Menetin uupumuksen takia kaikki ystävät

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erkaannuttiin ystävän kanssa, kun molemmilla oli ihan sairaan vaikea ja kuormittava paikka. Minä olisin halunnut jatkaa, hän ei. Hän on halunnut takaisin, minä en, koska se ero sattui ihan älyttömän paljon. 

Minun on mahdoton tavoittaa mistä tässä voi olla kyse. Miten ystävyyden hiipuminen voi sattua ihan älyttömän paljon? En käsitä. Olen itse kyllä ollut surullinen siitä, että joku pitkäaikainen läheinen tärkeä ystävyys on hiipunut, mutta siis ihan surullinen vain. Ja jos se ystävyys olisi lähentynyt uudelleen olisin ollut iloinen. Ei ystävyys ole mikään elämän suuri rakkaus. Miten joku voi kuvata sitä niin kuin se olisi?

Joo, niin on itsenikin vaikea päästä käsiksi siihen, mistä oli kyse. On käynyt mielessä, oliko ystävä narsisti tai joku muu toksinen tyyppi, koska koko hommaan liittyi niin outoja tuntemuksia. Hommaan liittyi kuitenkin myös molempien uupumus enkä ole valmis soutamaan ja huopaamaan jo valmiiksi kuormittavassa elämäntilanteessa. 

Yhtä asiaa ihmettelen tässä eniten. Ap kertoo, että kukaan ystävistä ei kysellyt hänen peräänsä kun hän hiipui pois. Kukaan ei laittanut viestiä, että mitä sinulle oikein kuuluu kun sinusta ei ole kuulunut. Kukaan ei soittanut perään. Ok, hän ei vastannut johonkin yksittäiseen muuta asiaa koskevaan viestiin parille ystävälle, se on voinut toki harmittaa jotakuta, mutta silti. Kukaan ei kysellyt perään vaikka hänestä ei kuulunut mitään kuukausiin. Ei kukaan. Hänethän hylättiin täysin eikä ketään kiinnostanut onko hän elossa edes.

Ap on se, jonka tässä pitäisi olla vihainen ystävilleen. Ei ystävien ap:lle.

Minulla kävi niin taas sukulaisten kanssa. Ystäviä ei ole edes ollut pitkään aikaan joten en kirjoita niistä. Sukulaisiin kuitenkin perheenikin yritti pitää yhteyttä ollessa lapsi ja nuori. Kävimme juhlissa ja kutsuimme kylään. Sitten kun olin aikuinen ja vuosia kului niin eivät enää kutsuneetkaan mihinkään. Eivät kertoneet, että eräskin nuorehko nainen oli mennyt naimisiin ja toinen oli saanut lapsen yms, vaikka olimme aiemmin olleet joka juhlassa mukana. Koin sen aika ikävänä juttuna. Meillä pieni suku myös siltä puolelta ja ei olisi ollut mikään vaiva kutsua meitä muutamaa lisää. Itsellä suurin syy siihen miksi yhteydenpito on ollut vähäistä on ollut oma tilanteeni. Jouduin kiusaamisen yms ikävien juttujen vuoksi muuttamaan muualle ja samalla piti vaan keskittyä toipumaan. Vietin vuosia hiljaiseloa ja en halunnut muiden edes tietävän miten elämäni menee. Eivät olisi ymmärtäneet, kun heillä vähän toiset arvot ja ylpeilevät kaikesta. Näin halusin salata sen kaiken. Samalla sitten ilmeisesti menetin ne viimeisetkin sukulaiset. Heillä ihan ok elämä ja kaikki ainakin päällepäin hyvin. Itsellä ei puolestaan olekaan. Nyt vain vanhemmat polvet jotenkin tuttuja ja ne harvat nuoremmat eivät enää pidä yhteyttä. Muita nuorempia en edes tunne. Olen näin vähän kuin suvuton molemmilta puolilta. Itsekään en ole ollut ilkeä yms. Vaikeaa tätä kaikkea on enää muuttaa.

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Vierailija kirjoitti:

Yhtä asiaa ihmettelen tässä eniten. Ap kertoo, että kukaan ystävistä ei kysellyt hänen peräänsä kun hän hiipui pois. Kukaan ei laittanut viestiä, että mitä sinulle oikein kuuluu kun sinusta ei ole kuulunut. Kukaan ei soittanut perään. Ok, hän ei vastannut johonkin yksittäiseen muuta asiaa koskevaan viestiin parille ystävälle, se on voinut toki harmittaa jotakuta, mutta silti. Kukaan ei kysellyt perään vaikka hänestä ei kuulunut mitään kuukausiin. Ei kukaan. Hänethän hylättiin täysin eikä ketään kiinnostanut onko hän elossa edes.

Ap on se, jonka tässä pitäisi olla vihainen ystävilleen. Ei ystävien ap:lle.

Niinpä. Itselle kävi samoin. Sanottiin vaan, että tuu mukaan sitten kun jaksat. Ja jossain harvakseltaan kävin aluksi. Se harveni ja harveni. Jäin niin yksin omien asioideni kanssa, että en vaan suoriutunut niistä enää enkä jaksanut. Yksi ystävä tuli kerran siivoamaan ja kerran toi minulle ruokaa <3 Hänen kanssaan ystävyys on kantanut, vaikka sitten nähtiinkin harvakseltaan, hänelläkin on omat kiireensä enkä koe hänen hylänneen minua, vaikka keskittyykin elämäänsä, pakkohan se ihmisen on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Etkö tajua, että juuri tämän takia moni huonossa tilanteessa eristäytyy? Ei halua olla taakka ystävilleen, haluaa palata sitten kun on "normaali". Moni, tai ainakin minä, myös oli epärealistisesti siinä luulossa että kyllä tämä tästä, pian tämä rankka kausi on ohi, sitten olen taas oma itseni ja selitän heille kaiken - mutta rankan polun sijaan huomasikin sitten olevansa suossa jonne uppoaa vain syvemmälle.

En ole tässä ketjussa huomannut ketään, joka haluaisi silloin tällöin tulla imemään kavereiltaan "voimavaroja" ja sitten kadota taas pitkäksi aikaan. Vaan ihmisiä, joilla on ollut monta vuotta kestävä kamala vaihe elämässään, jonka jälkeen alkavat (ehkä) pikkuhiljaa palata taas normaaliksi ja toivoisivat edes joidenkin ystävien antavan anteeksi tuon rankan vaiheen aiheuttaman hiljaisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Nyt ei puhuta sellaisista ihmisistä, jotka unohtavat ystävänsä kun tulee jotain kiinnostavampaa elämään, esim. uusi mies.

Ketjussa on puhuttu uupumuksesta, masennuksesta, kaikenlaisesta minkä johdosta ihminen ei jaksa enää normaalia elämää.

Sinulta menee nyt täysin ohi, että tuolla hiljentyneellä ystävällä voi nimenomaan olla krooninen sairaus, kuollut äiti, vammainen lapsi tai sairasteleva mies, mutta hänellä ei ole rankassa elämäntilanteessaan ketään kuuntelijaa, koska hän ei ole pystynyt pitämään yhteyttä kehenkään. Minun "katoamiseeni" oli syynä omaishoitajuus, jatkuva unettomuus ja useamman läheisen kuolema toisensa jälkeen.

Kummallista, mutta tälle palstalle jotenkin tyypillistä, kantaa katkeruutta sellaista kohtaan joka on jo valmiiksi kärsinyt.

Pystytkö sinäkään  vastaamaan kysymykseen miksi sen kovia kärsineen ystävän pitää olla uupuneen käytettävissä silloin kun uupunut haluaa niin, mutta uupuneen ei tarvitse olla käytettävissä silloin kuin itselle ei sovi? Miten voi olla noin vaikeaa ymmärtää että sillä ystävällä on voinut kaikki mennä päin perää samalla kun uupunut on vetäytynyt ystävyydestä, mutta kun uupunut on paremmassa kunnossa, ei se ystävä sitä vielä olekaan, eikä siksi pysty pitämään yhteyttä entiseen uupuneeseen, vaikak tätä ei selittelekään mitenkään, koska ei jaksa, ihan kuten uupunutkaan ei jaksanut ollessaan uupunut. 

Vastaan ketjuun enää siinä tapauksesssa mikäli tähän löytyy joltain slitys, miksi sen uupuneen uupumus on kaiken ylittävää ja selittävää, mutta toisen ystävän tilanne ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Myös se uupunut osapuoli on voinut kokea nuo traagiset menetykset ja alamäet hiljaisuuden aikana, ne voi olla myös syy siihen uupumukseen. Eli uupumuksen/muun sairauden päälle tulee eksponentiaalisesti lisää pas kaa.

Jännä miten ystävyyskin on kuin velkakirja. "Noin, nyt minä kaverasin kanssasi tunnin. Nyt olet minulle tunnin kaveriaikaa velkaa. Sinä et kuunnellut minun huoliani, koska et jaksanut, niin en minäkään kuuntele sinun, koska en loukkaantumiseltani halua" 😶

Onneksi tosiystävät keep vibes, vaikka välissä olisi mennyt useampi vuosi, syystä tai toisesta. Useimmin siitä itse henkilön persoonasta pidetään enemmän, teot sitten unohtuvat ajallaan. Myös ne hyvät ja huonot painuvat unholaan. Yleensä ihmiset muistavat sen, että mikä fiilis toisesta ihmisestä jäi.

Kyllä, hyvin jännää että vain uupunut pitää ottaa huomioon, ja vain uupuneella on hyvä syy kaikkeen. Ei mitään väliä että se toinen on käynyt läpi helkutin ilman tuota ystävää. Silti pitää olla voimavaroja entiselle uupuneelle. Tämä on juuri sitä itsekkyyttä ja minäminää josta moni jo mainitsikin. Tosiystävä todellakin on kultaa kalliimpi, ja hän on rinnalla niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sinä olet vain silloin kun sinä haluat ja sinulle sopii, vaikka toinen olisi miten huonossa jamassa. Sinun jamasi on aina huonompi mielestäsi, ja oikeuttaa mihin tahansa ystävää kohtaan, mutta jos ystävällä on jotain huolia niin sinun ei niitä tarvi kuunnella kun et jaksa.

Mä sanoisin tuohon, että ystäviä kanattaa olla enemmänkin kuin vain se yksi. Jos on kaksi uupunutta, niin ei heistä ole toisilleen kuuntelijaksi. Tai vaikka vain toinen olisi uupunut ja toinen vaan muuten huoliensa ja surujensa musertama, niin ei kummallakaan ole silloin voimavaroja olla toiselle tukena. Sellaisessa tilanteessa on kaksi hukkuvaa, jotka takertuu toisiinsa ja molemmat hukkuvat. Vaikeissa elämäntilanteissa tarvitsee mun mielestäni sellaista ihmistä, joka kykenee kannattelemaan toista pinnalla vajoamatta itse pinnan alle. 

Vierailija kirjoitti:

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Ne ihmiset juuri uupuvat. Heille on syntynyt jo lapsuuskotoa malli, että heitä ei hyväksytä itsenään ja saavat olla onnellisia, jos joku suo olla heidän kanssa. Sitten venytään omista rajoista, koska asetus on se, että olet vaikea tai hankala, jos et suostu. Lopulta venyjä on venynyt niin, että kuminauhan kumi kuoleentui eikä enää pysty joustamaan. Siinä vaiheessa ne "ystävät" häipyvät ja etsivät uudet. 

Terapiassa uupunut oppii sitten arvostamaan itseään ja muodostamaan rajansa ja etsimään paremmat ystävät. 

Vierailija kirjoitti:

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Olen ollut uupunut. Muutamalle ystävälle siitä pystyin sanomaan. Muutamalle en. Nämä joille en niin syy oli se, että he aina kyseli valtavasti lisää kuullessaan jotain tuollaista. Halusi tietää yksityiskohtia, halusi puida ja puida asiaa. Osittain luuli sillä tavalla olevansa tukena, osittain kai oli sellaisia persoonia vain. Mutta uupuneena ei jaksa selittää. Ei puida. Ei vatvoa. Ja jos heille olisi sanonut, että olen uupunut mutta en halua puhua siitä enempää niin tällöin kyselyistä ei olisi tullut millään loppua. Ja se olisi lisännyt uupumusta todella paljon. Silti nämä oli minusta hyviä ystäviä minulle. Erilaisia persoonia kuin minä vain. He itse halusi aina vatvoa omat ongelmansa aivan juuriaan myöden ystävien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Ne ihmiset juuri uupuvat. Heille on syntynyt jo lapsuuskotoa malli, että heitä ei hyväksytä itsenään ja saavat olla onnellisia, jos joku suo olla heidän kanssa. Sitten venytään omista rajoista, koska asetus on se, että olet vaikea tai hankala, jos et suostu. Lopulta venyjä on venynyt niin, että kuminauhan kumi kuoleentui eikä enää pysty joustamaan. Siinä vaiheessa ne "ystävät" häipyvät ja etsivät uudet. 

Terapiassa uupunut oppii sitten arvostamaan itseään ja muodostamaan rajansa ja etsimään paremmat ystävät. 

Toivottavasti siellä terapiassa oppii itse olemaan myös parempi ystävä. Ei kaikki ole tuollaisia ystäviä kuten sinä kuvailet vaan monet ovat hyvin lojaaleja ystäviä ja sitten ihmettelevät ettei heille ole puhuttu asioista mitään vaan on jätetty hiljaisuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että masentuneena, ahdistuneena ja/tai vakavasti uupuneena aika kulkee usein eri tavalla kuin normaalisti.

Minulla yksi pahimmista ahdistuksen aiheista on tyyliin voi v*ttu, ensi viikolla on jo joulu vaikken ehtinyt vielä edes lupiineja repiä takapihalta.

Masentuneena laitoin kerran viikossa puhelimeen muistutuksen olla yhteydessä ihmisiin, joista mulla oli lista etten unohtaisi ketään. Kerran viikossa valitsin jaksamisen mukaan sieltä yhden tai kaksi, joille laitoin viestin. Jos olisin ollut väsyneempi niin vaikka sitten kerran kuussa. Olin valinnut listaan juuri sen verran ihmisiä, että jaksoin pitää yhteyttä.

Tiedän että kuulostaa oudolta, mutta toimi.

Mulla on ollut tammi-helmikuusta tietokoneen näytön kehyksessä tarralappu, jossa on kuuden ihmisen nimet. Se on siinä edelleen, koska en ole ottanut yhteyttä. Ei ole voimavaroja.

Sulla oli voimavaroja kirjoittaa tänne viesti. En usko sinua. Jos haluaisit, voisit vaikka heti samoilla voimilla kirjoittaa viestin. "Moi, mitä kuuluu?"

Juu, mä voisin. Mutta kun mulla ei ole voimavaroja siihen jatkoon. Mun pitäisi selittää, mennä käymään, vastata uudelleen ja uudelleen. Nämä ovat kaikki vähän kaukaisempia ihmisiä, joille ei oikeastaan edes kuulu mun sairastelut ja asiat. Tänne voin ihan vapaasti kirjoittaa viestin tai olla kirjoittamatta, se ei muuta yhtäkään ihmissuhdetta eikä velvoita mihinkään jatkoon.

Olen tehnyt sitäkin virhettä, että kuvittelen, että nyt on voimia ja sitten otan yhteyttä ja sitten ei ollutkaan. Kuin vain siihen alkuspurttiin, että sain viestin tai pari vaihdettua. 

Eli toisin sanoen siis et halua? 

Mä ymmärrän tuota edellistä kirjoittajaa. Mä en laita ystävilleni "Mitä kuuluu?" viestiä silloin, jos mulla ei ole aikaa alkaa viestittelemään sen enempää. Nimittäon ainakin mun ystäviltäni tulee vastauksessaan kysymyksiä mulle, joihin tietysti he olettavat mun vastaavan myös. Ja heti eikä vasta viikon päästä. 

Noin ne ystävyyden loppuvat.

Jep. jos jollain ei koskaan ole "aikaa" eli halua ja viitsimistä minua tavata oikein missään muodossa, niin tulee se päivä kun minä olen ns täyttänyt jo sen aukon, eikä minulla sitten vuosien päästä itsellä liikene enää sellaiselle josta ei koskaan kuulunut enää mitään. Mitä sitä, tuntemattomalle ihmiselle yhtäkkiä alkaa tapaamista.

Katkeraa tekstiä. Ei se sinun vanha ystävä oikeasti mikään tuntematon ole, olethan saattanut tuntea hänet ihan lapsuudesta saakka.

Ei se ole katkeraa tekstiä. Jos vaan ei koskaan ole aikaa ja jaksamista, pitää ymmärtää että ihmiset ei odottele kotona vaan sitä päivää koska se jaksaminen palautuu, heillä on oma elämänsä ja tapaavat mahdollisesti muita ihmisiä ja muuta seuraa. Ei kenenkään edes kuulu jäädä odottelemaan vuosiksi, ystävä voi silti olla mutta elämä menee eteenpäin.

Ei kai kukaan nyt odotakaan kenenkään ODOTTELEVAN vuosikausia yhtä hiljentynyttä ystävää ja laittavan muuta elämäänsä paussille??

Mutta se ei estä sitä, etteikö ystävää voisi ymmärtää ja yhteydenpitoa jatkaa taas kun tällä on asiat paremmin.

Entinen ystäväni teki tuota, että kun hän seurusteli, olin ilmaa, ja kun seurustelu loppui, niin halusi taas olla kaveria. Ystävyys on sellaista että ystävälle ei tehdä noin, vaan hänelle kerrotaan jos on sairas eikä voi olla sen takia yhteydessä nyt. Ei ystäviä voi ottaa kaapista silloin kun itselle sopii.

Mieti nyt, sillä ystävällä on tuossa välillä voinut tapahtua syöpä, äidin kuolema, lapsen vammautuminen ja miehen skitsofrenia, mutta eipä hänellä ole ollut ystävää joka kuuntelisi. Sitten kun uupunut ystävä hilaa itseään takaisin kun HÄNELLÄ menee nyt paremmin, voi todellakin olla niin että se ystävä ei ole enää kiinnostunut ihmisestä joka ei ei ole ystävä silloin kun toisella menee huonosti. 

Nyt ei puhuta sellaisista ihmisistä, jotka unohtavat ystävänsä kun tulee jotain kiinnostavampaa elämään, esim. uusi mies.

Ketjussa on puhuttu uupumuksesta, masennuksesta, kaikenlaisesta minkä johdosta ihminen ei jaksa enää normaalia elämää.

Sinulta menee nyt täysin ohi, että tuolla hiljentyneellä ystävällä voi nimenomaan olla krooninen sairaus, kuollut äiti, vammainen lapsi tai sairasteleva mies, mutta hänellä ei ole rankassa elämäntilanteessaan ketään kuuntelijaa, koska hän ei ole pystynyt pitämään yhteyttä kehenkään. Minun "katoamiseeni" oli syynä omaishoitajuus, jatkuva unettomuus ja useamman läheisen kuolema toisensa jälkeen.

Kummallista, mutta tälle palstalle jotenkin tyypillistä, kantaa katkeruutta sellaista kohtaan joka on jo valmiiksi kärsinyt.

Pystytkö sinäkään  vastaamaan kysymykseen miksi sen kovia kärsineen ystävän pitää olla uupuneen käytettävissä silloin kun uupunut haluaa niin, mutta uupuneen ei tarvitse olla käytettävissä silloin kuin itselle ei sovi? Miten voi olla noin vaikeaa ymmärtää että sillä ystävällä on voinut kaikki mennä päin perää samalla kun uupunut on vetäytynyt ystävyydestä, mutta kun uupunut on paremmassa kunnossa, ei se ystävä sitä vielä olekaan, eikä siksi pysty pitämään yhteyttä entiseen uupuneeseen, vaikak tätä ei selittelekään mitenkään, koska ei jaksa, ihan kuten uupunutkaan ei jaksanut ollessaan uupunut. 

Vastaan ketjuun enää siinä tapauksesssa mikäli tähän löytyy joltain slitys, miksi sen uupuneen uupumus on kaiken ylittävää ja selittävää, mutta toisen ystävän tilanne ei.

Koska tässä puhutaan ihan diagnosoitavissa olevasta uupumuksesta, ei mistään että nyt on vähän rankkaa tai väsyttää. Silloin ihmisen voimavarat on mitä on (vähäiset) eikä se pysty tsemppaamallakaan lisäämään niitä piirun vertaa (hyvä lääke pystyy, mutta sitä ei kaikilla ole). 

Menetkö sinä Meilahteen sairaalahuoneeseen vaatimaan sytoletkuissa olevaa ystävää tulemaa tueksesi oman äitisi hautajaisvalmisteluihin vai toteatteko sovussa, että nyt vaan on näin. 

Syöpä tai vaikka raajan katkimeno on helppo käsittää, masennuksen tai uupumuksen invaliditeetti on monelle täysin käsityskyvyn ulkopuolella, vaikka se taitaa olla yleisin tai yleisimpiä sairauseläkkeiden syitä. 

Vierailija kirjoitti:

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Minä en ole ap, mutta minä kerroin kyllä ystävilleni että asiat eivät ole hyvin, vaikka yritinkin esittää että kyllä se tästä pian paranee. Mutta minulla oli ongelmana yhteydenpidossa se, että en halunnut viikosta toiseen kertoa, että asiat ovat edelleen huonosti, jep, edelleen menee huonosti, joo mitäs tässä nyt menee vieläkin huonommin, no nyt on asiat kyllä tosi huonosti.

Eli minulla se hiljeneminen oli asteittaista eikä mitään yhtäkkistä ghostaamista. Kyllä viesteistäni varmaan näki, ettei tuolla ihmisellä mene ollenkaan hyvin. Itse olisin kyllä kysellyt vähän perään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Ne ihmiset juuri uupuvat. Heille on syntynyt jo lapsuuskotoa malli, että heitä ei hyväksytä itsenään ja saavat olla onnellisia, jos joku suo olla heidän kanssa. Sitten venytään omista rajoista, koska asetus on se, että olet vaikea tai hankala, jos et suostu. Lopulta venyjä on venynyt niin, että kuminauhan kumi kuoleentui eikä enää pysty joustamaan. Siinä vaiheessa ne "ystävät" häipyvät ja etsivät uudet. 

Terapiassa uupunut oppii sitten arvostamaan itseään ja muodostamaan rajansa ja etsimään paremmat ystävät. 

Toivottavasti siellä terapiassa oppii itse olemaan myös parempi ystävä. Ei kaikki ole tuollaisia ystäviä kuten sinä kuvailet vaan monet ovat hyvin lojaaleja ystäviä ja sitten ihmettelevät ettei heille ole puhuttu asioista mitään vaan on jätetty hiljaisuuteen. 

Ainakin itse olen kysynyt terapeutilta aina, olenko nyt kusipää, kun tein niin, että rajasin tämän ystävän pois, koska hän ei kunnioittanut rajojani tms. En tiedä opinko paremmaksi ystäväksi, mutta ainakin terveemmäksi ystäväksi ja vaatimaan tervettä ystävyyssuhdetta myös siltä toiselta. Tietysti joku haluaa kynnysmattoystävän, joka on aina käytettävissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Olen ollut uupunut. Muutamalle ystävälle siitä pystyin sanomaan. Muutamalle en. Nämä joille en niin syy oli se, että he aina kyseli valtavasti lisää kuullessaan jotain tuollaista. Halusi tietää yksityiskohtia, halusi puida ja puida asiaa. Osittain luuli sillä tavalla olevansa tukena, osittain kai oli sellaisia persoonia vain. Mutta uupuneena ei jaksa selittää. Ei puida. Ei vatvoa. Ja jos heille olisi sanonut, että olen uupunut mutta en halua puhua siitä enempää niin tällöin kyselyistä ei olisi tullut millään loppua. Ja se olisi lisännyt uupumusta todella paljon. Silti nämä oli minusta hyviä ystäviä minulle. Erilaisia persoonia kuin minä vain. He itse halusi aina vatvoa omat ongelmansa aivan juuriaan myöden ystävien kanssa.

Mistä olet muka noin varma, että noin olisi tapahtunut? Olen minäkin ollut uupunut ja kun sanoin kaikille suoraan, että tässä mennään nyt, niin kaikki antoivat minun puhua, kun siltä tuntui. Ei ollut mitään turhia kyselyitä vaan mulle annettiin aikaa kertoa ihan itse, kun olin valmis siihen. 

Psykiatri on minulle teroittanut moneen kertaan, että nyt kun alat toipua ja saada voimavarojasi takaisin, mieti todella tarkkaan mihin ne käytät (oman tilanteen ja sekasotkun parantamiseen ja kuntoonsaattamiseen) ja mihin et (näiden hylänneiden ystävien palvelemiseen tms mikä ei auta yhtään sitä oman tilanteen kuntoonsaattamista).

Ne voimat ovat todella tarpeen siinä toipuessakin. Kun sitä apua ei ole sairastaessa ollut, se sotku on usein melkoinen, mikä pitää raivata että pääsee elämään, eikä siinäkään näy kovin tunkua jonossa auttamaan. Terapeutti on kehoittanut miettimään sitäkin tarkkaan, kuka auttaa vastavuoroisesti ja kuka ei, koska silloin omat voimat valuvat ihan väärään osoitteeseen, jos virta kulkee vain yhteen suuntaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Ne ihmiset juuri uupuvat. Heille on syntynyt jo lapsuuskotoa malli, että heitä ei hyväksytä itsenään ja saavat olla onnellisia, jos joku suo olla heidän kanssa. Sitten venytään omista rajoista, koska asetus on se, että olet vaikea tai hankala, jos et suostu. Lopulta venyjä on venynyt niin, että kuminauhan kumi kuoleentui eikä enää pysty joustamaan. Siinä vaiheessa ne "ystävät" häipyvät ja etsivät uudet. 

Terapiassa uupunut oppii sitten arvostamaan itseään ja muodostamaan rajansa ja etsimään paremmat ystävät. 

Toivottavasti siellä terapiassa oppii itse olemaan myös parempi ystävä. Ei kaikki ole tuollaisia ystäviä kuten sinä kuvailet vaan monet ovat hyvin lojaaleja ystäviä ja sitten ihmettelevät ettei heille ole puhuttu asioista mitään vaan on jätetty hiljaisuuteen. 

Ainakin itse olen kysynyt terapeutilta aina, olenko nyt kusipää, kun tein niin, että rajasin tämän ystävän pois, koska hän ei kunnioittanut rajojani tms. En tiedä opinko paremmaksi ystäväksi, mutta ainakin terveemmäksi ystäväksi ja vaatimaan tervettä ystävyyssuhdetta myös siltä toiselta. Tietysti joku haluaa kynnysmattoystävän, joka on aina käytettävissä. 

Kuulostaa siltä ettei kyseessä edes ollut ystävä alun perinkään. Minä puhuin niistä oikeista ystävistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Olen ollut uupunut. Muutamalle ystävälle siitä pystyin sanomaan. Muutamalle en. Nämä joille en niin syy oli se, että he aina kyseli valtavasti lisää kuullessaan jotain tuollaista. Halusi tietää yksityiskohtia, halusi puida ja puida asiaa. Osittain luuli sillä tavalla olevansa tukena, osittain kai oli sellaisia persoonia vain. Mutta uupuneena ei jaksa selittää. Ei puida. Ei vatvoa. Ja jos heille olisi sanonut, että olen uupunut mutta en halua puhua siitä enempää niin tällöin kyselyistä ei olisi tullut millään loppua. Ja se olisi lisännyt uupumusta todella paljon. Silti nämä oli minusta hyviä ystäviä minulle. Erilaisia persoonia kuin minä vain. He itse halusi aina vatvoa omat ongelmansa aivan juuriaan myöden ystävien kanssa.

Mistä olet muka noin varma, että noin olisi tapahtunut? Olen minäkin ollut uupunut ja kun sanoin kaikille suoraan, että tässä mennään nyt, niin kaikki antoivat minun puhua, kun siltä tuntui. Ei ollut mitään turhia kyselyitä vaan mulle annettiin aikaa kertoa ihan itse, kun olin valmis siihen. 

Mistäkö olen varma? Siitä, että tunsin ystäväni, he olivat olleet ystäviäni useiden vuosien ajan. Siihen oli mahtunut omalla kohdallani avoero, potentiaalisesti vakava sairastuminen ym. Ja oli aina käynyt noin. Lopulta uuvuin. Varmasti nuo aiemmat rankat elämänkokemukset altisti uupumiselle. Mutta silloin kokemuksesta osasin salata sen, yritin suojella itseäni lisää uuvuttavilta kyselyiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Minä en ole ap, mutta minä kerroin kyllä ystävilleni että asiat eivät ole hyvin, vaikka yritinkin esittää että kyllä se tästä pian paranee. Mutta minulla oli ongelmana yhteydenpidossa se, että en halunnut viikosta toiseen kertoa, että asiat ovat edelleen huonosti, jep, edelleen menee huonosti, joo mitäs tässä nyt menee vieläkin huonommin, no nyt on asiat kyllä tosi huonosti.

Eli minulla se hiljeneminen oli asteittaista eikä mitään yhtäkkistä ghostaamista. Kyllä viesteistäni varmaan näki, ettei tuolla ihmisellä mene ollenkaan hyvin. Itse olisin kyllä kysellyt vähän perään.

Sitähän toivoo, että se paraneminen alkaa ensi viikolla. Sitä toivoo viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kunnes huomaa, että on todella kaukana huonommassa jamassa siitä lähtöpisteestä ja toisten elämä on mennyt sillä välin eteen päin vaikka kuinka. En minä voi kantaa siitä syyllisyyttä, että siskontyttö ehti kasvaa enkä pystynyt olemaan läsnä hänen lapsuudessaan sillä tavalla kuin olisin toivonut. Harmittaa se itseäkin, mutta minkä teet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se edes oikeaa ystävyyttä, jos ystävälle ei voi sanoa, että nyt menee huonosti ja olen uupunut?

Ne ihmiset juuri uupuvat. Heille on syntynyt jo lapsuuskotoa malli, että heitä ei hyväksytä itsenään ja saavat olla onnellisia, jos joku suo olla heidän kanssa. Sitten venytään omista rajoista, koska asetus on se, että olet vaikea tai hankala, jos et suostu. Lopulta venyjä on venynyt niin, että kuminauhan kumi kuoleentui eikä enää pysty joustamaan. Siinä vaiheessa ne "ystävät" häipyvät ja etsivät uudet. 

Terapiassa uupunut oppii sitten arvostamaan itseään ja muodostamaan rajansa ja etsimään paremmat ystävät. 

Toivottavasti siellä terapiassa oppii itse olemaan myös parempi ystävä. Ei kaikki ole tuollaisia ystäviä kuten sinä kuvailet vaan monet ovat hyvin lojaaleja ystäviä ja sitten ihmettelevät ettei heille ole puhuttu asioista mitään vaan on jätetty hiljaisuuteen. 

Ainakin itse olen kysynyt terapeutilta aina, olenko nyt kusipää, kun tein niin, että rajasin tämän ystävän pois, koska hän ei kunnioittanut rajojani tms. En tiedä opinko paremmaksi ystäväksi, mutta ainakin terveemmäksi ystäväksi ja vaatimaan tervettä ystävyyssuhdetta myös siltä toiselta. Tietysti joku haluaa kynnysmattoystävän, joka on aina käytettävissä. 

Kuulostaa siltä ettei kyseessä edes ollut ystävä alun perinkään. Minä puhuin niistä oikeista ystävistä. 

Oisko niin, että ne ihmiset, joilla on riittävä määrä OIKEITA ystäviä, eivät keskimäärin edes uuvu, koska heidän turvaverkkonsa suojaa heitä?