Ärsyttää avuttomat ihmiset

Kyllä

Vanha ketju mutta ajankohtainen. Olen samaa mieltä! 

Mutta mua just nyt ärdyttää iäkkään jo vähän höppänäksi tulleen äitini yhtä horisko mies joka on toki elämänsä tehnyt maatilalla ruumiillista työtä, rakentanut talon, pihapiirit, hoitanut metsiä, peltoja ym ym mut on ihan kädetön missään sisätöissä kotona. Kahvia osaa keittää ja jotkut mukit ottaa tiskikaapista, maidon jääkaapista mutta jos pitäs vaikka vieraille jotain keksiä tarjota niin siihen se tyssää tai sitten löytää kaapista keksipaketin mutta ei vi..tu tuohon ikään tiedä miten se esille laitetaan, hän laittaa vaan paketin pöytään. Ei osaa ees puhtaita vaatteita tai kylpypyyhettä etsiä kaapista, odottaa kaikessa valmista, äiti passaa häntä ihan 6-0. Istuu valmiiseen ruokapöytään edes kysymättä kattaisiko lautaset tms pöytään. Mitään ruokaa ei osaa tehdä... ehkä puuron keittää jos ei polta sitä pohjaan. Ei osaa laittaa astioita koneeseen, ei laittaa konetta päälle, on kuullemma joskus imuroinut kun mutsilla oli käsi kipeä. Ikinä ei ole vaihtanut petivaatteita eikä pesdyt kylpyhuonetta.  Miten hitolla tollanen ihminen pärjää jos mutsista aika jättää, en käsitä miten kädetön voi ihminen olla kotiaskareissa. 

Niin, ihmiset valittaa että ruoka on kallista kun ostavat kaiken valmiina, jopa salaatit valmiiksi pilkottuina, perunamuussi valmiina, mielummin kalliita kirsikkatomaatteja kuin tavallisia tomaatteja. Kaikki pitää olla valmista kun ei osata eikä viitsitä enää tehdä itse ruokaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ärsytä avuttomat läheskään yhtä paljon, kuin kaikentietävät besservisserit, joilla on heti ratkaisu kaikkeen, jos vähänkin olet tehnyt jotenkin omasta mielestään väärin elämässäsi. Yhtään ei saisi purkaa tuntojaan, kun nämä keksivät heti ratkaisun, tajuamatta miten mustavalkoisia ovat. Heille ei kannata puhua mitään, sillä eivät osaa kuunnella.

Niin riippuu vähän minkälaisista asioista olet avautunut. Jos ihan tavalliset, normaaliin elämään kuuluvat asiat ovat jatkuvasti liian raskaita, niin ehkä syytä mennä itseen ja miettiä mistä tämä johtuu?

Useimmiten johtuu kai jostain sairaudesta: adhd, autismi, masennus, ptsd, uupumus tms. Tervettä ihmistä ei ylikuormita tavallinen arki. Monesti nuo sairaudet vaan ovat diagnosoimatta, joten sairas ei itsekään tiedosta olevansa sairas.

Olen varmaan sairas kun työpaikoilla ajaudun aina jollekin sivuraiteelle. Esimiehet ensin pitävät musta, sitten eivät pidäkään, tulen sivuutetuksi porukasta ja kohta loppuvat työtkin. 

Osaan huolehtia kyllä itse asioista sekä töissä että kotona, mutta raivostuttaa nyky-yhteiskunnassa ettei asioita sanota suoraan vaan iso osa ihmisistä katsoo naama norsunpärsseellä kun en osaa lukea heidän ajatuksiaan ja toimia niiden mukaan. 

Minulla ei ole mitään ongelmia pärjätä töissä muuten, mutta en vain osaa pelata sitä sosiaalista peliä jossa joku on aina hierarkiassa ylempänä kuin toinen ja samalla kun pitäisi yhtä nuoleskella/kunnioittaa pitäisi olla todella kova itseluottamus. 

En ymmärrä tästä touhusta yhtään mitään ja kohta varmaan syrjäydyn lopullisesti. Työkaverit kyllä pitävät minusta huomattavasti, mutta esihenkilöt eivät. Sori tämä sekava selitys, mutta sainpahan purettua. 

Vierailija kirjoitti:

Kuka vanhempien tekee noin pahan karhunpalveluksen 40- vuotiaalle lapselleen? Ja miten sitä lasta ei hävetä? Ite oon paljon nuorempi ja ei tulis mieleenkään pyytää rahaa, aino apu on ollut se että on ottanu mielellään hoitoon 2 lemmikkiä hetkeksi muuton ajaksi

Vanha ketju mutta tuli silmille. Minulla oli uusavuton kaveri joka oli vain muutaman vuoden minua nuorempi (otti siitä tekosyyn olla lapsi porukassa, vaikka oli toisiksi vanhin) mutta hänen vanhempansa tekivät hänen eteensä kaiken mahdollisen. Sen mahdollisti myös hänen vanhempiensa varakkuus. Kyllä me kaveripiirissä ymmärrettiin, miksi hän koki meistä varakkaimpana olevansa taloudellisesti se kaltoin kohdelluin. Hänen trauma muistonsa oli kun hänen piti muuttaa kotoaan pois 23v. Ja äitinsä löysi hänelle yksiön. Isästä tuli paha saita hahmo, joka ei auttanut yhtään taloudellisesti. Äiti hyysäsi vielä pitkälle yli 30v. Sen vanhemmille kun tuli ero, niin hänestä tuli ero vanhempien uhri lapsi. Ymmärrys alkoi loppua, mutta kyllä sen perspektiivin, tai sellaiset lähtökohdat tajuaa, vaikka itse jouduin yhdessä vaiheessa pohtimaan miten elää loppukuun, kun toinen itkee vieressä että hän ei saanutkaan sitä 55' tvtä, vaan saikin sen 45' käytetyn, kuinka isä on saita ja ilkee, eikä äitikään isää ymmärrä enää, että miksen saanu. Ja siis tuo hyysäys ja sellainen ulos heittäminen kyllä traumatisoi ja yhtä äkkiä joutuukin ottamaan itse itsestään koppia. Kun ei ikinä ollut tarvetta mennä edes siihen lähi kauppaan ostamaan maitoa. Se oli kyllä hauska ja aika koominen tarina, kun hän kertoi ensimmäisestä kauppa reissustaan 23v. 😅😂 Me kaikki naurettiin ihan kippurassa kun hän sitä kertoi 😂 ihan hauskoja muistoja kyllä, mutta ei se musta huumori silloin kyllä vienyt häntä mihinkään suuntaan, vaikka siltä se aluksi näytti. Se haki meistä vaan sitä uutta "isiä/äitiä". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ärsytä avuttomat läheskään yhtä paljon, kuin kaikentietävät besservisserit, joilla on heti ratkaisu kaikkeen, jos vähänkin olet tehnyt jotenkin omasta mielestään väärin elämässäsi. Yhtään ei saisi purkaa tuntojaan, kun nämä keksivät heti ratkaisun, tajuamatta miten mustavalkoisia ovat. Heille ei kannata puhua mitään, sillä eivät osaa kuunnella.

Niin riippuu vähän minkälaisista asioista olet avautunut. Jos ihan tavalliset, normaaliin elämään kuuluvat asiat ovat jatkuvasti liian raskaita, niin ehkä syytä mennä itseen ja miettiä mistä tämä johtuu?

Useimmiten johtuu kai jostain sairaudesta: adhd, autismi, masennus, ptsd, uupumus tms. Tervettä ihmistä ei ylikuormita tavallinen arki. Monesti nuo sairaudet vaan ovat diagnosoimatta, joten sairas ei itsekään tiedosta olevansa sairas.

Olen varmaan sairas kun työpaikoilla ajaudun aina jollekin sivuraiteelle. Esimiehet ensin pitävät musta, sitten eivät pidäkään, tulen sivuutetuksi porukasta ja kohta loppuvat työtkin. 

 

Osaan huolehtia kyllä itse asioista sekä töissä että kotona, mutta raivostuttaa nyky-yhteiskunnassa ettei asioita sanota suoraan vaan iso osa ihmisistä katsoo naama norsunpärsseellä kun en osaa lukea heidän ajatuksiaan ja toimia niiden mukaan. 

 

Minulla ei ole mitään ongelmia pärjätä töissä muuten, mutta en vain osaa pelata sitä sosiaalista peliä jossa joku on aina hierarkiassa ylempänä kuin toinen ja samalla kun pitäisi yhtä nuoleskella/kunnioittaa pitäisi olla todella kova itseluottamus. 

 

En ymmärrä tästä touhusta yhtään mitään ja kohta varmaan syrjäydyn lopullisesti. Työkaverit kyllä pitävät minusta huomattavasti, mutta esihenkilöt eivät. Sori tämä sekava selitys, mutta sainpahan purettua. 

Ei ollut mitään sekavaa. Minulla on toistepäin. Aluksi olen se kaikista vähiten pidetyin persoona ja sitten vähän ajan päästä olen se pidetyin persoona. Mutta minäpäs en kumartelekkaan suuntaan, tai toiseen. Olen välillä esihenkilöiden puolella, välillä olen työntekijöiden puolella. Se vain riippuu asioista, milloin kenenkin ehdotus/toimintatapa kuulostaa hyvältä. Saatan olla välillä molempiin suuntiin samasta aiheesta pilkunviilaaja, jos huomaan että tämähän toimii paremmin näin, jos pilkkua vähän siirretään vasemmalta oikealle. Tämä ärsyttää kaikkia osapuolia, mutta olen huomannut että kaikki ehdotuskeni tähän mennessä on otettu käyttöön ja muutamia niistä on ihan kehitelty uusia toimintatapoja. 

Totta, miten on uusiavutonta. Lisäksi: Wolt-velalliset, miksei osata itse tehdä ruokaa enää? Lisäksi jos lapset tehdään, miksi valitetaan ja niirä ei osata kasvattaa sitten?

Tuollaisiksi useimmat on kasvatettu.

Tarkemmin sanottuna, se kasvatus on jätetty tekemättä. Laiskoja (tai välinpitämättömiä) kun olivat

Vierailija kirjoitti:

Siinähän se tuli jo ensinmäisissä sanoissa. Avatessani ketjua ajattelin ärsytyksesi johtuvan siitä, että itsesi on pitänyt aina pärjätä.

Onko heidän avuttomuutensa jotenkin sinulta pois? Ottaa päähän, jos he saavatkin apua? Ärsyttää, etteivät he skarppaa kuten sinä ja pärjää?

Olisko sun viisainta mennä terapiaan käsittelemään tuon vaillejäämisesi aiheuttamat tunteet, jos ne on noin voimakkaina pinnalla?

Itsekin olen pienestä lapsesta yksinjätetty ylireipas pärjääjäsinnittelijä, mutta autan ja tuen kyllä tarvitsevia (nykyään rajaan tätä terveemmin) ärsyyntymättä ja olen opetellut myös hakemaan tukea muilta.

Avuttomuus ja pärjäämättömyys ei ärsytä, vaan lähinnä ihmetyttää, koska siitä on tullut uusi normaali. Ei osata ajatella, suunnitella, ennakoida tai arvioida erilaisia skenaarioita tai seuraamuksia mielikuvatasolla. Tämä koetaan kuormittavaksi tai aivan liian vaikeaksi. 

Ja kun on oikein, oikein vaikeaa jäädytään ja jätetään asiat tekemättä. Se on sikäli muilta pois, että jos tälkainen peukalo keskellä kämmentä on esim. asiakastyössä tai peräti vastaa josrakin muihin ihmisiin liittyvistä päätöksistä on hänen toimintansa pahimmassa tapauksessa sille henkilölle ja hänen elämälleen hyvinkin tuhoisaa. 

Avuttonuus kädettömyys ja vastuunotto ovat tidella huono yhdistelmä. Noin yleisesti ottaen avuttomuus on usein opittua, mutta myös valinta, silloin kun ei huvita tai haluta ottaa vastuuta itsestä eikä oikein mistään muustakaan. Homnan voi ulkoistaa, kyllä sen joku hoitaa, ainakin toivottavasti, ja jos ei hoida, niin voi voi.

Vanha ketju. Kuitenkin moni kärsii samasta epäoikeudenmukaisuudesta. Sitä voi olla vaikeaa sietää. Toisaalta et voi muihin vaikuttaa juurikaan. Voit vaikuttaa vain omaan suhtautumiseesi ja elämääsi.

Sain kenkää aikanaan kotoa jo 16-vuotiaana. Hyvin rikkonainen perhe, jossa meistä lapsista ei juuri huolehdittu tai tuettu. Mukana kotoa lähtiessäni mulla oli vaatteet, vähän astioita ja tietokone. Pyörin vuosia muiden nurkissa ja lopulta itsenäistyin, sen jälkeen en ole saanut euroakaan apua kotoa. Aivan kaikesta on saanut taistella ja lopulta kaiken joutunut opettelemaan itse. Ristiriitaisesti olin kuitenkin pitkään täysin kädetön ja avuton. En toivo kenellekään samaa, perse edellä puuhun meneminen on ollut hyvin raskas tie ja varsinkin neuvottomuus sekä epätoivo söi itsetuntoa. Pahimpia olivat kuitenkin surkeat käyttäytymisen mallit, joihin sain jämäkkää oppia nykyiseltä puolisolta suhteen alkuvuosina. 

Kateudesta kärsin pitkään. Pahalta tuntui kun muut saivat lahjaksi autoja ja jopa asuntoja. Jotkut saivat vanhemmiltaan ennakkoperintönä menestyvän yrityksen tai satojen tuhansien eurojen perintöjä. 
Vasta joskus 40+ -vuotiaana hyväksyin sen etten tule koskaan näitä Hannu Hanhia saavuttamaan vaikka kuinka yritän mutta taitoja olen oppinut enemmän kuin useimmat heistä. Olen lopulta saavuttanut aika hyvän elämän ja kateus vain söisi minua sisältä. Muiden kädettömyyteen pystyy lopulta suhtautumaan empaattisemmin kun tuntee itsensä vihdoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse työskentelen asuntojen vuokraus yrityksen asiakaspalvelussa ja siellä näkyy hyvinse, miten avuttomia ihmiset on. Soitetaan kun lamppu palaa että mitä nyt tehdään ja vaikka on kirjalliset ohjeet kuinka tehdään sähkösopimus, ei onnistu. Ymmärrän sen jos on muuttanut ensimmäiseen omaan kotiin että opettelu on vielä menossa itsenäiseen elämään, mutta yleensä ne jotka kysyvät päivän selviä asioita ovat nimen omaan +35 vuotiaita.

Varsinkin nykyään kun netistä löytyy ohjeet ihan kaikkeen, luulisi että osaavat omaaloitteisesti yrittää löytää ratkaisua.

Olen huomannut, että nämä nuoret aikuiset löytää aivan kaiken muun netistä paitsi ei paikallista terveyskeskusta, hammashoitolaa, ainuttakaan vakuutusyhtiötä, sähköyhtiöitä, Kelaa, työvoimatoimistoa, poliisia ja lista jatkuu. Ei minkäänlaisia elämäntaitoja sen suhteen miten etsiä informaatiota omasta yhteiskunnastaan missä elää. He ei edes kyseenalaista asioita, että kuuluukö näiden nyt mennä näin. Sitä vain annetaan elämän ajaa päin seinää ja seisotaan tumput suorassa eikä koeteta edes ottaa selvää, että olisikohan tähän nyt oikeasti jokin ratkaisukin tarjolla.

Jossain maailman vanhimmassa luolakirjoituksessa lukee: nykyajan nuorista ei ole mihinkään, kyllä meidän nuoruudessa osattiin!

Tuollainen avuttomuus on keskenkasvuisuutta ja sitä kautta itsekkyyttä. Lisääntymiseen ei paljon tarvita, joten kun nämä vielä lisääntyy, niiden kakaroistakin tulee kamalia. Ja tätä porukkaa on ympärillä pilvin pimein.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ärsytä avuttomat läheskään yhtä paljon, kuin kaikentietävät besservisserit, joilla on heti ratkaisu kaikkeen, jos vähänkin olet tehnyt jotenkin omasta mielestään väärin elämässäsi. Yhtään ei saisi purkaa tuntojaan, kun nämä keksivät heti ratkaisun, tajuamatta miten mustavalkoisia ovat. Heille ei kannata puhua mitään, sillä eivät osaa kuunnella.

Useimmat meistä kaipaa toista kuuntelemaan omia huoliaan, jotta saisi myötätuntoa ja tavallaan vastaanottaisi sen kerrotun asian neuvomatta. Todella moni sortuu neuvomaan pyytämättä.