Miten riidellään, ettei loukkaa toista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulkaas, kun tuo lässytysesimerkki on totta. Vuorovaikutusoppien mukaista. Jos ilmaisee itsensä tuolla kaavalla, ja vastapuoli hermostuu, on se täysin vastapuolen omien korvien välissä. Kenenkään ei tarvitse hermostua, jos minä kerron omat tunteeni ja toiveeni.

Terv. Vuorovaikutustaitojen ope

Missä vuorovaikutusoppaassa opetetaan, että syyttely on rakentava tapa kommunikoida? 

Eihän tuossa esimerkissä syytellä. Syyttelevä tapa menisi näin:

1. Taas sä jätit kahvikupin pöydälle

2. Aina mä joudun korjaamaan sen, koska et viitsi itse sitä tehdä

3. Aina mä vaan korjaan sun jälkiäsi ja se on sun syy, että mä olen niin vittuuntunut.

Ei ollut enää puhe siitä kahvikupista. Lainaamassani viestissä ihan sekokielellä syyteltiin. On kuulemma korvien välissä vika, jos lässytyspuhe ei uppoakaan. 

Kerrotko, mikä tuossa alkuperäisessä viestissä oli syyttelyä? Minä kun en sellaista viestistä huomaa.

Kerroin jo. Siitä vain luet huolellisesti, mitä sinulle kirjoitin. 

Anna esimerkki, mikä lause tai sana on sinusta syyttelyä. Et sitä kertonut.

Lässytys on yleensä äänensävy, eikä se näy kirjoitetusta tekstistä.

Todellakin näkyy. Kirjoitetussa tekstissä on paljonkin sävyjä, kun niitä vain osaa lukea. Pari esimerkkiä:

"Saatana, kun et koskaan laita sitä kuppia koneeseen. Mikä helvetti siinä on niin vaikea?!?!?!"

"Kulta rakas, voisitko mitenkään laittaa sen kupin koneeseen, jotta minulle ei tulisi paha mieli"

"Voitko laittaa kupin koneeseen"

Etkö oikeasti huomaa noissa kolmessa sävyeroa? 

Nyt ymmärrän. En silti kokenut alkuperäistä esimerkkiä manipuloivana, kuten tuo sinun keskimmäinen esimerkkisi on.

Useampikin henkilö näytti kokevan. Ja siitä tuli hirveä huuto ja syytely, kun sen sanoi ääneen. Miksiköhän? 

Hyvä kysymys. En tiedä. Oppitunneilla ei kukaan ole tuota sanonut ääneen. Kerran eräs tyttö sanoi, että häntä ärsyttää, kun joku puhuu minä-kieltä. Hänelle tulee mieleen, että tyyppi on vain minäminäminä. Ihmettelin vain, että kenenköhän ajatuksista sitten pitäisi puhua, ellei omista.

Hyvä opettaja olisi tuossa kohtaa kysynyt tytöltä "miksi sana minä-puhe herättää sinussa tuollaisen ajatuksen". Olisi sinunkin maailmankuvasi vähän laajentunut, kun kerrankin olisit omien ajatusten sijaan keskittynyt jonkun muun ajatuksiin. Oppimista ei tapahdu oman navan ympärillä pyörimällä, vaan kuuntelemalla ja näkemällä muitakin tapoja ajatella. 

Enpä enää jaksa muistaa, miten tuo keskustelu tuosta eteni. Aikaa tuosta on 15 vuotta. Muistan vain oman hämmennykseni hänen näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sellainen tilanne, että yksi läheinen antaa jatkuvasti neuvoja, kertoo miten asiat pitäisi tehdä, millainen minun tulisi olla. Kun kerron jotain, miltä minusta jokin tuntuu, hän lyttää sen sillä, että minä vain luulen. Välillä yritän suodattaa sanat toisesta korvasta sisään - toisesta korvasta ulos -periaatteella. Jos en vastaa saan kysymyksen, että onko hän niin typerä etten viitsi vastata. Sanon etten halua riitaa. Sitten kysytään miksi emme osaa keskustella, mutta hänen sanansa lähes poikkeuksetta triggeröi. Muiden kanssa ei ole samaa. Jossakin välissä sitten hän sanoo jotain, josta suutun ja sitten huudan hänelle. Sitten hän kertoo kuinka sanani satutti ja pyydän anteeksi. Hän itkee monta päivää ja minä vakuutan, että tärkeä ihminen on. Sitten hän sanoo ettei uskalla puhua minulle, kun suutun. Jossain välissä kun aikaa on mennyt, hän aloittaa taass neuvomisen ym. Ja sama kierre on valmis. En ole ylpeä huutamisestani, vaan mietin itsekin sitä monta päivää että toista loukkasin. Tuntuu vaan,että tähän ei ole keinoja, koska aina hänen mielestään käsitän asiat väärin ja minä sitten triggeröidyn ja korotan ääntä. Etäisyyttä voin häneen ottaa, mutta en aina, koska kyse sukulaissuhteesta. Ap

Yritä sitä, että kiitä neuvosta ja sano, harkitset asiaa. Tuollaisen henkilön kohdalla ei kannata kertoa henkilökohtaisia tunteita, vaan pitääkeskustelu asiatasolla.

Olisiko vaikka niin, että käytät sanoja ja ilmaiset niillä normaalilla volyymilla tunteesi ja ajatuksesi, sekä niiden perustelut. Voit myös ilmaista mitä toivot saavuttavasi sillä että huomautat asiasta X. Haluatko anteeksipyynnön, selityksen, muutosta käytökseen vai vain kertoa mielipiteesi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sellainen tilanne, että yksi läheinen antaa jatkuvasti neuvoja, kertoo miten asiat pitäisi tehdä, millainen minun tulisi olla. Kun kerron jotain, miltä minusta jokin tuntuu, hän lyttää sen sillä, että minä vain luulen. Välillä yritän suodattaa sanat toisesta korvasta sisään - toisesta korvasta ulos -periaatteella. Jos en vastaa saan kysymyksen, että onko hän niin typerä etten viitsi vastata. Sanon etten halua riitaa. Sitten kysytään miksi emme osaa keskustella, mutta hänen sanansa lähes poikkeuksetta triggeröi. Muiden kanssa ei ole samaa. Jossakin välissä sitten hän sanoo jotain, josta suutun ja sitten huudan hänelle. Sitten hän kertoo kuinka sanani satutti ja pyydän anteeksi. Hän itkee monta päivää ja minä vakuutan, että tärkeä ihminen on. Sitten hän sanoo ettei uskalla puhua minulle, kun suutun. Jossain välissä kun aikaa on mennyt, hän aloittaa taass neuvomisen ym. Ja sama kierre on valmis. En ole ylpeä huutamisestani, vaan mietin itsekin sitä monta päivää että toista loukkasin. Tuntuu vaan,että tähän ei ole keinoja, koska aina hänen mielestään käsitän asiat väärin ja minä sitten triggeröidyn ja korotan ääntä. Etäisyyttä voin häneen ottaa, mutta en aina, koska kyse sukulaissuhteesta. Ap

"Minusta joskus tuntuu minun näkemystäni huomioida. Uskon ettet varmaankaan tarkoita sitä, mutta joskus minulle tulee tällainen tunne. Uskon myös että antamiesi neuvojen taustalla on välittäminen ja halu auttaa, mutta niiden vaikutus minuun on joskus päinvastainen."

Jos hänen ehdotuksensa ovat tyyliä "ens kerralla voisi tehdä vähän paremmin", "mitä jos vain tekisit sen" (joku asia mikä on sinulle vaikeaa syystä tai toisesta), tai jotain muuta yhtä itsestäänselvää tai sinällään epähyödyllistä, mikä ei millään lailla anna sinulle tietoa tai perusteita siihen miksi joku asia pitäisi tehdä tai pitäisi tehdä hänen tavallaan, niin voisit kertoa siitä hänelle.

"Joskus tuntuu että minut muistetaan lapsena ja olen ajatellut ehkä sen takia minua välillä puhutellaan myös kuin laista. Joidenkin neuvot ovat, vaikkakin sinällään täysin totta, joko sellaisia joita olen jo yrittänyt koko ikäni tai joka jostain muusta syystä eivät anna minulle mitään varsinaista apua tilanteen ratkaisemiseen ja se turhauttaa minua. Ymmärrän että tarkoitus on auttaa, enkä vähättele sitä."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulkaas, kun tuo lässytysesimerkki on totta. Vuorovaikutusoppien mukaista. Jos ilmaisee itsensä tuolla kaavalla, ja vastapuoli hermostuu, on se täysin vastapuolen omien korvien välissä. Kenenkään ei tarvitse hermostua, jos minä kerron omat tunteeni ja toiveeni.

Terv. Vuorovaikutustaitojen ope

Missä vuorovaikutusoppaassa opetetaan, että syyttely on rakentava tapa kommunikoida? 

Eihän tuossa esimerkissä syytellä. Syyttelevä tapa menisi näin:

1. Taas sä jätit kahvikupin pöydälle

2. Aina mä joudun korjaamaan sen, koska et viitsi itse sitä tehdä

3. Aina mä vaan korjaan sun jälkiäsi ja se on sun syy, että mä olen niin vittuuntunut.

Ei ollut enää puhe siitä kahvikupista. Lainaamassani viestissä ihan sekokielellä syyteltiin. On kuulemma korvien välissä vika, jos lässytyspuhe ei uppoakaan. 

Kerrotko, mikä tuossa alkuperäisessä viestissä oli syyttelyä? Minä kun en sellaista viestistä huomaa.

Kerroin jo. Siitä vain luet huolellisesti, mitä sinulle kirjoitin. 

Anna esimerkki, mikä lause tai sana on sinusta syyttelyä. Et sitä kertonut.

Lässytys on yleensä äänensävy, eikä se näy kirjoitetusta tekstistä.

Todellakin näkyy. Kirjoitetussa tekstissä on paljonkin sävyjä, kun niitä vain osaa lukea. Pari esimerkkiä:

"Saatana, kun et koskaan laita sitä kuppia koneeseen. Mikä helvetti siinä on niin vaikea?!?!?!"

"Kulta rakas, voisitko mitenkään laittaa sen kupin koneeseen, jotta minulle ei tulisi paha mieli"

"Voitko laittaa kupin koneeseen"

Etkö oikeasti huomaa noissa kolmessa sävyeroa? 

Nyt ymmärrän. En silti kokenut alkuperäistä esimerkkiä manipuloivana, kuten tuo sinun keskimmäinen esimerkkisi on.

Useampikin henkilö näytti kokevan. Ja siitä tuli hirveä huuto ja syytely, kun sen sanoi ääneen. Miksiköhän? 

Hyvä kysymys. En tiedä. Oppitunneilla ei kukaan ole tuota sanonut ääneen. Kerran eräs tyttö sanoi, että häntä ärsyttää, kun joku puhuu minä-kieltä. Hänelle tulee mieleen, että tyyppi on vain minäminäminä. Ihmettelin vain, että kenenköhän ajatuksista sitten pitäisi puhua, ellei omista.

Aika usein riitatilanteissa auttaa, kun puhutaan molempien ajatuksista. Ei "minäminäminäminä", vaan "minä entä sinä". Minä-puhe on ok, mutta meni tässäkin ketjussa siihen, että erilaisia näkökulmia ei edes yritetty ymmärtää, vaan huudettiin vain pää punaisena sinä MINÄ-puhetta. Kuunteleminen on taitolaji ja kun sen osaa, välttyy monelta riidalta. 

Itse riitelen usein niin, että kysyn vastapuolelta mitä mieltä hän itse on omasta käytöksestään. Valitettavasti jos vastapuolena on mieheni, saan vastaukseksi kysymyksen "No entäs sinä sitten? Sinä teet aina asian XYZ...". Meidän riidoissa ei ole järjen häivää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulkaas, kun tuo lässytysesimerkki on totta. Vuorovaikutusoppien mukaista. Jos ilmaisee itsensä tuolla kaavalla, ja vastapuoli hermostuu, on se täysin vastapuolen omien korvien välissä. Kenenkään ei tarvitse hermostua, jos minä kerron omat tunteeni ja toiveeni.

Terv. Vuorovaikutustaitojen ope

Missä vuorovaikutusoppaassa opetetaan, että syyttely on rakentava tapa kommunikoida? 

Eihän tuossa esimerkissä syytellä. Syyttelevä tapa menisi näin:

1. Taas sä jätit kahvikupin pöydälle

2. Aina mä joudun korjaamaan sen, koska et viitsi itse sitä tehdä

3. Aina mä vaan korjaan sun jälkiäsi ja se on sun syy, että mä olen niin vittuuntunut.

Ei ollut enää puhe siitä kahvikupista. Lainaamassani viestissä ihan sekokielellä syyteltiin. On kuulemma korvien välissä vika, jos lässytyspuhe ei uppoakaan. 

Kerrotko, mikä tuossa alkuperäisessä viestissä oli syyttelyä? Minä kun en sellaista viestistä huomaa.

Kerroin jo. Siitä vain luet huolellisesti, mitä sinulle kirjoitin. 

Anna esimerkki, mikä lause tai sana on sinusta syyttelyä. Et sitä kertonut.

Lässytys on yleensä äänensävy, eikä se näy kirjoitetusta tekstistä.

Todellakin näkyy. Kirjoitetussa tekstissä on paljonkin sävyjä, kun niitä vain osaa lukea. Pari esimerkkiä:

"Saatana, kun et koskaan laita sitä kuppia koneeseen. Mikä helvetti siinä on niin vaikea?!?!?!"

"Kulta rakas, voisitko mitenkään laittaa sen kupin koneeseen, jotta minulle ei tulisi paha mieli"

"Voitko laittaa kupin koneeseen"

Etkö oikeasti huomaa noissa kolmessa sävyeroa? 

Nyt ymmärrän. En silti kokenut alkuperäistä esimerkkiä manipuloivana, kuten tuo sinun keskimmäinen esimerkkisi on.

Useampikin henkilö näytti kokevan. Ja siitä tuli hirveä huuto ja syytely, kun sen sanoi ääneen. Miksiköhän? 

Hyvä kysymys. En tiedä. Oppitunneilla ei kukaan ole tuota sanonut ääneen. Kerran eräs tyttö sanoi, että häntä ärsyttää, kun joku puhuu minä-kieltä. Hänelle tulee mieleen, että tyyppi on vain minäminäminä. Ihmettelin vain, että kenenköhän ajatuksista sitten pitäisi puhua, ellei omista.

Aika usein riitatilanteissa auttaa, kun puhutaan molempien ajatuksista. Ei "minäminäminäminä", vaan "minä entä sinä". Minä-puhe on ok, mutta meni tässäkin ketjussa siihen, että erilaisia näkökulmia ei edes yritetty ymmärtää, vaan huudettiin vain pää punaisena sinä MINÄ-puhetta. Kuunteleminen on taitolaji ja kun sen osaa, välttyy monelta riidalta. 

Itse riitelen usein niin, että kysyn vastapuolelta mitä mieltä hän itse on omasta käytöksestään. Valitettavasti jos vastapuolena on mieheni, saan vastaukseksi kysymyksen "No entäs sinä sitten? Sinä teet aina asian XYZ...". Meidän riidoissa ei ole järjen häivää.

Minullakaan ei eksän kanssa ollut järkeä riidoissa. Itse käytän minä-kieltä, ja eksä totesi minua ei kiinnosta, mitä sinä tunnet.

Nykyisen miehen kanssa käytän jälleem minä kieltä. Mies kuuntelee ja toteaa, että sinä ajattelet noin ja minä ajattelen näin. Mitä tästä riitelemään.