Lue keskustelun säännöt.
Moni "masennus" selätetään ihan reippaalla liikunnalla ja terveellisellä ruokavaliolla
05.07.2023 |
Ei ihme jos voitte huonosti kun löhöätte sisällä ja lounaaksi nutrilettiä ja mehukeittoa, ehkä yksi meetvursti viipale ruisleivän päälle ja omena jälkiruoaksi. Sitten ihmettelette miksi on koko ajan nälkä, väsymys ja masentaa.
Kommentit (366)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentuneille pitäisi määrä lääkkeeksi koira.
Elämässä olisi joku josta on pakko pitää huolta ja jolta saisi varauksetonta rakkautta takaisin.
Lisäksi olisi pakko käydä ulkona liikkumassa useamman kerran päivässä, halusi tai ei.
Toki lääkeyhtiöille tuo ei toisi rahaa kassaan, joten eihän sellaista voisi vakavasti harkita.
Ei koiria saa altistaa pahoinvoinnille ja laiminlyönneille! Masentunut ei ole kykenevä vastaamaan toisen olennon hyvinvoinnista, eihän hän kykene vastaamaan edes omastaan.
Koirani täyttää seuraavaksi 17.
T. Entinen F33.2 - Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita ja nykyinen TERVE, vaikka tuo diagnoosi pysyvänä onkin merkitty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hohhoijaa.
Väkinäistä ratkaisukeskeisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä ap:n kanssa samoilla linjoilla. Anteeksi nyt, mutta liian monet masentuneet löytävät syyn masennukseen olosuhteista ja odottavat jonkun pelastavan ja parantavan heidät. Masennuksessa jos jossain taudissa oma panos on ehdottoman tärkeä. On helppo sanoa, ettei jaksa mennä kuin kauppaan ostamaan tupakkaa ja keksiä, kun masentaa niin paljon, mutta vaikeampi myöntää, että tupakan ja keksin kuluttaminen vaan myötävaikuttavat sen masennuksen jatkumista.
Jos masentuneet pakottaisivat itsensä ihan joka päivä edes puolen tunnin kävelylenkille, keskittyisivät lopettamaan tupakoinnin ja muut riippuvuutta aiheuttavat aineet ja alkaisivat syödä paljon kasviksia, olen aika varma, että se auttaisi jo aika monella.
Ei kannata ruokkia masennuksen kehää, vaan ihan tietoisesti onnellisuuden kehää, vaikka ihan pienilläkin teoilla.
Tsemppiä kaikille masentuneille!
Jos sinäkin pitäisit turpasi kiinni niin varmasti jo monikin parantuisi pelkästään siitä.
Olin menossa lenkille mutta tämän luettuani menenkin ottamaan opamoxin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennuksen ICD-10 -koodit:
F32 - Masennustila
F32.0 - Lievä masennustila
F32.00 - Lievä masennustila ilman somaattista oireyhtymää
F32.01 - Lievä masennustila ja somaattinen oireyhtymä
F32.1 - Keskivaikea masennustila
F32.10 - Keskivaikea masennustila ilman somaattista oireyhtymää
F32.11 - Keskivaikea masennustila ja somaattinen oireyhtymä
F32.2 - Vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita
F32.3 - Vaikea-asteinen, psykoottinen masennustila
F32.8 - Muu masennustila
F32.9 - Määrittämätön masennustilaF33 - Toistuva masennus
F33.0 - Toistuvan masennuksen lievä masennusjakso
F33.00 - Toistuvan masennuksen lievä masennusjakso ei somaattista oireyhtymää
F33.01 - Toistuvan masennuksen lievä masennusjakso somaattinen oireyhtymä
F33.1 - Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso
F33.10 - Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso ei somaattista oireyhtymää
F33.11 - Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso somaattinen oireyhtymä
F33.2 - Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita
F33.3 - Toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso
F33.30 - Toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso mielialan mukaisia psykoottisia oireita
F33.31 - Toistuvan masennuksen vaikea, psykoottinen masennusjakso mielialan vastaisia psykoottisia oireita
F33.4 - Toistuvan masennuksen elpymävaihe (remissio)
F33.8 - Muu toistuva masennus
F33.9 - Määrittämätön toistuva masennusNäitä on siis paljon, eikä kaikkiin sovi mitenkään samat hoitomuodot, olipa kyse sitten lääkkeistä, terapiasta tai itsehoidosta.
t. F33.10
Ihan noihin kaikkiin sopii liikunta (esim. kävely, ei tarvitse olla raskasta) ja terveellinen ruokavalio. Poikkeuksena korkeintaan F33.3 eli psykoottiset jaksot.
Sopii tai ei sovi. Jokaisen koodin takana on yksilöllinen sairastuminen, syyt, oirekuva ja muu elämäntilanne.
No annapa nyt esimerkki sairaudesta, jonka aikana ei kannata syödä terveellisesti? Tai sairaudesta, jonka aikana ei kannata liikkua?
Totta kai kannattaa ja sopii jos ei ole esteitä. Liikunta ja terveellinen ruoka ei vain vaikeasti masentuneella poista itse sairautta.
t. terveysintoilija ja liikunnanohjaaja, vaikea masennus ja muita diagnooseja
Omasta kokemuksestani voin kertoa että syöpähoitojen aikana ja jälkeen en voinut kaikkea syödä, piti syödä sitä mitä pystyi(mm. suun limakalvot rikki). Myöskin kesti puoli vuotta ennen kuin pystyi taas liikkumaan vähän normaalimmin. Pahimmillaan ei voinut kuin pihalla käydä.
Kivuliaan leikkauksia vaativan sairauden aikana taas voi mennä vuosia ettei pysty liikuntaa harrastamaan kunnolla.
Ahdistussairas voi lopettaa kävelylenkit jos pelottaa esim. pyöräilijät ja skutit ja autotkin yrittävät ajaa päälle tahallaan.
Joskus voi olla niin kipeä että ei pysty laittamaan terveellistä ruokaa.
Terveelle ihmiselle normiasiat ovat itsestään selvyyksiä mutta voi olla tilanteita jolloin ne eivät vain onnistu.
Ei tietenkään terveellinen ruoka ja liikunta ole ainoa avain masennuksen hoitoon. Kuitenkin joskus on todella raskasta seurata läheisiä, jotka suorastaan kieltäytyvät hoitamasta itseään ihan yksinkertaisilla asioilla, kuten noilla em. asioilla. Ei silloin kukaan voi tuolla tunkemaan raastetta kurkkuun tai repimään metsään kävelylle.
Toki masentuneenkin on parempi syödä vaikka keksiä kuin ei mitään, mutta masentuneenkin olisi hyvä käsittää, että toipuminen voi alkaa vasta sitten, kun siihen itse on valmis ja itse on valmis ponnistelemaan. Jotkut meistä eivät viitsi ponnistella ollenkaan, enkä kyllä ihmettelekään sitä, kun katson maailmaa meidän ympärillämme. Ei se vastaa meidän todellisiin tarpeisiimme.
Olen itse todella vahvasti sitä mieltä, että masennuksesta toipuminen vaatii potilaan itsensä päättäväisyyttä ja yritteliäisyyttä. Se ei ole sairautta, josta joku toinen voi meidät parantaa, vaikka tietysti saatamme tarvita apua paranemisprosessissa.
Monet meistä ovat vaan niin tottuneita siihen, että elämää on vain oman navan ympärillä ja ruoka lentää suuhun kun nokkansa avaa.
Viekää masentuneenne poimimaan marjoja. Syökää sitten iltaisin kovan päivän jälkeen litrakaupalla mustikoita. Viekää masentuneenne hiihtämään, pysähtykää kesken matkaa tulipaikalle paistamaan makkaraa. Viekää masentuneenne soutaen saareen, katsokaa myrskyä ja tuulta vasten lentäviä lintuja.
Laittakaa masentuneet lukemaan. Me tarvitsemme muistutuksen siitä, ettemme ole yksin, vaikka olemmekin niin kovin yksinäisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luultavasti läheisesi ovat kanssasi jo täysin loppuunpalaneita.
Mitäpä, jos vaihtaisitkin suuntaa? Älä etsi enää koko ajan omaa mielihyvää, vaan tuota sitä muille. Pidä siitä päiväkirjaa ja katso joka viikko kooste, miten monta hyvää tekoa olet saanut aikaiseksi.
Alkuun tähtäimenä seitsemän, yksi joka päivälle. Toiselle viikolle jo ehkä tuplana?
Kun liikut, kerää roskia. Jututa yksinäistä vanhusta puistonpenkillä, turvaa lapsen suojatienylitys vaivihkaa tähtäämällä itsesi samaan aikaan tien yli, lähetä jollekin postikortti, kysy viestillä kuulumisia, avaa ovi jollekin tai ihan mitä vaan. Vain taivas rajana!
Ja jos ruoka ällöttää, mene ulos. Vaikka telttailemaan. Ulkona on helpompi syödä, koska tuoksut, luonto ja elimistö niiden mukana, hoitaa tehtävänsä.
Lässyn lässyn
Elä nyt lannista toista kun vieläkin yrittää sitä nobelia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä kävelen samoissa vaatteissa joissa nukun ja jotka ovat olleet päälläni ehkä kaksi viikkoa alakertaan jossa on kauppa,ostan röökiä ja keksejä ja palaan asuntooni verhojen taakse. Vietän loppupäivän toipuen kauppareissusta, en fyysisesti vaan henkisesti. Apteekissa käyn tukihenkilön kanssa hänen kyydillään, bussissa takuulla panikoisin ja aiheuttaisin vahinkoa.
Kelan kanssa olen taistellut vuosia siitä olenko työkykyinen vai en. Pistäisivät minut vaikka päiväkotiin, mitäs siitä että ahdistuneena reagoin kuin nurkkaan ajettu eläin ja hyökkään.
Kirjoituksestasi ei käy ainakaan ilmi, että yrittäisit mitenkään päästä tuosta masennuksentilastasi eroon. Miten yrität hoitaa mieltäsi? Ruokitko sitä millään iloisilla, hyvillä asioilla, esim kannustavilla ja positiivisilla kirjoilla, kuunnelmilla, YouTube videoilla.
Et kai ole luovuttanut. Ethän voi haluta olla noin häiriintyneessä mielentilassa. Jokainen kyllä voi parantua, jos halua löytyy.
Eri kuin tuo eka, mutta tästä kyllä huomaa ettei mieleltään sairasta ymmärretä yhtään.
Itselläni on ollut määrittämätöntä mt-oireilua ihan pienestä lapsesta asti. Minulta löytyy virallisesti vain ahdistusdiagnoosi, en muista tarkkaa koodia ja olen löyhästi hoidon piirissä. En koe että hoito on auttanut ollenkaan, enkä sovi oikein mihinkään diagnoosiin. Minulla on ollut harhoja, its*tu*oisuutta, masennusta, ahdistusta, mielialanvaiheluita, vainoharhaisuutta. Päältäpäin tätä ei huomaa koska käyn töissä ja opiskelen. Rakastan urheilua ja terveellistä ruokaa, kaikki rasvahiilariherkut maistuvat minusta pahalle enkä saa niistä mitään irti. Muutenkin useat asiat joista ihmiset normaalisti pitävät ovat sellaisia, joita en vaan tajua. Kaikki TV-sarjat, musiikki, elokuvat, pelit ja muu viihde ovat minulle puuduttavan tylsiä.
Laitoshoitoon asti en ole ikinä päässyt, mutta pahimpina kausina en todellakaan lähde tuonne ihmisten ilmoille. Iloiset asiat saavat minussa silloin aikaan vain ihan silmitöntä raivoa ja kaikki mihin voisin satuttaa itseäni tuntuu liian houkuttelevalta. Moottoritie, junaraiteet, joki, terävä keppi, metalliaita.
Koen vahvasti että koska tätä oireilua on ollut oikeasti ihan sieltä lapsuudesta asti niin todennäköisesti päässäni on vain jotain vikaa. Minusta on paljon helpompaa hyväksyä se kuin velloa jossain parantumisfantasiassa jota ei tule tapahtumaan.
Oma masennus katosi lähes heti kun lopetin e-pillerien syönnin. Myös oudot päänsäryt ja jatkuva vitutus loppui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kakkapuhetta. Toiset ihmiset aiheuttaa useinkin masennusta ja jos yksin on niin sitten taas se aiheuttaa masennusta ja kierre jatkuu. Totta että ulkona puistossa ja metsässä kulkeminen lievittää hetken masennusta. Kaikilla ei ole varaa hemmotella itseään hyvällä ruualla ja elkää nyt kertoko että porkkanatkin on hyviä.
Onko hyvä ruoka aina mielestäsi kallista?
Minusta ei. Hyvä ruoka on usein terveellistä, itse tehtynä se vielä on parempaa, kun onnistumisen ilo on siinä mukana.
Itselle hyvä ruoka voi olla hyvin haudutettu puuro, jauhelihakeitto, uunivihannekset ja lihapullat tai ihan oikeasti ne tuoreet porkkatikut ja jugurttidippi.
Linssikeitto on maukkaampaa, halvempaa eikä aiheuta paksusuolen syöpää kuten liha. Jogurttidippiä parempaa on hummus tai tahinikastike. Porkkanan lisäksi kannattaa laittaa kaikkia mahdollisia värejä esille, punakaali, lanttu, nauris, tomaatti, paprika, kurkku. Välipalaksi hedelmiä ja marjoja.
terv. vakavasti masentunut
Voi voi voi aijaijai, ei saa muistuttaa aikuisille ihmisille, että he ovat itse vastuussa itsestään ja että elämässä pitää ponnistella. Voi voi voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oho! Kappas kun ei kukaan psykiatri tai psykologi ennen tätä tajunnut! Lisää metukkaa leivälle, niin masennus unohtuu!
Mutta onhan tässä siis totuuttakin. Itse olin masentunut nuorempana, oli PTSD:n oire. Treenasin ja söin terveellisesti jo ennen masennusta, ja se kyllä auttoi sitten muuten olotilaan, mutta ei se masennusta parantanut. Terapiaan kun pääsin, niin masennus katosi muutamassa kuukaudessa. Siihen vaadittiin terveiden elämäntapojen lisäksi paljon tiedonhakua PTSD:stä ja CPTSD:stä, ja hyvää terapeuttia, jonka kanssa oli turvallista puhua asioista. Masennuksen hellitettyä oli sitten helpompaa käsitellä muita oireita.
Eli terapiaan lisää resursseja ja ihmisille nopeammin apua. Sitten liikunta ja ruokailu on tärkeitä myös siinä sivussa.
Vierailija kirjoitti:
Oho! Kappas kun ei kukaan psykiatri tai psykologi ennen tätä tajunnut! Lisää metukkaa leivälle, niin masennus unohtuu!
Mutta onhan tässä siis totuuttakin. Itse olin masentunut nuorempana, oli PTSD:n oire. Treenasin ja söin terveellisesti jo ennen masennusta, ja se kyllä auttoi sitten muuten olotilaan, mutta ei se masennusta parantanut. Terapiaan kun pääsin, niin masennus katosi muutamassa kuukaudessa. Siihen vaadittiin terveiden elämäntapojen lisäksi paljon tiedonhakua PTSD:stä ja CPTSD:stä, ja hyvää terapeuttia, jonka kanssa oli turvallista puhua asioista. Masennuksen hellitettyä oli sitten helpompaa käsitellä muita oireita.
Eli terapiaan lisää resursseja ja ihmisille nopeammin apua. Sitten liikunta ja ruokailu on tärkeitä myös siinä sivussa.
No kuule kappas, kun se terveellinen ruoka ja liikunta mainitaan ihan virallisissa hoitosuosituksissa. Että on sen varmaan joku muukin kuin ap tajunnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentuneille pitäisi määrä lääkkeeksi koira.
Elämässä olisi joku josta on pakko pitää huolta ja jolta saisi varauksetonta rakkautta takaisin.
Lisäksi olisi pakko käydä ulkona liikkumassa useamman kerran päivässä, halusi tai ei.
Toki lääkeyhtiöille tuo ei toisi rahaa kassaan, joten eihän sellaista voisi vakavasti harkita.
Minulla on ollut masennus vaikka on ollut kissaa ja koiraa. Nyt on ollut muutama vuosi ilman. Elämässä ilman kissaa ei ole mitään mieltä. Sairastan vaikeaa masennusta, ahdistusta ja sun muuta. Nyt en voi ottaa lemmikkiä sillä edellisten kanssa viimeiset 10 vuotta piti käydä eläinlääkärillä melkein kuukausittain ja elin jatkuvassa pelossa sen vuoksi. Kun vain kuljenkin eläinlääkärin ohi, meinaan saada paniikkikohtauksen. En voisi enää käydä sisällä asti. Traumoja on liikaa.
Myöskin fyysinen terveys on niin huono että ei minusta ole hoitamaan eläintä, esim. kynsienleikkuu, p yllynpesu ym. Lisäksi pelkäisin että miten kissan sitten käy jos kuolen parin vuoden sisällä sairauteeni.
Jos saisin pienen kissan syliini, itkisin huutamalla.
Minulla ei ole enää mitään elämässä, muuta kuin taide ja liikunta. Sitten kun terveys ja elämä kokonaan menee, uskon että pääsen henkimaailmaan jossa odottaa kisut ja koira. Siksi k u o lema on ihan hyvä asia.
Jos nyt osaisit olla parkumatta suureen ääneen, niin voisit olla hyödyksi löytöeläintalossa tai hoitaa välillä jonkun muun kissaa. Tai käydä esim. kissakahvilassa.
Ei aina tarvitse olla omaa eläintä, vaan eläinrakkaudessa voi olla hyödyksi myös muille. Kuten elämässä muutenkin.
Tässä se nähdään miten ihmiset luulevat tietävänsä toisen elämästä. Nimenomaan haluan kissan kainaloon. Kun tulen kotiin niin haluaisin että kissan naama odottaa ikkunassa. Se se on elämää. Vähän läpyä tassulla lelulle ja varpaiden ojentelua. Tyhjää ilman.
Olen käynyt lomittamassa kavereilla kissoja mutta se ei ole sama kuin nukkua kissan kanssa joka aina tulee naaman eteen nukkumaan jos vaihdan kylkeä niin se vaihtaa toiselle puolelle.
En ikimaailmassa pystyisi astumaan löytöeläintaloon. Olen niin herkkä. En voisi ottaa adoptioeläintä tai -lasta, olisin niin sydänverelle raavittu kun ajattelisinkin vain miksi adoptioon on jouduttu. Yksi mielenterveysongelmistani on siis äärimmäinen empaattisuus.
Iso HUOKAUS.
Eli pitää olla kissa, ei voi olla kissaa.
= elämä on h lvettiä? Eikä mitään muuta voi olla? Ei mitään muuta??
Ei mitään elävää masentuneen vastuulle. Ei kissaa, ei koiraa, ei hamsteria, ei akvaariokalaa. Terapiaeläimet ovat toki erittäin suositeltavia, mutta niitä ei saa jättää masentuneen vastuulle.
Kakkapuhetta. Olen kärsinyt vakavasta masennuksessa, ollut lähellä itsemurhaa useasti, mutta koirani pelasti minut aikanaan niin monia kertoja. En voinut tehdä sitä, kun koira tuli nuolemaan naamaani. Tästä on jo kauan, mutta tuollainen yleistäminen on typerää.
Epäilemättä sinä hyödyit koirasta, eläimet ovat terapeuttisia. Mutta miten mahtaa ollut koirasi elämänlaadun ja hyvinvoinnin laita. Jokainen eläin ansaitsee omistajan joka kykenee täysin voimin panostamaan eläimensä hyvinvointiin ja tarpeisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä kävelen samoissa vaatteissa joissa nukun ja jotka ovat olleet päälläni ehkä kaksi viikkoa alakertaan jossa on kauppa,ostan röökiä ja keksejä ja palaan asuntooni verhojen taakse. Vietän loppupäivän toipuen kauppareissusta, en fyysisesti vaan henkisesti. Apteekissa käyn tukihenkilön kanssa hänen kyydillään, bussissa takuulla panikoisin ja aiheuttaisin vahinkoa.
Kelan kanssa olen taistellut vuosia siitä olenko työkykyinen vai en. Pistäisivät minut vaikka päiväkotiin, mitäs siitä että ahdistuneena reagoin kuin nurkkaan ajettu eläin ja hyökkään.
Kirjoituksestasi ei käy ainakaan ilmi, että yrittäisit mitenkään päästä tuosta masennuksentilastasi eroon. Miten yrität hoitaa mieltäsi? Ruokitko sitä millään iloisilla, hyvillä asioilla, esim kannustavilla ja positiivisilla kirjoilla, kuunnelmilla, YouTube videoilla.
Et kai ole luovuttanut. Ethän voi haluta olla noin häiriintyneessä mielentilassa. Jokainen kyllä voi parantua, jos halua löytyy.Eri kuin tuo eka, mutta tästä kyllä huomaa ettei mieleltään sairasta ymmärretä yhtään.
Itselläni on ollut määrittämätöntä mt-oireilua ihan pienestä lapsesta asti. Minulta löytyy virallisesti vain ahdistusdiagnoosi, en muista tarkkaa koodia ja olen löyhästi hoidon piirissä. En koe että hoito on auttanut ollenkaan, enkä sovi oikein mihinkään diagnoosiin. Minulla on ollut harhoja, its*tu*oisuutta, masennusta, ahdistusta, mielialanvaiheluita, vainoharhaisuutta. Päältäpäin tätä ei huomaa koska käyn töissä ja opiskelen. Rakastan urheilua ja terveellistä ruokaa, kaikki rasvahiilariherkut maistuvat minusta pahalle enkä saa niistä mitään irti. Muutenkin useat asiat joista ihmiset normaalisti pitävät ovat sellaisia, joita en vaan tajua. Kaikki TV-sarjat, musiikki, elokuvat, pelit ja muu viihde ovat minulle puuduttavan tylsiä.
Laitoshoitoon asti en ole ikinä päässyt, mutta pahimpina kausina en todellakaan lähde tuonne ihmisten ilmoille. Iloiset asiat saavat minussa silloin aikaan vain ihan silmitöntä raivoa ja kaikki mihin voisin satuttaa itseäni tuntuu liian houkuttelevalta. Moottoritie, junaraiteet, joki, terävä keppi, metalliaita.
Koen vahvasti että koska tätä oireilua on ollut oikeasti ihan sieltä lapsuudesta asti niin todennäköisesti päässäni on vain jotain vikaa. Minusta on paljon helpompaa hyväksyä se kuin velloa jossain parantumisfantasiassa jota ei tule tapahtumaan.
Monella älykkäällä, lahjakkaalla ja taiteellisella ihmisellä on pikkusen vippassut päässä ja se on ihan ok.
Näillä mennään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä kävelen samoissa vaatteissa joissa nukun ja jotka ovat olleet päälläni ehkä kaksi viikkoa alakertaan jossa on kauppa,ostan röökiä ja keksejä ja palaan asuntooni verhojen taakse. Vietän loppupäivän toipuen kauppareissusta, en fyysisesti vaan henkisesti. Apteekissa käyn tukihenkilön kanssa hänen kyydillään, bussissa takuulla panikoisin ja aiheuttaisin vahinkoa.
Kelan kanssa olen taistellut vuosia siitä olenko työkykyinen vai en. Pistäisivät minut vaikka päiväkotiin, mitäs siitä että ahdistuneena reagoin kuin nurkkaan ajettu eläin ja hyökkään.
Kirjoituksestasi ei käy ainakaan ilmi, että yrittäisit mitenkään päästä tuosta masennuksentilastasi eroon. Miten yrität hoitaa mieltäsi? Ruokitko sitä millään iloisilla, hyvillä asioilla, esim kannustavilla ja positiivisilla kirjoilla, kuunnelmilla, YouTube videoilla.
Et kai ole luovuttanut. Ethän voi haluta olla noin häiriintyneessä mielentilassa. Jokainen kyllä voi parantua, jos halua löytyy.Eri kuin tuo eka, mutta tästä kyllä huomaa ettei mieleltään sairasta ymmärretä yhtään.
Itselläni on ollut määrittämätöntä mt-oireilua ihan pienestä lapsesta asti. Minulta löytyy virallisesti vain ahdistusdiagnoosi, en muista tarkkaa koodia ja olen löyhästi hoidon piirissä. En koe että hoito on auttanut ollenkaan, enkä sovi oikein mihinkään diagnoosiin. Minulla on ollut harhoja, its*tu*oisuutta, masennusta, ahdistusta, mielialanvaiheluita, vainoharhaisuutta. Päältäpäin tätä ei huomaa koska käyn töissä ja opiskelen. Rakastan urheilua ja terveellistä ruokaa, kaikki rasvahiilariherkut maistuvat minusta pahalle enkä saa niistä mitään irti. Muutenkin useat asiat joista ihmiset normaalisti pitävät ovat sellaisia, joita en vaan tajua. Kaikki TV-sarjat, musiikki, elokuvat, pelit ja muu viihde ovat minulle puuduttavan tylsiä.
Laitoshoitoon asti en ole ikinä päässyt, mutta pahimpina kausina en todellakaan lähde tuonne ihmisten ilmoille. Iloiset asiat saavat minussa silloin aikaan vain ihan silmitöntä raivoa ja kaikki mihin voisin satuttaa itseäni tuntuu liian houkuttelevalta. Moottoritie, junaraiteet, joki, terävä keppi, metalliaita.
Koen vahvasti että koska tätä oireilua on ollut oikeasti ihan sieltä lapsuudesta asti niin todennäköisesti päässäni on vain jotain vikaa. Minusta on paljon helpompaa hyväksyä se kuin velloa jossain parantumisfantasiassa jota ei tule tapahtumaan.
Siis sinä käyt töissä ja opiskelet? Elät ihan normaalia elämää. Kaikki me ollaan jotenkin viallisia ja omituisia, ei se haittaa mitään. Ei sinun tarvitse muuttua, ota ihan rennosti!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masentuneille pitäisi määrä lääkkeeksi koira.
Elämässä olisi joku josta on pakko pitää huolta ja jolta saisi varauksetonta rakkautta takaisin.
Lisäksi olisi pakko käydä ulkona liikkumassa useamman kerran päivässä, halusi tai ei.
Toki lääkeyhtiöille tuo ei toisi rahaa kassaan, joten eihän sellaista voisi vakavasti harkita.
Minulla on ollut masennus vaikka on ollut kissaa ja koiraa. Nyt on ollut muutama vuosi ilman. Elämässä ilman kissaa ei ole mitään mieltä. Sairastan vaikeaa masennusta, ahdistusta ja sun muuta. Nyt en voi ottaa lemmikkiä sillä edellisten kanssa viimeiset 10 vuotta piti käydä eläinlääkärillä melkein kuukausittain ja elin jatkuvassa pelossa sen vuoksi. Kun vain kuljenkin eläinlääkärin ohi, meinaan saada paniikkikohtauksen. En voisi enää käydä sisällä asti. Traumoja on liikaa.
Myöskin fyysinen terveys on niin huono että ei minusta ole hoitamaan eläintä, esim. kynsienleikkuu, p yllynpesu ym. Lisäksi pelkäisin että miten kissan sitten käy jos kuolen parin vuoden sisällä sairauteeni.
Jos saisin pienen kissan syliini, itkisin huutamalla.
Minulla ei ole enää mitään elämässä, muuta kuin taide ja liikunta. Sitten kun terveys ja elämä kokonaan menee, uskon että pääsen henkimaailmaan jossa odottaa kisut ja koira. Siksi k u o lema on ihan hyvä asia.
Jos nyt osaisit olla parkumatta suureen ääneen, niin voisit olla hyödyksi löytöeläintalossa tai hoitaa välillä jonkun muun kissaa. Tai käydä esim. kissakahvilassa.
Ei aina tarvitse olla omaa eläintä, vaan eläinrakkaudessa voi olla hyödyksi myös muille. Kuten elämässä muutenkin.
Tässä se nähdään miten ihmiset luulevat tietävänsä toisen elämästä. Nimenomaan haluan kissan kainaloon. Kun tulen kotiin niin haluaisin että kissan naama odottaa ikkunassa. Se se on elämää. Vähän läpyä tassulla lelulle ja varpaiden ojentelua. Tyhjää ilman.
Olen käynyt lomittamassa kavereilla kissoja mutta se ei ole sama kuin nukkua kissan kanssa joka aina tulee naaman eteen nukkumaan jos vaihdan kylkeä niin se vaihtaa toiselle puolelle.
En ikimaailmassa pystyisi astumaan löytöeläintaloon. Olen niin herkkä. En voisi ottaa adoptioeläintä tai -lasta, olisin niin sydänverelle raavittu kun ajattelisinkin vain miksi adoptioon on jouduttu. Yksi mielenterveysongelmistani on siis äärimmäinen empaattisuus.
Iso HUOKAUS.
Eli pitää olla kissa, ei voi olla kissaa.
= elämä on h lvettiä? Eikä mitään muuta voi olla? Ei mitään muuta??
Ei mitään elävää masentuneen vastuulle. Ei kissaa, ei koiraa, ei hamsteria, ei akvaariokalaa. Terapiaeläimet ovat toki erittäin suositeltavia, mutta niitä ei saa jättää masentuneen vastuulle.
Kakkapuhetta. Olen kärsinyt vakavasta masennuksessa, ollut lähellä itsemurhaa useasti, mutta koirani pelasti minut aikanaan niin monia kertoja. En voinut tehdä sitä, kun koira tuli nuolemaan naamaani. Tästä on jo kauan, mutta tuollainen yleistäminen on typerää.
Epäilemättä sinä hyödyit koirasta, eläimet ovat terapeuttisia. Mutta miten mahtaa ollut koirasi elämänlaadun ja hyvinvoinnin laita. Jokainen eläin ansaitsee omistajan joka kykenee täysin voimin panostamaan eläimensä hyvinvointiin ja tarpeisiin.
No voi tsiisus nyt...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oho! Kappas kun ei kukaan psykiatri tai psykologi ennen tätä tajunnut! Lisää metukkaa leivälle, niin masennus unohtuu!
Mutta onhan tässä siis totuuttakin. Itse olin masentunut nuorempana, oli PTSD:n oire. Treenasin ja söin terveellisesti jo ennen masennusta, ja se kyllä auttoi sitten muuten olotilaan, mutta ei se masennusta parantanut. Terapiaan kun pääsin, niin masennus katosi muutamassa kuukaudessa. Siihen vaadittiin terveiden elämäntapojen lisäksi paljon tiedonhakua PTSD:stä ja CPTSD:stä, ja hyvää terapeuttia, jonka kanssa oli turvallista puhua asioista. Masennuksen hellitettyä oli sitten helpompaa käsitellä muita oireita.
Eli terapiaan lisää resursseja ja ihmisille nopeammin apua. Sitten liikunta ja ruokailu on tärkeitä myös siinä sivussa.
No kuule kappas, kun se terveellinen ruoka ja liikunta mainitaan ihan virallisissa hoitosuosituksissa. Että on sen varmaan joku muukin kuin ap tajunnut.
Jos luet kommenttini, niin sanon, että kyllä sekin on ihan totta. Mutta ajatus siitä, että kaikilla masentuneilla olisi ne asiat retuperällä tai että se itsessään parantaisi masennuksen on väärä johtopäätös. Se on yksi monesta eri asiasta, jotka vaikuttavat mielenterveyteen. On myös huippu-urheilijoita, jotka masentuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oho! Kappas kun ei kukaan psykiatri tai psykologi ennen tätä tajunnut! Lisää metukkaa leivälle, niin masennus unohtuu!
Mutta onhan tässä siis totuuttakin. Itse olin masentunut nuorempana, oli PTSD:n oire. Treenasin ja söin terveellisesti jo ennen masennusta, ja se kyllä auttoi sitten muuten olotilaan, mutta ei se masennusta parantanut. Terapiaan kun pääsin, niin masennus katosi muutamassa kuukaudessa. Siihen vaadittiin terveiden elämäntapojen lisäksi paljon tiedonhakua PTSD:stä ja CPTSD:stä, ja hyvää terapeuttia, jonka kanssa oli turvallista puhua asioista. Masennuksen hellitettyä oli sitten helpompaa käsitellä muita oireita.
Eli terapiaan lisää resursseja ja ihmisille nopeammin apua. Sitten liikunta ja ruokailu on tärkeitä myös siinä sivussa.
No kuule kappas, kun se terveellinen ruoka ja liikunta mainitaan ihan virallisissa hoitosuosituksissa. Että on sen varmaan joku muukin kuin ap tajunnut.
Jos luet kommenttini, niin sanon, että kyllä sekin on ihan totta. Mutta ajatus siitä, että kaikilla masentuneilla olisi ne asiat retuperällä tai että se itsessään parantaisi masennuksen on väärä johtopäätös. Se on yksi monesta eri asiasta, jotka vaikuttavat mielenterveyteen. On myös huippu-urheilijoita, jotka masentuvat.
No jos sinä taas lukisit ketjun otsikon, niin huomaisit ettei siinä puhuta kaikista masentuneista, vaan monista masennuksista.
Moni masennuksen takia työkyvytön nykyään on sitä vähän itseaiheutettuna, olen siitä ap:n kanssa samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä kävelen samoissa vaatteissa joissa nukun ja jotka ovat olleet päälläni ehkä kaksi viikkoa alakertaan jossa on kauppa,ostan röökiä ja keksejä ja palaan asuntooni verhojen taakse. Vietän loppupäivän toipuen kauppareissusta, en fyysisesti vaan henkisesti. Apteekissa käyn tukihenkilön kanssa hänen kyydillään, bussissa takuulla panikoisin ja aiheuttaisin vahinkoa.
Kelan kanssa olen taistellut vuosia siitä olenko työkykyinen vai en. Pistäisivät minut vaikka päiväkotiin, mitäs siitä että ahdistuneena reagoin kuin nurkkaan ajettu eläin ja hyökkään.
Kirjoituksestasi ei käy ainakaan ilmi, että yrittäisit mitenkään päästä tuosta masennuksentilastasi eroon. Miten yrität hoitaa mieltäsi? Ruokitko sitä millään iloisilla, hyvillä asioilla, esim kannustavilla ja positiivisilla kirjoilla, kuunnelmilla, YouTube videoilla.
Et kai ole luovuttanut. Ethän voi haluta olla noin häiriintyneessä mielentilassa. Jokainen kyllä voi parantua, jos halua löytyy.Eri kuin tuo eka, mutta tästä kyllä huomaa ettei mieleltään sairasta ymmärretä yhtään.
Itselläni on ollut määrittämätöntä mt-oireilua ihan pienestä lapsesta asti. Minulta löytyy virallisesti vain ahdistusdiagnoosi, en muista tarkkaa koodia ja olen löyhästi hoidon piirissä. En koe että hoito on auttanut ollenkaan, enkä sovi oikein mihinkään diagnoosiin. Minulla on ollut harhoja, its*tu*oisuutta, masennusta, ahdistusta, mielialanvaiheluita, vainoharhaisuutta. Päältäpäin tätä ei huomaa koska käyn töissä ja opiskelen. Rakastan urheilua ja terveellistä ruokaa, kaikki rasvahiilariherkut maistuvat minusta pahalle enkä saa niistä mitään irti. Muutenkin useat asiat joista ihmiset normaalisti pitävät ovat sellaisia, joita en vaan tajua. Kaikki TV-sarjat, musiikki, elokuvat, pelit ja muu viihde ovat minulle puuduttavan tylsiä.
Laitoshoitoon asti en ole ikinä päässyt, mutta pahimpina kausina en todellakaan lähde tuonne ihmisten ilmoille. Iloiset asiat saavat minussa silloin aikaan vain ihan silmitöntä raivoa ja kaikki mihin voisin satuttaa itseäni tuntuu liian houkuttelevalta. Moottoritie, junaraiteet, joki, terävä keppi, metalliaita.
Koen vahvasti että koska tätä oireilua on ollut oikeasti ihan sieltä lapsuudesta asti niin todennäköisesti päässäni on vain jotain vikaa. Minusta on paljon helpompaa hyväksyä se kuin velloa jossain parantumisfantasiassa jota ei tule tapahtumaan.
Siis sinä käyt töissä ja opiskelet? Elät ihan normaalia elämää. Kaikki me ollaan jotenkin viallisia ja omituisia, ei se haittaa mitään. Ei sinun tarvitse muuttua, ota ihan rennosti!
Monet masentuneet käy töissä ja elää ihan normaalia elämää. Suurin haitta on oikeastaan pätemisen tarpeiset ihmiset jotka yrittävät lytätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä kävelen samoissa vaatteissa joissa nukun ja jotka ovat olleet päälläni ehkä kaksi viikkoa alakertaan jossa on kauppa,ostan röökiä ja keksejä ja palaan asuntooni verhojen taakse. Vietän loppupäivän toipuen kauppareissusta, en fyysisesti vaan henkisesti. Apteekissa käyn tukihenkilön kanssa hänen kyydillään, bussissa takuulla panikoisin ja aiheuttaisin vahinkoa.
Kelan kanssa olen taistellut vuosia siitä olenko työkykyinen vai en. Pistäisivät minut vaikka päiväkotiin, mitäs siitä että ahdistuneena reagoin kuin nurkkaan ajettu eläin ja hyökkään.
Kirjoituksestasi ei käy ainakaan ilmi, että yrittäisit mitenkään päästä tuosta masennuksentilastasi eroon. Miten yrität hoitaa mieltäsi? Ruokitko sitä millään iloisilla, hyvillä asioilla, esim kannustavilla ja positiivisilla kirjoilla, kuunnelmilla, YouTube videoilla.
Et kai ole luovuttanut. Ethän voi haluta olla noin häiriintyneessä mielentilassa. Jokainen kyllä voi parantua, jos halua löytyy.Eri kuin tuo eka, mutta tästä kyllä huomaa ettei mieleltään sairasta ymmärretä yhtään.
Itselläni on ollut määrittämätöntä mt-oireilua ihan pienestä lapsesta asti. Minulta löytyy virallisesti vain ahdistusdiagnoosi, en muista tarkkaa koodia ja olen löyhästi hoidon piirissä. En koe että hoito on auttanut ollenkaan, enkä sovi oikein mihinkään diagnoosiin. Minulla on ollut harhoja, its*tu*oisuutta, masennusta, ahdistusta, mielialanvaiheluita, vainoharhaisuutta. Päältäpäin tätä ei huomaa koska käyn töissä ja opiskelen. Rakastan urheilua ja terveellistä ruokaa, kaikki rasvahiilariherkut maistuvat minusta pahalle enkä saa niistä mitään irti. Muutenkin useat asiat joista ihmiset normaalisti pitävät ovat sellaisia, joita en vaan tajua. Kaikki TV-sarjat, musiikki, elokuvat, pelit ja muu viihde ovat minulle puuduttavan tylsiä.
Laitoshoitoon asti en ole ikinä päässyt, mutta pahimpina kausina en todellakaan lähde tuonne ihmisten ilmoille. Iloiset asiat saavat minussa silloin aikaan vain ihan silmitöntä raivoa ja kaikki mihin voisin satuttaa itseäni tuntuu liian houkuttelevalta. Moottoritie, junaraiteet, joki, terävä keppi, metalliaita.
Koen vahvasti että koska tätä oireilua on ollut oikeasti ihan sieltä lapsuudesta asti niin todennäköisesti päässäni on vain jotain vikaa. Minusta on paljon helpompaa hyväksyä se kuin velloa jossain parantumisfantasiassa jota ei tule tapahtumaan.
Siis sinä käyt töissä ja opiskelet? Elät ihan normaalia elämää. Kaikki me ollaan jotenkin viallisia ja omituisia, ei se haittaa mitään. Ei sinun tarvitse muuttua, ota ihan rennosti!
Monet masentuneet käy töissä ja elää ihan normaalia elämää. Suurin haitta on oikeastaan pätemisen tarpeiset ihmiset jotka yrittävät lytätä.
Olisikohan kyseessä asenneongelma? Kuka täällä on yrittänyt masentuneita lytätä ja millä tavalla?
Onko hyvä ruoka aina mielestäsi kallista?
Minusta ei. Hyvä ruoka on usein terveellistä, itse tehtynä se vielä on parempaa, kun onnistumisen ilo on siinä mukana.
Itselle hyvä ruoka voi olla hyvin haudutettu puuro, jauhelihakeitto, uunivihannekset ja lihapullat tai ihan oikeasti ne tuoreet porkkatikut ja jugurttidippi.