Hei sinä alkoholistiperheessä lapsena kasvanut aikuinen!

Ei se minusta absolutistia ainaka heti tehnyt, tuossa nuorempana tuli itsekin alkon kanssa läträttyä. Mutta vähän ärsyyntynyt olo tulee nykyään jos huomaan jonkun kaverin enemmän juovan ja aivan huomaamattani jotenkin piilokettuilen asiasta. Itsellä on juominen loppunut kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko kertoa, että huomaatteko samoja "tuntosarvet koko ajan pystyssä", heikkoa itsetuntoa ym. kuin minä?

ap

Kyllä. Sitä tavallaan "lukee" ihmisiä koko ajan. Muistan jo lapsena kuinka jännitin seuraavaa riitaa ja osasin lukea vanhempia.

Joo, on pilannu elämän. Joten jos tätä lukee joku alkoholisti jolla lapsia:

Älä pilaa lapsuutta ja koko elämää niiltä lapsilta.

Kuljen pelko sisälläni koko ajan enkä pääse siitä eroon, vaikka tilanne on täysin normaali ja rauhallinen.

Isäni oli työssäkäyvä alkoholisti, ja oli julkinen salaisuus, että viinaa käytti arkenakin ja oli töistä poissa krapulapäivinä tai kun oli putki päällä. Kotioloista on jäänyt turvattomuuden lisäksi aivan valtava häpeä. Kaikki tiesivät isäni juomisesta, mutta kukaan aikuinen ei siitä koskaan puhunut. Muut lapset sen sijaan kyllä, ja kiusasivatkin. Siitä kiusaamisesta on jäänyt heikko itsetunto.

Käytän alkoholia itsekin, ihan humaltumistarkoituksessakin, mutta en poikkeuksellisen paljon eikä se vaikuta arkeeni mitenkään. Muiden alkoholinkäyttökään ei minua ärsytä - paitsi puolisoni! Humalainen, jankkaava ja kovaääninen mies on jotain sellaista, mitä en kotonani siedä. Onneksi mies ei mitenkään usein juo sellaiseen kuntoon itseään.

Meillä isän alkoholismi vaikutti koko perheen hyvinvointiin. Hän teki paljon työtä ja oli selvinpäin jopa kiva, mutta kännipäissään todella ikävä ja roitaa haatava. Minä esikoisena häivyin opiskelemaan satojen kilometrien päähän ja pärjäsin hyvin. Yksi veljistäni on alkoholisti, yhdellä mielenterveysongelmia ja nuorin taas on opiskellut itselleen hyvän ammatin. Kaksi veljistäni oli liian kauan kotona haukuttavana, joten heidän kohtalonsa ei ole ihme. Skitsofrenian on sanottu johtuvan siitä, että todellisuus on niin hirveä, että ihminen alkaa muodostaa uusia todellisuuksia paetakseen. Alkoholismi lienee samaa eri muodossa.

Isäni oli alkoholisti. Kuoli, kun olin 35-vuotias. Tuntuu aika monia samoja ongelmia olevan alkoholistiperheissä kasvaneilla. Tuntosarvet on mullakin aina pystyssä ja juoppotutka tunnistaa aika pian alkoholiin menevät. Lisäksi olen myös kontrolloija ja pelkään myös pahinta (kuten aloittajakin). Miellyttäjä en ole. Alisuoriutuja kylläkin ja työelämässä levoton sielu, joka ei koskaan paikkaansa löydä. Kulissien pystyssä pitäminen ei kuulu mun luonteeseen ja olen aina avoimesti kertonut isän alkoholismista. Olen aina ollut sitä mieltä, että kun vanhempiaan ei voi valita, niin niiden toilailuja ei myöskään tarvi hävetä.

Minulla on yliopistokoulutus ja erittäin hyvä työ. Kaksi lasta, mutta olen eronnut. Liian kauan katsoin hänen ongelmiaan läpi sormien. Uusi miesystävä ollut jo muutaman vuoden. Olen käyttänyt alkoholia opiskeluaikoina ehkä vähän liikaakin. Nykyään kohtuudella. Kaiken kaikkiaan lähtökohdistani käsin olen hyvin selvinnyt, vähän terapiaa tarvittu välillä. Toisinaan masentaa. Älylläni ja hyvillä sosiaalisilla taidoilla (kyky lukea tilanteita) olen mennyt eteenpäin. Vahvuudeksi olen lopulta lapsuuteni kääntänyt, eikä minusta uskoisi, että niinkin raskaita juttuja on ollut.

Mulla on mennyt huonosti jo vuosia. Isä oli alkoholisti, jonka mielialoja joutui valvomaan kun asuin vielä kotona lapsena ja olla hiljaa piilossa monet kerrat, äidiltä ei tukea ole tullut.

Muutin pois 16vuotiaana. Alkoholisoiduin jo nuorena. Monet vaikeudet olen läpikäynyt. Omat lapset omillaan jo, ja pärjäävät hyvin. Monesti miettinyt pitäisikö hakea jotain keskusteluapua, vielä en ole pystynyt siihen koska äidin opetus hiljaa pysymisestä istuu tiukassa. Vaikka olen jo yli 45v.

Kannustan 68 sinua hakemaan keskusteluapua. Älä usko äitiäsi.

* Minun tulevaisuuteeni se ei varmaan ulkopuolisista juurikaan vaikuttanut koska opiskelin yliopistokoulutuksen, sain perheen ja työn. Aika normaalit jutut. Itse huomaan, että itsetuntoni on tavallista heikompi vaikka siihen ei niin kovasti aina olisi syytä. Vaadin itseltäni paljon.

Aistin aina seurassa tuntosarvet esillä, että millainen tilanne on. Onko kaikilla kaikki hyvin? Onko riita.*

Tämä sama minulla. Itsetunnolle tuhoisaa.

Se, mitä minä kadehdin niistä ystävistäni, joilla ei ole alholisimia perheessään, on se turvallisuuden ja varmuuden tunne, joka heistä näkyy. He voivat soittaa mihin kellonaikaan vain vanhemmilleen eikä kukaan ole juovuksissa. He poikkeavat ohi ajaessa moikkaamassa vanhempiaan kun taas minä sovin hyvissä ajoin etkäteen, jos haluan lapseni isovanhempiaan näkevän. Sillloinkin saatan huomata, että pullolla on käyty, koska tiedän jo silmien välkkeestä sen lapsuudestani ja puheen parresta, että jotain on otettu.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on mennyt huonosti jo vuosia. Isä oli alkoholisti, jonka mielialoja joutui valvomaan kun asuin vielä kotona lapsena ja olla hiljaa piilossa monet kerrat, äidiltä ei tukea ole tullut.

Muutin pois 16vuotiaana. Alkoholisoiduin jo nuorena. Monet vaikeudet olen läpikäynyt. Omat lapset omillaan jo, ja pärjäävät hyvin. Monesti miettinyt pitäisikö hakea jotain keskusteluapua, vielä en ole pystynyt siihen koska äidin opetus hiljaa pysymisestä istuu tiukassa. Vaikka olen jo yli 45v.

Mene ihmeessä keskustelemaan, se helpottaa ja löydät itsestäsi uusia vahvuuksia.

Jonkinlainen turvattomuuden tunne ja pelko tulevasta selviytymisestä on seurannut mukana koko elämän. Vaikeaa tehdä päätös vaihtaa työpaikkaa tai vaihtaa asuntoa, kun on hirvittävä pelko ns. tyhjän päälle astumisesta.

Vanhempani ovat alkoholisteja, mutta en tunne että olisi mitenkään vaikuttanut minun elämääni. Ehkä siten että itsenäistyin varhain ja sitä pidin hyvänä juttuna. Kotoa lähdin töihin 17 vuotiaana. Mulla on kaksi korkeakoulututkintoa, olin vaativassa tehtävässä pitkään. Nyt halusin downshiftata ja teen osa-aikaa. Kolme lasta, kaikilla menee hyvin koulussa sekä sen ulkopuolella. 33 vuotta kestänyt avioliitto ja kaikki ihan OK. En mieti mitään lapsuusajan juttuja, turha niihin on jäädä kiinni. Mietin mielummin positiivisia asioita ja tulevaa.

Jäin kyllä miettimään tätä "yleensä yliopistokoulutusta". Mistään ei löydy tätä väitettä tukevaa tutkimusta.

Olen itse alkoholistivanhempien lapsi, sisaruksia 3. Kaikki olemme valmistuneet joko ammattikoulusta tms. Ajatuksena päästä kotoa pois mahd. pian ja ansaita elanto omalla työllä.

Eikä olisi ollut edes varaa meitä kouluttaa, kun kaikki rahat menivät vanhempien ryyppäämiseen. En kuitenkaan syytä vanhempiani joistain heikkouksista tai "herkkyydestä". Me sisarukset emme ole absolutisteja, mutta emme myöskään juo tolkuttomasti niin että haittaisi omaa tai muiden elämää.

Itse olen elämässäni kaikki valinnat tehnyt, ja myös kannan niistä vastuun.

Itse huomaan sen että hälytystilassa tunnen olevani kuin kotona. Osaan toimia ja tiedän tarkasti mitä pitää tehdä. Ja tämä hälytystila voi tarkoittaa ihan mitä vain yhtä-äkkiä muuttunutta tilannetta, ei tarvitse edes olla mitään vakavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestäni huonot kasvuolosuhteet eivät ole peruste siirtää huonoa kohtelua omille lapsille, toisin kuin juopot ja väkivaltaiset puolustautuvat.

Ei se minustakaan ole peruste, mutta jos itse on kasvanut epävakaissa oloissa kuritettuna, niin mistäpä se malli parempaan tulisi?

Ihan omasta ajattelukyvystä. Tämä on nimittäin juoppojen vakioselitys: minkä minä sille voin, kun isä sitä ja äiti tätä, puoliso tuota ja lapset sitä ja tätä.

En itse voisi kuvitellakaan ryyppääväni, riehuvani ja alistavani lapsiani katsomaan ryyppysakkia omassa kodissaan. Mistä minä tämän mallin sain? No ihan itse halusin lapsilleni parempaa kuin itse sain. Tosin kukkahattujen mielestä olisin näköjään oikeutettu riehumaan, koska mistäpä minä olisin muuta mallia saanut...voi minua raukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Osaatteko kertoa, että huomaatteko samoja "tuntosarvet koko ajan pystyssä", heikkoa itsetuntoa ym. kuin minä?

ap

Oma äitini oli alkoholistin lapsi, itse hän oli absolutisti ja pahoin traumatisoitunut. Ei välittänyt edelleen meille lapsille alkoholin värittämää ympäristöä, ja varmaan onnitteli siitä itseään, mutta muuten oman heikon itsetuntonsa ja tunteiden säätelyn epävakauden vuoksi saimme häneltä väkivaltaisen ja ahdistavan lapsuuden, joka traumatisoi meidät vuorostaan, tuntosarvet pystyssä kulkeviksi, täysin arvottomiksi. 

Eihän juoppoa suurempaa uhria olekaan!

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani ovat alkoholisteja, mutta en tunne että olisi mitenkään vaikuttanut minun elämääni. Ehkä siten että itsenäistyin varhain ja sitä pidin hyvänä juttuna. Kotoa lähdin töihin 17 vuotiaana. Mulla on kaksi korkeakoulututkintoa, olin vaativassa tehtävässä pitkään. Nyt halusin downshiftata ja teen osa-aikaa. Kolme lasta, kaikilla menee hyvin koulussa sekä sen ulkopuolella. 33 vuotta kestänyt avioliitto ja kaikki ihan OK. En mieti mitään lapsuusajan juttuja, turha niihin on jäädä kiinni. Mietin mielummin positiivisia asioita ja tulevaa.

Hieno juttu! Kysyn ihan mielenkiinnosta, että oliko teillä kotona ruokaa? Puhtaat vaatteet? Oliko sinulla joku muu aikuinen, joka oli turvana?