Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukea? Ikääntyvä isä ei suostu hyväksymään vanhenemista eikä sopeudu elämänmuutoksiin
17.07.2023 |
... ja kaikki hänen ahdinkonsa tuntuu kaatuvan minun päälleni.
Olen 35-vuotias nainen ja isäni on 65v. Isä asuu yksin omakotitalossa, joka on minun lapsuudenkotini. Vanhempani erosivat n. 15 v. sitten ja äiti muutti kauemmas, isä jäi taloon asumaan. Minulla on kolme sisarusta, jotka kuitenkin kaikki asuvat satojen kilometrien päässä tai ulkomailla ja siksi vastuu isästä tuntuu olevan minun harteillani.
Ongelmana siis, että nyt isäni on alkanut ikääntyä, mutta hän ei tunnu pystyvän mitenkään hyväksymään sitä. Hän näkee itsensä edelleen nuorena (käy ilmi itseensä liittyvistä puheistaan) ja ahdistuu todella suuresti kaikista krempoista ja iän tuomista toimintakyvyn muutoksista. Valittelee esim. kankeutta ja kokee sen olevan jotenkin ihan väärin ja huolestuttavaa, ei pysty ajattelemaan että iän myötä ihmisille voi tulla kankeutta. On myös sairaudenpelkoinen ja ravaa lääkäreissä.
Hän on myös yksinäinen eikä pysty hyväksymään sitä, että perheemme ei ole enää "kasassa". Minusta isän alamäki on alkanut siiitä kun lapset muutimme yksitellen omillemme ja ero tuli äitini kanssa. Hän on jatkuvasti yhteydessä meihin lapsiin, varsinkin minuun kun asun lähinnä, pyytelee kylään ja odottaa jokapäiväistä kommunikointia ja että koko ajan oltaisiin perillä toistemme liikkeistä. Hän soittelee minulle sellaisia "mitä teet nyt"-puheluita sekä raportoi omista tekemisistään tyyliin soittamalla että "Moikka, olin tossa just kahvilassa syömässä ja nyt ajelen kotiinpäin.". Tähän tulee monesti sellainen olo että no kiva, kiitos tiedosta, mitähän tällä tiedolla nyt varsinaisesti teen... Hän on myös ääneen toivonut, että me lapset voisimme tulla asumaan tai ainakin kesälomat viettämään lapsuudenkotiin, kun "täällähän hyvin tilaa riittää isossa talossa". Olemme kaikki yli kolmekymppisiä. Käyn isälläni kylässä pari kertaa viikossa ja soittelemme useamminkin, mutta tuntuu että mikään ei riitä. Isä tuo usein esille yksinäisyyttään. Minulla on omakin elämä paineineen ja kiireineen enkä vaan pysty repeämään isän seuraksi enempää. Ja kesälomilla haluaisin tehdä muutakin kuin viettää kaiken ajan isäni seurassa.
Minusta tuntuu, että isä jotenkin kaikin tavoin taistelee vanhenemista ja elämän muuttumista vastaan. Sen sijaan, että hän hyväksyisi vanhenemisen ja tuntisi esim. kiitollisuutta menneistä vuosista, hän yrittää väkisin saada asiat takaisin sellaisiksi kuin ne olivat silloin kun hän oli vielä yhdessä äitini kanssa ja me lapset olivat pieniä ja asuimme kaikki yhdessä. Luulen, että hän kärsii vanhenemisen ja kuoleman pelosta. Luulen hänen olevan myös masentunut ja ahdistunut.
Olen yrittänyt kannustaa isääni käymään tapahtumissa ja esim. tutustumaan johonkin deittisovelluksiin, jotta hän voisi löytää vaikka kumppanin tai kavereita. Hän niin selvästi kaipaa seuraa ja elämää kotiinsa. Hän ei vaan tunnu ryhtyvän mihinkään tällaiseen. Hän ei tunnu olevan valmis mihinkään uuteen, vaan roikkuu kiinni vanhassa.
Kaikki tämä painaa myös minua paljon... Tuntuu kauhealta nähdä isän voivan huonosti. Toisaalta tuntuu epäreilulta, että minä kannan kaiken vastuun hänen kannattelemisestaan. Tunnen jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta. Huomaan jo ajattelunikin muuttuvan siten, että esim. eilen kun kävin yksin torikahvilla, niin siellä istuessani tuli kauhea syyllisyyden tunne, että "olisi pitänyt hakea isä mukaan, hän joutuu vaan olemaan yksin kotona kun minä täällä nautin kesäkahveista".
Tällä kirjoituksella ei taida olla muuta agendaa kuin päästä vähän purkamaan ajatuksiani. Vertaistuki voisi lohduttaa. Olisi "kiva" kuulla jos muillakin on ollut tällaista, ja miten olette jaksaneet.
Kommentit (100)
Miksi äitisi otti eron ja muutti pous?
Mielestäni isäsi kuulostaa kontrolloivalta ja vaativalta luonteelta, sellaiselta, joka haluaa, että muiden ihmisten elämä pyörisi hänen ympärillään. Sinä olet uhrannut liikaa omasta elämästäsi viihdyttääksesi häntä. Vähän kuin isäsi olisi narsisti ja einä läheisriippuvainen.
Tee rajat ja ala elää omaa elämääsi. Älä ala pyöriä liikaa isän tarpeiden ympärillä, hän on vastuussa omasta viihtyvyydestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:n viesti puhdas trolli.
65 vuotias e edes ole vielä vanha tuo ikä , vasta eläkkeelle jääneen ikä.
Jos on muutoin terve, ettei ole kroonisia sairauksia, tuon ikäinen elää ja voi melko hyvin.
Ja jos on aina ollut täysin terve, niin mikä tahansa lihas-ja nivelkipu oudoksuttaa ja jopa ärsyttää.
Ja tottahan sellaisesta tulee puhuttua niin omalle lapselle, kuin ystäville ja tutuille.Ap:n pitäs tunnustella ja huomioida muita, samassa asemassa olevia saman ikäisiä miehiä.
Kun he kokoontuvat kahville siellä jutellaan myös kivuista, säryistä, verenpaineesta, kolesterolista.
Samoin jutellaan golfiin paluusta, hiihtämisestä, veneilystä, kalastuksesta, mökkeilystä, marjastuksesta, matkoista ym.70 vuotiaat elävät nyky Suomessa täysillä, monet asiat ovat helle edelleen mahdollisia, jos perusterveys on kohtalaisen hyvin.
Vai miten muutoin, 70 vuotiaat kykenävät vaelluksen Lapissa, pitkiin ulkomaan matkoihin, tenniksen peluuseen?
Ap ei ole hajuakaan ihmisen ikääntymisestä, sen aloitus osoittaa.
Kehtaatkin provoilla aiheella.
Ei niin, molemmat vanhempani kuoli alle seitsenkymppisinä, siihen saakka olivat terveitä kuin pukit. Sinäkin voit olla huomenna kuollut, joten lopeta provoilu.
Tunnistin ap:n HETI.
Ap on se Tarina-täti, joka omasta päästään keksii palstalle, mitä käsittämättömimpiä aloitukset, joista valehtelu haisee.
Ja haisee pahasti.
Tuokin aloitus hatusta vedettyä p#skaa.
Ei totuuden häivääkään.
Moni muukin on tässä ketjussa kummeksunut aloitusta, joten enpä ole ainoa, joka sitä arvostelee.
Ja väittää keksityksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keittiöpsykologina minusta kuulostaa ap:n isän ottaneen ap:n sellaiseen puolison rooliin. Nuo jokapäiväiset menemisten raportoinnit ja yhdessäasuminen kuuluvat yleensä parisuhteeseen, ei vanhemman ja aikuisen lapsen välillä. En tarkoita että ap:n isällä olisi mitään seksuaalisia ajatuksia ap:ta kohtaan, mutta ap on nyt jotenkin se "kumppani" isälleen. Vielä jos ajatusta vie pitemmälle, niin onko mahdollista ettei hän todella ole 15 vuodessa päässyt ex-vaimosta yli ja "valitsee" nykypäivänäkin mieluummin ap:n, joka varmasti muistuttaa äitiään, kuin jonkun uuden ja vieraan kumppanin.
Tämä on kiinnostava (ja aika ahdistavakin) näkökulma. Kun alan ajattelemaan, niin voi siinä jotain tuon suuntaista ollakin. Minusta on aina tuntunut, ettei isä ole päässyt äidistäni yli, vaikka tosiaan 15v. erosta kulunut. Joskus kun olen ehdottanut niitä deittisovelluksia, niin hän on sanonut jotenkin niin, että on vaikeaa kuvitella muuta puolisoa. Tämä "kumppani-asetelma" pitäisi todella saada katkaistua, se ei tunnu hyvältä. Vaan miten ihmeessä saisi hänet nyt reipastumaan puolison etsinnässä... Ap
Eihän isäsi tarvitsekaan kuvitella uutta puolisoa. Riittää että hän suostuu menemään treffeille. Treffit ovat vaan treffit. Mutta ehkäpä asiat lähtevät siitä rullaamaan parempaan suuntaan.
Toinen idea: jos isäsi käy lääkärissä, suostuisiko hän juttelemaan terapeutille. Jos on masennus kyseessä.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos jälleen kaikille vastauksista ja mietteistä! Tässä on tullut muutamia kommentteja siitä, että ahdistus olisi minusta lähtöisin ja minä olisin se joka stressaa ja ahdistuu isän vanhenemisesta, ja roikkuu isässä. Tätä en voi allekirjoittaa... Minulle olisi enemmän kuin ok olla vähemmän isään yhteydessä ja nähdä hänen elävän omaa elämäänsä. Minun silmissäni isäni olisi (fyysisesti) aivan kykenevä elämään vielä hyvää ja sosiaalista elämää, vaikkapa tapaamaan jonkun naisen ja harrastamaan/matkustelemaan yhdessä. Hän on vaan henkisesti jotenkin jumissa, niin ettei yritä yhtään saavuttaa mitään tällaista, vaan on vaan terveyshuolissaan ja menneessä perhe-elämässä kiinni.
En myöskään missään nimessä hoputa häntä eläkkeelle. Päinvastoin, pienellä pelolla odotan sitä päivää kun hän on eläkkeellä, jos tilanne on muuten yhä samanlainen kuin nyt...
Ap
Isäsi kuitenkin haluaa pitää jatkuvasti yhteyttä ja sinä haluat elää omaa elämääsi. Ja nyt yrität etsiä ratkaisuja siltä pohjalta että isäsi muuttaisi mieltään, kun järjestelet asiat oikein (tai ne maagisesti järjestyvät itsestään), sen sijaan että vain ilmoittaisit omat tarpeesi. Mietit kaiken isäsi ehdoilla. Siitä tulee vähän vaikutelma että et ole itsenäistynyt.
Sanoit että isäsi vaikuttaa surkealta kun lähdet ja tunnet syyllisyyttä. No, luultavasti isäsi ymmärtää sen kyllä ja käyttää sitä hyväkseen. Sellaisia vanhempia on paljon. Mutta et ansaitse elämääsi ihmissuhdetta, joka aiheuttaa syyllisyyttä. Itse ainakin omalta kohdalta päätin näin ja kun syyllistäminen ei loppunut, otin kunnolla etäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh ap alapeukuttelee kaikkia viestejä, jossa hänen aloitustaan kritisoidaan ja sanotaan epätodeksi.
Milloin valehtilijat ennenkään ovat totuutta kestäneet.
Tai arvostaneet.
Yhdyn näkemykseen että aloitus on sepitetty tarina.
Vierailija kirjoitti:
Onpas tullut nopeasti paljon vastauksia! Kiitos kaikista. Yritän tässä yhdellä kertaa vastailla useaan:
Moni sanoi, että 65v. ei ole vielä vanha. Ei minustakaan, mutta kyllä 65v voi olla jo "ikääntyvä" kuten kirjoitin. Tai ainakin isäni on, kyllä hänessä on jo ikääntymisen merkkejä: fyysisen kunnon muuttumista ja tiettyä henkistä joustamattomuutta, mitä JOISSAKIN iäkkäissä ihmisissä on. Juuri tuota, että pidetään kiinni vanhasta ja asiat ei saa muuttua. Jos vertaan isääni fyysisesti ja henkisesti esim. kymmenenkin vuoden takaiseen, niin kyllä hän selvästi "vanhusmaisempi" on nykyään. Varmasti tuo yksinäisyys ja mahdollinen masennuskin ikäännyttää.
Isäni on yhä työelämässä. Hän on yrittäjä jolla vaihtelevasti töitä, mutta painottuen enemmän talviaikaan. Siksikin nyt tämä kesä on vaikeampaa aikaa kun isä on paljon vapaalla ja yksinolo korostuu. Hänellä ei ole aikomusta jäädä eläkkeelle, suorastaan suuttui kun joku meistä lapsista kysyi tästä. Luulen, että isälleni olisi todella vaikeaa yhdistää itseensä termiä "eläkeläinen". Se ahdistaa häntä. Työssäkäynti on siis ehdottomasti positiivinen asia isäni tilanteessa ja sisältöä elämään. Tuntuu vaan, että kaiken vapaa-ajan pitäisi sitten olla minä tai muu läheinen seurana.
Joku ehdotti yhteisölliseen senioriasuntoon muuttamista. Tämä on varmasti jollekulle erinomainen ratkaisu, mutta isälleni ei tulisi kuuloonkaan... Hän ei suostu muuttamaan talostaan minnekään (on ilmoittanut tämän) ja joku ikäihmisten asuntola olisi jo sananakin ihan kirosana hänelle... Kiitos kuitenkin ehdotuksesta, toisenlaiselle ihmiselle olisi varmasti oikein hyvä ratkaisu.
Tuli myös kommenttia, että minun on vaikea nähdä isääni ihmisenä ja näen hänen vain vievän aikaani. Tämä kyllä kirpaisee ja varmaan osittain totta, vaikka täysin en pysty allekirjoittamaan. Aloituksessa toin turhautumistani esille ja se varmasti kuulostaa siltä, että koen kaiken yhteydenpidon isäni kanssa rasitteeksi. En tietenkään koe, haluan tottakai pitää yhteyttä isääni ja tavata häntä, ja hän on tärkeä minulle. Jotenkin toivoisin vaan suhteemme olevan tasapainoisempi. Sellainen, että molemmilla olisi omaakin elämää ja voisin luottaa siihen, että jos en joku päivä ehdikään puhua isäni kanssa tai joku viikko käydä kylässä, niin hän pärjää kuitenkin. Nyt minulla ei ole tällaista luottamusta, vaan tuntuu, että isä ei pärjää ilman minua ja tiivistä kontaktia. Tuntuu, että isäni on "minun varassani" ja se kuormittaa... Tämä on jatkunut jo vuosia ja ehkä sen myötä yhteydenpidot alkavat tuntua velvollisuudelta ja isän soittaessa saattaa tulla ensireaktio että "taas isä soittaa...". Jotenkin se alavireisyyskin varmaan tarttuu, kun sitten nähdessämme isä ei välttämättä ole mitään iloista seuraa, vaan saattaa esim. valitella olojaan paljon. Joku ehdotti minun tuntevan avuttomuutta siitä, etten voi sulkea isää pois elämästä. Koen ennemminkin tuntevani avuttomuutta siitä, etten pysty ratkaisemaan isän pahaa oloa. En pysty pysäyttämään aikaa ja muuttamaan häntä nuoreksi, enkä voi järjestää entisenlaista perhe-elämää takaisin.
Joku kysyi, miksei isä ole 15v aikana hankkinut uutta puolisoa. Kunpa tietäisin... Hän on sanonut joskus, että vaikea päästä erosta äitini kanssa yli. Olisikohan se se syy.
Kiitos muuten kaikille, tämä kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen tuntuu jo itsessään helpottavalta.
Ap
Oliko äitisi aloitteentekijä erossa? Jotenkin tuntuu, että isäsi on ripustuvaista tyyppiä. Ensin vaimoonsa ja sitten sinuun.
Usein tällaisen ihmisen ihmissuhdetaidot eivät ole kohdallaan, vaan hän odottaa kaikkea muilta kuin pikkulapsi. Suhde ei ole tasavertainen kahden aikuisen suhde.
Tämä ei ole moite, vaan yritys ymmärtää hänen käytöksensä taustoja.
Ehkä takertumisen lisäksi on turvattomuuden tunnetta, joka voi olla peräisin lapsuudesta. Siksi mielellään haikailee paluuta entiseen eikä lähde kohti uutta.
Huolestuttavaa on, että hän on helppo uhri hyväksikäyttäjille, jotka osaavat vedellä oikeista naruista. Hän ei ehkä osaisi epäillä mitään. Näistä voi lukea iltapäivälehdistä.
Nyt olisi hyvä aika istua alas ja miettiä yhdessä loppuelämän suuntaa. Tilanne ei itsestään parane, vaan pahenee iän myötä.
SPR tarjoaa ystäväpalveluita yksinäisille. Ehkä sieltä löytyisi oman ikäinen mies tai nainen, jonka kanssa voisi käydä vaikka kahvilla ja soitella joskus.
Tilanteesi on stressaava, mutta mieti, miltä tuntuisi jos isäsi ei olisi tällainen, vaan vaikka kuskaisi Thaimaasta itselleen ns.vaimoja tai olisi pahasti alkoholisoitunut tai peliriippuvainen. Siihen verrattuna valoisa tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kenenkään naisen tarvitse uhrata elämäänsä ryhtymällå puolisoksi tuolle isälle! Naiset eivät ole mitään käyttöesinräeitä, joilla ikäväluonteiset miehet voivat parantaa elämäänsä hyötymielessä.
Hämääkö aloituksessa ikä, vai miten ette tunnista, että tuo isä näyttää klassiselta persoonallisuushäiriöiseltä. Narsismi tms piirre ei parane ikntymisen myötä, vaan päinvastoin pahenee. Ihmisen ydinpersoonallisuus voimistuu vanhetessa. Aika usein lapsi ei tunnista vanhempansa persoonallisuushäiriötä ainakaan nuorena, sen huomaamiseen tarvitaan etääntymistä ja elämänkokemusta
Ainahan puhutaan 30 kriisistä, 50 villityksestä, mutta onko mitään vastaava 65 ikäisistä?
Oma äitini aikoinaan ja myös anoppini tuntuivat tulevan tuossa iässä jotenkin samalaisiksi. Soittelivat ja laittoivat viestiä päivittäin jne. (helpotti sitten muutaman vuoden aikana) Aika paljon muistelivat vanhoja asioita ja tapahtumia.
Iskeekö silloin vanhuus kriisi? Huomataan, että ei vaan enää jaksa eikä pysty samoin kuin nuorempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kenenkään naisen tarvitse uhrata elämäänsä ryhtymällå puolisoksi tuolle isälle! Naiset eivät ole mitään käyttöesinräeitä, joilla ikäväluonteiset miehet voivat parantaa elämäänsä hyötymielessä.
Hämääkö aloituksessa ikä, vai miten ette tunnista, että tuo isä näyttää klassiselta persoonallisuushäiriöiseltä. Narsismi tms piirre ei parane ikntymisen myötä, vaan päinvastoin pahenee. Ihmisen ydinpersoonallisuus voimistuu vanhetessa. Aika usein lapsi ei tunnista vanhempansa persoonallisuushäiriötä ainakaan nuorena, sen huomaamiseen tarvitaan etääntymistä ja elämänkokemusta
Jos nyt kuitenkaan ei aleta diagnosoida persoonallisuushäiriötä tämän keskustelun perusteella. Se on haastavaa jopa ammattilaisille.
"Minusta miehen alamäki on alkanut siiitä kun muutimme erilleen ja tuli ero. Hän on jatkuvasti yhteydessä minuun kun asun lähinnä, pyytelee kylään ja odottaa jokapäiväistä kommunikointia ja että koko ajan oltaisiin perillä toistemme liikkeistä. Hän soittelee minulle sellaisia "mitä teet nyt"-puheluita sekä raportoi omista tekemisistään tyyliin soittamalla että "Moikka, olin tossa just kahvilassa syömässä ja nyt ajelen kotiinpäin.". Tähän tulee monesti sellainen olo että no kiva, kiitos tiedosta, mitähän tällä tiedolla nyt varsinaisesti teen... Hän on myös ääneen toivonut, että voisin tulla asumaan tai ainakin kesälomat viettämään hånen kotiinsa, kun "täällähän hyvin tilaa riittää isossa talossa"."
Lukekaa tuo pätkä ilman, että kuvittelette miestä eläkeläisisäksi (mitän hän ei edes ole, vaan työelämässä oleva mies kyseessä.) Ja miettikää lähisuhdeväkivallan käsitettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erikoinen mies, jos ravaa yhtenään lääkärissä. Eihän noita yleensä lääkäriin saa kuin ajokortin uusimista varten tai sitten, kun pilliautolla viedään.
Muista se, että sinä et ole isäsi huoltaja, etkä vastuussa hänen huonosta olostaan. Hänellä on muitakin mahdollisuuksia saada apua kuin sinä. Mitä hän harrastaisi? Metsästysseura on monelle miehelle henkireikä, mutta tuossa iässä ei kannata aloittaa, jos ei ole harrastanut sitä ennestään. Mutta miten olisi vaikka seurakunnan tapahtumat, työväenopiston kurssit tai mikä tahansa sellainen harrastus, jonka avulla saisi enemmän sisältöä elämäänsä?
Vierailija kirjoitti:
Ei kenenkään naisen tarvitse uhrata elämäänsä ryhtymällå puolisoksi tuolle isälle! Naiset eivät ole mitään käyttöesinräeitä, joilla ikäväluonteiset miehet voivat parantaa elämäänsä hyötymielessä.
Hämääkö aloituksessa ikä, vai miten ette tunnista, että tuo isä näyttää klassiselta persoonallisuushäiriöiseltä. Narsismi tms piirre ei parane ikntymisen myötä, vaan päinvastoin pahenee. Ihmisen ydinpersoonallisuus voimistuu vanhetessa. Aika usein lapsi ei tunnista vanhempansa persoonallisuushäiriötä ainakaan nuorena, sen huomaamiseen tarvitaan etääntymistä ja elämänkokemusta
Minulle taas tulee mieleen, että ap:n isälle voisi hyvinkin löytyä sopiva puoliso niin että molemmat olisivat tyytyväisiä suhteeseen. Sopiva puoliso olisi sellainen, joka tykkää olla paljon yhdessä, jakaa niitä arkisia menemisiä ja tekemisiä, ja tykkäisi huolehtia (kun tätä ap:n isä selvästi kaipaa). Vastaavasti ap:n isällä olisi tarjota naiselle sitä päivittäistä seuraa ja yhdessäoloa, ja ilmeisesti myös ihan kelpo puitteet (omakotitalo ja vissiin ihan ok tulot yrittäjänä kun pystyy omakotitalossa yksin asumaan). Pitää vaan löytää se match. Jollekulle naiselle huolehtimista kaipaava mies on kauhistus, joku taas nauttii siitä huolehtimisesta ja leipomisesta ja paapomisesta. Ja eläkkeellä olevalla naisella voisi hyvinkin olla aikaakin siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin uudelleen ap:n viestejä, ja aloin myös ajatella, että isänsä manipuloi häntä.
Minulle ei tulisi mieleenkään esittää surkeaa, kun joku lapseni on käynyt pitkästä aikaa. Olisin pelkästään kiitollinen ja osoittaisin sen niin, että minun luo olisi mukava tulla toistekin.
Ei siksi, että minua säälitään, päin vastoin!
Olen tietoisesti ja tarkoituksella puhumatta lapsilleni masennuksesta ja yksinäisyydestäni.
Paljon hyviä kommentteja, mutta ihmettelen tätä uuden puolison perään haikailua viesteissä. Ensinnäkään ei ole tyttären tehtävä järjestää kumppania tai treffiseuraa vanhemmalleen, toisekseen ei se deittailu tai uusi kumppani välttämättä muuttaisi tuota vääristynyttä isä-tytär-dynamiikkaa millään tavalla. Ongelma ei välttämättä ole yksinäisyys lainkaan, eihän se isä välttämättä edes halua mitään kumppania. Tällaisiakin ihmisiä on, jotka ihan oikeasti haluavat olla yksin.
Ap:n viesteistä ei nyt minulle selviä, että onko isä aidosti yksinäinen ja kaipaa seuraa vai onko hän liian takertunut (kontrolloiva?) omaan tyttäreensä? Se, että hän pitää kiinni talostaan eikä halua muuttaa "ihmisten ilmoille" voi viitata sellaiseen persoonaan, joka ei välttämättä yleisesti nauti ihmisten seurasta. Tunnen tällaisia vanhempia ihmisiä useitakin. Osa voi kärsiä yksinäisyydestäkin, mutta sen ratkaisuna ei nähdä yhteisöllistä asumista, vapaaehtoistyötä tai välttämättä puolisoakaan. Tosi vaikea tilanne.
Oma vinkkini on, että määrittele omat rajat ja pidä niistä kiinni. Joku aiemmin totesi hyvin ketjussa jotenkin niin, että ilman yhteenottoa/epämukavuutta et tästä tule selviämään. Se on varmaan totta. Toisaalta on ihan selvää, ettet ap voi näinkään jatkaa, se täytyy saattaa isällekin tiedoksi.
Et ole Ap vastuussa isäsi onnellisuudesta. Ota vain reippaasti etäisyyttä, vähennä puheluihin vastaamista. Kysy isäsi soittaessa, mikä oli asia. Höpöhöpö juttuja ei tarvi aina kuunnella, jos sellaisia soittelee ja erehdyt vastaamaan, ole niukan harvasanainen ja sano, että sinulla on homma kesken, täytyy lopettaa.
Isäsi kanssa voit aivan hyvin keskustella kesän vietosta ja sanoa, että turha kuvitella, että tullaan sinne asumaan ja oleilemaan. Teillä on omat lomasuunnitelmanne ja mielestäsi talon voi vaikka myydä. Isäsi ehkä loukkaantuu, mutta et ole vastuussa hänen tunteistaan.
Minulla on ollut kuvaamiasi ongelmia elämässäni molempien eronneiden vanhempien kanssa vuosikymmeniä. On vain pakko oman jaksamisen vuoksi laittaa rajoja. Sinulla on oikeus elää oma ainutkertainen elämäsi kuten haluat ja jaksat.
Voin samaistua, ap. Ja rankkaa on. Vanhempani ainoa sosiaalinen verkosto olen minä. Ei yritä löytää ketään muita ympärilleen, vaan vaatii vaan minulta jatkuvaa seuraa ja valittaa minulle yksinäisyyttään. Tukahdun.
Minusta sinun ap pitää nyt vaan lopettaa se isän paapominen. Tavata ja soitella sen verran kuin SINULLE on mukavaa, ja muuten selittää, miten nyt ei sovi, ja kehottaa isää hankkimaan muuta sisältöä elämäänsä. Jos tai kun hän ei sitä hanki, se ei ole ap sinun vastuullasi.
Valitettavasti luulen, että vaikka hyvää tarkoitatkin, niin pitkität nyt isäsi pääsemistä tuosta elämänvaiheesta yli. Sairauden ja kuoleman pelko, kun vanhenemisen merkkejä alkaa tulla on tavanomaisia. Samoin yksinäisyyden ja entisten läheisten menettämisen pelko. Ne eivät ole vaarallisia, ja lähes kaikki pääsevät näistä yli. Mutta niistä ei päästä yli deittailemalla tai hääräämällä vimmatusti harrastuksistsa tai roikkumalla lapsissa, vaan kohtaamalla ne asiat yksinäisyydessä, kun on pakko. Nyt tuntuu että ap sinä pelkäät sitä, että isällä olisi jonkun aikaa tukala olo, kun täytyisi ihan itsekseen kohdata ne ikäkausikriisiin liittyvät asiat. Mutta ne täytyy kohdata ja muiden täytyy pitää omat rajansa, sekä itsensä että myös isän hyväksi.
Kun se ei ole sinun tehtäväsi. Et ole vastuussa isästäsi. Voit toki jutella asiasta, mutta aloitteen on tultava häneltä.
Kyllä kumppaniasetelma on katkaistava myös sinun puoleltasi. Siihen kuuluu juuri se että et ratko aikuisen ongelmia hänen puolestaan.