Lue keskustelun säännöt.
Mitä tehdä elämälle, joka ei mennyt kuin Strömsössä?
03.07.2023 |
En viitsi tässä nyt mitään elämäntarinaa kertoa, mutta lähtökohta on, että suureksi osaksi itsestä riippumattomista syistä olen nyt nelikymppinen nainen jolla ei ole oikeastaan mitään. Ei ole perhettä, ei ole uraa, ei ole ikinä rahaa mihinkään. Nuoruuskin jäi täysin kokematta.
Mitä te tekisitte tässä vaiheessa elämänne kanssa? Lähtisittekö toteuttamaan jotain kaikista epärealistisimpia unelmia, tai yrittäisittekö säälittävästi elää sitä menetettyä nuoruutta, vai mitä? Perhettä en enää ehdi perustaa. Mitään normaalia uraa ei enää pysty aloittamaan.
Mihin junaan sitä hyppäisi, kun melkein kaikki junat ovat jo menneet?
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaalin työuraan on ihan hyvin aikaa. Moni vaihtaa uraa nelikymppisenä ja sen jälkeenkin. Itse siis hankkiutuisin ensin opiskelemaan aikuiskoututuksesa tms haluamalleni alalle. Kannattaa aloittaa kououtus riittävän alhaiselta tasolta, eli ei yritä suoraan yliopistoon tai edes ammattikorkeaan, jos pohja ei ole kunnossa, vaan käy sen alan amiksen ensin.
Samalla yrittäisin nauttia elämästäni sillä twvalla kuin minä itse haluan. Ei siis mitään kadotetun nuoruuden hakemista, eikä mitään ekstremeä tai naistenlehdistä omittuja maailmanympärysmatkoja, vaan sellaista tekemistä, joka sopii yhteen sen opiskelun kanssa, sen väleihin ja sen talouteen ja joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi.
Ap tässä. Olisi ehkä pitänyt kertoa vähän selvemmin, mutta en halunnut ketjun koskevan pelkästään itseäni. Siis: minulla on jo yliopistotutkinto, mutta alan uraa en pystynyt sattuneista syistä tekemään nuorempana, ja nyt on liian myöhäistä. Ilman kunnollista CV:tä ei pääse mihinkään.
Nelikymppisenä amiksessa ilman pennin pyörylää (ja käsittääkseni ilman tukiakin) ei kauheasti kannusta elämään.
Ymmärrän totta kai, että ihmiset vaihtavat alaa myöhemminkin elämässään. Ehkä noilla ihmisillä kuitenkin yleensä on "jotain" elämässään, kuten perhe. Jokin syy mennä eteenpäin. Minulla näitä syitä ei oikein ole. Siksi haluaisin päättää, mitä haluan tavoitella elämässäni, kun kerran olisi vielä todennäköisesti vuosia jäljellä.
Perhe on alanvaihtajalle ehdottomasti rasite. Ei ole helppoa muuttaa opiskelujen perässä. Kun on keskituloinen puoliso, ei voi saada esim. toimeentulotukea opintojen ajalle.
Itse olen perheellinen akateeminen työtön. Ainut mahdollisuus opiskella mitään, on työvoimakoulutus. Työvoimakoulutuksena järjestetään ammattikouluissa ihan niitä normaaleihin ammattitutkintoihin tähtääviä koulutuksia. Sinulla nelikymppisenä riittää jo ikä vallan mainiosti olla nolokin. Eli hae vain rohkeasti mihin mieli tekee.
Ymmärrän tietysti tuonkin, ja tiedän että opiskelu on tehty työttömille lähes mahdottomaksi.
Ajattelin ehkä asiaa siltä kantilta, että perheellisellä on jokin "syy elää" eli se perhe. Minä haen sitä syytä elää tilanteessa, jossa minulla ei ole yhtään mitään.
Ei välttämättä ole. Oma kokemukseni on, että se "syy elää" on omien korvien välissä, riippumatta siitä, kuinka paljon on ihmisiä ympärillä. Minulla on ihana, rakastava ja kannustava puoliso, ja monta ihanaa lasta. Ne eivät kuitenkaan ole "syy elää" silloin, kun masennus on syvimmillään. Silloin voi tuntua jopa siltä, että se perhe on "syy lähteä".
Mutta minä olen täällä edelleen. Kuin ihmeen kaupalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niitä unelmia kohti kannattaa kyllä pyrkiä. Jos on useampi unelma, ota se, joka tuntuu nyt parhaalta.
Unelmat pysyvät epärealistisina unelmina, jos et tee yhtään mitään saavuttaaksesi niitä. Unelmien tavoittelussa se matka on usein määränpäätä tärkeämpi.
Tuo on totta. Ainoa mikä tässä mietitytti on se, että ne unelmat ovat oikeasti epärealistisia unelmia, tyyliin "Hollywood-näyttelijäksi". (Tuo on vain esimerkki, en oikeasti halua näytellä.) Mutta minulle on tullut sellainen tunne, että jos en kerran mitään tavallista elämää saa, niin pitää yrittää jotain ihan hullua.
Ota välitavoitteita. voisiko se unelmoimasi asia olla aluksi harrastus?
Jos haluat laulajaksi, mene laulutunnille (yksityisellä opettajalla voi käydä kokeilemassa yhden tunnin. Ei tarvitse heti koko lukukautta varata) tai harrastekuoroon.
Jos haluat kirjailijaksi, lataa koneellesi joku ilmainen tekstinkäsittelyohjelma, ja ala kirjoittamaan. Kirjoittamisen voi aloittaa vaikka kirjoittamalla "fan-fictiota" jostain lukemasi kirjan tarinasta. Esim. jatkamalla sitä tarinaa siitä, mihin kirja jäi, tai kirjoittaa sille vaihtoehtoinen loppu, tai sama tarina vaikka jonkun sivuhenkilön näkökulmasta. Näitä ei yleensä voi julkaista, mutta pääset kokeilemaan kirjoittamista ilman, että tarvitsee luoda henkilöhahmoja tai tapahtumapaikkoja "tyhjästä". Myös erilaisia kirjoittajakursseja suosittelen.
Jos haluat näyttelijäksi, pyri harrastelijateatteriin tai kansalaisopiston näytelmäpiiriin.
Se välietapin tavoittelukin voi antaa paljon mielekkyyttä elämään.
Onnekseni se unelma (tai ainakin se isoin niistä) on ollut jo pitkään harrastukseni, joten ihan tyhjästä ei tarvitse aloittaa.
Mitään realistisia mahdollisuuksia minulla ei ole tehdä siitä uraa, mutta koko pohdinnan pointti olikin, että pitäisikö olla epärealistinen, jos elämässä ei muutakaan ole :)
Tuo on hyvä pointti, että se tavoite pitää jakaa välietappeihin, jottei matka tunnu liian pitkältä ja lannistavalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pian kanssa nelikymppinen ja mietin samaa. Pitäisi kai jotenkin saada hyväksyttyä, että elämä meni näin eikä enää haikailla sen elämän perään, jonka olisi halunnut. Mua vain masentaa tilanteeni niin syvästi, etten saa mitään aikaan. Mitä tahansa vaihtoehtoja mietinkään, pää huutaa vain, että liian myöhäistä, liian myöhäistä, liian myöhäistä. Ei motivaatiota mihinkään. En todellakaan tiedä, mitä tehdä.
Jaksamista sinulle. Minä olen ollut myös samankaltaisessa tilanteessa, että jaksaminen ei vaan riittänyt. Nyt olen vain yrittänyt ajatella asiaa niin päin, että jos normaalit unelmani eivät toteutuneet, niin pitäisikö sitten yrittää niitä epänormaalimpia? Niitä kaikista hulluimpia? Ei kai siinä loppujen lopuksi mitään häviäkään, kuolemaanhan tämä elämä joka tapauksessa johtaa.
Tuo on ihan totta, mutta itselläni ei ole mitään hullun epärealistisia tai epänormaaleita unelmia tavoiteltavaksi vaan omat toteutumattomat haaveet on hyvinkin tavallisia ja valitettavasti myös sellaisia, että niiden toteuttamiselle ei ole koko elämää aikaa.
Itselläni tuo jaksamisen on syönyt se, että yhdestä väärästä päätöksestä (tai oikeammin tekemättä jääneestä päätöksestä) johtuen elämä lähti ihan väärään suuntaan vaikka ei sitä tietenkään nuorena edes tajunnut. Sitä vaan kuvitteli, että kaiken kuuluukin olla vähän hankalaa tahkoamista ja tuntua ei-oikealta, koska eihän elämän mitään ruusuilla tanssimista pidäkään olla.
Sitä siis sinnikkäästi jatkoi vaikka oikeastihan sitä olisi pitänyt ymmärtää, että nyt menee kaikki pieleen ja väärään suuntaan vaikka täysin kunnollista ja kunniallista elämää sitä elikin.
Mutta kun ei tajunnut, niin sitäpä sitten tarpoi kuin jossain juoksuhiekassa eikä päässyt eteen- eikä kyllä taaksekaan päin, ja hirmuinen määrä aikaa sekä energiaa meni ihan hukkaan. Sen kaiken kun olisikin saanut käyttää oikeasti hyödyksi ja edetäkseen siinä itselle omannäköisessä elämässä niin mihin sitä olisikaan päässyt?
Todennäköisesti olisi saavuttanut ainakin osan näistä unelmistaan jotka jäi saavuttamatta.
Nyt jos saisin aloittaa alusta niin olisi selvä suunnitelma ja vielä kaksi vaihtoehtoistakin suunnitelmaa joilla edetä. Sen sijaan sellaista suunnitelmaa, jolla tästä pieleen menneestä elämästä saisin vielä omannäköisen, ei ole olemassakaan eikä sitä pysty kukaan muukaan keksimään.
Mahdottomasta ei saa mahdollista.
esim.sairauden takia monella jäänyt nuoruus elämättä ja opiskelut tehty myöhemmin, kuin muut on päässy jo alkuun ,kun itse aloittaa vasta. eli on ihmisiä joilla sama tilanne.opiskelu työllistävään ammattiin on järkevää kaikissa tapauksissa yleensä.
matkustaminen kotimaassa tai joku ulkomaan reissu porukassa onnistuu vanhemmassakin iässä.
harrastukset ja tapahtumat antaa iloa kaiken ikäisille,
tindereissä ja city lehden deitti palstalla on kaiken ikäsiä sinkkuja. ehkä voit löytää kumppanin netistä.mitään ei saa ellei etsi ja yritä.
Olet joka tapauksessa aika nuori. Työelämää edessä vähintään 25 vuotta. Oletko koettanut saada töitä koulutuksellasi viime aikoina. Yliopistokoulutus sinänsä mahdollistaa monien töiden hakemisen. Voisit myös hankkia jotain lisäkoulutusta. Itse olin mietintätilanteessa joitakin vuosia sitten ja pohdin S2-opettajaksi opiskelemista. Siihen olisin tarvinnut vain suomen kielen opintoja aineopintojen verran tai S2-opintoja (mikä olikaan tarkka nimi). Kannattaa miettiä täydentäviä opintoja. Avoimessa yliopistossa on paljon tarjontaa myös.
Nykyaika on siinä mielessä parempi ammatinvaihtajille, ettei ikäsyrjintä ole niin jyrkkää kuin ennen. Joku vuosikymmen sitten nelikymppinen alkoi olla liian vanha useilla aloilla. Nyt vielä kuuskymppisetkin saavat töitä.
Sinun kannattaisi jutella jonkun fiksun uraneuvojan kanssa.
Kumppanin voit myös löytää. Tosin paljon on sattumasta kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pian kanssa nelikymppinen ja mietin samaa. Pitäisi kai jotenkin saada hyväksyttyä, että elämä meni näin eikä enää haikailla sen elämän perään, jonka olisi halunnut. Mua vain masentaa tilanteeni niin syvästi, etten saa mitään aikaan. Mitä tahansa vaihtoehtoja mietinkään, pää huutaa vain, että liian myöhäistä, liian myöhäistä, liian myöhäistä. Ei motivaatiota mihinkään. En todellakaan tiedä, mitä tehdä.
Jaksamista sinulle. Minä olen ollut myös samankaltaisessa tilanteessa, että jaksaminen ei vaan riittänyt. Nyt olen vain yrittänyt ajatella asiaa niin päin, että jos normaalit unelmani eivät toteutuneet, niin pitäisikö sitten yrittää niitä epänormaalimpia? Niitä kaikista hulluimpia? Ei kai siinä loppujen lopuksi mitään häviäkään, kuolemaanhan tämä elämä joka tapauksessa johtaa.
Minä oon viiskymppinen ja myös samassa tilanteessa. Sun viesti avasi mun silmät totaalisesti ja nyt päätin alkaa toteuttamaan sitä kaikista hulluinta unelmaani. Kiitos!
Muille tiedoksi, että hulluin unelmani ei ole Hollywood näyttelijä tms. vaan asia, josta olen haaveillut jo monta vuotta. Sen toteuttaminen vaatii paljon töitä ja ehkä hiukan onneakin.
Ihana kuulla! Paljon tsemppiä sinulle, älä luovuta!!
mielestäni voi kokella hullujakin ideoita. mainoksiin voi päästä näytteleen, vaikkei hollywoodiin pääsiskään. reppureissu esim santiago de.compostelan vaelluksille järjestetään ilmeisesti myös joskus yhteismatkoja.
ota selvää unelma jutun mahdollisuuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni tuo jaksamisen on syönyt se, että yhdestä väärästä päätöksestä (tai oikeammin tekemättä jääneestä päätöksestä) johtuen elämä lähti ihan väärään suuntaan vaikka ei sitä tietenkään nuorena edes tajunnut. Sitä vaan kuvitteli, että kaiken kuuluukin olla vähän hankalaa tahkoamista ja tuntua ei-oikealta, koska eihän elämän mitään ruusuilla tanssimista pidäkään olla.
Todennäköisesti olisi saavuttanut ainakin osan näistä unelmistaan jotka jäi saavuttamatta.
Nyt jos saisin aloittaa alusta niin olisi selvä suunnitelma ja vielä kaksi vaihtoehtoistakin suunnitelmaa joilla edetä. Sen sijaan sellaista suunnitelmaa, jolla tästä pieleen menneestä elämästä saisin vielä omannäköisen, ei ole olemassakaan eikä sitä pysty kukaan muukaan keksimään.
Mahdottomasta ei saa mahdollista.
Tiedätkö mitä? Olet ihan samassa tilanteessa nyt. Kuvittelet edelleen, ettei enää kannata yrittää, eikä aikaa ole.
Kymmenen vuoden päästä katsot taaksepäin ja toteat, että jos olisit aloittanut vuonna 2023, olisit jo pitkällä.
Vierailija kirjoitti:
Tuo koulutusneuvo on siitä outo, että se vaatii opintolainan, koska opintotuki ei riitä. Osa ei voi maksaa sitä takaisin ellei ole työpaikkaa tai sukulainen maksa. Kirjan kirjoittaminenkin olisi järkevämpää, jos on kone, jostain aiheesta.
Oppisopimus voisi olla hyvä vaihtoehto. Saat palkkaa työpaikalta ja samalla pätevöidyt opintojen kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastauksena ap:lle kun kysyi minkä junan kyytiin hyppäisi.
Ei tuossa tilanteessa enää minkään kyytiin vaan minkä vaan junan alle.
Niin, no. Tuo nyt ei ehkä ole kaikista avuliain kommentti, sillä olen tehnyt kovan työn ylipäätään halutakseni vielä elää läheisteni kuolemien jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Olen pian kanssa nelikymppinen ja mietin samaa. Pitäisi kai jotenkin saada hyväksyttyä, että elämä meni näin eikä enää haikailla sen elämän perään, jonka olisi halunnut. Mua vain masentaa tilanteeni niin syvästi, etten saa mitään aikaan. Mitä tahansa vaihtoehtoja mietinkään, pää huutaa vain, että liian myöhäistä, liian myöhäistä, liian myöhäistä. Ei motivaatiota mihinkään. En todellakaan tiedä, mitä tehdä.
Mulla ihan sama tilanne. Lisäksi olen jo käyttänyt ihan kaiken irti lähtevän motivaation siihen, että olen tehnyt pari vuosikymmentä töitä joita en olisi halunnut tehdä kuin korkeintaan nuorena.
Silti tuotakin pahempaa on sen tosiasian tajuaminen, että jos oikeasti olisin vaan uskaltanut kuunnellut itseäni jo nuoresta alkaen enkä olisi ottanut kuuleviin korviinikaan muiden ohjeita ja neuvoja, niin tätä nykyä eläisin hyvinkin pitkälti just sellaista elämää, joka tuntuu aidosti oikealta ja jollaista kaipaan ihan joka hetki.
Ihan jokainen toteuttamatta jäänyt asia on ollut sellainen, joka olisi johtanut mua siihen elämäntilanteeseen, joka olisi nyt aivan unelmaelämää. Sitä vaan ei edes tajunnut silloin, vaan enemmänkin itsekin vain kummasteli mistä esim sellainen koulutusvalinta ja ammatti edes mieleen kumpusi aikanaan.
Tai oikeastihan niitä oli kaksikin, mutta kaikki kenelle niistä mainitsi piti niitä tyhminä plus silloin oli jo vakityöpaikka, jonka jättäminen olisi myös ollut vain tyhmää ja vastuutonta. Sitä kun kuulemma olisi pitänyt opiskella jo aikanaan eikä enää "höperehtiä" menneen perään. Tosin silloin aiemminkaan ei se opiskelu ollut ollut vaihtoehto, koska silloin piti mennä kiireesti vaan töihin ja alkaa elättää itse itsensä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaalin työuraan on ihan hyvin aikaa. Moni vaihtaa uraa nelikymppisenä ja sen jälkeenkin. Itse siis hankkiutuisin ensin opiskelemaan aikuiskoututuksesa tms haluamalleni alalle. Kannattaa aloittaa kououtus riittävän alhaiselta tasolta, eli ei yritä suoraan yliopistoon tai edes ammattikorkeaan, jos pohja ei ole kunnossa, vaan käy sen alan amiksen ensin.
Samalla yrittäisin nauttia elämästäni sillä twvalla kuin minä itse haluan. Ei siis mitään kadotetun nuoruuden hakemista, eikä mitään ekstremeä tai naistenlehdistä omittuja maailmanympärysmatkoja, vaan sellaista tekemistä, joka sopii yhteen sen opiskelun kanssa, sen väleihin ja sen talouteen ja joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi.
Ap tässä. Olisi ehkä pitänyt kertoa vähän selvemmin, mutta en halunnut ketjun koskevan pelkästään itseäni. Siis: minulla on jo yliopistotutkinto, mutta alan uraa en pystynyt sattuneista syistä tekemään nuorempana, ja nyt on liian myöhäistä. Ilman kunnollista CV:tä ei pääse mihinkään.
Nelikymppisenä amiksessa ilman pennin pyörylää (ja käsittääkseni ilman tukiakin) ei kauheasti kannusta elämään.
Ymmärrän totta kai, että ihmiset vaihtavat alaa myöhemminkin elämässään. Ehkä noilla ihmisillä kuitenkin yleensä on "jotain" elämässään, kuten perhe. Jokin syy mennä eteenpäin. Minulla näitä syitä ei oikein ole. Siksi haluaisin päättää, mitä haluan tavoitella elämässäni, kun kerran olisi vielä todennäköisesti vuosia jäljellä.
Perhe on alanvaihtajalle ehdottomasti rasite. Ei ole helppoa muuttaa opiskelujen perässä. Kun on keskituloinen puoliso, ei voi saada esim. toimeentulotukea opintojen ajalle.
Itse olen perheellinen akateeminen työtön. Ainut mahdollisuus opiskella mitään, on työvoimakoulutus. Työvoimakoulutuksena järjestetään ammattikouluissa ihan niitä normaaleihin ammattitutkintoihin tähtääviä koulutuksia. Sinulla nelikymppisenä riittää jo ikä vallan mainiosti olla nolokin. Eli hae vain rohkeasti mihin mieli tekee.
Ymmärrän tietysti tuonkin, ja tiedän että opiskelu on tehty työttömille lähes mahdottomaksi.
Ajattelin ehkä asiaa siltä kantilta, että perheellisellä on jokin "syy elää" eli se perhe. Minä haen sitä syytä elää tilanteessa, jossa minulla ei ole yhtään mitään.
Ei välttämättä ole. Oma kokemukseni on, että se "syy elää" on omien korvien välissä, riippumatta siitä, kuinka paljon on ihmisiä ympärillä. Minulla on ihana, rakastava ja kannustava puoliso, ja monta ihanaa lasta. Ne eivät kuitenkaan ole "syy elää" silloin, kun masennus on syvimmillään. Silloin voi tuntua jopa siltä, että se perhe on "syy lähteä".
Mutta minä olen täällä edelleen. Kuin ihmeen kaupalla.
Ymmärrän. Toivottavasti pysytkin, etkä vain pysy vaan löydät elämästä vielä iloa myös.
Nelikymppinen on vielä nuori nykyään. Työelämääkin on pitkästi edessä. Tsemppiä, ap ja muut samassa tilanteessa olevat, kyllä tässä vielä ehtii!
Unelmia kannattaa aina tavoitella. Jos ei edes yritä, ei voi mitään saavuttaa. Aina ei tosiaan välttämättä sitä silti saavuta, mutta ainakin on voinut nauttia siitä matkasta, kuten joku ihanasti edellä totesi! :)
Mieti, mikä olisi unelmaelämäsi juuri nyt. Mieti seuraavaksi, mitä voisit tehdä, että olisit edes vähän lähempänä kulkemaan sitä kohti. Kun aloitat nyt, kymmenen vuoden päästä olet jo pitkällä! Ei se perhekään vielä mahdottomuus ole, vaikka ehkä onkin vähän huonommat mahdollisuudet, tunnen ihmisiä, jotka ovat ehtineet vielä löytää miehen ja saada lapsiakin nelikymppisenä! Tunnen myös ihmisiä, jotka ovat löytäneet elämänsä rakkauden seitsenkymppisenä, eli ikinä ei pidä menettää toivoaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No en kai minä nyt ihan ainoa ole täällä, jolla ei ole mitään?
Et ole, täällä toinen samassa tilanteessa oleva. Samoja kysymyksiä pohdin, vastauksia en ole löytänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni tuo jaksamisen on syönyt se, että yhdestä väärästä päätöksestä (tai oikeammin tekemättä jääneestä päätöksestä) johtuen elämä lähti ihan väärään suuntaan vaikka ei sitä tietenkään nuorena edes tajunnut. Sitä vaan kuvitteli, että kaiken kuuluukin olla vähän hankalaa tahkoamista ja tuntua ei-oikealta, koska eihän elämän mitään ruusuilla tanssimista pidäkään olla.
Todennäköisesti olisi saavuttanut ainakin osan näistä unelmistaan jotka jäi saavuttamatta.
Nyt jos saisin aloittaa alusta niin olisi selvä suunnitelma ja vielä kaksi vaihtoehtoistakin suunnitelmaa joilla edetä. Sen sijaan sellaista suunnitelmaa, jolla tästä pieleen menneestä elämästä saisin vielä omannäköisen, ei ole olemassakaan eikä sitä pysty kukaan muukaan keksimään.
Mahdottomasta ei saa mahdollista.
Tiedätkö mitä? Olet ihan samassa tilanteessa nyt. Kuvittelet edelleen, ettei enää kannata yrittää, eikä aikaa ole.
Kymmenen vuoden päästä katsot taaksepäin ja toteat, että jos olisit aloittanut vuonna 2023, olisit jo pitkällä.
En mä voi perustaa perhettä enää. Enkä mä voi enää opiskella sitä alaa joka kiinnostaa. Nuo molemmat olisi pitänyt tehdä aikanaan eikä elätellä enää turhaa toivoa +40-vuotiaana.
Ihan oikeasti, se vaan on hyväksyttävä että meni jo. Ja siinä mukana meni sitten oikeastaan kaikki muukin tärkeä.
Voisitko ap kääntää nykyisen tilanteesi eduksesi? Sinulla ei ole perhettä tai muita sitoumuksia, joten olet vapaa tekemään mitä vain ja menemään minne tahansa. Itselläni elämä päätyi lopulta nuoruuden isoista haasteista huolimatta tylsän turvalliseen keskiluokkaiseen uomaan, mutta takaraivossa oli koko ajan epäsovinnaisempi varasuunnitelma, eli olisin lähtenyt vapaaehtoistyöhön Kaakkois-Aasiaan tai Afrikkaan tekemään jotain ympäristön tai lasten hyväksi. Vaikkei siitä koko loppuelämää olisi rakentanut, niin muutaman vuoden miettimistauko olisi tehnyt hyvää, ja samalla elämällään olisi voinut tehdä jotain todella tärkeää ja merkityksellistä.
Omalla mummolla oli vaikea elämä. Mies kuoli ja oli niin köyhä, että lapsetkin otettiin huostaan. Ei oikein ollut mitään ammattia, vaan sekatyöläinen. Ei juopotellut.
Mutta kun hän pääsi jaloilleen, niin asui kaupungin vuokra-asunnossa ja viljeli vuokrapalstaansa. Hyvin oli hoidettu ja kaunis. Osti myös lahon/ vinon mökin, jonne aina pyöräili. Silloin oli onnellinen .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pian kanssa nelikymppinen ja mietin samaa. Pitäisi kai jotenkin saada hyväksyttyä, että elämä meni näin eikä enää haikailla sen elämän perään, jonka olisi halunnut. Mua vain masentaa tilanteeni niin syvästi, etten saa mitään aikaan. Mitä tahansa vaihtoehtoja mietinkään, pää huutaa vain, että liian myöhäistä, liian myöhäistä, liian myöhäistä. Ei motivaatiota mihinkään. En todellakaan tiedä, mitä tehdä.
Jaksamista sinulle. Minä olen ollut myös samankaltaisessa tilanteessa, että jaksaminen ei vaan riittänyt. Nyt olen vain yrittänyt ajatella asiaa niin päin, että jos normaalit unelmani eivät toteutuneet, niin pitäisikö sitten yrittää niitä epänormaalimpia? Niitä kaikista hulluimpia? Ei kai siinä loppujen lopuksi mitään häviäkään, kuolemaanhan tämä elämä joka tapauksessa johtaa.
Tuo on ihan totta, mutta itselläni ei ole mitään hullun epärealistisia tai epänormaaleita unelmia tavoiteltavaksi vaan omat toteutumattomat haaveet on hyvinkin tavallisia ja valitettavasti myös sellaisia, että niiden toteuttamiselle ei ole koko elämää aikaa.
Itselläni tuo jaksamisen on syönyt se, että yhdestä väärästä päätöksestä (tai oikeammin tekemättä jääneestä päätöksestä) johtuen elämä lähti ihan väärään suuntaan vaikka ei sitä tietenkään nuorena edes tajunnut. Sitä vaan kuvitteli, että kaiken kuuluukin olla vähän hankalaa tahkoamista ja tuntua ei-oikealta, koska eihän elämän mitään ruusuilla tanssimista pidäkään olla.
Sitä siis sinnikkäästi jatkoi vaikka oikeastihan sitä olisi pitänyt ymmärtää, että nyt menee kaikki pieleen ja väärään suuntaan vaikka täysin kunnollista ja kunniallista elämää sitä elikin.
Mutta kun ei tajunnut, niin sitäpä sitten tarpoi kuin jossain juoksuhiekassa eikä päässyt eteen- eikä kyllä taaksekaan päin, ja hirmuinen määrä aikaa sekä energiaa meni ihan hukkaan. Sen kaiken kun olisikin saanut käyttää oikeasti hyödyksi ja edetäkseen siinä itselle omannäköisessä elämässä niin mihin sitä olisikaan päässyt?
Todennäköisesti olisi saavuttanut ainakin osan näistä unelmistaan jotka jäi saavuttamatta.
Nyt jos saisin aloittaa alusta niin olisi selvä suunnitelma ja vielä kaksi vaihtoehtoistakin suunnitelmaa joilla edetä. Sen sijaan sellaista suunnitelmaa, jolla tästä pieleen menneestä elämästä saisin vielä omannäköisen, ei ole olemassakaan eikä sitä pysty kukaan muukaan keksimään.
Mahdottomasta ei saa mahdollista.
Minusta tuntuu, että sinun suurin ongelmasi on siinä, ettet anna itsellesi anteeksi? Etkä siksi saa itseltäsi lupaa mennä eteenpäin.
Jokainen mokaa elämässään tavalla tai toisella, ja jokainen katuu jotain. Tuntuu kohtuuttomalta, että jonkin nuoruuden virheen takia sinun pitäisi viettää loppuelämäsi itseäsi ruoskien.
Elämässä olisi oikeasti voinut tapahtua mitä tahansa, eikä se alkuperäinen unelmasi olisi välttämättä toteutunut vaikka olisit tehnyt kaiken oikein.
Minullakin oli alunperin ihan tavalliset, realistiset unelmat. Mutta menetin ne viimeistään silloin kun läheiseni kuolivat. Yhtäkkiä tajusin, ettei mikään elämässä oikeastaan merkitse mitään.
Jotkut löytävät elämänsä merkityksen arjen pienistä asioista (niin minäkin ennen), mutta minä en jaksaisi enää elää ellen tavoittelisi kuuta taivaalta.
Toivottavasti löydät sinäkin sen suuren unelmasi. Kyllä sinulla sellainen vielä on, jossain piilossa, kunhan vain antaisit itsellesi luvan ajatella niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo koulutusneuvo on siitä outo, että se vaatii opintolainan, koska opintotuki ei riitä. Osa ei voi maksaa sitä takaisin ellei ole työpaikkaa tai sukulainen maksa. Kirjan kirjoittaminenkin olisi järkevämpää, jos on kone, jostain aiheesta.
Opiskelun jälkeen sulla on paljon suurempi mahdollisuus saada työpaikka kuin kirjan kirjoittamisen jälkeen.
Jos et saa työpaikkaa, opintolainan valtiontakaus tarkoittaa, että valtio maksaa sen (toki se vaatii luottotietojen menetystä, mitta se tuskin on tuossa se isoin ongelma)
Vastaapa aloittajalle, älä vastaajalle, ei ole mitään tekemistä aloituksen kanssa! Monella on alat jo opiskeltuna, mutta sairaudet estävät tai uupumus uran jne. Ja byrokratia. Laina on suuri riski, jos ei ole työpaikkaa tai tuloa.
Totta, harrastuksista saa paljon sisältöä elämään, ja onnekseni minulla onkin niitä kyllä.
En ihan tarkoittanut, ettei uraa kannata tavoitella ollenkaan. Enemmän sitä, että "normaali" ura on sellaista, mihin tuntuu todella vaikealta päästä käsiksi, jos 40-vuotiaana ei ole tehnyt elämässään "mitään". Mutta "epänormaali" ura houkuttaa kyllä, siis sellainen hullu, epärealistinen tavoite.
Ehkä haen täältä vain kannustusta tehdä elämässä aivan kaistapäisiä valintoja, kun ei muutakaan enää ole.
Perhe... en tiedä kuinka mahdollista olisi 40-vuotiaana alkaa tavoitella perheen perustamista, kun ei puolisoakaan ole? Eikä rahaa. Ehkä tuo on sellainen asia, jota en anna itselleni lupaa edes ajatella, koska pettymys on aika varma.