Miksi en osaa olla parisuhteessa?

Sitoutumiskammo- ja välttelevä kiintymyssuhdemalli.

Mietipä lapsuuttasi, sieltä se syy usein löytyy.

Kysy isältäsi.

Kusipäisyys on pysyvää

Nyt kannattaisi pistää hommalle stoppi ja mennä vaikka terapiaan.

Olin nimittäin juuri se toinen osapuoli tämmöisen säätäjän kanssa ja menin tosi rikki siitä ja koin, että tulin huijatuksi parisuhteeseen, jossa toinen ei todellisuudessa kyennyt lainkaan olemaan. Kyseinen henkilö kaiken aiheuttamansa tempoilun, surun, turhan odottelun ja pettymyksen takia aiheuttaa enää lähinnä kiukkua ja inhoa. Hän oli nimenomaan se, joka halusi tämän parisuhteen, sitten kohteli kuin roskaa, jolla ei mitään väliä eikä arvoa.

Kerropa tuo jatkossa ihan rehellisesti jokaiselle potentiaaliselle kumppanille, niin osaavat varoa!

Vierailija kirjoitti:

Nyt kannattaisi pistää hommalle stoppi ja mennä vaikka terapiaan.

Olin nimittäin juuri se toinen osapuoli tämmöisen säätäjän kanssa ja menin tosi rikki siitä ja koin, että tulin huijatuksi parisuhteeseen, jossa toinen ei todellisuudessa kyennyt lainkaan olemaan. Kyseinen henkilö kaiken aiheuttamansa tempoilun, surun, turhan odottelun ja pettymyksen takia aiheuttaa enää lähinnä kiukkua ja inhoa. Hän oli nimenomaan se, joka halusi tämän parisuhteen, sitten kohteli kuin roskaa, jolla ei mitään väliä eikä arvoa.

Samaa suosittelen. On hyvä, että ap on tunnistanut oman osuutensa asiaan ja ei syytä parisuhteen toista osapuolta asiasta. Siitä sitten terapia tai joku vastaava iso ajatteluprosessi, jonka kautta muutos voi ehkä alkaa.

Ap:llä isoja ongelmia. Välttäisin.

Voisit aloittaa lukemalla kiintymyssuhdemakkista ja tunnelukoista. Terapia ei ole noin yksoikoista, mutta jotain ideaa voit saada.

Hm... mä tiedän olevani monella tapaa sitoutumiskammoinen. Haluan sitoutua vasta kun oon enemmän varma kuin epävarma jutun toimivuudesta. Ja aion jatkossakin olla avoin kertoessani epävarmuudestani. Jos se karkottaa kumppaniehdokkaan, niin sitten niin piti käydä. 

N30+

Vierailija kirjoitti:

Hm... mä tiedän olevani monella tapaa sitoutumiskammoinen. Haluan sitoutua vasta kun oon enemmän varma kuin epävarma jutun toimivuudesta. Ja aion jatkossakin olla avoin kertoessani epävarmuudestani. Jos se karkottaa kumppaniehdokkaan, niin sitten niin piti käydä. 

N30+

No eihän tuo ole sitoutumiskammoa tai -kyvyttömyyttä, vaan ihan normaalia maalaisjärkeä ja varovaisuutta. Tuskin kukaan haluaa ehdoin tahdoin lähteä itseään rikkomaan, kun sinkkumarkkinoilla pyörii kaikenlaista vipeltäjää, Ap:n kaltaisia, jotka haluaa suhteen mutta ei pysty siinä olemaan ja sitten kaikki pettäjät, narsistit ja muut hullut.

Minä pelkään sitoutumista, koska niin monet mieķķosen haluavat minua ja minut, ja vaihtoehtoja on lukemattomia.

Mieķķoset

Osa 1:



Tulen mukaan kommentteihin, koska olen eron jälkeen hakenut paljon vertaistukea verkon keskusteluista ja koen, että ne ovat lisänneet tarpeellista itsetuntemusta. Nyt siis tulee jälkianalyysi yhdestä keissistä.



Olin useamman vuoden avoliitossa ihanan ihmisen kanssa.

Jo varhain tuntui siltä, että jossain suhteen osasessa on jotain häikkää. Rakastin puolisoani, mutten ilmeisesti intohimoisesti tai... tarpeeksi. Itselleni tuli yllätyksenä, näinkin voi käydä - siis että olen suhteessa joka on... yhtäaikaa tyydyttävä ja toisaalta ei. Periaatteessa kaikki oli ok, muttei kuitenkaan. Eron jälkeen aloin miettiä, että moni asia alkoi vinoutumaan siitä, että muutimme yhteen asumaan. Minut tavallaan vähän painostettiin tuohon.



Ajattelin, että ei kai tässä mitään, mennään nyt sitten yhteen. Luovuin siis heti alkuun itselleni tärkeästä asiasta, kun ajattelin kai, että muutkin tekevät näin, eli haluavat asua yhdessä. En ollut aiemmin asunut ja olin utelias.



Yhdessä asumisessa kärsin heti siitä, että jouduin luopumaan liian monesta itselle tärkeästä asiasta, rauhallisuudesta, hiljaisuudesta, hyvistä yöunista, omista arjen tottumuksista jne. Koska suhteessa oli paljon hyvää, ohitin nämä ja tein tarpeellisen kompromissin yhteisen hyvän nimissä. Tämä vielä meni... kunnes aloin ymmärtää yhä enemmän, että puoliso tosiaan halusi hyvin perinteistä parisuhdetta, sellaista jossa ollaan yhdessä h*utaan asti. Sinänsä kaunis ajatus ja olin kyllä jokseenkin valmis tähän teorian tasolla, sillä rakkaus on iso voima.

Olin suhteen alussa sanonut, että minulla on lievää (?) sitoutumiskammoa. Tämä oli ok meille molemmille, mutta lopulta ei ollutkaan.



Suhteessa oli hyviä ja iloisia aikoja, mutta molempien käänteiset toiveet, persoonat, kommunikaatiotavat ja minun mielenterveyden heittelyni veivät pakettia lopullisesti huonoon suhtaan.



Suhde päättyi käytännössä siihen ETTEN OSANNUT OLLA PARISUHTEESSA, en tehnyt sen eteen tarpeeksi. Toinen teki enemmän. Olin itsekäs puoliso. Kumppani odotti koko ajan, että pystyn muuttumaan, tai haluan muuttua. Kumpaakaan en pystynyt. Tähän on syynä myös oma henkilökohtainen vakava (!) elämänkriisi, mutta lapsuudesta on kokemus juurikin välttelevästä kiintymysmallista ja en tiedä miten rakkautta osoitetaan tai käsitellään. En osaa edes kertoa tunteistani kunnolla, en vaan PYSTY. Nytkin nousee pala kurkkuun. Jotenkin puoliso kesti tätä kaikkea. Osoitin rakkautta välillä kyllä parhaani mukaan, esimerkiksi kiertoilmaisuilla (olet rakas tai joku konkreettinen teko), mutta tämä ei riittänyt kumppanille, olisi pitänyt sanoa ne isot sanat sellaisinaan ja suoraan. Ja useammin. Välillä ei tuntunut siltä, että rakastan. Tämä kuulunee pitkään suhteeseen, välillä pari on kauempana toisistaan. Koskaan en kuitenkaan ole pettänyt tms, välillä normaalisti ihastunut töissä.

Osa 2: (pahoittelut oudosta kappalejaosta aiemmassa) eli edellinen jatkaa:





Puoliso oli liian imelä joskus ohikiitäviä hetkinä ja säikähdin näitä tilanteita. Säikähdin myös sitä, että lähellä ihmiset menivät naimisiin ja itse en edelleenkään halunnut moista. Mua myös kai vähän salaa ällötti rakkaudenosoitukset esim. julkisilla paikoilla, loppuvaiheessa tilanne kääntyi vähän toisin päin.



Puoliso oli vaan mielestäni LIIAN RAKASTAVA. Kauheeta. En pystynyt vastaanottamaan tämmöistä itselle uutta asiaa. En tiennyt millaista on olla ns. normaalissa parisuhteessa. En tiennyt miten olla muuta kuin eniten hukassa oleva pikkulapsi.



En ollut suhteen aikana oma itseni myöskään siksi, että kumppani oli rakkauden ja kiintymyksen tunteista huolimatta lopulta väärä kumppani pitkään suhteeseen, hän oli kulmikas ja kritisoi minua paljon, iloa ja sitoutumishalua alkoi kadota tätäkin kautta. Kehoni koetti viestiä tätä koko ajan, mutta ohitin tämän. Jouduin myöntymään minulle tärkeistä asioista liikaa, sellaisesta vapaudesta jota tarvitsen ja tämän lisäksi itsetuntoani koeteltiin jonkinasteisella henkisellä väkivallalla. Kummankaan ei ollut tarkoitus satuttaa puolisoaan, mutta hyvätkin ihmiset tekevät ikäviä asioita, eritoten traumojensa perusteella.



Lopputulemana totean, että _voisin_ ehkä olla parisuhteessa joskus, mutta en kiinteässä sellaisessa.

Ehdottomasti lähtökohta on se, että asutaan erikseen ja molemmilla on voimakkaasti omat elämät. En tiedä miten onnistuin "lukitsemaan" itseni juuri päinvastaiseen vuosiksi. Ehkä mukavuudenhaluani tai rakkaudesta siihen toiseen sieluun. Mutta rakkaus ja kaikki muu positiivinen ei riitä, jos ei pysty todella olemaan ihmisiksi (tai oma itsensä) suhteessa.



Olen miellyttäjä ja mukaudun toisen arkeen, unohdan itseni (vaikka minua nimeomaan syytettiin itsekkääksi suhteessa, sekin kyllä totta). Olennaisinta lie, että valitsee kumppanin huolella - hänellä on pakko olla samanlainen käsitys mm. ajankäytöstä, läheisyydestä (myös seksuaalisuus) ja yhdessäolosta. Plus kumpikaan ei saa olla liian dominoiva toista kohtaan. Tasapaino on hyvin tärkeää. Koen, että tuon löytäminen, tavoitteleminen ja sen eteen työn tekeminen ei ole mahdotonta meille täällä avautuvillekaan, kunhan käy esim. juuri yllä näkyvän kaltaisen prosessin läpi. Hienoa, jos sinä pystyt käsittelemään itseäsi ja käyttäytymistäsi analyyttisesti.



Olen itse kiitollinen (ja häpeissäni) että just puoliso joutui omalla kustannuksellaankin opettamaan tämän kaiken minulle. Kaikkiin sattuu kun ei ole itselleen rehellinen.