuille.
Ap:n pitäs tunnustella ja huomioida muita, samassa asemassa olevia saman ikäisiä miehiä.
Kun he kokoontuvat kahville siellä jutellaan myös kivuista, säryistä, verenpaineesta, kolesterolista.
Samoin jutellaan golfiin paluusta, hiihtämisestä, veneilystä, kalastuksesta, mökkeilystä, marjastuksesta, matkoista ym.
70 vuotiaat elävät nyky Suomessa täysillä, monet asiat ovat helle edelleen mahdollisia, jos perusterveys on kohtalaisen hyvin.
Vai miten muutoin, 70 vuotiaat kykenävät vaelluksen Lapissa, pitkiin ulkomaan matkoihin, tenniksen peluuseen?
Ap ei ole hajuakaan ihmisen ikääntymisestä, sen aloitus osoittaa.
Kehtaatkin provoilla aiheella.
Jäykkyys voi olla oire Parkinsonin taudista, onko isäsi käynyt neurologilla? On muitakin neurologisia sairauksia, jotka voivat aiheuttaa lihasjäykkyyttä, mutta Parkinson varmaan tavallisin. Yleisempi miehillä ja alkaa 50-70 -vuotiaana.