Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

??

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

**** Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. ****

Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Tämä!!

Kiitos sinulle tämän kirjoittaja. Osasit niin hyvin sanoittaa samat asiat mitä itsekin ajattelen.

Pohjimmaltaan se on just näin.

Nii, miks mun tarvii ymmärtää lastani, vain mua tarvii ymmärtää, varsinkin kun teen pahaa enkä suostu lopettaan.

Kiitos kun ymmärrätte mun tekopyhää teeskentelyä noin hienosti!

Nyt ei ole kyse pelkästä ymmärtämisestä, vaan siitä, että monet äidit vaikuttavat tekevänsä vaikka mitä, joku jopa mennyt siis ihan terapiaan, eivätkä he siltikään koskaan kelpaa näille lapsille. Aina on väärin ilmaistu, ajateltu, neuvottu ja joku jopa valitti, kuinka ei oltu välitetty oikealla tavalla, kun toinen oli alle kouluikäinen.

Vieläkin. Me puhumme ihmisistä jotka ovat olleet ehkä näille lapsille äitejä alle 25 vuotiaaana. Miettikää itseänne ja sitä omaa kykyä kasvattaa lasta, kun suunnilleen on juuri saanut koulut käytyä.

Ei ole mitään äitikouluja, vaan korkeintaan ehkä se oma äiti siinä näyttämässä mallia. Yhteiskunta on muuttunut, arvot aivot muuttuneet, mutta näillä äideillä on selkäytimessä se heidän saama kasvatus ja heille annetut arvot. Puolella väestöstä älykkyys on 100 tai alle.

Tässä ketjussa puuhataan lähinnä tavallisista äideistä. Ei niistä mahdollisen rikostuomion saavista äideistä. Ja heistä kirjoitetaan kuinka lähes kaikki mitä he tekevät on väärin. Minä oikeasti kyseenalaistan tämän. Kuinka se voi olla mahdollista. Miten niin huonoille äideille syntyi niin täydellisiä lapsia?

Kukaan meistä lapsista ei ole teeskennellyt täydellistä tai edes pyytänyt sitä muilta, sun pointti perustuu itse keksimääs valheeseen meistä, eli sorruit taas olkiukkoon.

Yritä nyt edes, tosi noloa.

Oliko väärin vastattu? Olisitko katkaissut yhteydenpidon, jos olisin ollut sinun äitisi? Voitko tarkentaa millaista vastausta sinulle pitää kirjoittaa, että kelpaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

??

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

**** Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. ****

Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Tämä!!

Kiitos sinulle tämän kirjoittaja. Osasit niin hyvin sanoittaa samat asiat mitä itsekin ajattelen.

Pohjimmaltaan se on just näin.

Nii, miks mun tarvii ymmärtää lastani, vain mua tarvii ymmärtää, varsinkin kun teen pahaa enkä suostu lopettaan.

Kiitos kun ymmärrätte mun tekopyhää teeskentelyä noin hienosti!

Nyt ei ole kyse pelkästä ymmärtämisestä, vaan siitä, että monet äidit vaikuttavat tekevänsä vaikka mitä, joku jopa mennyt siis ihan terapiaan, eivätkä he siltikään koskaan kelpaa näille lapsille. Aina on väärin ilmaistu, ajateltu, neuvottu ja joku jopa valitti, kuinka ei oltu välitetty oikealla tavalla, kun toinen oli alle kouluikäinen.

Vieläkin. Me puhumme ihmisistä jotka ovat olleet ehkä näille lapsille äitejä alle 25 vuotiaaana. Miettikää itseänne ja sitä omaa kykyä kasvattaa lasta, kun suunnilleen on juuri saanut koulut käytyä.

Ei ole mitään äitikouluja, vaan korkeintaan ehkä se oma äiti siinä näyttämässä mallia. Yhteiskunta on muuttunut, arvot aivot muuttuneet, mutta näillä äideillä on selkäytimessä se heidän saama kasvatus ja heille annetut arvot. Puolella väestöstä älykkyys on 100 tai alle.

Tässä ketjussa puuhataan lähinnä tavallisista äideistä. Ei niistä mahdollisen rikostuomion saavista äideistä. Ja heistä kirjoitetaan kuinka lähes kaikki mitä he tekevät on väärin. Minä oikeasti kyseenalaistan tämän. Kuinka se voi olla mahdollista. Miten niin huonoille äideille syntyi niin täydellisiä lapsia?

Kun ei sinne terapiaankaan mennä ratkaisemaan omia ongelmia ja tunnelukkoja. Sinne mennään vaan että voi näyttää sille kiittämättömälle kakaralle kuinka minä nyt kaikkeni teen sinun takiasi. Terapeutille valehdellaan suut silmät täyteen, koska kaikkihan tietää että terapiaan ei ole mitään aihetta, on vaan se kiittämätön kakara. Sitten voidaan taas olla marttyyrina, kun mikään ei koskaan kiittämättömälle kakaralle riitä, hulluhan sen täytyy olla. Ja ihan oikeasti, näitä ns. tavallisia äitejä jotka ei rikostuomiota koskaan saa on ihan riittävästi. Suurin osa ei tällaisia ole, se on fakta. Mutta esimerkiksi jos Suomen 1,6 miljoonasta äidistä edes 2% on tällaisia, niin silloinkin heitä on 32 000 kpl. Siihen päälle muilla tavoin häiriintyneet vielä.

Oma uskomukseni on myös se, että näitä tietyntyyppisiä äitejä on enemmän vanhemmissa sukupolvissa. Niissä jotka ovat nimenomaan kasvaneet ns. vanhanaikaisella mallilla. Näiden äitien lapset ovat nyt keski-ikäisiä ja vanhempia. Osa heistä on katkaissut ketjun, osa ei. Osalla on saadusta mallista johtuen ihan toisenlaisia ongelmia, päihteidenkäyttöä tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Ihan uskomaton tyyppi, kukaan muu ei tiedä itestään tai kokemuksistaan mitään.

Miten tommonen virtsapää selviää elämässä ollenkaan, onks äiti aina pelastamassa?

On, toi tyyppi kuulostaa ihan mun pikkuveljeltä, täysin kiittämätön kusipää joka on niiiiin olevinaan ja tietävinään vaikka ei osaa edes oikein lukea ymmärtääkseen, vain vastatakseen, kaikki on saatu ja muiden tekemää.

Ihan tyypillinen narsistin kultapoju.

Harvinaisen typerä vastaus.

Ai, osui ja uppos?

Harmittaako? Ehkä sä vaan KOET mut väärin, mikset ymmärrä kuinka haluan hyvää?

Vierailija kirjoitti:

Missä kohtaa maailma on mennyt tällaiseksi?

Eihän joskus vuosikymneniä sitten lapset katkoneet välejään vanhempiinsa, ennen jopa teititeltiin vanhempia, mikä ei tietenkään ole hyvä, onneksi tavat ovat muuttuneet.

Sitö tarkoitan, että tämän päivän vanhemmat (ne mitä täällä nyt nostetaan tikunnokkaan) katkaisseet välejä vanhempiinsa samoin kuin nyt tehdään. Eikä sen ajan vanhemmat voineet olla viisaampia kuin ne täällä nyt moitittavat. Oliko sen ajan lapsilla parempi kärsivällisyys ja pitempi pinna, kun ei heti suututtu ja otettu välimatkaa?

Tuosta kaappien järjestelystä, ei tietenkään ole hyvän tavan mukaista. Imuroiminen taas, jospa se mummi halusi auttaa? Ihan vaan joutessaan imuroida ja auttaa. Mikä siinä on pahaa?

Miten nyt ollaan niin herkkähipiäisiä, ettei kestetä ja ollaan oitis suuttumassa? Ei siedetä toisessa virheitä. Tekö itse (lapset) olette niin täydellisiä? Joskus sanottiin -80 -luvun pullamössösukupolvi ja taitaa siinä joku viisaus piillä.

Äitini sisarussarjan nuorin teittiteli mummoani. Ihmettelin sitä lapsena. En pitänyt sitä merkkinä hyvästä lapsuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Ihan uskomaton tyyppi, kukaan muu ei tiedä itestään tai kokemuksistaan mitään.

Miten tommonen virtsapää selviää elämässä ollenkaan, onks äiti aina pelastamassa?

On, toi tyyppi kuulostaa ihan mun pikkuveljeltä, täysin kiittämätön kusipää joka on niiiiin olevinaan ja tietävinään vaikka ei osaa edes oikein lukea ymmärtääkseen, vain vastatakseen, kaikki on saatu ja muiden tekemää.

Ihan tyypillinen narsistin kultapoju.

Harvinaisen typerä vastaus.

Ai, osui ja uppos?

Harmittaako? Ehkä sä vaan KOET mut väärin, mikset ymmärrä kuinka haluan hyvää?

Tirskahdin nauraan, jösses sä olet nolannu ton työkalun pahasti tänään. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuus. Päihteetön, väkivallaton ja taloudellisesti turvattu. Samalla kuitenkin minulla on kokemus hylkäämisestä ja näkymättömyydestä.

Minun kanssani ei oltu, leikitty tai vietetty aikaa. Vietin jatkuvasti aikaa yksin jo pienestä pitäen. Olin teillä tietymättömillä tunteja ilman että ketään kiinnosti. Myöhemmin äiti ja sisko ovat naureskelleet sitä, miten outo olin.

Perustin perheen, kuten siskonikin. Minun luonani ei käyty, lapsiani ei ikinä hoidettu, rahallista tukea en saanut. Ei muuten väliä, mutta siskon lapset olivat aina mummulassa ja kaikkei ostettiin.

Nyt yritetään syyllistää, kun en käy ja hoida äitiä. Edelleenkään lapseni eivät kiinnosta. Ja perheemme tuntuu olevan joku äidin ja siskon siunailun aihe. Miksi edes nähdä vaivaa.

Pitämällä etäisyyttä luulet, että tilanne parantuu? Se ettet käy, etkä hoida auttaa? Että teistä tulee läheisiä ja jaatte asioita? Olit ihan itse teillä tietymättömillä ja sitten ihmettelet ettei muita kiinnostanut? Kiinnostiko sinua heidän seuransa? Katso peiliin. Jokainen mahdollisuus ja yritys jota sinulta odotetaan taitaa mennä siihen, että itse vetäydytään ja sitten ihmettelet miksi et ole porukassa.

Syyllistätkö ihan oikeasti alle kouluikäistä lasta siitä, että hän leikki yksin metsissä ja rannoilla tuntien ajan ilman valvontaa, tai alakouluikäistä parinkymmenen kilometrin pyörälenkeistä kaupunkiin? Kukaan ei kysynyt edes missä olin ollut. Jäljestä päin vaan ovat naureskelleet miten olin outo, kun olin aina hukassa.

En halua läheistä ihmissuhdetta, enkä jaa asioitani heidän kanssaan. Kuka aikuinen ihminen haluaa kuulla miten vääränlainen on. Ei minuun olla vuosien varrella oltu paljonkaan yhteydessä, ennenkuin äiti meni huonompaan kuntoon.

Ja olet väärässä. Minä kuulun porukkaan. Minulla on mies ja lapset. Ystäviä, tuttuja ja työkavereita, sekä mieheni sukulaiset.

Oliko silloin kännyköitä ja toimiko kännykkäsi, oliko akku ladattu, ääni päällä jne? Miten he olisivat saaneet selville, missä olet? Kertoiko sisko minne menee, mutta sinä et? Luulivatko vanhempasi, että sinun pitäisi tietää samat toimintatavat kuin siskosi tiesi, muttet tiennytkään?

Jos ajelet pyörällä kaukana, miten sinut löydetään? Miten osataan tulla etsimään metsään? Miten sen olisi voinut estää? Ehkä luottivat siihen, että olet fiksu ja osaat kyllä toimia, eivätkä siksi olleet kauhuissaan? Ehkä olivat huolissaan, mutteivat tienneet mitä tehdä, etkä huomannut huolta?

Ei ollut kännyköitä. Taisin olla ammattikoulussa kun niitä tuli myyntiin. Sisko pysyi kotona, ja oli monta vuotta vanhempikin, joten emme leikkineet yhdessä, eikä meillä ollut samat säännöt. Jos olin kotona leikin omassa huoneessa yksin. En muista ilmoittiko sisko menoistaan, mutta ei hänellä paljon niitä ollut. Poikaystäväkin oli lähinnä meillä. Ehkä vanhemmat olisivat voineet viettää kanssani aikaa, jutella, kysellä asioitani, ottaa mukaan kotitöihin. Ei tuntunut hyvältä olla aina yksin, mutta vielä pahempaa oli tottua siihen ja toipua siitä normaaliin perhe-elämään omassa perheessäni. Tuntuu oudolta, että lasta vastuutetaan siitä, että hän saisi olla rakastettu ja huomattu. Että jos olisit ollut itse erilainen, niin sitten olisit kelvannut. Kuulostaa äidiltäni...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Ihan uskomaton tyyppi, kukaan muu ei tiedä itestään tai kokemuksistaan mitään.

Miten tommonen virtsapää selviää elämässä ollenkaan, onks äiti aina pelastamassa?

On, toi tyyppi kuulostaa ihan mun pikkuveljeltä, täysin kiittämätön kusipää joka on niiiiin olevinaan ja tietävinään vaikka ei osaa edes oikein lukea ymmärtääkseen, vain vastatakseen, kaikki on saatu ja muiden tekemää.

Ihan tyypillinen narsistin kultapoju.

Harvinaisen typerä vastaus.

Ai, osui ja uppos?

Harmittaako? Ehkä sä vaan KOET mut väärin, mikset ymmärrä kuinka haluan hyvää?

Onkohan tälle hyvyydellä alistamiselle olemassa joku hyvä diagnoosi? Kuulostaa patologiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

??

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

**** Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. ****

Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Tämä!!

Kiitos sinulle tämän kirjoittaja. Osasit niin hyvin sanoittaa samat asiat mitä itsekin ajattelen.

Pohjimmaltaan se on just näin.

Nii, miks mun tarvii ymmärtää lastani, vain mua tarvii ymmärtää, varsinkin kun teen pahaa enkä suostu lopettaan.

Kiitos kun ymmärrätte mun tekopyhää teeskentelyä noin hienosti!

Nyt ei ole kyse pelkästä ymmärtämisestä, vaan siitä, että monet äidit vaikuttavat tekevänsä vaikka mitä, joku jopa mennyt siis ihan terapiaan, eivätkä he siltikään koskaan kelpaa näille lapsille. Aina on väärin ilmaistu, ajateltu, neuvottu ja joku jopa valitti, kuinka ei oltu välitetty oikealla tavalla, kun toinen oli alle kouluikäinen.

Vieläkin. Me puhumme ihmisistä jotka ovat olleet ehkä näille lapsille äitejä alle 25 vuotiaaana. Miettikää itseänne ja sitä omaa kykyä kasvattaa lasta, kun suunnilleen on juuri saanut koulut käytyä.

Ei ole mitään äitikouluja, vaan korkeintaan ehkä se oma äiti siinä näyttämässä mallia. Yhteiskunta on muuttunut, arvot aivot muuttuneet, mutta näillä äideillä on selkäytimessä se heidän saama kasvatus ja heille annetut arvot. Puolella väestöstä älykkyys on 100 tai alle.

Tässä ketjussa puuhataan lähinnä tavallisista äideistä. Ei niistä mahdollisen rikostuomion saavista äideistä. Ja heistä kirjoitetaan kuinka lähes kaikki mitä he tekevät on väärin. Minä oikeasti kyseenalaistan tämän. Kuinka se voi olla mahdollista. Miten niin huonoille äideille syntyi niin täydellisiä lapsia?

Kun ei sinne terapiaankaan mennä ratkaisemaan omia ongelmia ja tunnelukkoja. Sinne mennään vaan että voi näyttää sille kiittämättömälle kakaralle kuinka minä nyt kaikkeni teen sinun takiasi. Terapeutille valehdellaan suut silmät täyteen, koska kaikkihan tietää että terapiaan ei ole mitään aihetta, on vaan se kiittämätön kakara. Sitten voidaan taas olla marttyyrina, kun mikään ei koskaan kiittämättömälle kakaralle riitä, hulluhan sen täytyy olla. Ja ihan oikeasti, näitä ns. tavallisia äitejä jotka ei rikostuomiota koskaan saa on ihan riittävästi. Suurin osa ei tällaisia ole, se on fakta. Mutta esimerkiksi jos Suomen 1,6 miljoonasta äidistä edes 2% on tällaisia, niin silloinkin heitä on 32 000 kpl. Siihen päälle muilla tavoin häiriintyneet vielä.

Oma uskomukseni on myös se, että näitä tietyntyyppisiä äitejä on enemmän vanhemmissa sukupolvissa. Niissä jotka ovat nimenomaan kasvaneet ns. vanhanaikaisella mallilla. Näiden äitien lapset ovat nyt keski-ikäisiä ja vanhempia. Osa heistä on katkaissut ketjun, osa ei. Osalla on saadusta mallista johtuen ihan toisenlaisia ongelmia, päihteidenkäyttöä tms.

Terapiaan mebnään jotta joku kuuntelee sitä selitystä ja ymmärtää oikein kun lapsi ei niin tee. Ymmärrä ja lohduta päätyökseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lässyn lässyn.

Ei niitä välejä mitättömistä syistä lopeteta.

Tätä juuri tarkoitan tekstissäni. On olemassa vanhempia jotka ovat epäkypsiä ja vahingollisia ihmisiä. Sellaisen kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, itseään tulee suojella. Mutta sitten on ne vanhemmat jotka ovat olleet aivan tavallisia vanhempia, inhimillisine virheineen, mutta lapsi on kadonnut siitä huolimatta. Tästä minä puhun.

Ap

Tässä vapautus sinulle: minunkin hirviö vanhempani kuvittelee yhä olleensa lähes täydellinen ja kaikessa onnistunut ns. tavallinen vanhempi joka on muka tehnyt kaiken aina oikein. Lässyti lässyti. Show must go on jne. Kaikille itkee kuinka minä olen se julma jopa terapeutilleen jne.

Ts. Valheet ja vähättely jatkuvat kiusaaminen jatkuu jne. Ei tajua tehneensä mitään väärin vuosienkin jälkeen. Että ei jatkoon.

Oletko miettinyt, jos äitisi onkin oikeassa ja sinä olet julma? Sinäkin vaikutat kuvittelevasi oleva täydellinen. Teitkö sinä kaikki oikein? Ehkä äitisi ihan oikeutetusti kokee sinun kiusaavan häntä?

Minun tapauksessani katkaisin välit isääni minuun kohdistuneen vuosia kestäneen seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi. Äitini sulki silmänsä ja ne ovat yhä ummessa. Hyvä että olen sinusta se julma tässä yhtälössä. Olisi toki syytä mennä kotiin ja esittää yhä että mitään ei tapahtunutkaan koskaan. Kuten äitini tekee ihan kaikille ihan kaikkialla.

Se, että sinua kohtaan on oltu julmia ei tarkoita ettetkö myös sinä voisi olla sitä. Ehkä se on jopa odotettavaa?

Minkä sortin ihmishirviölle tulis ikinä edes mieleen sanoa jotain tuommoista?

Ihan oikeasti sä et voi tän jälkeen teeskennellä et muissa on se vika, ihan sairasta tekstiä, oksettaa lukea. :(

-eri

Tässä ei ole mitään väärää, vaan pikemmin tilastot tukevat tätä väitettä. Moni ihminen, joka on kokenut määrättyjä asioita, niin heistä itsestään tulee sellaisia. Pahoinpidellyt lapset lyövät omia lapsiaan. Puhumatta vaikka näistä petareista. He ovat usein olleet itse hyväksikäytön kohteina. Käyttäytyminen periytyy. Joskus sukupolvelta toiseen. Sinusta se ehkä tuntuu hirveältä lukea, koska puhun määrätyn henkilön tapauksesta. Mutta tilastot ovat kaikki täynnä niitä oikeita tapauksia. Juuri tällaisia.

Minä analysoin sitä mitä luen. En pakota ketään kertomaan mitään mitä he eivät halua. Tuon esille uusia näkökulmia. Kyseenlaistan juurtuneita kuvitelmia. Monen kohdalla sitä vääristynyttä kuvaa siitä omasta täydellisyydestä.

Minä en tiedä totuutta. Kunhan kysyn.

Ei vaan sekotat pakkaa aiheen ulkopuolella kun et pärjää sen sisällä, jäiks koulut kesken? :'D

Miten sä jaksat vängätä ton kilarin kans?

Musta on raskasta edes seurata tota teidän sanailua, ei sillä oot kyllä aika vaikuttava ns professional tard wrangler, onks tämä sinusta kivaa vai mitä ihmettä?

Heh, on, tää on hyvää harjoitusta työelämään missä näiden iilimatojen kiinni pitämisellä pystyy tienaamaan.

Sulla mahtaa olla kiva duuni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Hyvät käytöstavat eivät ole minun tulkintaani. Ilmeisesti sinä neuvot kaikkia muitakin ihmisiä heidän yksityisasioissaan, jotka eivät kuulu sinulle lainkaan? Niinkö? Näet tuollaisen täysin normaalina, mutta koeta ymmärtää, ettei suurin osa ihmisistä näe. Se ei ole normaali aikuisen lapsen ja vanhemman suhde. Kyse ei ole tulkinnasta, vaan huonoista käytöstavoista.

Ja miten suhtaudun ihmisiin, joiden kanssa on pakko olla jonkinlaisissa väleissä, mutta he siitä huolimatta eivät osaa normaaleja käytöstapoja. Koetan toimia arvostavasti ja neutraalisti, mutta jämäkästi. 

Yksi hyvien käytöstapojen sääntö on se, että älä anna neuvoja, jos niitä ei kysytä. Oletko koskaan kuullut sellaisesta? Joskus jokainen antaa neuvoja muulloinkin vahingossa, mutta aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää missä raja kulkee siinä, ettei toisen asioihin puututa. Toisen ulkonäön kommentointi ja arvostelu esimerkiksi on törkeää. Ei sitä voi muuksi muuttaa - ja ihan vain normaalien käytöstapojen puitteissa mennään.

Itse olen katkaissut välit kaukaisempaan sukulaiseen, joka ei ollut koskaan oppinut hyviä käytöstapoja. Hän oli  todella hämmästynyt, kun yhteydenpitomme loppui, koska kuvitteli, että sukulaisia saa kohdella ihan miten huvittaa, he eivät katkaise välejä, kun on tunnettu lapsesta asti. Yllättävän yleinen ajattelutapa luultavasti. Harva menee naapurinsa hiusmallia arvostelemaan, mutta tyttärelle on muka sopivaa huomauttaa asiasta aina tavatessa niin kuin joku tuossa edellä kertoi.

Eli joku kommentoi sun hiuksia ja sinä pistit välit poikki? Miten te selviätte oikeassa elämässä kun yksi lause aiheuttaa näin suuria kriisejä teissä?

Vierailija kirjoitti:

Missä kohtaa maailma on mennyt tällaiseksi?

Eihän joskus vuosikymneniä sitten lapset katkoneet välejään vanhempiinsa, ennen jopa teititeltiin vanhempia, mikä ei tietenkään ole hyvä, onneksi tavat ovat muuttuneet.

Sitö tarkoitan, että tämän päivän vanhemmat (ne mitä täällä nyt nostetaan tikunnokkaan) katkaisseet välejä vanhempiinsa samoin kuin nyt tehdään. Eikä sen ajan vanhemmat voineet olla viisaampia kuin ne täällä nyt moitittavat. Oliko sen ajan lapsilla parempi kärsivällisyys ja pitempi pinna, kun ei heti suututtu ja otettu välimatkaa?

Tuosta kaappien järjestelystä, ei tietenkään ole hyvän tavan mukaista. Imuroiminen taas, jospa se mummi halusi auttaa? Ihan vaan joutessaan imuroida ja auttaa. Mikä siinä on pahaa?

Miten nyt ollaan niin herkkähipiäisiä, ettei kestetä ja ollaan oitis suuttumassa? Ei siedetä toisessa virheitä. Tekö itse (lapset) olette niin täydellisiä? Joskus sanottiin -80 -luvun pullamössösukupolvi ja taitaa siinä joku viisaus piillä.

Ei muiden neuvominen ole koskaan kuulunut hyviin käytöstapoihin. Sinä et ilmeisesti ole minkäänlaista tapakasvatusta kotonasi saanut? Itse asiassa minun 80+ vanhempani teitittelivät omia vanhempiaan. Ja silloin aikuistuttiin paljon aikaisemmin kuin nyt, siis 50-60 -luvulla eikä omien lasten tekemisiin puututtu puolisovalintaa lukuunottamatta. Siitä kyllä ilmaistiin mielipide (myönteinen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lässyn lässyn.

Ei niitä välejä mitättömistä syistä lopeteta.

Tätä juuri tarkoitan tekstissäni. On olemassa vanhempia jotka ovat epäkypsiä ja vahingollisia ihmisiä. Sellaisen kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, itseään tulee suojella. Mutta sitten on ne vanhemmat jotka ovat olleet aivan tavallisia vanhempia, inhimillisine virheineen, mutta lapsi on kadonnut siitä huolimatta. Tästä minä puhun.

Ap

Tässä vapautus sinulle: minunkin hirviö vanhempani kuvittelee yhä olleensa lähes täydellinen ja kaikessa onnistunut ns. tavallinen vanhempi joka on muka tehnyt kaiken aina oikein. Lässyti lässyti. Show must go on jne. Kaikille itkee kuinka minä olen se julma jopa terapeutilleen jne.

Ts. Valheet ja vähättely jatkuvat kiusaaminen jatkuu jne. Ei tajua tehneensä mitään väärin vuosienkin jälkeen. Että ei jatkoon.

Oletko miettinyt, jos äitisi onkin oikeassa ja sinä olet julma? Sinäkin vaikutat kuvittelevasi oleva täydellinen. Teitkö sinä kaikki oikein? Ehkä äitisi ihan oikeutetusti kokee sinun kiusaavan häntä?

Minun tapauksessani katkaisin välit isääni minuun kohdistuneen vuosia kestäneen seksuaalisen hyväksikäytön vuoksi. Äitini sulki silmänsä ja ne ovat yhä ummessa. Hyvä että olen sinusta se julma tässä yhtälössä. Olisi toki syytä mennä kotiin ja esittää yhä että mitään ei tapahtunutkaan koskaan. Kuten äitini tekee ihan kaikille ihan kaikkialla.

Se, että sinua kohtaan on oltu julmia ei tarkoita ettetkö myös sinä voisi olla sitä. Ehkä se on jopa odotettavaa?

Minkä sortin ihmishirviölle tulis ikinä edes mieleen sanoa jotain tuommoista?

Ihan oikeasti sä et voi tän jälkeen teeskennellä et muissa on se vika, ihan sairasta tekstiä, oksettaa lukea. :(

-eri

Tässä ei ole mitään väärää, vaan pikemmin tilastot tukevat tätä väitettä. Moni ihminen, joka on kokenut määrättyjä asioita, niin heistä itsestään tulee sellaisia. Pahoinpidellyt lapset lyövät omia lapsiaan. Puhumatta vaikka näistä petareista. He ovat usein olleet itse hyväksikäytön kohteina. Käyttäytyminen periytyy. Joskus sukupolvelta toiseen. Sinusta se ehkä tuntuu hirveältä lukea, koska puhun määrätyn henkilön tapauksesta. Mutta tilastot ovat kaikki täynnä niitä oikeita tapauksia. Juuri tällaisia.

Minä analysoin sitä mitä luen. En pakota ketään kertomaan mitään mitä he eivät halua. Tuon esille uusia näkökulmia. Kyseenlaistan juurtuneita kuvitelmia. Monen kohdalla sitä vääristynyttä kuvaa siitä omasta täydellisyydestä.

Minä en tiedä totuutta. Kunhan kysyn.

Ei vaan sekotat pakkaa aiheen ulkopuolella kun et pärjää sen sisällä, jäiks koulut kesken? :'D

Miten sä jaksat vängätä ton kilarin kans?

Musta on raskasta edes seurata tota teidän sanailua, ei sillä oot kyllä aika vaikuttava ns professional tard wrangler, onks tämä sinusta kivaa vai mitä ihmettä?

Heh, on, tää on hyvää harjoitusta työelämään missä näiden iilimatojen kiinni pitämisellä pystyy tienaamaan.

Sulla mahtaa olla kiva duuni.

Perintätoimistossa olen töissä, en tosiaan suosittelis jos ei löydä hupia va jakki rodeosta. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Minulle osoitettiin ns välittämistä mm tunkemalla meille siivoamaan ja neuvomaan lapsia jne. Pyytämättä.

Sitten saatiin siunailla kaikille miten meistä ei ole mihinkään, lapsia on liikaa ja hillokomerokin oli laiminlyöty.

Merkillisesti ei ollut yhtään sellainen olo että välittäminen olisi aitoa.

Meillä käy siivooja, lapsia on vain kaksi ja jos on just ollut kolme viikkoa kipeänä koko perhe, se hillokomero ei ole ollut ekana priorisointilistalla.

Tuosta jää vaan totaalisen tympiintynyt ja hyväksikäytetty olo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Hyvät käytöstavat eivät ole minun tulkintaani. Ilmeisesti sinä neuvot kaikkia muitakin ihmisiä heidän yksityisasioissaan, jotka eivät kuulu sinulle lainkaan? Niinkö? Näet tuollaisen täysin normaalina, mutta koeta ymmärtää, ettei suurin osa ihmisistä näe. Se ei ole normaali aikuisen lapsen ja vanhemman suhde. Kyse ei ole tulkinnasta, vaan huonoista käytöstavoista.

Ja miten suhtaudun ihmisiin, joiden kanssa on pakko olla jonkinlaisissa väleissä, mutta he siitä huolimatta eivät osaa normaaleja käytöstapoja. Koetan toimia arvostavasti ja neutraalisti, mutta jämäkästi. 

Yksi hyvien käytöstapojen sääntö on se, että älä anna neuvoja, jos niitä ei kysytä. Oletko koskaan kuullut sellaisesta? Joskus jokainen antaa neuvoja muulloinkin vahingossa, mutta aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää missä raja kulkee siinä, ettei toisen asioihin puututa. Toisen ulkonäön kommentointi ja arvostelu esimerkiksi on törkeää. Ei sitä voi muuksi muuttaa - ja ihan vain normaalien käytöstapojen puitteissa mennään.

Itse olen katkaissut välit kaukaisempaan sukulaiseen, joka ei ollut koskaan oppinut hyviä käytöstapoja. Hän oli  todella hämmästynyt, kun yhteydenpitomme loppui, koska kuvitteli, että sukulaisia saa kohdella ihan miten huvittaa, he eivät katkaise välejä, kun on tunnettu lapsesta asti. Yllättävän yleinen ajattelutapa luultavasti. Harva menee naapurinsa hiusmallia arvostelemaan, mutta tyttärelle on muka sopivaa huomauttaa asiasta aina tavatessa niin kuin joku tuossa edellä kertoi.

Eli joku kommentoi sun hiuksia ja sinä pistit välit poikki? Miten te selviätte oikeassa elämässä kun yksi lause aiheuttaa näin suuria kriisejä teissä?

Taidat olla trolli, aika hyvin vedät, sillä monethan ovat juuri tuollaisia mistä tässä kirjoittelet - siis ihan oikeasti, trollaamatta. Ensin käyttäytyvät moukkamaisesti ja ilkeästi, minkä jälkeen ihmettelevät, kun heidän kanssaan ei olla tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Ihan uskomaton tyyppi, kukaan muu ei tiedä itestään tai kokemuksistaan mitään.

Miten tommonen virtsapää selviää elämässä ollenkaan, onks äiti aina pelastamassa?

On, toi tyyppi kuulostaa ihan mun pikkuveljeltä, täysin kiittämätön kusipää joka on niiiiin olevinaan ja tietävinään vaikka ei osaa edes oikein lukea ymmärtääkseen, vain vastatakseen, kaikki on saatu ja muiden tekemää.

Ihan tyypillinen narsistin kultapoju.

Harvinaisen typerä vastaus.

Ai, osui ja uppos?

Harmittaako? Ehkä sä vaan KOET mut väärin, mikset ymmärrä kuinka haluan hyvää?

Joo, osui ja nyt olen menossa terapiaan kertomaan kuinka väärin mun äiti kommentoi mun hiuksia. Sen jälkeen valitan kun se neuvoi mua ja lopulta itken sitä kun se törmäsi mun kipeään varpaaseen. Kolmannen kerran.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.

Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.

Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.

Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.

Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.

Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.

Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.

Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti. 

Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.

Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok". 

Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.

Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.

Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.

Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.

Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.

Paljon tsemppiä!

Eli olet onnistunut saamaan vanhempasi vahtimaan jokaista sanaansa? Ei ole varmaan helppoa heillekään, kun jokainen ehdotus, jokainen neuvo ja jokailtainen mielipide on ensin mietittävä käykö se sinulle ja jos ei, niin voit katkaista välit heihin. Koulutat heitä kun koiria. Tämä on toivottavaa ja tämä ei toivottavaa käytöstä. Sinä tietysti määrittelet mitä se on ja manipuloit heidät siihen eri taktiikoilla. Ja kuten lopussa kirjoitat homma on paremmin hallinnassa nykyisin. Siis sinun hallinnassa.

Sen sijaan, että päättäisit itse miten reagoit mihinkin sanomiseen, olet oppinut muokkaamaan muiden käytöstä sinulle sopivaksi. Porkkanaa ja keppiä ja niin vanhempasi sanovat sen mitä haluat kuulla. Oletko koskaan miettinyt kuinka raskaita sinun vierailusi ovat heille? Kuinka turhauttavaa sinulle on soittaa, koska aina mennään sinun jaksamisesi ja aikojesi mukaan? Ehkä vastaat, ehkä et, mutta sinä tietysti päätät milloin puhutaan.

Minä näen, että sinun käytös on suht vakavaa henkistä väkivaltaa. Jossa muut yrittävät parhaansa mukaan miellyttää sinua, ettet taas suutu ja lopeta yhteydenottoa. Pitäisi olla sinulle empaattinen, kannustava, kehuva ja muutenkin suht virheetön ihminen. Sinä, et sammakkoja kuuntele, neuvot ei ole sinulle auttamista, vaan kontrolloimista ja mielipiteet kelpaavat vain, jos ne ovat samat kuin sinun. Olet paljon pahempi kuin vanhempasi, mutta valitettavasti et edes taida ymmärtää sitä.

Ne vanhemmathan pääsee tilanteesta heti kun lakkaavat laukomasta ehdotuksia, neuvoja ja mielipiteitä. Eikös vaan?

Mikä helvetin pakko niitä on työntää???

Koska ihmiset ovat ihmisiä. Eikö teille vieläkään ole tullut selväksi, että näitä täydellisyyksiä, jotka osaavat sanoa luonnostaan ne oikeat sanat, oikeaan aikaan, oikealla äänensävyllä, oikeasta aiheesta on äärettömän harvoin.

Vanhemmat ovat myös ihmisiä, heille on aikoinaan opetettu määrättyjä asioita, heidän aikakaudella ehkä piti kysyä, piti antaa neuvoja, piti soittaa ja lähettää joulukortti.

He ovat tulleet ehkä vanhemmiksi 20- vuotiaana ja toiset lukeneet lapsenhoidosta parhaimmillaan, ehkä muutaman opaskirjan.

Sinäkin pääset heti tilanteesta, kun lopetat ottamasta kaiken niin vakavasti ja henkilökohtaisesti. Hyväksyt sen toisen sellaisena kun on. Monelle tässäkin ketjussa kirjoittaneelle ongelma näyttää olevan se, että ne vanhemmat välittävät. Haluavat osallistua, ovat kiinnostuneita, tahtoisivat nähdä. Mutta se ei nykymaailmassa ole enää soveltuvaa. Kohta kai joku vetää herneet nenään siitä joulukortistakin.

Minä luen näitä juttuja niin, että minusta monet näistä valittajista ovat oikeasti sekä itsekkäitä ja äärettömän manipuloivia. Se toinen, siis nyt se vanhempi, pitää saada muokattua sopivaksi. Hän ei kelpaa omana itsenään.

Joku aiemmin kirjoitti, että hänen äitinsä käyttää lausetta, ettei tämä enää tiedä miten olla. Ja sekin lause oli tietenkin väärin. Jopa turhautumisen ilmaiseminen on niin väärin.

Todennäköisesti tämä äiti on yrittänyt vaikka mitä, mutta selkeästi aina väärin ja siitä napsahtaa sitten se tuttu rangaistus. Se yhteyden katkaiseminen. Uskotteko, että tämän äidin käytöksen takana on viha ja inho vai rakkaus ja välittäminen? Rangaistus annetaan suhteessa, kun se olisi inho ja viha.

Pitäisikö tätä äitiä kouluttaa vielä vähän lisää? Muuttaa hänet vähän paremmaksi? Ehkä oppii sanomaan ne oikeat sanat ja tekemään ne oikeat jutut?

Odotatte kyllä itse kelpaavanne juuri sellaisena kun olette, jopa, että sitä kannustettaisiin, mutta äitiemme kohdalla, ette halua muuta kuin muokata näitä mieleisemmiksi itsellenne.

Maailma on kaikin tavoin monimuotoinen. Hyväksykää nyt jo se, että sitä ovat myös ihmiset ja siinä missä teillä on oikeus olla oma itsenne, niin myös vanhemmilla pitäisi olla se, ilman sitä ainaista teidän langettamaan rangaistuksen pelkoa.

Varsinkin, kun kyseessä on vain lähinnä mielipiteen tai neuvojen tai yleisesti juttujen liittyvä asia. Monelle voisi tosiaan toivoa muutamaa vuotta sellaisten perheenjäsenten seurassa, jotka oikeasti vihaavat ja haluavat pahaa. Ehkä moni ymmärtäisi paljon paremmin, että se mikä heille nyt näyttäytyy inhottavan asiana, on jotain ihan muuta.

Ihmiset ovat ihmisiä ja tilanteet, joita ketjussa kuvataan ovat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä monissa on se, ettei suhde ole kasvanut mihinkään sellaisesta asetelmasta, että vanhemmalla on oikeus puuttua lapsensa elämään neuvoin ja arvostellen, jopa käskyttämällä. Sinä näet siis tuon aivan normaalina?

Mutta kun se ei ole ollut koskaan normaalia. Kun lapsesta tulee aikuinen (noin parikymppisenä), hänen tulee antaa mennä omaa tietään ja suhteen pitäisi kasvaa kahden tasavertaisen aikuisen suhteeksi. Kyllähän valtaosa suhteista on tuollaisia, normaaleja ihmissuhteita, joissa on normaalit tavat. Vai onko sinun normaalisi kaiken kaikkiaan sitä, että neuvot ystäviä, tuttavia ja muitakin sukulaisia ja oletat, että heidän pitäisi vielä olla kiitollisiakin "hyvistä neuvoista"? Se on mielestäni jo merkki vakavammista asioista kuten siitä, että ei ole minkäänlaista kokemusta normaalista ihmissuhteesta. 

Itse kirjoitin suhtautuvani kuin hankalaan asiakkaaseen, jolloin käytös on parantunut. Rajojen asettaminen on jokaisen aikuisen omalla vastuulla siitä miten sietää itseään kohdeltavan. Sen ei tarvitse olla epäystävällistä, juuri sen vuoksi, että ymmärtää vaikkapa sen, jos vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole eväitä parempaan, mutta hän toimii kuitenkin hyvällä tarkoituksella. Jos hyvää tarkoitusta ei ole, niin en näe syitä miksi sellaista ihmistä pitäisi pitää omassa lähipiirissään. Kaikki vanhemmat eivät ole hyväätarkoittavia, jolloin ymmärrän, että välit halutaan katkaista. 

Jokainen tulkitsee ja näkee ne asiat omalla tavallaan. Se mikä sinulle on puuttumista on toiselle välittämistä. Se mikä sinulle on ärsyttävää neuvomista on toiselle varoittamista ja turhien virheiden välttämisen tietojen eteenpäin antamista. Se mikä sinusta on arvostelemista on toisista vaan ihan rehellisen mielipiteen ääneenkertomista ja avoimuutta. Sinä itse päätät miten haluat nähdä ne asiat. Pahalla vai hyvällä. Mutta siinä vaiheessa, kun alat ns. kouluttamaan muita manipulointi tekniikoilla ja rangaistuksilla alat minusta olla väärässä.

Miksen olisi kiitollinen neuvoista? Varsinkin, jos ne säästävät rahaa? Tuovat iloa tai johtavat parempaan lopputulokseen? Minulla ei ole mitään, pakko tehdä kaikki itse periaatetta? Kyllä, minua saa neuvoa, minulle saa kertoa mielipiteitä ja saatan olla jopa todella kiitollinen niistä. Ja kyllä minusta se juuri on normaalia. Ei toisinpäin.

Älä nyt viitsi. Sulla ei selkeästi ole mitään hajua mistä tässä puhutaan. Kyllä mä äidiltäni siedän sen, että se sanoo että mun mielestä sulle sopi paremmin pitkät hiukset. Mutta jos sitä samaa jankkausta pitää jatkaa vuodesta toiseen, niin silloin se on kontrollointia. Höpsöä huolehtimista on se, että isä kyselee että osaatteko te nyt varmasti ajaa paikkaan X, johon voi vastata että isä hei, me käytiin siellä sun kanssa just toissapäivänä, ja meillä on navigaattoritkin. Sen sijaan se, että vastaamisen jälkeen tungetaan väkisin mukaan ohjeistamaan, soitellaan jatkuvasti että muistattehan kääntyä oikealle siitä tai tästä, ei ole enää normaalia. On myös ihan ok, että vanhemmat herättelevät lastaan vapaapäivinä jossain kohtaa, että kohta on ruoka, pitäisi heräillä syömään. Sen sijaan se, että vanhemmat soittelevat omillaan asuvalle lapselle, että mitä sä nyt vielä nukut lauantaina, kellohan on jo kahdeksan, ei ole normaalia.

Tapoja ja tyylejä hallita, kontrolloida, ja tunkea lasten elämään on monia, ja ne on kaikki helppoa perustella välittämisellä. Tosiasia on kuitenkin se, että lasta ei osata nähdä aikuisena, itsestään huolehtimaan kykenevänä olentona, vaan ikuisena holhottavana lapsena. Oma isäni oppi vasta monien, kivuliaiden vaiheiden jälkeen päästämään irti ja näkemään meidät aikuisina. Edelleen huolehtii kovasti, mutta ei enää tunkea väkisin päättämään asioista meidän puolesta.

Isäsi nyt on tuollainen. Se on tosiaan on tai jätä, mutta hän on ainoa isäsi mitä sinulla tule olemaan. Ehkä hän kokeee olonsa tärkeäksi, ehkä se on harrastus. Ehkä hän halusi teidän mukaan? En usko, että ilkeyttään noita tekee.

Moni noista sinun luettelemista asioista on ihan normaaleja ja heille ehkä vaan syntyneitä tapoja, joista sinä et vaan pidä. Sinä et pidä kello 8 tulleesta soitosta, mutta joku toinen joka herää kello 6 ei näe siinä mitään vikaa. Makuasioita.

Peruskäytöstavat.

Ne kun olisi noillakin ei olisi ongelmia.

Eli olemme päässet tulokseen, että jos vanhemmilla ei ole hyviä käytöstapoja, niin heihin kuuluu katkaista välit ja sillä homma ratkeaa?

Jos se rajattomuus on aivan jatkuvaa eikä he ota palautetta vastaan niin mitä itse ehdotat?