Minusta hyvä parisuhde ei "vaadi työtä"

Vierailija kirjoitti:

Olen! Jos kovasti täytyy pinnistellä ja panostaa, niin... sorry mutta olette väärän kumppanin kanssa. Oikean kanssa elämä soljuu, ristiriidat ratkeavat ja parisuhteen muuttuminen ja erilaiset vaiheet eivät muodostu ongelmiksi, vaan ovat osa elämää.

Osuit naulan kantaan. Mitä enemmän suhde vaatii työtä, sitä epäsopivamman kumppanin kanssa on.

Kun kumppanit ovat toisilleen sopivat, sopusointu kyllä löytyy ongelmatilanteissakin.

Joidenkin on ilmeisen mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa parisuhde hyväksytään sellaisena kuin se on käsilläolevassa hetkessä. Ymmärrän työn tekemisen ja parisuhteen säilyttämisen itseisarvona silloin, kun suhteessa on lapsia. Samoin ymmärrän, että pitkässä suhteessa on ihanaa aivan eri tavalla kuin uudessa tai yksin. Tästäkään huolimatta kaikki eivät koe suhteissaan tavoitteellisuutta, eikä asioita tehdä siksi, että joskus tulevaisuudessa olisi jotain.

Onko tässäkin näkyvissä se suomalainen työn eetos, että asiat on jotenkin arvostettavampia jos niihin on hirveästi nähty vaivaa? Jos on vain hyvää ristiriidatonta yhteiseloa ilman kovaa vaivannäköä, niin heti on moraalisesti arveluttavaa.

Olen täysin samaa mieltä ja ajatellut asiaa paljon, koska itse erosin pari kuukautta sitten avioliitosta, jonka eteen olin "tehnyt töitä" jo monta vuotta. Lopulta uuvuin aivan kokonaan siihen jatkuvaan "yrittämiseen" ja "työn tekemiseen suhteen eteen". Oikeasti suhde oli huono vuosikymmenen ja kuollut täysin jo pari kolme vuotta sitten. Olisi pitänyt tajuta luovuttaa jo aiemmin. Jos parisuhde alkaa muistuttaa työleiriä ja jatkuvasti "vielä yritetään", niin kaikki ei todellakaan ole kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin on ilmeisen mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa parisuhde hyväksytään sellaisena kuin se on käsilläolevassa hetkessä. Ymmärrän työn tekemisen ja parisuhteen säilyttämisen itseisarvona silloin, kun suhteessa on lapsia. Samoin ymmärrän, että pitkässä suhteessa on ihanaa aivan eri tavalla kuin uudessa tai yksin. Tästäkään huolimatta kaikki eivät koe suhteissaan tavoitteellisuutta, eikä asioita tehdä siksi, että joskus tulevaisuudessa olisi jotain.

Onko tässäkin näkyvissä se suomalainen työn eetos, että asiat on jotenkin arvostettavampia jos niihin on hirveästi nähty vaivaa? Jos on vain hyvää ristiriidatonta yhteiseloa ilman kovaa vaivannäköä, niin heti on moraalisesti arveluttavaa.

Tuo työn tekeminen kun suhteessa on lapsia on ymmärrettävää ja edustaa varmaan yleisesti vallalla olevaa ajattelua.

Vierailija kirjoitti:

Joo ja ei.

Mä teen kovasti parisuhteen eteen työtä. Yritän panostaa luonteeseeni ja ulkonäkööni (mitä en varmaan samalla tavalla tekisi jos olisin yksin), keksin puolisolle yllätyksiä, kokkailen hyviä ruokia, yritän olla paras versio itsestäni. Onhan siinä työtä, mutta teen parhaani että puolisoni olisi onnellinen, siksi että rakastan häntä. Rakkaus tulee itsestään kun on sopiva kumppani, siihen ei työtä vaadita.

Toimiiko puolisosi myös näin? Keksii sinulle yllätyksiä, panostaa ulkonäköönsä sinua miellyttääkseen, kokkailee sinulle? Jos toimii, niin kuulostaa ihanalta suhteelta. Oman kokemukseni mukaan valitettavasti vain on niin, että usein huonossa parisuhteessa se toinen osapuoli yrittää ja tekee töitä, ja toinen on välinpitämätön mutta nauttii kyllä eduista.

Ei se mielestäni ole niin mustavalkoista.

Miten ensinnäkin määritellään "hyvä" parisuhde ja mikä on "työtä". 

Mielestäni hyvä parisuhde on sellainen, jonka eteen kannattaa tehdä työtä. Ja työllä tarkoitan tässä tapauksessa kehityskeskusteluja, kompromisseja ja pyrkimistä kohti yhteisiä tavoitteita. Molempien pitää olla valmiina antamaan itsestään jotain suhteeseen ja integroimaan elämänsä yhteen, kyllä se vaatii jonkinlaista työtä varsinkin alussa.

Kyllä parhaimmissakin ihmissuhteissa voi tulla toisinaan riitaa tai konfliktia, ihan ystävien ja sukulaistenkin kesken. Niitä mahdollisia ristiriitoja työstetään jos kyseinen ihmissuhde nähdään sen arvoisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen! Jos kovasti täytyy pinnistellä ja panostaa, niin... sorry mutta olette väärän kumppanin kanssa. Oikean kanssa elämä soljuu, ristiriidat ratkeavat ja parisuhteen muuttuminen ja erilaiset vaiheet eivät muodostu ongelmiksi, vaan ovat osa elämää.

Osuit naulan kantaan. Mitä enemmän suhde vaatii työtä, sitä epäsopivamman kumppanin kanssa on.

Kun kumppanit ovat toisilleen sopivat, sopusointu kyllä löytyy ongelmatilanteissakin.

Tässä taas tulee esiin se kuinka ihmiset määrittelevät työn eri tavoin. Esim. itse ajattelen mahdollisten ristiriitojen ratkaisemista työn tekemisenä. Minulle työ ei tarkoita automaattisesti jotain ikävää ja raskasta vaan sitä että aktiivisesti pyritään ylläpitämään sitä sopusointua. Rakkaan ihmisen kanssa tuollaiseen työhön on luontaisesti motivoitunut. Jonkun merkityksettömän tuttavuuden kanssa taas saattaisi mahdollisessa ristiriitatilanteessa ajatella että enpä jaksa nähdä vaivaa vaan lähden vaan tilanteesta.

Kommentoin aiemmin tässä ketjussa että itse koen että olemme paljonkin tehneet työtä. Sen ansiosta juuri olemme siinä pisteessä että nykyään kaikki soljuu paremmin, ristiriitoja tulee harvemmin ja ne ratkeavat kuin itsestään. Ei tuohon pisteeseen pääseminen kuitenkaan tullut itsestään koska olemme monella tapaa erilaisia ihmisiä ja niinpä meidän piti yhteistyössä sovittaa elämämme yhteen. Se oli meille työtä muttei mitenkään ikävää ja ankeaa työtä.

Nykyään vallalla taitaa olla sellainen "ollaan tässä niin kauan kunnes kivalta tuntuu" -parisuhde. Silloin ei tietenkään työtä vaaditakaan, jos jo lähtöoletuksena on, että tiet eroava heti kun ei ole enää niin kivaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen! Jos kovasti täytyy pinnistellä ja panostaa, niin... sorry mutta olette väärän kumppanin kanssa. Oikean kanssa elämä soljuu, ristiriidat ratkeavat ja parisuhteen muuttuminen ja erilaiset vaiheet eivät muodostu ongelmiksi, vaan ovat osa elämää.

Osuit naulan kantaan. Mitä enemmän suhde vaatii työtä, sitä epäsopivamman kumppanin kanssa on.

Kun kumppanit ovat toisilleen sopivat, sopusointu kyllä löytyy ongelmatilanteissakin.

Tässä taas tulee esiin se kuinka ihmiset määrittelevät työn eri tavoin. Esim. itse ajattelen mahdollisten ristiriitojen ratkaisemista työn tekemisenä. Minulle työ ei tarkoita automaattisesti jotain ikävää ja raskasta vaan sitä että aktiivisesti pyritään ylläpitämään sitä sopusointua. Rakkaan ihmisen kanssa tuollaiseen työhön on luontaisesti motivoitunut. Jonkun merkityksettömän tuttavuuden kanssa taas saattaisi mahdollisessa ristiriitatilanteessa ajatella että enpä jaksa nähdä vaivaa vaan lähden vaan tilanteesta.

Kommentoin aiemmin tässä ketjussa että itse koen että olemme paljonkin tehneet työtä. Sen ansiosta juuri olemme siinä pisteessä että nykyään kaikki soljuu paremmin, ristiriitoja tulee harvemmin ja ne ratkeavat kuin itsestään. Ei tuohon pisteeseen pääseminen kuitenkaan tullut itsestään koska olemme monella tapaa erilaisia ihmisiä ja niinpä meidän piti yhteistyössä sovittaa elämämme yhteen. Se oli meille työtä muttei mitenkään ikävää ja ankeaa työtä.

Suomessa "työ" on ruma sana, mitä kukaan ei halua. Eletään vaan hetkessä, etsitään nopeaa mielihyvää ja tulevaisuus on tulevaisuuden ongelma. Mikäli suhde muuttuu yhtään vaikeammaksi on helpompi välittömästi luovuttaa ja siirtyä seuraavaan.

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin on ilmeisen mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa parisuhde hyväksytään sellaisena kuin se on käsilläolevassa hetkessä. Ymmärrän työn tekemisen ja parisuhteen säilyttämisen itseisarvona silloin, kun suhteessa on lapsia. Samoin ymmärrän, että pitkässä suhteessa on ihanaa aivan eri tavalla kuin uudessa tai yksin. Tästäkään huolimatta kaikki eivät koe suhteissaan tavoitteellisuutta, eikä asioita tehdä siksi, että joskus tulevaisuudessa olisi jotain.

Onko tässäkin näkyvissä se suomalainen työn eetos, että asiat on jotenkin arvostettavampia jos niihin on hirveästi nähty vaivaa? Jos on vain hyvää ristiriidatonta yhteiseloa ilman kovaa vaivannäköä, niin heti on moraalisesti arveluttavaa.

Millaista tavoitteellisuutta tämä mainitsemasi on, jossa siis asioita tehdään sen takia, että tulevaisuudessa olisi jotain?

Itse näen tavoitteellisuutena vain sen, että suhde kestäisi ja molemmilla on hyvä olla siinä. Hyvinä aikoina se toteutuu kuin itsestään, mutta huonoina aikoina, kun painetta tulee joka suunnasta, voi joutua pysähtymään miettimään kuinka me kestämme tämän kaiken niin, että olemme tulevaisuudessakin onnelisia yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään vallalla taitaa olla sellainen "ollaan tässä niin kauan kunnes kivalta tuntuu" -parisuhde. Silloin ei tietenkään työtä vaaditakaan, jos jo lähtöoletuksena on, että tiet eroava heti kun ei ole enää niin kivaa. 

Se lähtöoletus kertoo siitä että ihminen ei ole valmis edes työskentelemään itsensä kanssa. Eli pitää itseään niin täydellisenä jo. Ei se niin vain ole. Kenelläkään.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteen ei kuulu olla työtä. Minun eka avioliittoni oli. Siinä suoritettiin parisuhdetta ja väännettiin rautalangasta omia ajatuksia toiselle.

Nykyinen avioliittoni ei ole työtä, vaikka vastoinkäymisiä ja kriisitilanteita on ollut. Meitä kannattalee se, että hyväksymme toisen sellaisena kun hän on. Meillä asiat riitelee, ei ihmiset. Ajamme meidän, tiimin, etua.

Näin minäkin koen. Töitä tehdään tiiminä paremman tulevaisuuden, lasten, kodin yms. takia. Ollaan kumppaneita ja katsotaan samaan suuntaan. Töissäkin tehdään työtä firman takia eikä työkaverisuhteen takia.

Vierailija kirjoitti:

En. Suhde jossa kumpikaan ei halua tehdä töitä on joko suhde josta lähdetään ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. Tietysti jonkun mielestä tällainenkin suhde voi olla hyvä.

Ei vaan ei tarvitse tehdä töitä. Ristiriidat keskustellaan ja selvitetään, ilman että se tuntuu työltä. Elämäntavat sovitetaan toisiinsa ilman, että se maistuu työltä. Yhteisiä tavoitteita ja harrastuksia on niin paljon, että kumpikin haluaakin mennä siihen suuntaan, eivät ne ole uhrauksia. Kokee toisen niin viehättäväksi ja kiinnostavaksi, että hänen kanssa haluaakin viettää aikaa ja läheisyyttä, eikä koe sitä työsi.

Jos kaikki tämä täytyy ottaa jälleen yhtenä velvollisuutena ja kotityönä lisää, on väärän ihmisen kanssa ja vääristä syistä. Pitäisi ottaa ruusunpunaiset lasit silmiltä, ja myöntää että tästä suhteesta ei koskaan tule helppoa, tyydyttävää, mieluista.

Elämässä on tarpeeksi ikäviä velvollisuuksia, parisuhteen ei pidä olla yksi niistä.

Osin samaa mieltä, ainut tuntemani pariskunta joka kävi jollain parisuhdeleirillä ja ilman lapsia etelän lomalla ym huoltamassa parisuhdetta erosivat muutaman vuoden sisällä tästä kaikesta showsta. Kotona oli kalenteri kumpi hoitaa mitäkin lastenhoitojuttuja milloinkin jne eli hyvin raskaalta elämä vaikutti.... Mutta kovasti tehtiin "töitä" suhteen eteen.

Ei ehkä vaadi lapsettomassa liitossa. Mutta lapsien jälkeen spotaani seksi esim. jää täysin pois. Se vaatii työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Suhde jossa kumpikaan ei halua tehdä töitä on joko suhde josta lähdetään ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. Tietysti jonkun mielestä tällainenkin suhde voi olla hyvä.

Ei vaan ei tarvitse tehdä töitä. Ristiriidat keskustellaan ja selvitetään, ilman että se tuntuu työltä. Elämäntavat sovitetaan toisiinsa ilman, että se maistuu työltä. Yhteisiä tavoitteita ja harrastuksia on niin paljon, että kumpikin haluaakin mennä siihen suuntaan, eivät ne ole uhrauksia. Kokee toisen niin viehättäväksi ja kiinnostavaksi, että hänen kanssa haluaakin viettää aikaa ja läheisyyttä, eikä koe sitä työsi.

Jos kaikki tämä täytyy ottaa jälleen yhtenä velvollisuutena ja kotityönä lisää, on väärän ihmisen kanssa ja vääristä syistä. Pitäisi ottaa ruusunpunaiset lasit silmiltä, ja myöntää että tästä suhteesta ei koskaan tule helppoa, tyydyttävää, mieluista.

Elämässä on tarpeeksi ikäviä velvollisuuksia, parisuhteen ei pidä olla yksi niistä.

Jokaisessa normaalissa parisuhteessa on haastavampia hetkiä. Se onko valmis käsittelemään niitä vai pakeneeko joka kerta kertoo ihmisen kypsyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Jäänyt mieleen lehtijuttu, jossa Anna-Leena Härkönen totesi ettei hänen mielestään parisuhteen eteen kuulu tehdä töitä. No hänellä on sellaisia ollut monta, nyt kai päättänyt olla yksin. Väistämättä tulee mieleen olisiko seurausta tästä asenteesta.

Kun se suhde ei ole aina yhdestä kiinni, on  myös se toinen osapuoli

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen! Jos kovasti täytyy pinnistellä ja panostaa, niin... sorry mutta olette väärän kumppanin kanssa. Oikean kanssa elämä soljuu, ristiriidat ratkeavat ja parisuhteen muuttuminen ja erilaiset vaiheet eivät muodostu ongelmiksi, vaan ovat osa elämää.

Osuit naulan kantaan. Mitä enemmän suhde vaatii työtä, sitä epäsopivamman kumppanin kanssa on.

Kun kumppanit ovat toisilleen sopivat, sopusointu kyllä löytyy ongelmatilanteissakin.

Minä olen eri mieltä. Kun suhde on pitkä, useampia kymmeniä vuosia, elämässä tulee vastaan paljon kaikenlaista. Nämä asiat vaikuttavat ihmisiin, muuttavat heitä, ja tätä kautta ne vaikuttavat myös parisuhteeseen. Minä tai mieheni emme ole enää yli nelikymppisinä ollenkaan niitä samoja ihmisiä, kuin olimme silloin yli 20 vuotta sitten kun menimme yhteen. Tässä välissä on ollut alkoholismia, läheisten kuolemia, lapsettomuutta ym. ja kyllä välillä on saanut hartiavoimin tehdä työtä parisuhteen eteen. Se työn määrä ei silti mitenkään kerro siitä, että parisuhde olisi huono, vaan siitä, että osapuolet ovat elämän mittaan kasvaneet kuka mihinkin suuntaan.

Jotenkin vaikea on nähdä, että 20-50 vuotta kestävissä parisuhteissa ei jouduttaisi välillä tekemään rankastikin töitä parisuhteen eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen! Jos kovasti täytyy pinnistellä ja panostaa, niin... sorry mutta olette väärän kumppanin kanssa. Oikean kanssa elämä soljuu, ristiriidat ratkeavat ja parisuhteen muuttuminen ja erilaiset vaiheet eivät muodostu ongelmiksi, vaan ovat osa elämää.

Osuit naulan kantaan. Mitä enemmän suhde vaatii työtä, sitä epäsopivamman kumppanin kanssa on.

Kun kumppanit ovat toisilleen sopivat, sopusointu kyllä löytyy ongelmatilanteissakin.

Tässä taas tulee esiin se kuinka ihmiset määrittelevät työn eri tavoin. Esim. itse ajattelen mahdollisten ristiriitojen ratkaisemista työn tekemisenä. Minulle työ ei tarkoita automaattisesti jotain ikävää ja raskasta vaan sitä että aktiivisesti pyritään ylläpitämään sitä sopusointua. Rakkaan ihmisen kanssa tuollaiseen työhön on luontaisesti motivoitunut. Jonkun merkityksettömän tuttavuuden kanssa taas saattaisi mahdollisessa ristiriitatilanteessa ajatella että enpä jaksa nähdä vaivaa vaan lähden vaan tilanteesta.

Kommentoin aiemmin tässä ketjussa että itse koen että olemme paljonkin tehneet työtä. Sen ansiosta juuri olemme siinä pisteessä että nykyään kaikki soljuu paremmin, ristiriitoja tulee harvemmin ja ne ratkeavat kuin itsestään. Ei tuohon pisteeseen pääseminen kuitenkaan tullut itsestään koska olemme monella tapaa erilaisia ihmisiä ja niinpä meidän piti yhteistyössä sovittaa elämämme yhteen. Se oli meille työtä muttei mitenkään ikävää ja ankeaa työtä.

Puhut viitsimisestä ja vaivannäöstä, et työstä. Tästä on tärkeää keskustella, koska liian monet ovat liian tunnollisia, yrittävät pysyä huonossa suhteessa, korjata asioita joita ei voi korjata.

Vaivannäköä on laittaa harmitus sivuun ja yrittää kuunnella toisen selitys. Vaivannäköä on selvittää, miksi hän haluaa tuoda yhteiseen kotiin ne kauheat kaiuttimet.

Työtä on pitää perhe pystyssä kun toinen laittaa kaikki rahat itseensä tai ei osallistu kotitöihin. Parisuhteen ei pidä olla työtä.

Vierailija kirjoitti:

Nämä parisuhteen työstämisen jne on juuri niitä ikävän luontaisten naisten lässytystermejä jolla perustellaan nalkuttaminen ym.

Tuo on miehen nalkutusta. Yäk.