Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ei ole ketään, jolle kertoa kun lapsi oppii jotain uutta tai tekee jotain mistä äitinä olen ylpeä
13.07.2023 |
Oli se sitten iso tai pieni asia. Että sanoi ensimmäisen sanansa, otti ensimmäiset askeleet, teki hienon piirustuksen, lauloi päiväkodin juhlassa hienosti, oppi lukemaan, uskalsi ensimmäisen kerran tehdä jonkun pelkäämänsä asian jne. Näitä mistä äitinä on iloinen ja ylpeä. Ja haluaisi jakaa sen ilon jonkun kanssa. Kertoa jollekin, joka iloitsisi asiasta myös. Mutta ei ole ketään. Ystäviä, työkavereita ja muita tällaiset asiat oikeasti harvemmin kiinnostaa. Mutta kun lapsen isääkään tai isovanhempiakaan ei kiinnosta, niin ei ole ketään. Saatan heille kyllä kertoa tällaisia asioita, joskus, mutta vaihtavat aina puheenaihetta tai eivät vastaa mitään. En juuri enää edes yritä. Jos ei kiinnostaa niin minkä sille voin.
Onko teillä muilla äideillä kaikilla joku, jolle voisi ylpeänä kertoa lapsesta tuollaisia asioita?
Kommentit (102)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oi, onpa sinulla kurja tilanne.
Mun aviomies, lasteni isä, kuoli jokunen vuosi sitten. Toinen lapsista oli silloin 2v ja toinen 4v. Eli juuri siinä iässä, että koko ajan oppii jotain ja tekee kaikkea ihanaa. Mä otan tosi vähän enää kuvia kun ei ole oikein ketään kenelle niitä näyttäisi. Ei kukaan sukulainen halua joka päivä nähdä videota missä lapsi tassuttelee söpöläisenä hiekkarannalla tai ottaa vauhtia keinussa, kompuroi suksilla tai luistimilla jne. Joskus innoissani videoin tai valokuvaan jotain ihanaa tapahtumaa, niin pettymys on valtava kun huomaa, ettei maailmassa ole ketään muuta, joka olisi siitä yhtä innoissaan. Se on vähentänyt kameran käyttöä huomattavasti.
Mummille jonkun kuvan lähettäminen ei vastaa lapsen isälle kuvan lähettämistä. Mummi varmasti niistä kuvista tykkää, mutta itselleen tunne ei ole sama.
Sillein kyllä ymmärrän todellakin miltä sinusta tuntuu. Muuten tota perheenne kuvioo en ymmärrä.Jaa, ei meidän perheessä mies lähetä mulle lapsesta kuvia enkä minä hänelle. Olisi se outoa, kun kummatkin näkee lapsen ihan livenä ja voi itsekin kuvata. Lähetän kuvia vain mummolle ja hän muistaa aina kiitellä.
Jaa, jos teillä ei lähetellä kuvia lapsesta toiselle vanhemmalle, niin syytön minä siihen olen. Jos minä olen näkemässä (ja kuvaamassa) kun lapsi vaikka oppii ajamaan pyörällä, niin tottakai laittaisin siitä videon lapsen isälle. Jos minä en pääsisi koulun kevätjuhlaan, niin näkisin mielelläni mieheni kuvaaman videon esityksestä. Jos mieheni on lähtenyt lasten kanssa Tukholmanristeilylle, otan ilolla vastaan muutaman kuvan ja videon kuinka siellä diskotanssit sun muut sujuu. Meillä molemmat tekivät vuorotyötä, niin emme koko ajan olleet perheenä yhdessä liikenteessä ja oli kiva saada esim töihin video onkireissulta, mustikkametsästä, taidepajalta, ratsastustunnilta... Eikä mieheni myöskään valittanut jos olin lasten kanssa mummolassa viikonloppuna ja sieltä laitoin kuvia ja videoita jostain mukavasta tai ihan arkisesta asiasta.
Nyt kun siis lasteni isä on kuollu, niin sydämeni repetyi palasiksi kun trampoliinipuistossa 4-vuotias tyttäremme yritti hypätä superlonmonttuun takaperinvolttia, enkä saanut siitä isälle videota lähettää.Se on ihan eri asia kun sen arjen ilot ja ihanat taohtumat voi yhdessä jakaa lapsen toisen vanhemman kanssa. Mutta silloin kun sitä toista ihmistä ei ole, tilanne muuttuu sydäntäsärkeväksi tuskaksi (No vähän liioiteltu, mutta pointti tuli varmasti selväksi)
Ei arki välttämättä ole sydäntäsärkevää tuskaa, vaikkei olisi kännykkäriippuvainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä se yh:na eläminenkään pelkkää onnea ole. Sitä ehdottelevat ovat selvästi jääneet toistamaan samaa levyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun kaverit, varsinkin ne samanikäisten lasten kautta tulleet äitikaverit on kiinnostuneita ja kehuvat lapsiani. Minäkin kehun ja ihastelen heidän lasten taitoja ja kun nähdään harvemmin, silloin tällöin lähetellään kuvia.
Kun olet kiinnostunut muiden lapsista ja asioista, he usein ovat myös.
Olen minä kiinnostunut muiden asioista, olen ystävieni keskuudessa tunnettu siitä että olen se hyvä kuuntelija. Ystävilläni ei ole pieniä lapsia. Ja se äitikaverini, hän haluaa vain puhua omasta lapsestaan. Kuuntelen kyllä ja kehunkin lasta, mutta tämä ei hänen kanssaan toimi toiseen suuntaan.
ApHanki uusia äitikavereita. Ja eikö lapsen isovanhempia muka kiinnosta omat lastenlapset? Huolestuttavinta on kuitenkin, ettei omaa isää kiinnosta. Se ei ole tervettä.
Itse olen eniten huolissani, että ap hyväksyy tilanteen eikä pistä miestä pihalle.
t. eri
Olen minä eroa miettinyt, mutta kuten sanoin koska riitoja ei ole ja arki sujuu, niin en ole saanut erottua. En usko, että ero tekee ihmisen autuaaksi. Siitä alkaa toisenlaiset ongelmat.
ApArki ei todellakaan suju, jos mies ei millään tavalla ole kiinnostunut lapsestaan. Tuohan on ihan hirveä tilanne sille lapselle, jolle olisi tärkää saada huomioita ja kehuja myös isältään. Sanoisin jopa itsekkääksi sinulta jatkaa suhdetta tuollaisen torvelon kanssa.
Jos ajatellaan asiaa lapsen edun kannalta (kuten yritän tehdäkin), niin millä tavalla meidän avioero auttaisi lasta?
ApLapsen itsetunnon kannalta on tärkeää nyt ja tulevaisuudessa se että häntä kannustavat molemmat vanhemmat kotona. Millaiseksi hän tuntee itsensä vaikka murrosikäisenä jos hänelle ei ole kehittynyt tervettä itsetuntoa. Miten hän löytää itsensä opiskelemassa jos hän ei tiedä mitkä ovat vahvuudet.
Avioero auttaa lasta kasvamaan terveessä ympäristössä. Jos esimerkiksi parisuhde rakoilee, hän oppii mallin siitä. On parempi elää tasapainoista elämää vaikka yhden vanhemman perheessä kuin näyttää lapselle huonoa esimerkkiä ihan elämän perusasioista.
Jos suhteenne on hyvä ja kelpuutat kaiken esimerkkinä lapsellesi niin jatka avioliitossa siä. Ei avioliitossa jatkaminenkaan huono vaihtoehto ole jos kaikki on hyvin.Ei suhteemme niin hyvä ole. Se kai tuli jo selville siitä kun kerroin, että mies on naimisissa uransa kanssa vaikka paperilla minun kanssa. Ja siitä, että en voi jakaa iloni aiheita hänen kanssa.
ApMillainen kynnysmatto oikein olet, kun mikään tuossa ei soita kelloja?
En minä ole mikään kynnysmatto. Mistä sellaista keksit? Elän paljolti omaa elämääni, mies omaansa. Etäinen liitto. Ei se niin harvinaista ole eikä tee kestään kynnysmattoa.
ApYmmärtäisin tuon ajatuksen, jos eläisimme 1920-lukua, jolloin ero oli suuri synti ja häpeä eikä yh-äidin ollut kovin helppo päästä töihin. Mutta elämme jo vuotta 2023, jolloin naiset voivat myös nauttia elämästä eikä heidän tarvitse alentua johonkin kulssiin. Ellei sitten lompakkoloisen roolista tykkää.
Palstan mielestä kaikkien pitää erota.
Hyvää yötä ja lämpimät onnittelut Porvooseen! Kyllä kannattaakin tuollaisesta kultakimpaleesta pitää kiinni kynsin hampain, vaikka pahat mammat yrittävät tuhota unelmaliiton.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun kaverit, varsinkin ne samanikäisten lasten kautta tulleet äitikaverit on kiinnostuneita ja kehuvat lapsiani. Minäkin kehun ja ihastelen heidän lasten taitoja ja kun nähdään harvemmin, silloin tällöin lähetellään kuvia.
Kun olet kiinnostunut muiden lapsista ja asioista, he usein ovat myös.
Olen minä kiinnostunut muiden asioista, olen ystävieni keskuudessa tunnettu siitä että olen se hyvä kuuntelija. Ystävilläni ei ole pieniä lapsia. Ja se äitikaverini, hän haluaa vain puhua omasta lapsestaan. Kuuntelen kyllä ja kehunkin lasta, mutta tämä ei hänen kanssaan toimi toiseen suuntaan.
ApHanki uusia äitikavereita. Ja eikö lapsen isovanhempia muka kiinnosta omat lastenlapset? Huolestuttavinta on kuitenkin, ettei omaa isää kiinnosta. Se ei ole tervettä.
Itse olen eniten huolissani, että ap hyväksyy tilanteen eikä pistä miestä pihalle.
t. eri
Olen minä eroa miettinyt, mutta kuten sanoin koska riitoja ei ole ja arki sujuu, niin en ole saanut erottua. En usko, että ero tekee ihmisen autuaaksi. Siitä alkaa toisenlaiset ongelmat.
ApArki ei todellakaan suju, jos mies ei millään tavalla ole kiinnostunut lapsestaan. Tuohan on ihan hirveä tilanne sille lapselle, jolle olisi tärkää saada huomioita ja kehuja myös isältään. Sanoisin jopa itsekkääksi sinulta jatkaa suhdetta tuollaisen torvelon kanssa.
Jos ajatellaan asiaa lapsen edun kannalta (kuten yritän tehdäkin), niin millä tavalla meidän avioero auttaisi lasta?
ApLapsen itsetunnon kannalta on tärkeää nyt ja tulevaisuudessa se että häntä kannustavat molemmat vanhemmat kotona. Millaiseksi hän tuntee itsensä vaikka murrosikäisenä jos hänelle ei ole kehittynyt tervettä itsetuntoa. Miten hän löytää itsensä opiskelemassa jos hän ei tiedä mitkä ovat vahvuudet.
Avioero auttaa lasta kasvamaan terveessä ympäristössä. Jos esimerkiksi parisuhde rakoilee, hän oppii mallin siitä. On parempi elää tasapainoista elämää vaikka yhden vanhemman perheessä kuin näyttää lapselle huonoa esimerkkiä ihan elämän perusasioista.
Jos suhteenne on hyvä ja kelpuutat kaiken esimerkkinä lapsellesi niin jatka avioliitossa siä. Ei avioliitossa jatkaminenkaan huono vaihtoehto ole jos kaikki on hyvin.Ei suhteemme niin hyvä ole. Se kai tuli jo selville siitä kun kerroin, että mies on naimisissa uransa kanssa vaikka paperilla minun kanssa. Ja siitä, että en voi jakaa iloni aiheita hänen kanssa.
ApMillainen kynnysmatto oikein olet, kun mikään tuossa ei soita kelloja?
En minä ole mikään kynnysmatto. Mistä sellaista keksit? Elän paljolti omaa elämääni, mies omaansa. Etäinen liitto. Ei se niin harvinaista ole eikä tee kestään kynnysmattoa.
ApTodellakin olet kynnysmatto. Jos et olisi et alistuisi tuollaiseen, vaan hankkisit jotain parempaa sinulle ja lapselle. Nyt sinä vain kynnysmattona annat miehen pilata sekä lapsen että oman elämäsi. Et vain tajua sitä itse, mikä on surullista ja huolestuttavaa.
Tuo on täysin totta. Kynnysmattona on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olin tuossa vaiheessa, seurakunnassa oli muita äitejä perhekerhossa, joiden kanssa jaoimme näitä asioita. Sitten yksi heistä pyysi minua mukaan vierailulle kotiin, jossa tapasimme viikottain muita samassa elämäntilanteessa olevia äitejä ja lapsia. Aloin kutsumaan uusia ystäviä myös omaan kotiin. Jaoimme elämää, rukoilimme toistemme huolen ja ilonaiheiden puolesta. Joimme kahvia tai teetä ja rupattelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Se oli kivaa ja siitä on jo vuosia mutta jäi paljon hyviä muistoja vauva-ajasta!
Onhan niitä ihmisiä, muttei kelpaa sulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun kaverit, varsinkin ne samanikäisten lasten kautta tulleet äitikaverit on kiinnostuneita ja kehuvat lapsiani. Minäkin kehun ja ihastelen heidän lasten taitoja ja kun nähdään harvemmin, silloin tällöin lähetellään kuvia.
Kun olet kiinnostunut muiden lapsista ja asioista, he usein ovat myös.
Olen minä kiinnostunut muiden asioista, olen ystävieni keskuudessa tunnettu siitä että olen se hyvä kuuntelija. Ystävilläni ei ole pieniä lapsia. Ja se äitikaverini, hän haluaa vain puhua omasta lapsestaan. Kuuntelen kyllä ja kehunkin lasta, mutta tämä ei hänen kanssaan toimi toiseen suuntaan.
ApHanki uusia äitikavereita. Ja eikö lapsen isovanhempia muka kiinnosta omat lastenlapset? Huolestuttavinta on kuitenkin, ettei omaa isää kiinnosta. Se ei ole tervettä.
Itse olen eniten huolissani, että ap hyväksyy tilanteen eikä pistä miestä pihalle.
t. eri
Olen minä eroa miettinyt, mutta kuten sanoin koska riitoja ei ole ja arki sujuu, niin en ole saanut erottua. En usko, että ero tekee ihmisen autuaaksi. Siitä alkaa toisenlaiset ongelmat.
ApArki ei todellakaan suju, jos mies ei millään tavalla ole kiinnostunut lapsestaan. Tuohan on ihan hirveä tilanne sille lapselle, jolle olisi tärkää saada huomioita ja kehuja myös isältään. Sanoisin jopa itsekkääksi sinulta jatkaa suhdetta tuollaisen torvelon kanssa.
Jos ajatellaan asiaa lapsen edun kannalta (kuten yritän tehdäkin), niin millä tavalla meidän avioero auttaisi lasta?
ApLapsen itsetunnon kannalta on tärkeää nyt ja tulevaisuudessa se että häntä kannustavat molemmat vanhemmat kotona. Millaiseksi hän tuntee itsensä vaikka murrosikäisenä jos hänelle ei ole kehittynyt tervettä itsetuntoa. Miten hän löytää itsensä opiskelemassa jos hän ei tiedä mitkä ovat vahvuudet.
Avioero auttaa lasta kasvamaan terveessä ympäristössä. Jos esimerkiksi parisuhde rakoilee, hän oppii mallin siitä. On parempi elää tasapainoista elämää vaikka yhden vanhemman perheessä kuin näyttää lapselle huonoa esimerkkiä ihan elämän perusasioista.
Jos suhteenne on hyvä ja kelpuutat kaiken esimerkkinä lapsellesi niin jatka avioliitossa siä. Ei avioliitossa jatkaminenkaan huono vaihtoehto ole jos kaikki on hyvin.Ei suhteemme niin hyvä ole. Se kai tuli jo selville siitä kun kerroin, että mies on naimisissa uransa kanssa vaikka paperilla minun kanssa. Ja siitä, että en voi jakaa iloni aiheita hänen kanssa.
ApMillainen kynnysmatto oikein olet, kun mikään tuossa ei soita kelloja?
En minä ole mikään kynnysmatto. Mistä sellaista keksit? Elän paljolti omaa elämääni, mies omaansa. Etäinen liitto. Ei se niin harvinaista ole eikä tee kestään kynnysmattoa.
ApYmmärtäisin tuon ajatuksen, jos eläisimme 1920-lukua, jolloin ero oli suuri synti ja häpeä eikä yh-äidin ollut kovin helppo päästä töihin. Mutta elämme jo vuotta 2023, jolloin naiset voivat myös nauttia elämästä eikä heidän tarvitse alentua johonkin kulssiin. Ellei sitten lompakkoloisen roolista tykkää.
Palstan mielestä kaikkien pitää erota.
Ensinnäkään palstalla ei ole yhtenevää mielipidettä ja toisekseen kukaan ei ole sanonut, että KAIKKIEN pitää erota. Mutta epäterveessä suhteessa on turha roikkua vain siksi, että joskus lupasi "kunnes kuolema meidät erottaa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oi, onpa sinulla kurja tilanne.
Mun aviomies, lasteni isä, kuoli jokunen vuosi sitten. Toinen lapsista oli silloin 2v ja toinen 4v. Eli juuri siinä iässä, että koko ajan oppii jotain ja tekee kaikkea ihanaa. Mä otan tosi vähän enää kuvia kun ei ole oikein ketään kenelle niitä näyttäisi. Ei kukaan sukulainen halua joka päivä nähdä videota missä lapsi tassuttelee söpöläisenä hiekkarannalla tai ottaa vauhtia keinussa, kompuroi suksilla tai luistimilla jne. Joskus innoissani videoin tai valokuvaan jotain ihanaa tapahtumaa, niin pettymys on valtava kun huomaa, ettei maailmassa ole ketään muuta, joka olisi siitä yhtä innoissaan. Se on vähentänyt kameran käyttöä huomattavasti.
Mummille jonkun kuvan lähettäminen ei vastaa lapsen isälle kuvan lähettämistä. Mummi varmasti niistä kuvista tykkää, mutta itselleen tunne ei ole sama.
Sillein kyllä ymmärrän todellakin miltä sinusta tuntuu. Muuten tota perheenne kuvioo en ymmärrä.Jaa, ei meidän perheessä mies lähetä mulle lapsesta kuvia enkä minä hänelle. Olisi se outoa, kun kummatkin näkee lapsen ihan livenä ja voi itsekin kuvata. Lähetän kuvia vain mummolle ja hän muistaa aina kiitellä.
Jaa, jos teillä ei lähetellä kuvia lapsesta toiselle vanhemmalle, niin syytön minä siihen olen. Jos minä olen näkemässä (ja kuvaamassa) kun lapsi vaikka oppii ajamaan pyörällä, niin tottakai laittaisin siitä videon lapsen isälle. Jos minä en pääsisi koulun kevätjuhlaan, niin näkisin mielelläni mieheni kuvaaman videon esityksestä. Jos mieheni on lähtenyt lasten kanssa Tukholmanristeilylle, otan ilolla vastaan muutaman kuvan ja videon kuinka siellä diskotanssit sun muut sujuu. Meillä molemmat tekivät vuorotyötä, niin emme koko ajan olleet perheenä yhdessä liikenteessä ja oli kiva saada esim töihin video onkireissulta, mustikkametsästä, taidepajalta, ratsastustunnilta... Eikä mieheni myöskään valittanut jos olin lasten kanssa mummolassa viikonloppuna ja sieltä laitoin kuvia ja videoita jostain mukavasta tai ihan arkisesta asiasta.
Nyt kun siis lasteni isä on kuollu, niin sydämeni repetyi palasiksi kun trampoliinipuistossa 4-vuotias tyttäremme yritti hypätä superlonmonttuun takaperinvolttia, enkä saanut siitä isälle videota lähettää.Se on ihan eri asia kun sen arjen ilot ja ihanat taohtumat voi yhdessä jakaa lapsen toisen vanhemman kanssa. Mutta silloin kun sitä toista ihmistä ei ole, tilanne muuttuu sydäntäsärkeväksi tuskaksi (No vähän liioiteltu, mutta pointti tuli varmasti selväksi)
Ei arki välttämättä ole sydäntäsärkevää tuskaa, vaikkei olisi kännykkäriippuvainen.
Nyt en ihan tajunnut, miten kännykkärippuvuus liittyy asiaan.
Kyllähän elämän iloja ja suruja voi jakaa toisen kanssa ilman kännykkää, ihan keskustellen tai olemalla yhdessä siellä koulun pihalla kun lapsella on vaikka ensimmäinen koulupäivä. Pointti onkin siinä jos sitä toista ihmistä ei ole. Olet joka paikassa yksin vaikka haluaisit jakaa sen hetken jonkun toisen kanssa. Sellaisen henkilön, joka olisi yhtä ylpeä lapsesta, joka vain seisoo reppu selässä koulun pihalla. No niin, sitten otat sydän onnesta ja ylpeydestä pamppaillen kuvan lapsesta ja täpinöissäsi haluat jakaa tunteen jonkun kanssa jakaa, mutta huomaat ettei sellaista ihmistä ole. Ja sitten harmistus lisääntyy vielä lapsen puolesta kun hänellä ei ole elämässä kuin yksi ihminen, joka on pakahtua onnesta ja ylpeydestä kun hän vilkuttaa koulun ovelta ennen sisälle menoa ensimmäisenä koulupäivänä.
Mä en tiedä kuinka hirveä tunne vastaavassa tilanteessa olisi jos lapsella olisi isä, mutta hän ei olisi kiinnostunut. Näitäkin on, isä on häioysyt jostain syystä lapsen elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harmi kun hyvä alotus meni nyt ap:n ero-ohjannaksi.
Tuttu tilanne ap:lla ja joskus teinkin samasta teemasta aloituksen. Tiedän sen pakahduttavan tunteen, kun haluaisi täysillä hehkuttaa omien lastensa ihanuutta, taitoja ja onnistumisia.
Moni tässäkin ketjussa sanoo, että kerro kavereille tai vaikka facessa. Eikös se kuitenkin ole aika yksituumaisesti päätetty, että lastaan ei saa kehua tuttaville tai somessa, koska ketään ei kiinnosta.
Kun lapsmme olivat pieniä, näitä keskusteluja pystyin käymään äitini kanssa. Äiti on kuitenkin jo kuollut. Jonkin verran anopin kanssa tulee näistä viestiteltyä ja juteltua. Hän ehkä on se paras ihastelukaveri. Tiedän, että hän ma appiukko ovat äärettömän ylpeitä lapsenlapsistaan ja kiinnostuneita heidän asioistaan.
Miehen kanssa tilanne on ehkä vähän samantyylinen kuin ap:lla. Mies on paljon työmatkoilla tai myöhään töissä, joten konkreettisesti ei ole aikaa juttelulle. Mä kyllä hehkutan ja mies sanoo "jaa". Jos nyt yleensä sanoo mitään. Viimeksi eilen sanoin miehelle, että voisi vähän kysellä lapsiltaan heidän asioistaan, se olisi lapsille tärkeää. Tiedän miehen olevan ylpeä lapsistaan, mutta ei vaan sano tai näytä tätä lapsille.
Se ei lapsia auta, mutta minusta olisi kiva, että me vanhemmat voisimme surutta hehkuttaa lapsiamme vaikka täällä av:lla. Olen joskus yrittänyt, mutta ihan kaikki lytätåän. Jos lapsi oppii lukemaan aikaisin, hän on autisti. Jos pääsee peruskoulusta 10 keskiarvolla hän on edelleen autisti ja lisäksi masentunut, alistettu ja hullu tai asia on vale. Kukaan av-mamman lapsi ei ole älykäs tai muuten lahjakas, koska Suomesta ei löydy yhtään älykästä henkilöä. Taiteelliset tai urheilulliset taidotkin ovat vain mamman päässä ja näillä taidoilla opiskelemaan pääseminen tai palkintojen saaminen on vale. Jne.
Miksi pitää kehua lapsellaan? Eikö ole omia saavutuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eipä se yh:na eläminenkään pelkkää onnea ole. Sitä ehdottelevat ovat selvästi jääneet toistamaan samaa levyä.
Näin
Vierailija kirjoitti:
Siis lapsen isää ei kiinnosta? Asutteko yhdessä perheenä? Kuulostaapa ikävältä. Kun lapsi kasvaa, voitte osallistua kerhoihin ja käydä puistoissa ja saat vertaisseuraa.
Mitenhän se nyt noin meni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On todella kurjaa, ettei sinulla ole ketään, kenelle hehkuttaa lapsen onnistumisia, etenkin kun olet naimisissa. Täällä on mielestäni tullut ihan hyviä ehdotuksia mammaryhmistä ja harrastuksista, joissa voisit tutustua uusiin äitikavereihin.
Mielestäni myös omassa asenteessasi on parantamisen varaa. Oletko varma ettei isovanhemmat iloitsisi kanssasi lapsen onnistumisista? Vähän tuntui, että tulkitset tai himmailet liikaa.
Olen itse vela, ja yksi elämäni suurimpia iloja on olla siskoni lasten kummi, mukana heidän elämässään ja iloita uusista jutuista. Samoin ystävieni elämässä, me iloitaan yhdessä toistemme onnistumisista. Olen kyllä törmännyt niihin katkeriinkin tyyppeihin, mutta he saavat hapata keskenänsä.
Toivottavasti löydät ympärillesi ihmisiä, jotka iloitsevat kanssasi lapsestasi. Ja kyllä sinun pitää sanoa asiasta vahvasti myös miehellesi - on epäreilua lastasi kohtaan, ettei hän kanna vastuutaan.
Vierailija kirjoitti:
On todella kurjaa, ettei sinulla ole ketään, kenelle hehkuttaa lapsen onnistumisia, etenkin kun olet naimisissa. Täällä on mielestäni tullut ihan hyviä ehdotuksia mammaryhmistä ja harrastuksista, joissa voisit tutustua uusiin äitikavereihin.
Mielestäni myös omassa asenteessasi on parantamisen varaa. Oletko varma ettei isovanhemmat iloitsisi kanssasi lapsen onnistumisista? Vähän tuntui, että tulkitset tai himmailet liikaa.
Olen itse vela, ja yksi elämäni suurimpia iloja on olla siskoni lasten kummi, mukana heidän elämässään ja iloita uusista jutuista. Samoin ystävieni elämässä, me iloitaan yhdessä toistemme onnistumisista. Olen kyllä törmännyt niihin katkeriinkin tyyppeihin, mutta he saavat hapata keskenänsä.
Toivottavasti löydät ympärillesi ihmisiä, jotka iloitsevat kanssasi lapsestasi. Ja kyllä sinun pitää sanoa asiasta vahvasti myös miehellesi - on epäreilua lastasi kohtaan, ettei hän kanna vastuutaan.
Samoin minä ajattelen, että mielelläni kuulen sukulaislasten ja vaikka työkavereidenkin lasten onnistumisista. Jos olisin isovanhempi, niin todellakin nauttisin lastenlasten kuvista ja haluaisin kuulla heidän elämästään.
Itse kuitenkin olen tosi varovainen kertomaan omista lapsistani. Pelkäisin, että se vaikuttaa ylpeilyltä tai toisten vähättelyltä. Erityisen hankalaa on, kun parhaan ystäväni lapsilla ja perheellä on erilaisia vaikeuksia, joten tuntuisi törkeältä kehua lapsiaan niistä samoista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitää kehua lapsellaan? Eikö ole omia saavutuksia?
No, nyt taisi mennä pointti ohi.
Ei ole kyse vain kympin keskiarvosta, urheilukilpailun voitosta, siitä, että lapsi on kaikkein paras, pääsee yliopistoon jne.
Kyse on siitä, että vauvalla pilkahtaa ikenestä ensimmäinen hammas, vauva yrittää nousta istumaan, ensimmäinen hammas irtoaa, lapsen kanssa ollaan koulureppuostoksilla, lapsi on kasvanut vuodessa 10 senttiä pituutta, lapsi uskalsi laittaa uimakoulussa pään veden alle, lapsi on tanssikoulun kevätnäytöksessä ja seisoo sormi suussa koko esityksen ajan...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis lapsen isää ei kiinnosta? Asutteko yhdessä perheenä? Kuulostaapa ikävältä. Kun lapsi kasvaa, voitte osallistua kerhoihin ja käydä puistoissa ja saat vertaisseuraa.
Asumme me yhdessä perheenä, mutta mies on naimisissa lähinnä uransa kanssa, vaikka virallisesti toki minun kanssa. Ja lapsi on siis jo eskari-ikäinen.
Ap
Jos miestä ei kiinnosta oman lapsensa asiat, niin ei häntä varmaan kiinnosta sinunkaan asiat.
Ehkä tunneköyhä uraohjus, joka pyörii omien tarpeidensa ympärillä. Kiva kuitenkin olla kulissiperhe, siitä on hyötyä ja etua.
Kannattaa miettiä, mihin haluat elämässäsi panostaa. Oletko taloudellisesti itsenäinen?
Kerrothan ainakin lapsellesi, että iloitset hänestä 🙂
Alue: Aihe vapaa
Ymmärtäisin tuon ajatuksen, jos eläisimme 1920-lukua, jolloin ero oli suuri synti ja häpeä eikä yh-äidin ollut kovin helppo päästä töihin. Mutta elämme jo vuotta 2023, jolloin naiset voivat myös nauttia elämästä eikä heidän tarvitse alentua johonkin kulssiin. Ellei sitten lompakkoloisen roolista tykkää.