Lue keskustelun säännöt.
Menetin uupumuksen takia kaikki ystävät
25.06.2023 |
Minulla oli ennen noin kymmenen ihmistä ystävinä, kaikki monen vuoden ajan. Uuvuin (syinä työ ja perhe-elämä), ehkä masennunkin. Enkä uupumuksen takia jaksanut pitää keneenkään yhteyttä. Hyvä kun selvisin hengissä nuo uupumuksen vuodet. Kaikki energia meni selviytymiseen. Nyt olen parantumassa, ja huomaan, että minulla ei ole enää yhtään ystävää. Menetin heidät kaikki. Kenellekään en ollut millään tavalla ilkeä, en pettänyt lupauksia, ei mitään sellaista. En vain jaksanut pitää mitään yhteyttä. Olen nyt laittanut heille viestejä ja kysellyt kuulumisia, yrittänyt soittaa. Eivät vastaa. Kaksi estänyt facebookissakin näköjään. Näinkö tämä sitten menee? Että uupumalla todella menettää kaiken?
Kommentit (576)
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että jokaisella on nykyään niin paljon omaa taakkaa kannettavana että ystävän suurempi taakka (sairaudet, erot, kuolemat ym) saa etääntymään heti ja jopa katkaisemaan pitkänkin ystävyyden saman tien. Toisen taakat voivat kaataa omankin elämän kun niitä kuitenkin miettii ja murehtii.
Lisäksi: ei ihmiset vaan oikeasti ymmärrä toisten sairauksia ja rankkoja elämäntilanteita ennen kuin itse kokevat saman.
Harva jaksaa olla hyväntuulinen koko ajan kun ikäviä asioita sattuu. Ystäviä tulee ja menee, elämä jatkuu.
Muuten olen samaa mieltä. Mutta ystäviä ei kyllä tule ja mene. Menee kyllä, mutta uusia ystäviä on aikuisena hyvin vaikea saada. Ihmiset ei nykyään enää jaksa tutustua kunnolla uusiin ihmisiin aikuisiällä, ottaa ystäväkseen. On valtavasti yksinäisyyttä siksi, että uusia ystäviä ei vain saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osa ihmisistä on kostonhaluisia ja myrkyllisiä, kuten näkee tässä ketjussa. Hyvä, että jäävät elämästä pois.
Kannattaa keskittyä hyviin ihmisiin, ei kostajiin.
Miksi oletat heti pahinta? Ehkä he ovat ajatelleet AP:n käytöksestä samaa..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yllättävän moni elää kulisseissa. Kun jonkun toisen kulissit kaatuvat, herää pelko tartunnasta. Omia kulisseja suojellaan viimeiseen asti.
Tai sitten ihmiset eivät jaksa istua mykässä odotushuoneessa tietämättä mistä on kyse. Ap ei edes ilmoittanut olevansa uupunut.
Mistä tiedät ettei ilmoittanut? Hän kirjoittaa ettei salannut tilannettaan muttei toisaalta vuodattanut ongelmiaan muiden niskaan. Minä ymmärrän tämän niin, että ihmiset kyllä tiesi, että hänellä on vaikeaa. Ja että hän oli sillä tavalla hyvä ihminen, ettei käyttänyt muita pahanolonsa likasankoina jauhamalla ongelmistaan.
Vierailija kirjoitti:
Jouduin elämäntilanteeseen, jossa olin yh, lapset sairasteli eikä minulla ollut tukiverkostoja lapsia hoitamaan. Tämän vuoksi en ehtinyt tavata ystäviä. Kukaan ei viitsinyt tulla luokseni, vaan minun olisi pitänyt lähteä jonnekin ravintola-illallisille, leffateatteriin, oopperaan jne heidän kanssaan. En tietenkään päässyt, vuosiin. Koska ei ollut ketään olemaan lasten kanssa eikä rahaa palkata hoitajaa kotiin tuollaisen takia (jos joskus oli rahaa palkata hoitaja niin se oli pakko käyttää jotain omaa lääkärikäyntiä varten). Kun lapset kasvoi kouluikään ja olisi voineet olla muutaman tunnin yksin, niin kävi samoin kuin ap:lla. Kukaan ei enää ollut kiinnostunut minkäänlaisesta yhteydenpitämisestä.
Ikävä kuulla!
Mulla oli kaveri, joka oli käytännössä yh. Mies oli päättänyt olla laittamatta tikkua ristiin omien lastensa eteen. Tässä tilanteessa kaverini alkoi näkemään minussa pelkän avun ja lastenhoitajan.
Olisin mielelläni auttanut, jos kaveri olisi edes pienesti yrittänyt esittää jotain vastavuoroisuutta, tottakai ymmärrän ettei rankassa elämäntilanteessa mene 50/50, vaan jopa 30/70. Mutta se ei ole ok, että toinen vain pyytää, pyytää, pyytää ja palkaksi pelkkää oman tilanteensa valitusta.
En yksinkertaisesti jaksanut enää nähdä kaveria, joka ei kysynyt edes kuulumisiani ja ainoastaan valitti omasta tilanteestaan. Mukana oli aina huonokäytöksiset lapset ja minulle sateli avunpyyntöjä, vaikka tiedossa oli että omakin tilanteeni oli raskas.
Olisi edes eronnut turhasta ukostaan, mutta hulluahan olisi minun raataa kaverin perheen eteen ilman kiitosta, samalla kun lasten isä vetää lonkkaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yllättävän moni elää kulisseissa. Kun jonkun toisen kulissit kaatuvat, herää pelko tartunnasta. Omia kulisseja suojellaan viimeiseen asti.
Tai sitten ihmiset eivät jaksa istua mykässä odotushuoneessa tietämättä mistä on kyse. Ap ei edes ilmoittanut olevansa uupunut.
Mistä tiedät ettei ilmoittanut? Hän kirjoittaa ettei salannut tilannettaan muttei toisaalta vuodattanut ongelmiaan muiden niskaan. Minä ymmärrän tämän niin, että ihmiset kyllä tiesi, että hänellä on vaikeaa. Ja että hän oli sillä tavalla hyvä ihminen, ettei käyttänyt muita pahanolonsa likasankoina jauhamalla ongelmistaan.
Jos AP ei laittanut ystävilleen minkäänlaisia viestejä vuosikausiin, telepatiallako hän olisi asian ilmoittanut? Tai olettamalla että joku kyllä juoruaa muille hänen yksityiset asiansa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että jokaisella on nykyään niin paljon omaa taakkaa kannettavana että ystävän suurempi taakka (sairaudet, erot, kuolemat ym) saa etääntymään heti ja jopa katkaisemaan pitkänkin ystävyyden saman tien. Toisen taakat voivat kaataa omankin elämän kun niitä kuitenkin miettii ja murehtii.
Lisäksi: ei ihmiset vaan oikeasti ymmärrä toisten sairauksia ja rankkoja elämäntilanteita ennen kuin itse kokevat saman.
Harva jaksaa olla hyväntuulinen koko ajan kun ikäviä asioita sattuu. Ystäviä tulee ja menee, elämä jatkuu.Muuten olen samaa mieltä. Mutta ystäviä ei kyllä tule ja mene. Menee kyllä, mutta uusia ystäviä on aikuisena hyvin vaikea saada. Ihmiset ei nykyään enää jaksa tutustua kunnolla uusiin ihmisiin aikuisiällä, ottaa ystäväkseen. On valtavasti yksinäisyyttä siksi, että uusia ystäviä ei vain saa.
No ei niitä yrittämättä tule. Pitää itse olla mukava ja aloitteellinen. Itse olen yli 30 ja viimeisen vuoden-parin aikana olen saanut lukuisia uusia ystäviä. Ehdotan kivaa tekemistä, otan yhteyttä, jaan avoimesti asioita, järjestän illanistujaisia. Kaikilla ei välttämättä ole aikaa ja energiaa eikä kaikista ole sydänystäviksi, mutta kyllä itsellä on iso vastuu sen oman sosiaalisen elämä luomisessa. Ei ne kaverit taivaista putoa.
Ja jos tähän nyt joku alkaa mussuttaa kuinka on sosiaalisesti estynyt, ei kiinnosta pinnallinen jutustelu vaan pelkästään syvälliset keskustelut, kotiin ei voi kutsua ketään jne jne jne niin menkää itseenne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jouduin elämäntilanteeseen, jossa olin yh, lapset sairasteli eikä minulla ollut tukiverkostoja lapsia hoitamaan. Tämän vuoksi en ehtinyt tavata ystäviä. Kukaan ei viitsinyt tulla luokseni, vaan minun olisi pitänyt lähteä jonnekin ravintola-illallisille, leffateatteriin, oopperaan jne heidän kanssaan. En tietenkään päässyt, vuosiin. Koska ei ollut ketään olemaan lasten kanssa eikä rahaa palkata hoitajaa kotiin tuollaisen takia (jos joskus oli rahaa palkata hoitaja niin se oli pakko käyttää jotain omaa lääkärikäyntiä varten). Kun lapset kasvoi kouluikään ja olisi voineet olla muutaman tunnin yksin, niin kävi samoin kuin ap:lla. Kukaan ei enää ollut kiinnostunut minkäänlaisesta yhteydenpitämisestä.
Ikävä kuulla!
Mulla oli kaveri, joka oli käytännössä yh. Mies oli päättänyt olla laittamatta tikkua ristiin omien lastensa eteen. Tässä tilanteessa kaverini alkoi näkemään minussa pelkän avun ja lastenhoitajan.
Olisin mielelläni auttanut, jos kaveri olisi edes pienesti yrittänyt esittää jotain vastavuoroisuutta, tottakai ymmärrän ettei rankassa elämäntilanteessa mene 50/50, vaan jopa 30/70. Mutta se ei ole ok, että toinen vain pyytää, pyytää, pyytää ja palkaksi pelkkää oman tilanteensa valitusta.
En yksinkertaisesti jaksanut enää nähdä kaveria, joka ei kysynyt edes kuulumisiani ja ainoastaan valitti omasta tilanteestaan. Mukana oli aina huonokäytöksiset lapset ja minulle sateli avunpyyntöjä, vaikka tiedossa oli että omakin tilanteeni oli raskas.
Olisi edes eronnut turhasta ukostaan, mutta hulluahan olisi minun raataa kaverin perheen eteen ilman kiitosta, samalla kun lasten isä vetää lonkkaa...
Kuulostaa ikävältä. Itse en kertaakaan pyytänyt ystäviäni lastenhoitajaksi, koska ajattelin, ettei se heidän tehtävä ole. Enkä kyllä juuri valittanutkaan tilanteestani.
T. Se jolle vastasit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että jokaisella on nykyään niin paljon omaa taakkaa kannettavana että ystävän suurempi taakka (sairaudet, erot, kuolemat ym) saa etääntymään heti ja jopa katkaisemaan pitkänkin ystävyyden saman tien. Toisen taakat voivat kaataa omankin elämän kun niitä kuitenkin miettii ja murehtii.
Lisäksi: ei ihmiset vaan oikeasti ymmärrä toisten sairauksia ja rankkoja elämäntilanteita ennen kuin itse kokevat saman.
Harva jaksaa olla hyväntuulinen koko ajan kun ikäviä asioita sattuu. Ystäviä tulee ja menee, elämä jatkuu.Muuten olen samaa mieltä. Mutta ystäviä ei kyllä tule ja mene. Menee kyllä, mutta uusia ystäviä on aikuisena hyvin vaikea saada. Ihmiset ei nykyään enää jaksa tutustua kunnolla uusiin ihmisiin aikuisiällä, ottaa ystäväkseen. On valtavasti yksinäisyyttä siksi, että uusia ystäviä ei vain saa.
No ei niitä yrittämättä tule. Pitää itse olla mukava ja aloitteellinen. Itse olen yli 30 ja viimeisen vuoden-parin aikana olen saanut lukuisia uusia ystäviä. Ehdotan kivaa tekemistä, otan yhteyttä, jaan avoimesti asioita, järjestän illanistujaisia. Kaikilla ei välttämättä ole aikaa ja energiaa eikä kaikista ole sydänystäviksi, mutta kyllä itsellä on iso vastuu sen oman sosiaalisen elämä luomisessa. Ei ne kaverit taivaista putoa.
Ja jos tähän nyt joku alkaa mussuttaa kuinka on sosiaalisesti estynyt, ei kiinnosta pinnallinen jutustelu vaan pelkästään syvälliset keskustelut, kotiin ei voi kutsua ketään jne jne jne niin menkää itseenne.
Minä olen yli 50 v ja pitkän kriisin (lapsen kuolema) jälkeen palannut elämään ja uusiin harrastuksiin. Olen saanut uusia ystäviä myös ja kyllä se omaa aktiivisuutta on tarvinnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jouduin elämäntilanteeseen, jossa olin yh, lapset sairasteli eikä minulla ollut tukiverkostoja lapsia hoitamaan. Tämän vuoksi en ehtinyt tavata ystäviä. Kukaan ei viitsinyt tulla luokseni, vaan minun olisi pitänyt lähteä jonnekin ravintola-illallisille, leffateatteriin, oopperaan jne heidän kanssaan. En tietenkään päässyt, vuosiin. Koska ei ollut ketään olemaan lasten kanssa eikä rahaa palkata hoitajaa kotiin tuollaisen takia (jos joskus oli rahaa palkata hoitaja niin se oli pakko käyttää jotain omaa lääkärikäyntiä varten). Kun lapset kasvoi kouluikään ja olisi voineet olla muutaman tunnin yksin, niin kävi samoin kuin ap:lla. Kukaan ei enää ollut kiinnostunut minkäänlaisesta yhteydenpitämisestä.
Ikävä kuulla!
Mulla oli kaveri, joka oli käytännössä yh. Mies oli päättänyt olla laittamatta tikkua ristiin omien lastensa eteen. Tässä tilanteessa kaverini alkoi näkemään minussa pelkän avun ja lastenhoitajan.
Olisin mielelläni auttanut, jos kaveri olisi edes pienesti yrittänyt esittää jotain vastavuoroisuutta, tottakai ymmärrän ettei rankassa elämäntilanteessa mene 50/50, vaan jopa 30/70. Mutta se ei ole ok, että toinen vain pyytää, pyytää, pyytää ja palkaksi pelkkää oman tilanteensa valitusta.
En yksinkertaisesti jaksanut enää nähdä kaveria, joka ei kysynyt edes kuulumisiani ja ainoastaan valitti omasta tilanteestaan. Mukana oli aina huonokäytöksiset lapset ja minulle sateli avunpyyntöjä, vaikka tiedossa oli että omakin tilanteeni oli raskas.
Olisi edes eronnut turhasta ukostaan, mutta hulluahan olisi minun raataa kaverin perheen eteen ilman kiitosta, samalla kun lasten isä vetää lonkkaa...
Kuulostaa ikävältä. Itse en kertaakaan pyytänyt ystäviäni lastenhoitajaksi, koska ajattelin, ettei se heidän tehtävä ole. Enkä kyllä juuri valittanutkaan tilanteestani.
T. Se jolle vastasit
Siinä tapauksessa todella inhottavaa, että eivät tulleet edes nopeasti moikkaamaan. Hädässä ystävä tunnetaan ja välillä saa yllättyä ikävästi.. Toivottavasti löydät parempia ihmisiä elämääsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla eräs ystävä sairastui vakavasti ja lopetti yhteydenpidon ja jopa laittoi eston kun kyselin hänen kuulumisiaan. Parin vuoden päästä kun parani, laittoi viestiä ja tavattiin. Hän ei pyytänyt anteeksi, oli vaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut meidän välillä, ei selitellyt ghostaamistaan. Sairaudestaan puhui vain jotenkin ohimennen. Vaikea olla enää ystävä, tuttava voin olla, en ole hänelle katkera, mutta en vain ymmärrä sellaista käytöstä. Itselläni jos on vaikeaa (ja välillä on), en kyllä jätä ystäviä vaan otan heidän tukensa vastaan.
Ahdistavan tuomitseva ketju. Ap ei ilmeisesti ole tehnyt kuitenkaan mitään pahaa kenellekään. Se, että ei jaksanut vastata yhteen viestiin, sen ei pitäisi olla suuren suuri rikos. Hän kertoo, että hyvä kun selvisi hengissä, oli niin uupunut. Hämmentävää, että täältä löytyy niin vähän empatiaa sellaista ihmistä kohtaan, joka on ollut noin uupunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullista lukea tätä ketjua, vaikka toki ihan ymmärrettävää.
Minulla meni monta vuotta ihan painajaismaisessa tilanteessa. Olin omaishoitajana, en saanut kunnon yöunia viiteen vuoteen, rahatilanne meni kuukausi kuukaudelta huonommaksi, minulle kehittyi ahdistuneisuushäiriö. en käynyt missään, en tavannut ketään, koin hädin tuskin olevani ihminen enää. Alussa otin aina välillä yhteyttä, mutta luovutin, koska minua hävetti, ettei minulla ollut enää mitään sanottavaa. Kuulumiseni olivat aina samaa ei-mitään, ja minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään annettavaa ystävänä enää kenellekään.
Minun on tehnyt mieli ottaa nyt uudelleen yhteyttä noihin vanhoihin ystäviin, koska välitän heistä yhtä paljon kuin ennenkin, mutta pelkään että ystävieni näkökulmat ovat muuttuneet yhtä jyrkiksi kuin täällä. Varsinkin kun hekään eivät ole ottaneet koskaan yhteyttä. Eiväthän he oikeasti edes tiedä, elänkö enää. Kenties heitä ei kiinnostakaan tietää? Katoaako ystävyys noin?
No, eihän siinä häviä mitään jos yrittää.
Vierailija kirjoitti:
Mulla eräs ystävä sairastui vakavasti ja lopetti yhteydenpidon ja jopa laittoi eston kun kyselin hänen kuulumisiaan. Parin vuoden päästä kun parani, laittoi viestiä ja tavattiin. Hän ei pyytänyt anteeksi, oli vaan ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut meidän välillä, ei selitellyt ghostaamistaan. Sairaudestaan puhui vain jotenkin ohimennen. Vaikea olla enää ystävä, tuttava voin olla, en ole hänelle katkera, mutta en vain ymmärrä sellaista käytöstä. Itselläni jos on vaikeaa (ja välillä on), en kyllä jätä ystäviä vaan otan heidän tukensa vastaan.
Sairastunut saattaa hävetä romahtanutta vointiaan. Niin paljon, että haluaa salata sen ystäviltään. Pelkää saavansa sääliä ja tietää, ettei kestäisi sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surullista lukea tätä ketjua, vaikka toki ihan ymmärrettävää.
Minulla meni monta vuotta ihan painajaismaisessa tilanteessa. Olin omaishoitajana, en saanut kunnon yöunia viiteen vuoteen, rahatilanne meni kuukausi kuukaudelta huonommaksi, minulle kehittyi ahdistuneisuushäiriö. en käynyt missään, en tavannut ketään, koin hädin tuskin olevani ihminen enää. Alussa otin aina välillä yhteyttä, mutta luovutin, koska minua hävetti, ettei minulla ollut enää mitään sanottavaa. Kuulumiseni olivat aina samaa ei-mitään, ja minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään annettavaa ystävänä enää kenellekään.
Minun on tehnyt mieli ottaa nyt uudelleen yhteyttä noihin vanhoihin ystäviin, koska välitän heistä yhtä paljon kuin ennenkin, mutta pelkään että ystävieni näkökulmat ovat muuttuneet yhtä jyrkiksi kuin täällä. Varsinkin kun hekään eivät ole ottaneet koskaan yhteyttä. Eiväthän he oikeasti edes tiedä, elänkö enää. Kenties heitä ei kiinnostakaan tietää? Katoaako ystävyys noin?
No, eihän siinä häviä mitään jos yrittää.
Kokeile ihmeessä. Minä olen saanut pidettyä ystävyyksiäni jotenkin tekohengitettynä, vaikka minusta ei ole ollut vuosiin normaaliksi itsekseni raskaan elämäntilanteen myötä.
Naiset on juuri tuollaisia. Miesten ystävyys kyllä kestää ihan hyvin vuosien tauot ilman yhteydenpitoa tai sen että joku ei vastaa vaikka muutamaankaan viestiin.
Minun perheenjäsen kuoli yllättäen. Sen myötä ystäväni kaikkosivat. Eivätkä koskaan palanneet, osa ei lähettänyt edes osanottoviestiä koskaan.
Lorvitarria harrastava ihminen on tosi rasittava. Täysin yksipuolista touhua. En ihmettele jos luurit menevät kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Lorvitarria harrastava ihminen on tosi rasittava. Täysin yksipuolista touhua. En ihmettele jos luurit menevät kiinni.
Haista huilu.
Vierailija kirjoitti:
Naiset on juuri tuollaisia. Miesten ystävyys kyllä kestää ihan hyvin vuosien tauot ilman yhteydenpitoa tai sen että joku ei vastaa vaikka muutamaankaan viestiin.
Koska ne ystävyydet ovat yleensä kaveruuksia. Naiset menevät paljon syvemmälle. Mies joskus sanoi, että mullakin olisi paljon helpompaa, jos suhtautuisin ystäviin samoin kuin hän, että nähdään jos nähdään ja sillä hetkellä keksitään jotain kivaa ja siinäpä se sitten.
Tai sitten ihmiset eivät jaksa istua mykässä odotushuoneessa tietämättä mistä on kyse. Ap ei edes ilmoittanut olevansa uupunut.