Lue keskustelun säännöt.
Tavalliselle vanhemmalle on kauheaa jos aikuinen lapsi laittaa välit yhtäkkiä poikki ja katoaa elämästä
09.07.2023 |
Tälläkin palstalla peukutetaan ihmisiä jotka ovat kadonneet vanhempiensa elämästä täysin, tai ovat suunnittelemassa sitä. Oikein kannustetaan siihen.
En hetkeäkään epäile etteikö olisi olemassa hirviövanhempia jotka tietentahtoen ovat halunneet tuhota lapsensa elämän. Vanhempia jotka ovat ilkeitä, fyysisesti ja henkisesti väkivaltaisia, petollisia, myrkyllisiä, päihteileviä, ailahtelevia, välinpitämättömiä, kiristäviä, hyväksikäyttäviä, arvostelevia, kateellisia, etäisiä, tunkeilevia, painostavia, vähätteleviä jne. Ei sellaisen kanssa halua eikä tarvitse olla tekemisissä.
Sitten on ne vanhemmat joiden lasta on rakastettu, kannustettu, oltu tukena elämän ylä- ja alamäissä. Oltu ihan tavallisia vanhempia, jotka ovat halunneet olla tietoisia kasvattajia. On yritetty tietoisesti välttää niitä virheitä mitä esimerkiksi omassa suvussa on tehty ja mikä on aiheuttanut vahinkoa.
Sitten yhtenä päivänä lapsi ei vain enää ota yhteyttä eikä vastaa puhelimeen. Vanhemmalle tulee tunne että kaikki ei ole kunnossa. Kysytään varovasti että onko kaikki hyvin. Huoli herää. Ei vastausta, vaikka viestit luettu. Muutaman viikon päästä lapselta tulee katkera viesti että kokee vanhempiensa pilanneen hänen elämänsä eikä halua enää olla väleissä. Asiaa ei suostu sen kummemmin avaamaan että saisi edes jonkunlaisen käsityksen tilanteesta. Hämmennys iskee, alkaa loputon miettiminen ja kelaaminen. Oliko syynä kenties muutto toiselle paikkakunnalle kun lapsi oli 10-vuotias? Oliko syynä äidin hetkellinen työttömyys ja huonompi rahatilanne? Mitään selkeästi vahingollista tapahtumaa ei tule mieleen historiasta.
Tätä tilannetta voisi verrata oman lapsen katoamiseen. Ei selityksiä tai vastauksia. Kyse ei ole siitä etteikö vanhempi pystyisi näkemään virheitään, päinvastoin hän etsii niitä itsestään ja historiasta, etsii vertaistukea ja puhuu ammattilaisten kanssa.
Sureva äiti
Kommentit (1125)
Vierailija kirjoitti:
On olemassa sellainen asia kuin mentalisaatiokyky. Ja jos se kyky on heikko niin silloin saattaa tulla tämmöisiä ylläripylläreitä jolloin oman lapsen käytös on "täysin selittämättätöntä" eikä vanhempi "ymmärrä" mistä on kyse. Mentalisaatio on sitä, että ymmärtää toisen ihmisen olevan erillinen tunteva olento jolla on erilliset tunteet ja persoona. Joiltain ihmisiltä tämä kyky puuttuu tai se on heikko, ja he kohtelevat lapsiaan täysin omista tunteistaan ja lähtökohdistaan käsin eivätkä kunnioita lastaan. He eivät kykene luomaan aidosti lempeää ja sallivaa tunneilmapiiriä kotiin ja lapsi ei tule nähdyksi itsenään. Tällainen vanhempi joka ei huomioi lapsen tunteita vaan hän määrittelee mitä lapsi tuntee ja saa tuntea ja tällä tavoin vääristää lapsen tunne-elämää. Omasta mielestään nämä vanhemmat ovat vain oikeassa ja näkevät tämän sellaisena "rajat on rakkautta"- tekona. Ja koska he eivät kykene tätä tarkastelemaan, he eivät myöskään pysty ymmärtämään että miten tämä voi tuntua lapsesta pahalta. Ja sitten ollaan yllättyneitä kun se ruoka, koti ja puhtaat vaatteet ja raittiit vanhemmat eivät muka riittäneetkään. Ja kuten problematiikkaan kuuluu, sitä lasta ei oteta vieläkään tosissaan kun se aikuisena yrittää tätä kertoa. Niin jälleen se ongelman ydin tulee esiin; se mikä traumatisoi lapsena tapahtuu uudelleen eli ohitetaan, mitätöidään ja esitetään vanhemman ajatus absoluuttisena totuutena jolle se lapsen kokemus on automaattisesti alisteinen.
Voitko kertoa lisää asiasta? Mistä se johtuu, että joiltain tällainen kyky puuttuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se hyvä puoli lapsissa ja puolisoissa on että he eivät voi katkaista välejä toisin kuin kaverit. Heitä voi siksi kohdella huonommin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä teille lapsille tulee vielä se oma näytön paikka, omien lastenne kasvatustehtävä. Ehkä sitten osaatte välttää nuo omien vanhempienne tekemät kamaluudet.
Viisaita valintoja teille, ettei sitten käy niin kuin ap:lle.Minun lapset ovata jo kolmekymppisiä ja ihan hyvin onnistuin omassa kasvatustehtävässä. Minulla on lapsiini paljon paremmat välit mitä äidilläni meihin omiin lapsiinsa. Kohtelen lapsiani aikuisina, äitini mielestä minäkin olen vielä lapsi, joka ei pärjää ilman hänen ohjeistustaan.
Äidit on sellaisia, aina neuvomassa. Kuuluu pakettiin. Ei tuolla kannata enempää päätään vaivata.
Eivät ole, enhän minäkään pyytämättä tuputa neuvoja lapsilleni. Jokaisen vanhemman pitää ihan itse tajuta, että joku päivä lapset ovat aikuisia ja tekevät omat päätöksensä.
Meille on taattu laissa mielipiteen vapaus. Tottahan vanhemman polven edustajilla on lupa kertoa nuoremmille mielipiteensä tai antaa ohjeita. Mutta nuoremmat voivat todeta tähän, että he haluavat tehdä omat valintansa elämässä. Joskus kuulostaa siltä, että kukaan ei saisi sanoa kenellekään yhtään mitään paitsi toistaa puhekumppanin omia mielipiteitä.
Miksi niitä ohjeita ja neuvoja pitää antaa ihan joka kerta, kun nähdään tai soitellaan? Saman asian jankkaaminen eli "pidä huoli omista asioistasi" on puuduttavaa. Yhteydenpidosta jää vain vitutus eikä muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä teille lapsille tulee vielä se oma näytön paikka, omien lastenne kasvatustehtävä. Ehkä sitten osaatte välttää nuo omien vanhempienne tekemät kamaluudet.
Viisaita valintoja teille, ettei sitten käy niin kuin ap:lle.Minun lapset ovata jo kolmekymppisiä ja ihan hyvin onnistuin omassa kasvatustehtävässä. Minulla on lapsiini paljon paremmat välit mitä äidilläni meihin omiin lapsiinsa. Kohtelen lapsiani aikuisina, äitini mielestä minäkin olen vielä lapsi, joka ei pärjää ilman hänen ohjeistustaan.
Äidit on sellaisia, aina neuvomassa. Kuuluu pakettiin. Ei tuolla kannata enempää päätään vaivata.
Eivät ole, enhän minäkään pyytämättä tuputa neuvoja lapsilleni. Jokaisen vanhemman pitää ihan itse tajuta, että joku päivä lapset ovat aikuisia ja tekevät omat päätöksensä.
On kyllä normaalia, että joku antaa neuvoja ja kertoo mielipteitään toiselle ihmiselle. Tätä tekevät myös saman ikäiset ystävät ja puolisot toisilleen. Tyyliin "sun pitäisi alkaa meikata", "sun pitäisi ostaa toisenlaisia vaatteita", "ala sinäkin harrastaa samaa kuin minä". Se kuuluu ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Se on joskus ärsyttävää, mutta sitä nyt täytyy sietää. Aikuinen ihminen ei voi loukkaantua kaikesta pienestä. Tulevaisuuden maailmassa on ehkä pelkkiä jalostettuja klooneja. Silloin kaikki ovat kaikesta samaa mieltä, mutta haluaako joku sellaisen maailman?
Ei todellakaan ole normaalia normaalien ihmisten normaalissa maailmassa. Notmaaleilla ihmisillä on käytöstavat.
Ja rajattomalla äidillähän se ei jää edes tuohon ns. neuvoon, vaan hän alkaa jyrätä ja manipuloida ja tunkea sitä omaa näkemystään väkisin.
Vierailija kirjoitti:
Pakko olla provo, ei kukaan ihana vanhempi tee tällaista aloitusta tai sitten vaan joku sairas vanhempi.
Kaikkihan tietää että jos lapsi katkoo välin on tapahtunut todella traagisia asioita.
Traagisia? On vanhempia, jotka haluavat soittaa lapselleen joka ikinen päivä ja jos näin ei tehdä, kokevat välien olevan poikki.
On aikuisia lapsia, jotka ovat töissä ja omatkin lapset on hodettavina. Nämä yli tunnin kestävät valituspuhelut ovat monelle liikaa.
-ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omia vanhempia on helppo syyttää. Vaikka syy pahaan oloon ja traumoihin ei välttämättä ollenkaan liity heihin. Yleensä ne on omia sisäisiä tunnelukkoja ja jotain vääristymiä..
Niin mistä ajattelit, että ne traumat ja tunnelukot ovat syntyneet?
No kaikkea ei voi panna vanhemmankaan syyksi. Kyllähän lapsen kehitykseen vaikuttaa koko ympäristö. Ja lapsilla on erilaisia temperamenttejä, toinen on puhelias ja kertoilee asiansa helposti , toinen taas hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt.
Jos ihminen on miellyttävä, ei häneen katkaista yhteyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omia vanhempia on helppo syyttää. Vaikka syy pahaan oloon ja traumoihin ei välttämättä ollenkaan liity heihin. Yleensä ne on omia sisäisiä tunnelukkoja ja jotain vääristymiä..
Niin mistä ajattelit, että ne traumat ja tunnelukot ovat syntyneet?
No kaikkea ei voi panna vanhemmankaan syyksi. Kyllähän lapsen kehitykseen vaikuttaa koko ympäristö. Ja lapsilla on erilaisia temperamenttejä, toinen on puhelias ja kertoilee asiansa helposti , toinen taas hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt.
Vanhemmat on kuitenkin ne jotka on vastuussa siitä kuuluuko ympäristöön myrkyllisiä sukulaisia, millaiseen päivähoitoon ja kouluun lapsi joutuu, millainen on kaveripiiri ja harrastukset jne.
Ja siitä että lasta kasvatetaan hänen luonteensa mukaisesti, hänet hyväksyen.
No päivähoitoa ja koulua on vaikea valita, lähimpänä olevaan paikkaanhan sitä yleensä mennään. Mistä sitä voi tietää, millaisia ko paikat ovat, jos lapsi ei esim kerro mitään ja henkilökunta sanoo, että kaikki on kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omia vanhempia on helppo syyttää. Vaikka syy pahaan oloon ja traumoihin ei välttämättä ollenkaan liity heihin. Yleensä ne on omia sisäisiä tunnelukkoja ja jotain vääristymiä..
Niin mistä ajattelit, että ne traumat ja tunnelukot ovat syntyneet?
No kaikkea ei voi panna vanhemmankaan syyksi. Kyllähän lapsen kehitykseen vaikuttaa koko ympäristö. Ja lapsilla on erilaisia temperamenttejä, toinen on puhelias ja kertoilee asiansa helposti , toinen taas hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt.
Vanhemmat on kuitenkin ne jotka on vastuussa siitä kuuluuko ympäristöön myrkyllisiä sukulaisia, millaiseen päivähoitoon ja kouluun lapsi joutuu, millainen on kaveripiiri ja harrastukset jne.
Ja siitä että lasta kasvatetaan hänen luonteensa mukaisesti, hänet hyväksyen.
No päivähoitoa ja koulua on vaikea valita, lähimpänä olevaan paikkaanhan sitä yleensä mennään. Mistä sitä voi tietää, millaisia ko paikat ovat, jos lapsi ei esim kerro mitään ja henkilökunta sanoo, että kaikki on kunnossa.
Ei mennä ja asuinpaikanhan valitsevat ne vanhemmat.
Ottamalla selvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole ollut tekemisissä vanhempieni kanssa kohta neljään vuoteen ja koen sen olleen parhaimpia päätöksiä mielenterveyteni kanssa. Aina heiltä on saanut kuulla tiuskimista, moralisointia ja ties mitä muuta. He ovat aiheuttaneet minulle lapsuudesta lähtien niin paljon traumoja, etten rupea listaamaan. Erityisesti isä oli niin vihainen ja äkkipikainen, että aina sai kävellä munankuorien päällä jotta hän ei raivostunut. Jos tästä mainitsee, alkaa uhriutuminen ja mukamas jotkut ovat aivopesseet minut; täyttä kaasuvalotusta.
Sain myös mutkan kautta tietää, että vanhin sisaruksistamme syntyi, kun isä petti äitiä jonkun toisen naisen kanssa ja äiti päätti lopettaa kostoksi pillerit. Eli toisin sanoen me lapset synnyimme, jotta jo ennestään hatara suhde pysyisi väkipakolla kasassa. Vanhempieni välinen dynamiikka tuo muutenkin mieleen Tukholman syndrooman.
Onneksi olen työelämässä enkä tarvitse heiltä mitään, en ole tosin heiltä mitään kysynytkään. Empatian ja ymmärtämisen aika heitä kohtaan on loppu, he eivät enää merkitse minulle mitään. He ovat oman kuoppansa kaivaneet, mädäntykööt siellä.
Voin kertoa, että valitettavasti joudut vielä jossain kohtaa elämääsi kohtaamaan nuo asiat. Nyt olet katkaissut välit ja tekstisi huokuu sisälläsi olevaa vihaa. Mutta jotta oikeasti voit jatkaa elämääsi tuosta vihasta vapaana, sinun täytyy kohdata ja käsitellä nuo asiat. Ja tiedän että tää kuulostaa nyt joltain psykoterapeutin tekstiltä, mutta näin se vaan on.
Ymmärrän hyvin, jos ei haluta olla enää tekemisissä, mutta sitä en ymmärrä, ettei asiasta voida ilmoittaa mitenkään, vaan kadotaan kuin tuhka tuuleen. Jos itse haluaisin katkaista välit vanhempiini, tekisin asian selväksi vastaamalla tavoitteluyrityksiin "En halua enää olla tekemisissä kanssanne. Toivon, että kunnioitatte päätöstäni, älkääkä ottako minuun yhteyttä enää". Jos yrittäisivät tavoitella minua vielä tämän jälkeen, en enää vastaisi. Mutta minusta on outoa olla ilmoittamatta YHTÄÄN mitään. Onko ilmoittaminen tosiaan niin rankkaa, vai onko se vain tapa kostaa vanhemmille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omia vanhempia on helppo syyttää. Vaikka syy pahaan oloon ja traumoihin ei välttämättä ollenkaan liity heihin. Yleensä ne on omia sisäisiä tunnelukkoja ja jotain vääristymiä..
Niin mistä ajattelit, että ne traumat ja tunnelukot ovat syntyneet?
No kaikkea ei voi panna vanhemmankaan syyksi. Kyllähän lapsen kehitykseen vaikuttaa koko ympäristö. Ja lapsilla on erilaisia temperamenttejä, toinen on puhelias ja kertoilee asiansa helposti , toinen taas hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt.
Vanhemmat on kuitenkin ne jotka on vastuussa siitä kuuluuko ympäristöön myrkyllisiä sukulaisia, millaiseen päivähoitoon ja kouluun lapsi joutuu, millainen on kaveripiiri ja harrastukset jne.
Ja siitä että lasta kasvatetaan hänen luonteensa mukaisesti, hänet hyväksyen.
No päivähoitoa ja koulua on vaikea valita, lähimpänä olevaan paikkaanhan sitä yleensä mennään. Mistä sitä voi tietää, millaisia ko paikat ovat, jos lapsi ei esim kerro mitään ja henkilökunta sanoo, että kaikki on kunnossa.
Ei mennä ja asuinpaikanhan valitsevat ne vanhemmat.
Ottamalla selvää.
Kaikki vanhemmat eivät ole sellaisessa asemassa, että voivat valita asuinpaikkansa, eivätkä edes työtään. Tuo on puppua, että kaikilla on mahdollisuus valita.
Miten niin eivät ole? Ja miksi tuollaiset ihmiset sitten hankkii lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.
Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.
Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.
Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.
Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.
Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.
Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.
Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti.
Kaikki mitä kerrot on yleistä rajattoman vanhemman käytöstä. Omanikin on sellainen. Meidän tapauksessamme välit ovat parantuneet jonkin verran sen jälkeen kun aloin itse järjestelmällisesti pitää kiinni omista rajoistani.
Käytännön ohjeita: Huomautan aina lyhyesti ja ytimekkäästi heti kun tulee kontrolloiva tai muuten ei-toivottu kommentti. Huomautukseen tulevaan vastaväitteeseen en sano mitään. En siis lähde mukaan väittelyyn, jonka tavoitteena on mitätöidä ja vähätellä mielipidettäni (tästä vähättelytaktiikasta on paljon esimerkkejä tässä keskustelussa). Tarvittaessa vain toistan papukaijamaisesti alkuperäisen huomautukseni. Esim. "Muiden hiustyyliin puuttuminen ei ole ok".
Jos vanhempi yrittää palautteestani välittämättä toistuvasti ehdottaa jotain täysin absurdia, kuten että muuttaisin takaisin samalle paikkakunnalle vaikka olen vuosikymmenet asunut muualla, en reagoi siihen mitenkään. Katson vain häntä hetken mykkänä, ehdotuksen naurettavuuden mukaisella ilmeellä. Sitten vaihdan puheenaihetta.
Suunnittelen vierailut etukäteen jaksamiseni mukaan. Olen hyväksynyt, että vanhempieni luona kyläily on henkisesti kuormittavaa ja tarvitsen vähintään yhden vapaapäivän vierailun jälkeen palautuakseni kuormituksesta. En siis edes yritä ajatella että kävisin siellä "lomailemassa", vaan suhtaudun vierailuun kuin työmatkaan.
Puhelimeen en vastaile jatkuvasti vaan soitan takaisin silloin kun minulle sopii jutella.
Vaikeimmissa, henkistä väkivaltaa sisältävissä tilanteissa sovellan henkiseen väkivaltaan tarkoitettuja ohjeita. Reaktio jaetaan kolmeen vaiheeseen: 1. määritellään väkivalta, 2. ilmaistaan oma kanta, 3. kehotetaan toimimaan toisella tavalla ja jos mahdollista, kerrotaan mikä se parempi toimintatapa olisi. Esimerkiksi: "Sinä mitätöit minun vaikeaa kokemustani. Se on henkistä väkivaltaa. Empaattinen ihminen kuuntelee, ei mitätöi." Tarvittaessa voit vielä tehdä rajasi selväksi: "Jos tämä käytös ei lopu, lähden saman tien kotimatkalle." Rajoista on tärkeää myös pitää kiinni eli jos sanot noin, myös toimit sen mukaisesti.
Oma vanhempani on näillä keinoilla vähitellen oppinut, millainen käytös ei ole toivottavaa. Käytös ei ole kokonaan loppunut, mutta pysyy paljon paremmin hallinnassa ja meillä on nykyään paremmat välit.
Paljon tsemppiä!
Kiitos! <3 Liikutuin lukiessani vastaustasi. Pitää ottaa käyttöön noita tekniikoita systemaattisesti: joskus olen kokeillut, mutta jatkossa (oman jaksamiseni niin salliessa) alan vahvistaa niitä. Rohkaisevaa kuulla, että muutos on mahdollista, pienikin. On ollut työn takana oivaltaa, että vaikka äitini ei tarkoita pahaa, minun ei tarvitse hänen käytöstään sietää. Olen surullinen, että tilanne on tämä ja vaatii työtä ja aktiivista irtipäästämistä tajuta, että äitini todella on sellainen kuin on ja että näin ei voi jatkua.
Olen tällä viikolla menossa äidille käymään, kun sisaruksenikin on siellä ja haluan sisaruksen tavata. Olen jo monta päivää stressannut vierailua. Onneksi siellä ei kauaa tarvitse olla, mutta pidän nuo tekniikat mielessä ja tarvittaessa käytän niitä.
Avain on tosiaan sen tajuamisessa, että vanhempasi ei ole henkisesti aikuinen. Häneltä ei siis voi odottaa aikuista käytöstä, vaan sinun tulee itse olla aikuinen, joka asettaa rajat joka suuntaan ja huolehtii että niistä myös pidetään kiinni. Sellainen on tietenkin sille tilanteen ainoalle aikuiselle kuormittavaa pidemmän päälle, joten rajoitat sitten noiden tilanteiden kestoa ja frekvenssiä asianmukaisesti, jotta et ylikuormitu.
Toinen, vähän karulta kuulostava mutta toimiva mielikuva joka itseäni auttoi: tämä on kuin koiran kouluttamista. Sehän perustuu selkeisiin, napakoihin ohjeisiin, välittömään palautteeseen ja siihen, että ohjeet ja palaute annetaan systemaattisesti ja ennustettavasti. Ja riittävän yksinkertaisesti jotta "koira" ymmärtää.
Ihmisellä on vain yksi ainoa elämä. Sitä ei kuulu haaskata tuollaiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa edes kuvitella tilannetta?
Olen taatusti tehnyt paljon asioita väärin omien 4 lapsen kohdalla mutta olisi vaikeaa kuvitella välien katkaista ilman selitystä. Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää. Kaikelle voi olla ihan viaton selitys.
Joku mainitsi tuosta "tuhahtelusta", entä jos vain olet turhan herkkähipiäinen ja tulkitset väärin??
Myönnän että olen "tuhissut" yhden tyttäreni liian voimakkaasta meikistä ja mustiksi värjätyistä hiuksista mutta vain siksi koska mielestäni hän oli todella kaunis kullanruskeissa hiuksissaan ja kevyessä meikissä mikä toi hänen upeat silmänsä ja kadehdittavan suppusuunsa esiin. Hän piilottautuu korostamalla ulkonäköään epäedullisesti?? Se on toki hänen asiansa mutta miksi en saisi ajatella että hän oli ennen kauniimpi? Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä hänestä kelvotonta tytärtä. Välimme ovat kuitenkin erittäin läheiset
"Lapsellista mun mielestä ettei sitten ole munaa sanoa mikä mättää." Siinäpä malliesimerkki kannustavasta vanhemmasta. Sinähän se olet heidät kasvattanut, ja siihen kuuluu myös se että jälkikasvu tuntee turvalliseksi puhua myös ikävistä aiheista.
Kaikki ei myöskään enää jaksa sanoa missä mättää, kun siitä seuraa ainoastaan se selitysten tulva, käytös ei muutu mihinkään ja taas on käytetty tuntikausia elämästä turhuuteen.
Niin tai sitten kuitataan asia että vanhemmilla on eri näkemys. Ei mitään keskustelua, ei mitään yritystä selvittää välejä. Heillä on eri näkemys ja sillä siisti.
Ap mene terapiaan. Anna lapsesi olla onnellinen. Ja varmasti onkin. Ei taatusti päästä sinua enää elämäänsä,kun on huomannut kuinka kivaa se on ilman vanhempaansa.
Pakko olla provo, ei kukaan ihana vanhempi tee tällaista aloitusta tai sitten vaan joku sairas vanhempi.
Kaikkihan tietää että jos lapsi katkoo välin on tapahtunut todella traagisia asioita.
Boomerit ja boomereiden jälkeiset sukupolvet näyttää monet kasvaneen niin raskaassa psyykkisessä ympäristössä, että koko elämä on yhtä selviytymistä.
Koko heidän elämänsä perustuu erilaisiin defensseihin, ei mihinkään suunnitelmalliseen ja järkevään. Periaatteessa elämä voi olla ja usein onkin ihan normaalia, on käyty töissä, ruokittu lapset, huolehdittu että käyvät koulussa. Samaan aikaan kuitenkin kaikki vuorovaikutustavat on kamalan jäykkiä ja voi olla todella syviä tunnelukkoja. Näiden kanssa on sitten selvitty. Ja moni on sitä mieltä, että kun ne ulkoiset puitteet on olleet ihan OK, niin lapsuus on omalta lapselta mennyt mainiosti.
Mutta kun se lapsi aikuistuu ja haluaisi olla osa yhteiskuntaa, jossa ei voikaan mennä sen oman perheen defenssiperustaisten käytösmallien kautta, on aika ymmärrettävää, että voi tulla jooa halu katkoa välit.
Omat vanhempani eivät ole aikuisia ihmisiä. Ovat toki liki 80-vuotiaita, mutta henkisesti leikki-ikäisiä. Osaavat teoriatasolla paljon kaikenlaista, ja jopa yrittävät. Mutta ne omien lapsuusperheidensä vakavat mielenterveysongelmat näkyy alta vieläkin, vanhana. On todella raskasta. Ja he heittäytyvät minun lapsilleni. Hakevat minusta turvaa, jatkuvasti, mutta ovat kuitenkin samalla itsenäisiä ja päättävät itse asioistaan.
Tästä seuraa outo sotku. He tekevät koko ajan idioottimaisia valintoja, touhuavat kaikenlaista, tekevät isojakin taloudellisia toimia (tai jättävät tekemättä) ilman asianmukaista harkintaa. Sitten ongelmien tullessa kääntyvät minun puoleeni. Ja jos minulla on vaikeaa, tarjoavat köpöjä ratkaisuja ihan kuin olisivat suuria enkeleitä.
Joo, yksittäiset asiat ei ole isoja. Mutta ne toistuu viikottain, aina uusia ihmeellisiä ongelmia. He tarvitsisivat vuosien terapiaa, mutta eihän tässä maassa saa terapiaa nuoretkaan. Kyllä he elämänsä loppuun tuolla tyylillä saavat tolskattua, mutta minun ei liene mikään pakko menettää työllä ja vaivalla ja omilla ansaitsemillani rahoilla aikuisiällä rakentamaan mielenterveyttä sotkeutumalla jatkuvasti heidän verkkoihinsa.
Olen vain todennut, että yrittäkää olla tekemättä isoja taloudellisia tappioita, ja ottanut etäisyyttä. Eivät todellakaan siis vielä tarvitse mitään hoitoapua, että sikäli en näe mitään moraalista ongelmaa.
Vierailija kirjoitti:
Näiden tavallisten vanhempien kanssa syntyvissä ristiriidoissa voi olla kyse ihan siitä, että vanhempi määrittää ihmissuhteen aikuiseen lapseensa ikuisesti tuon lapsi-vanhempi -dynamiikan mukaisesti. Aikuinen ihminen ei kaipaa eikä tarvitse äitiä tai isää samalla tavalla kuin lapsi, vaan ihmissuhde täytyy uudelleen määritellä kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi.
Itseäni koulutettuna keski-ikäisenä perheenäitinä raivostuttaa suunnattomasti se, että äitini ei kykene kohtaamaan minua muutakuin oman äitiroolinsa kautta. En jaksa sillä tavalla tulla ihmisenä sivuutetuksi. En saa olla kokonainen persoona, enkä täysivaltainen aikuinen, vaan olen lapsi, jonka asioihin saa ottaa vapaasti kantaa, kasvattaa ja neuvoa.
Äitini on aivan järkyttynyt huonoista väleistämme, hänhän on niin hyvä äiti. Kaipaisin ihan vain ihmistä.
Tämä kuulostaa tutulta muuten paitsi minulla ei ole omia lapsia.
Äitini näkee itsensä ensisijaisesti äitinä ja minut lapsenaan. Hän kohtelee minua kuin olisin osa häntä eikä halua tai kykene näkemään, että olen aikuinen, jolla on oma elämä, ajatukset, sosiaaliset suhteet ja mielenkiinnon kohteet ja että voin halutessani tehdä pieniä ja suuria päätöksiä ja valintoja keskustelematta niistä hänen kanssaan. Hän haluaisi tietää kaiken elämästäni ja pahoittaa mielensä, kun en jokaista yksityiskohtaa elämästäni jaa hänen kanssaan (hän kertoo minulle kaiken naapureiden touhuista ystäviensä sairauksiin kuvitellen, että se on sallittua ja että haluaisin tietää). Edes kehoni ei kuulu minulle vaan hän pitää oikeutenaan halata minua vasten tahtoani, kommentoida painonpudotustani kauhistelevaan sävyyn ja niin edelleen. Hän puhuu lässyttävällä äänensävyllä ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja, joita kukaan muu ei perheessämme käytä. Hän haluaisi nähdä monta kertaa viikossa, soitella ja viettää vapaa-aikaa kanssani. Kaikki tämä hänen lähtökohdistaan ja hänen tarpeistaan käsin: hän haluaa nähdä minut, hän haluaa kuulla minusta, hän haluaa minun vievän hänet paikkaan X tai hän haluaa minun kanssani kohteeseen Y. Minun pitäisi osallistua jokaisen pienen ja ison päätöksen tekemisen ja harkintaan. Sillä ei ole väliä, mitä minä haluan yhteydenpidoltamme tai laajemmin suhteeltamme, ainoastaan hänen tarpeillaan, toiveillaan ja tunteillaan on.
Kun yritän ottaa näitä asioita puheeksi, hän joko sivuuttaa minut täysin, yrittää ohjata keskustelua sivuraiteille, kääntää vakavia asioita huumoriksi, alkaa itkeä tai uhriutuu. "En tiedä miten pitäisi olla", "mikään ei tunnu kelpaavan", "en osaa puhua muulla tavalla", "mutta kun minä olen äitisi ja rakastan sinua niin", "älä välitä, minä vaan olen tällainen", "enkö saa kertoa, että rakastan sinua", "mutta kun olet niin tärkeä minulle", "kylläpä sinä osaat muotoilla asiasi niin osuvasti, olet jo lapsesta asti ollut niin hyvä asettelemaan sanasi", "olisiko sitten parempi, että en ikinä soittaisi/välittäisi ollenkaan/ikinä haluaisi tulla käymään." Näitä esimerkkejä riittäisi. Peruskaava on kuitenkin se, että hänen minuutensa rakentuu äitiyden varaan ja hänen hyvinvointinsa riippuu siitä, saako hän toteuttaa sitä yhä vaan haluamallaan tavalla. Minä olen vastuussa hänen tunteistaan, ei hän itse.
Nyt kun olen opetellut vetämään rajoja, uhriasenne ja painostus on vain voimistunut. Tuntuu turhauttavalta ja epäreilulta myös olla aina se osapuoli, jonka täytyy vetäytyä ja paeta, kun toinen puskee elämääni. Huvittavaa on, että nyt äiti on huolissaan mielenterveydestäni ja jaksamisestani, kun olen alkanut rajoja vetää ja pitää niistä kiinni sekä siinä, kuinka paljon olen yhteydessä ja mistä hänen kanssaan suostun keskustelemaan. Silloin hän ei ollut huolissaan, kun kävin terapiassa monta vuotta purkamassa tuntojani lapsuudesta, perhedynamiikasta ja suhteesta vanhempiini ja voin todella huonosti, koska tulin vedetyksi mukaan vanhempieni parisuhdeongelmiin tavalla, joka ei tyttärelle kuulu ja minulle sälytettiin vastuita, jotka heidän olisi pitänyt kantaa.
Olen alkanut luopua toivosta, että meillä ikinä olisi kahden aikuisen välistä suhdetta, jossa kumpikin voisi olla omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan ja sitä kunnioitettaisiin. Jos se ei ole mahdollista, toiseksi paras vaihtoehto on yhteydenpidon vähentäminen reilusti.
Ihan varmasti syytä on välien katkaisemiseen. Terveen perheen jäsen ei toimi noin.
Olen itsekin joutunut voimakkaasti rajaamaan äitiäni. Muuten luhistuisin.
Turvallinen lapsuus kyllä näkyy aikuisiän ihmissuhteissa. Turvallisten ja ihanien ihmisten kanssa haluaa olla tekemisissä.
En ole ilmiantanut mitään kommenttia.