Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä

Jossain vaiheessa lyötiin oman perheen kesken vetoa, miten kauan vierailun alusta aikaa menee siihen, että mummo kommentoi äidin (eli minun) hiuksiani ja kampaajaa jolla käyn.

Hiusmallini oli ja on ollut jo pitkään polkka, mutta äidilleni se ei jostain syystä kelpaa.

Olen sanonut useaan kertaan, että asia ei hänelle kuulu, enkä jaksa samaa jankutusta yhä uudelleen. Lopuksi sanoin haluaako hän minun kommentit omista hiuksistaan ja arveleeko hän, että pidä hänen hiuksistaan 🙄

Tuo viimeinen auttoi hetkeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

??

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

**** Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. ****

Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Tämä!!

Kiitos sinulle tämän kirjoittaja. Osasit niin hyvin sanoittaa samat asiat mitä itsekin ajattelen.

Pohjimmaltaan se on just näin.

Nii, miks mun tarvii ymmärtää lastani, vain mua tarvii ymmärtää, varsinkin kun teen pahaa enkä suostu lopettaan.

Kiitos kun ymmärrätte mun tekopyhää teeskentelyä noin hienosti!

Nyt ei ole kyse pelkästä ymmärtämisestä, vaan siitä, että monet äidit vaikuttavat tekevänsä vaikka mitä, joku jopa mennyt siis ihan terapiaan, eivätkä he siltikään koskaan kelpaa näille lapsille. Aina on väärin ilmaistu, ajateltu, neuvottu ja joku jopa valitti, kuinka ei oltu välitetty oikealla tavalla, kun toinen oli alle kouluikäinen.

Vieläkin. Me puhumme ihmisistä jotka ovat olleet ehkä näille lapsille äitejä alle 25 vuotiaaana. Miettikää itseänne ja sitä omaa kykyä kasvattaa lasta, kun suunnilleen on juuri saanut koulut käytyä.

Ei ole mitään äitikouluja, vaan korkeintaan ehkä se oma äiti siinä näyttämässä mallia. Yhteiskunta on muuttunut, arvot aivot muuttuneet, mutta näillä äideillä on selkäytimessä se heidän saama kasvatus ja heille annetut arvot. Puolella väestöstä älykkyys on 100 tai alle.

Tässä ketjussa puuhataan lähinnä tavallisista äideistä. Ei niistä mahdollisen rikostuomion saavista äideistä. Ja heistä kirjoitetaan kuinka lähes kaikki mitä he tekevät on väärin. Minä oikeasti kyseenalaistan tämän. Kuinka se voi olla mahdollista. Miten niin huonoille äideille syntyi niin täydellisiä lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä täällä on paljon iäkkäitä naisia jotka kokevat itsensä edelleen lapsiksi ja ovat jääneet kiinni siihen, että he eivät vaikkapa saaneet lempivanukastaan 5-vuotiaina.

Kai tajuatte, että kun olette vaikkapa 60-v niin siinä vaiheessa te olette olleet ihan omasta kehityksestänne ja elämästänne vastuussa täysin yksin vähintään 42 vuotta, eli olette ihan omien tekojenne lopputulos. Että silloin ei voi enää olla se kiukutteleva 5-vuotias joka syyttää äitiään kaikesta.

Herranjestas, kasvakaa ihmiset aikuisiksi ja ottakaa itse vastuu itsestänne ja elämästänne! Ja opetelkaa edes alkeellisia sosiaalisia taitoja.

Kun huonot vanhemmat aiheuttavat lapselle fobian joka haittaa normaalia elämää, vanhemmat ovat vastuussa ikuisesti. En ota ikinä vastuuta siitä, en vaikka eläisin satavuotiaaksi. Vika on heidän. Olen paikkaillut heidän virheitään terapiassa, mutta tuskin milloinkaan paranen täysin. Syytän heitä elämäni vaikeuttamisesta. Olen pärjännyt elämässä hyvin, mutta olisin pärjännyt paljon paremmin jos he eivät olisi rampauttaneet minua henkisesti kun olin puolustuskyvytön lapsi.

Niin ja ne sosiaaliset taidot? Vanhempieni takia saatan oksentaa pelosta ennen sosiaalisia tilaisuuksia. Joten selviytyminen on kohdallani ajankohtaisempaa kuin sosiaalisten taitojen opettelu.

Ehkä kannattaisi ottaa ainakin vastuuta siitä, ettei se homma jatku.

Vain sinä itse voit päättää siedettäväsi itseäsi määrättyihin asioihin. Pienin askelin, mutta sinä pystyt siihen. Ihan kuten ihmiset, jotka taistelivat itsensä ulos onnettomuuksien aiheuttamista vammoista.

Asenteesi ei vahingoita ketään muuta kun sinua itseäsi. Sanoisitko nuo sanat jollekin, joka on kärsinyt sodat ja muut kauheudet. Menneisyytesi on mikä on, mutta tulevaisuuden päätät sinä itse. Ei vanhempasi, vaikka tällä hetkellä, niin näyttää sinun myötävaikutuksella tapahtuvan.

Sinulla on selvästi vaikeuksia ymmärtää lukemaasi. Yksinkertaistan sinulle.

Jos vanhemmat lyövät lasta niin että tämä ontuu lopun ikänsä, vastuu lyömisestä on vanhemmilla ikuisesti. Vastuu lapsen ontumisesta on vanhemmilla ikuisesti. Lapsella ei ole mitään vastuuta vanhempien teosta, ei vaikka lapsi onkin aikuinen ja pahoinpitelystä on kauan.

Mutta jalan kuntouttamisesta , niin ettei vaiva pahene , on aikuistuneella lapsella täysi vastuu. Ei voi jäädä vaan syyttelemään vanhempiaan vaan on itse tehtävä jalan eteen mitä tehtävissä on

Ei tämä henkilö vanhempiaan syyttelekään. Vaan AP tuli tänne syyttelemään lastaan siitä että tämä ei pidä. yhteyttä. Hänelle vastaillaan kertomalla mahdollisia syitä.

Sivusta huutelen vielä lisäyksen, että jos ja kun ne vanhemmat on edelleen niin sokeita omalle toiminnalleen, etteivät edes huomaa edelleen kolauttelevansa jalkaansa parhaillaan kuntouttavaa/kunnossa pitävää aikuista lastaan nilkkaan jokaisella tapaamiskerralla, niin kannattaako mennä aika uudestaan ottamaan takapakkia? Vai onko viisaampaa väistää?

Mitä jos laittaisin siihen jonkun paremman suojan? Nosta se tuolille? Vai tulevatko he sitä oikein tahallaan potkimaan?

Vai onko se niin, etteivät vaan vahingossa huomaa kaiken sen keskellä, koska kuuntelevat mitä puhut, katsovat mitä teet ja samalla häärivät omiaan?

Jopa lapset opetetaan varomaan loukkaantunutta jalkaa tai kättä, ja oppivat sen. Onhan se nyt kummallista jos aikuisilta ihmisiltä ei voi samaa opettaa, vaan loukkaantuneen vaan pitää opetella suojaamaan paremmin. Jos mulla on käsi katki, en mä mene heittelemään kärrynpyöriä pihalle vaan vältän kaikkea mikä voisi pahentaa tilannetta.

Sellaista se on. Sinä voit vaikuttaa asioihin, etkä aina odottaa kuinka muut oppivat. Kuinka muut vahtivat. Kuinka muut mukautuvat. Jos tiedät, että jalkasi särkee, niin pidä siitä itse huolta, äläkä odota, että muut pyörivät sen ympärillä ja kaikki ajatukset siinä.

Tämä vaikuttaa tulevan aina vaan uudelleen ja uudellen esille, että niitä muita pitäisi opettaa olemaan oikealla tavalla tai heidän pitäisi se itse oppia. Nämä oikeat tavat sitten vaihtelevat ihmisestä ihmiseen, mutta aina niiden muiden pitäisi muuttua ja kehittyä ja mukautua.

Niin, eli en pidä yhteyttä äitiini koska se olisi sitä kärrynpyörien heittelyä katkenneen käden kanssa. Mä pidän huolta siitä että paranen, enkä tee asioita jotka pahentaa tilannetta.

Asuvatkin he 10 neliön asunnossa, vai mikä tässä on, ettei siihen jalkaan saa hajurakoa aikaiseksi?

No joku ihmeellinen halu testata sattuuko siihen nyt muka oikeasti ja ei voi sattua, esität vaan. Ei se oikeasti ole kipeä kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa lyötiin oman perheen kesken vetoa, miten kauan vierailun alusta aikaa menee siihen, että mummo kommentoi äidin (eli minun) hiuksiani ja kampaajaa jolla käyn.

Hiusmallini oli ja on ollut jo pitkään polkka, mutta äidilleni se ei jostain syystä kelpaa.

Olen sanonut useaan kertaan, että asia ei hänelle kuulu, enkä jaksa samaa jankutusta yhä uudelleen. Lopuksi sanoin haluaako hän minun kommentit omista hiuksistaan ja arveleeko hän, että pidä hänen hiuksistaan 🙄

Tuo viimeinen auttoi hetkeksi.

Tuossa juuri näkyy se, ettei rajoja ole. Puhuuko mummo myös kavereilleen heidän hiuksistaan noin? Mikä ihmeen syy saa ajattelemaan, että omaa lasta saa loukata aivan vapaasti vai saako kaikkia muitakin eli henkilöllä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja.

Se riittäisi, jos käyttäydyttäisiin yleisten käytössääntöjen mukaisesti. Mutta tässäkin ketjussa on ihmisiä, joiden mielestä omien lasten suuntaan käytöstapoja ei tarvitse noudattaa tai he eivät osaa normaaleja käytöstapoja lainkaan? Vaatii kyllä aika kovasta aineesta tehdyn puupään, jos ei vielä vanhuusiälläkään ole oppinut tavanomaisia käytöstapoja. Tai vain sen verran, että häntä itseään pitää kohdella hyvin ja huomaavaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

??

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

**** Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. ****

Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Tämä!!

Kiitos sinulle tämän kirjoittaja. Osasit niin hyvin sanoittaa samat asiat mitä itsekin ajattelen.

Pohjimmaltaan se on just näin.

Nii, miks mun tarvii ymmärtää lastani, vain mua tarvii ymmärtää, varsinkin kun teen pahaa enkä suostu lopettaan.

Kiitos kun ymmärrätte mun tekopyhää teeskentelyä noin hienosti!

Nyt ei ole kyse pelkästä ymmärtämisestä, vaan siitä, että monet äidit vaikuttavat tekevänsä vaikka mitä, joku jopa mennyt siis ihan terapiaan, eivätkä he siltikään koskaan kelpaa näille lapsille. Aina on väärin ilmaistu, ajateltu, neuvottu ja joku jopa valitti, kuinka ei oltu välitetty oikealla tavalla, kun toinen oli alle kouluikäinen.

Vieläkin. Me puhumme ihmisistä jotka ovat olleet ehkä näille lapsille äitejä alle 25 vuotiaaana. Miettikää itseänne ja sitä omaa kykyä kasvattaa lasta, kun suunnilleen on juuri saanut koulut käytyä.

Ei ole mitään äitikouluja, vaan korkeintaan ehkä se oma äiti siinä näyttämässä mallia. Yhteiskunta on muuttunut, arvot aivot muuttuneet, mutta näillä äideillä on selkäytimessä se heidän saama kasvatus ja heille annetut arvot. Puolella väestöstä älykkyys on 100 tai alle.

Tässä ketjussa puuhataan lähinnä tavallisista äideistä. Ei niistä mahdollisen rikostuomion saavista äideistä. Ja heistä kirjoitetaan kuinka lähes kaikki mitä he tekevät on väärin. Minä oikeasti kyseenalaistan tämän. Kuinka se voi olla mahdollista. Miten niin huonoille äideille syntyi niin täydellisiä lapsia?

Kukaan meistä lapsista ei ole teeskennellyt täydellistä tai edes pyytänyt sitä muilta, sun pointti perustuu itse keksimääs valheeseen meistä, eli sorruit taas olkiukkoon.

Yritä nyt edes, tosi noloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Vierailija kirjoitti:

Kovin monia miehiä ei taida olla ketjussa. Vaikuttaisi olevan enemmän äitien ja tyttärien ongelma tämä välien katkominen.

No ei ole. Mieheni on lapsuuden perheensä esikoinen, lapset parin vuoden ikäeroilla. Miehelle oli tarjolla lähinnä varavanhemman rooli pienempien vahtina ja kasvattajana. Tämä olisi jatkunut pitkälle aikuisuuteen. Mies lähti opiskelemaan, eikä enää palannut kotipaikkakunnalleen. Lopulta soitot kotiinkin vähenivät, kun olisi pitänyt lähinnä kuunnella mitä ongelmia taas on sisarusten kanssa ollut. Sisaruksilla tuntui aikuistuminen jääneen jotenkin kesken.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

??

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

**** Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. ****

Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Tämä!!

Kiitos sinulle tämän kirjoittaja. Osasit niin hyvin sanoittaa samat asiat mitä itsekin ajattelen.

Pohjimmaltaan se on just näin.

Nii, miks mun tarvii ymmärtää lastani, vain mua tarvii ymmärtää, varsinkin kun teen pahaa enkä suostu lopettaan.

Kiitos kun ymmärrätte mun tekopyhää teeskentelyä noin hienosti!

Nyt ei ole kyse pelkästä ymmärtämisestä, vaan siitä, että monet äidit vaikuttavat tekevänsä vaikka mitä, joku jopa mennyt siis ihan terapiaan, eivätkä he siltikään koskaan kelpaa näille lapsille. Aina on väärin ilmaistu, ajateltu, neuvottu ja joku jopa valitti, kuinka ei oltu välitetty oikealla tavalla, kun toinen oli alle kouluikäinen.

Vieläkin. Me puhumme ihmisistä jotka ovat olleet ehkä näille lapsille äitejä alle 25 vuotiaaana. Miettikää itseänne ja sitä omaa kykyä kasvattaa lasta, kun suunnilleen on juuri saanut koulut käytyä.

Ei ole mitään äitikouluja, vaan korkeintaan ehkä se oma äiti siinä näyttämässä mallia. Yhteiskunta on muuttunut, arvot aivot muuttuneet, mutta näillä äideillä on selkäytimessä se heidän saama kasvatus ja heille annetut arvot. Puolella väestöstä älykkyys on 100 tai alle.

Tässä ketjussa puuhataan lähinnä tavallisista äideistä. Ei niistä mahdollisen rikostuomion saavista äideistä. Ja heistä kirjoitetaan kuinka lähes kaikki mitä he tekevät on väärin. Minä oikeasti kyseenalaistan tämän. Kuinka se voi olla mahdollista. Miten niin huonoille äideille syntyi niin täydellisiä lapsia?

Minun äitini on 80v ja osaa normaalit käytöstavat kuten varmaankin osasi myös nuorempana, kun ne oli hänelle opetettu. Ei tässä mitään sen kummempaa odoteta kuin se, ettei loukattaisi omia lapsia arvostelemalla heitä kerta toisensa jälkeen. Minulle on tuo aivan selvää, vaikken ole äitini kanssa huonoissa väleissä enkä isänikään, vaikkei hän mikään diplomatian mestari olekaan. Olen piirtänyt rajani juuri niillä keinoilla, joita tässä kuvataan. 

Suhde vanhempiin on joskus rakennettava pienimmistä yhteisistä nimittäjistä kuten siitä, että käyttäydytään kuin naapuria kohtaan. Kohteliaasti, mutta etäisesti. Jos kyse on vakavammasta väkivallasta, henkisestä tai fyysisestä, niin ymmärrän, ettei tuohon haluta ryhtyä, vaan katkaistaan välit kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa lyötiin oman perheen kesken vetoa, miten kauan vierailun alusta aikaa menee siihen, että mummo kommentoi äidin (eli minun) hiuksiani ja kampaajaa jolla käyn.

Hiusmallini oli ja on ollut jo pitkään polkka, mutta äidilleni se ei jostain syystä kelpaa.

Olen sanonut useaan kertaan, että asia ei hänelle kuulu, enkä jaksa samaa jankutusta yhä uudelleen. Lopuksi sanoin haluaako hän minun kommentit omista hiuksistaan ja arveleeko hän, että pidä hänen hiuksistaan 🙄

Tuo viimeinen auttoi hetkeksi.

Tuossa juuri näkyy se, ettei rajoja ole. Puhuuko mummo myös kavereilleen heidän hiuksistaan noin? Mikä ihmeen syy saa ajattelemaan, että omaa lasta saa loukata aivan vapaasti vai saako kaikkia muitakin eli henkilöllä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja.

Se riittäisi, jos käyttäydyttäisiin yleisten käytössääntöjen mukaisesti. Mutta tässäkin ketjussa on ihmisiä, joiden mielestä omien lasten suuntaan käytöstapoja ei tarvitse noudattaa tai he eivät osaa normaaleja käytöstapoja lainkaan? Vaatii kyllä aika kovasta aineesta tehdyn puupään, jos ei vielä vanhuusiälläkään ole oppinut tavanomaisia käytöstapoja. Tai vain sen verran, että häntä itseään pitää kohdella hyvin ja huomaavaisesti.

Minun appeni (joka haukkuu päin naamaa ja selän takana lapsiaan, näiden puolisoja ja lapsia 24/7) on omasta mielestään lupsakka savolainen kansanmies. Hän haukkuu kyllä muitakin kuin vain lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Ihan uskomaton tyyppi, kukaan muu ei tiedä itestään tai kokemuksistaan mitään.

Miten tommonen virtsapää selviää elämässä ollenkaan, onks äiti aina pelastamassa?

Vierailija kirjoitti:

Mut mistä kumpuaa halu määritellä, mitä vanhempi sanoo, on mieltä, tuntee niinkuin tuntee?

Siitäkin huolimatta, miten sanoo, on silti yksilön oikeus määrittää.

Silloin kun se loukkaa Sinua ja olet jo aikuinen, on velvollisuus sanoa siitä välittömästi.

Silti et voi muuttaa vanhempaa mieleisekseen. Muuttuu sitten, kun riittävästi saa oppia/ymmärrystä. Jos on muuttuakseen.

Muut eivät voi sinua tässä käskyttää.

Elä ja anna muittenkin elää.

Taatusti tiedän, mitä rankka lapsuus on kokemuksesta. Se auttoi, kun otin selvää heidän historiasta ja se oli monin kerroin kovempaa. Itselleenkin voi anteeksi antaa, että on joutunut sellaista kokemaan. Itsestä välittämistä, rakkautta.

Vaikka mä kuinka tiedän, kuinka rankka lapsuus mun vanhemmillani on ollut, ja ymmärrän miksi heistä on tullut mitä on tullut, mulla ei ole velvollisuutta jäädä pahoinpideltäväksi. Kun sanominen ei auta, pahoinpitely jatkuu siitä huolimatta, ja sen kielletään edes tapahtuneen tai tapahtuvan parhaillaan. Minä vain tunnen väärin, ei muhun oikeasti voi sattua, hyväähän he vaan tarkoittaa, kasvattavat mua. Mun vanhemmat saa mun puolesta elää ihan rauhassa, mun vaan ei ole pakko elää heidän vaikutuspiirissään.

Neuvostoliitossa oli alkuaikoina hieno systeemi. Lapset laitettiin hoitolaitoksiin että vanhemmilla oli aikaa rakentaa kommunistista unelmaa.

Voisi toimia täällä tänäänkin, nimittäin nuo oikea-oppiset lasten hoitolaitokset. Niissä ei sorruttaisi tekemään mitään väärin kun kaikki olisi oppikirjoista lähtöisin. Ei lasten kasvatusta voi jättää amatööreille. Siten kasvaisi lopultakin onnellisia ihmisiä tähän maahan.

Kuvitelkaa, onnellisia suomalaisia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Ihan uskomaton tyyppi, kukaan muu ei tiedä itestään tai kokemuksistaan mitään.

Miten tommonen virtsapää selviää elämässä ollenkaan, onks äiti aina pelastamassa?

On, toi tyyppi kuulostaa ihan mun pikkuveljeltä, täysin kiittämätön kusipää joka on niiiiin olevinaan ja tietävinään vaikka ei osaa edes oikein lukea ymmärtääkseen, vain vastatakseen, kaikki on saatu ja muiden tekemää.

Ihan tyypillinen narsistin kultapoju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

??

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

**** Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. ****

Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Tämä!!

Kiitos sinulle tämän kirjoittaja. Osasit niin hyvin sanoittaa samat asiat mitä itsekin ajattelen.

Pohjimmaltaan se on just näin.

Ongelman ydin näyttää olevan siinä, että joku kuvittelee aikuisen jatkuvan neuvomisen ja valintojen kommentoinnin olevan välittämistä.

No ei todellakaan ole.

Yrität alistaa aikuista omilla aivoillaan ajattelevaa ihmistä oman tahtosi toteuttajaksi... sellaista aikuisten nukkeleikkiä. Kukaan ei vain itse halua olla tuo vailla omaa tahtoa oleva nukke.

Rajat ja niiden kunnioittaminen on ihan tuntematon käsite.

Jos sinua neuvotaan vaikka laittamaan auto yöksi talliin, koska yöksi on luvattu rakeita, niin en vaan näe mitään syytä miksi tästä pitäisi suuttua, ottaa itseensä ja ryhtyä marttyyriksi. Enkä näe edes siinä mitään ongelmaa, jos joku sanoo, että kannattaa hakea Helsingin yliopistoon eikä Lapin yliopistoon. Neuvo on neuvo, eikö pakottaminen mihinkään tai sitten kirjoittakaa, että teitä pakotetaan tekemään asioita.

Ei enkä näe miksei aikuisen ihmisen ego kestä omien valintojen arviointia tai jopa arvostelua? Monesti se on vain asia mitä kymmenet muutkin ajattelee, mutta vain niillä omilla vanhemmilla on rohkeutta sanoa se ääneen teille. Kun ne valkoiset housut näyttävät äidin mielestä ei imartelevilta päällä, ne näyttävät todennäköiset siltä myös kaikkien muiden mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Niin paitsi että kun se neuvoja ei tiedä yhtään mitään. Just peruskoulun läpäissyt kotirouvamummeli paasaa työelämässä olevalle aineenopettajalle loputtomiin koulunkäynnistä ja kielivalinnoista. Kun kieliä ei osaa ja siitä omastakin koulunkäynnistä on 50-60 vuotta.

Mistä siinä pitää olla kiitollinen???? Oikeasti.

Tai siitä että jatkuvasti sekaantuu raha-asioihin vaikka itse on velkajärjestelyssä kuten appeni.

Miksi sitä pitäisi kuunnella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Ihan uskomaton tyyppi, kukaan muu ei tiedä itestään tai kokemuksistaan mitään.

Miten tommonen virtsapää selviää elämässä ollenkaan, onks äiti aina pelastamassa?

On, toi tyyppi kuulostaa ihan mun pikkuveljeltä, täysin kiittämätön kusipää joka on niiiiin olevinaan ja tietävinään vaikka ei osaa edes oikein lukea ymmärtääkseen, vain vastatakseen, kaikki on saatu ja muiden tekemää.

Ihan tyypillinen narsistin kultapoju.

Harvinaisen typerä vastaus.

Missä kohtaa maailma on mennyt tällaiseksi?

Eihän joskus vuosikymneniä sitten lapset katkoneet välejään vanhempiinsa, ennen jopa teititeltiin vanhempia, mikä ei tietenkään ole hyvä, onneksi tavat ovat muuttuneet.

Sitö tarkoitan, että tämän päivän vanhemmat (ne mitä täällä nyt nostetaan tikunnokkaan) katkaisseet välejä vanhempiinsa samoin kuin nyt tehdään. Eikä sen ajan vanhemmat voineet olla viisaampia kuin ne täällä nyt moitittavat. Oliko sen ajan lapsilla parempi kärsivällisyys ja pitempi pinna, kun ei heti suututtu ja otettu välimatkaa?

Tuosta kaappien järjestelystä, ei tietenkään ole hyvän tavan mukaista. Imuroiminen taas, jospa se mummi halusi auttaa? Ihan vaan joutessaan imuroida ja auttaa. Mikä siinä on pahaa?

Miten nyt ollaan niin herkkähipiäisiä, ettei kestetä ja ollaan oitis suuttumassa? Ei siedetä toisessa virheitä. Tekö itse (lapset) olette niin täydellisiä? Joskus sanottiin -80 -luvun pullamössösukupolvi ja taitaa siinä joku viisaus piillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

??

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

**** Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. ****

Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Tämä!!

Kiitos sinulle tämän kirjoittaja. Osasit niin hyvin sanoittaa samat asiat mitä itsekin ajattelen.

Pohjimmaltaan se on just näin.

Ongelman ydin näyttää olevan siinä, että joku kuvittelee aikuisen jatkuvan neuvomisen ja valintojen kommentoinnin olevan välittämistä.

No ei todellakaan ole.

Yrität alistaa aikuista omilla aivoillaan ajattelevaa ihmistä oman tahtosi toteuttajaksi... sellaista aikuisten nukkeleikkiä. Kukaan ei vain itse halua olla tuo vailla omaa tahtoa oleva nukke.

Rajat ja niiden kunnioittaminen on ihan tuntematon käsite.

Jos sinua neuvotaan vaikka laittamaan auto yöksi talliin, koska yöksi on luvattu rakeita, niin en vaan näe mitään syytä miksi tästä pitäisi suuttua, ottaa itseensä ja ryhtyä marttyyriksi. Enkä näe edes siinä mitään ongelmaa, jos joku sanoo, että kannattaa hakea Helsingin yliopistoon eikä Lapin yliopistoon. Neuvo on neuvo, eikö pakottaminen mihinkään tai sitten kirjoittakaa, että teitä pakotetaan tekemään asioita.

Ei enkä näe miksei aikuisen ihmisen ego kestä omien valintojen arviointia tai jopa arvostelua? Monesti se on vain asia mitä kymmenet muutkin ajattelee, mutta vain niillä omilla vanhemmilla on rohkeutta sanoa se ääneen teille. Kun ne valkoiset housut näyttävät äidin mielestä ei imartelevilta päällä, ne näyttävät todennäköiset siltä myös kaikkien muiden mielestä.

Siis ihan painajaista. Missä vaiheessa lapsesi saa itse oppia elämään? 😐

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Hyvät käytöstavat eivät ole minun tulkintaani. Ilmeisesti sinä neuvot kaikkia muitakin ihmisiä heidän yksityisasioissaan, jotka eivät kuulu sinulle lainkaan? Niinkö? Näet tuollaisen täysin normaalina, mutta koeta ymmärtää, ettei suurin osa ihmisistä näe. Se ei ole normaali aikuisen lapsen ja vanhemman suhde. Kyse ei ole tulkinnasta, vaan huonoista käytöstavoista.

Ja miten suhtaudun ihmisiin, joiden kanssa on pakko olla jonkinlaisissa väleissä, mutta he siitä huolimatta eivät osaa normaaleja käytöstapoja. Koetan toimia arvostavasti ja neutraalisti, mutta jämäkästi. 

Yksi hyvien käytöstapojen sääntö on se, että älä anna neuvoja, jos niitä ei kysytä. Oletko koskaan kuullut sellaisesta? Joskus jokainen antaa neuvoja muulloinkin vahingossa, mutta aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää missä raja kulkee siinä, ettei toisen asioihin puututa. Toisen ulkonäön kommentointi ja arvostelu esimerkiksi on törkeää. Ei sitä voi muuksi muuttaa - ja ihan vain normaalien käytöstapojen puitteissa mennään.

Itse olen katkaissut välit kaukaisempaan sukulaiseen, joka ei ollut koskaan oppinut hyviä käytöstapoja. Hän oli  todella hämmästynyt, kun yhteydenpitomme loppui, koska kuvitteli, että sukulaisia saa kohdella ihan miten huvittaa, he eivät katkaise välejä, kun on tunnettu lapsesta asti. Yllättävän yleinen ajattelutapa luultavasti. Harva menee naapurinsa hiusmallia arvostelemaan, mutta tyttärelle on muka sopivaa huomauttaa asiasta aina tavatessa niin kuin joku tuossa edellä kertoi.