Olenkohan henkisesti herännyt vai mistäköhän tämä rento asenne ja elämänilo kumpuaa? - entinen masentunut

Kun ei ole enää mitään hävittävää, on vain voitettavaa.

Tuohon mä koitan päästä.

Jep, eikö ole ihanaa!

Se alkaa siitä kun ymmärtää että kaikki tunteet on vaan omassa päässä. Muu maailma pyörii ihan samalla lailla riippumatta siitä mitä tunteita sun pään sisällä pyörii

Sinulla vihdoin naksahti päässä tarpeeksi vinoon.

Onko dissosiaatiota? Ei tuokaan oikein oikealta onnellisuudelta kuulosta, jotenkin oudolta. Ehkä tosiaan (kuten joku mainitsi aiemmin) sinulla naksahti ihan kunnolla

Vierailija kirjoitti:

Onko dissosiaatiota? Ei tuokaan oikein oikealta onnellisuudelta kuulosta, jotenkin oudolta. Ehkä tosiaan (kuten joku mainitsi aiemmin) sinulla naksahti ihan kunnolla

No ei ole. Voin aidosti hyvin ja pidän itsestäni huolta.

Erikoista on, että kaikki täytyy tunkea diagnostiseen määritelmään. Ahdasta ja juuri tuon takia ihmiset voivat huonosti koska tukahdutetamme itsemme erilaisten määritelmien alle. Kun oikeasti kaikki on hyvin.

-ap

Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.

Mitä lääkkeitä syöt?

Itse uskon, että pohjimmiltaan siinä on kyse siitä tietoisuuden heräämisestä, uskoa siihen, että maailma kantaa ja sinä itse riität sellaisena kuin olet. Eri uskonnot antavat sille eri nimiä, loppupeleissä niillä ei ole mitään merkitystä kun ymmärtää että kaikilla tarkoitetaan samaa.

Vierailija kirjoitti:

Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.

Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui. 

Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle. 

Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota. 

Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan. 

Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan. 

Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen. 

Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin. 

Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle. 

Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3 

-ap 

Eckhart Tolle* :) 

Aivan samanlaisia ajatuksia minulla. En osaisi kuvailla noita tuntemuksia noin hyvin kuin Ap.

Asiat on niinkuin ne on, ja jos minä synkistelen, purnaan ja murehdin, se ei vaikuta mihinkään muuhun kuin siihen, että teen sillä itselleni huonon olon, ja ehkä ympärilläni oleville. Jos jotain asiaa voi omilla teoilla muuttaa paremmaksi, joko muutan, tai sitten en muuta ja olen valittamatta.

Olen ollut oikeasti masentunut ja tiedostan kyllä sen, että siinä tilassa aivot eivät pysty toimimaan näin, siis silloin kun on lamaantunut ja aloitekyvytön, kaikki kiinnostus elämää kohtaan loppuneena.

Anoppini elää jatkuvaa draamaa jostain asiasta ja on jatkuvasti sukset ristissä jonkun kanssa, onko joku nyt suuttunut kun ei ole ottanut kahteen viikkoon yhteyttä, loukkaantuu ja suuttuu ties mistä asioista. Kyllä monesti mietin, että miksi ihminen tekee elämästään noin raskasta, voisi hänenkin elämä olla aika paljon helpompaa, kaikki tuo myräkkä on vain omasta mielestä lähtöisin.

No ehkä hän katsoo minun tyyntä järvenpintaa omasta myrskystään miettien, että onpa tuolla tylsä persoona ja tylsä elämä, kun mitään ei tapahdu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.

Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui. 

Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle. 

Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota. 

Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan. 

Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan. 

Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen. 

Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin. 

Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle. 

Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3 

-ap 

Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.

Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin...  Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki  läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.

Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.

Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.

Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?

Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3

Eka mania voi puhjeta pitkänkin masennuskauden jälkeen

Onnea sinulle, olet oppinut nauttimaan hetkestä. Onko tämä muutos tapahtunut nopeasti ja tässä kevään aikana vai jo aikaisemmin? 

Mulla keikkuu masennuksen ja äärettömän onnellisuuden välillä parin tunnin syklillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.

Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui. 

Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle. 

Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota. 

Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan. 

Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan. 

Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen. 

Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin. 

Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle. 

Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3 

-ap 

Tiedätkö Ap, tämä sun avauksesi on ehkä parhaita ja valoisimpia aloituksia, mitä ikinä olen tältä palstalta lukenut. Oikeasti.

Kiitos tuhannesti että jaoit kokemuksesi, itseltäni meinasi päästä itku silkasta huojennuksesta. Olen seurannut erään hyvin läheisen ihmisen vuosia kestänyttä rimpuilua masennuksen, ahdostuksen ja päihdekierteen pyörteissä. Miettinyt pääni puhki, että miten tuosta tilasta pääsee eteenpäin...  Minä ja muut läheiset ovat halunneet auttaa, mutta henkilö itse on kieltäytynyt avusta. Tiedän, että jokin perustavanlaatuinen muutos pitäisi tapahtua hänen mielessään ja ajattelussaan, jotta tilanteeseen löytyisi ulospääsy. Itselläni on tästä muutoksesta jonkinlaisia ajatuksia (jotka juuri vahvistit), mutta toinen on ollut niin syvällä itse itsellensä psyykkaaman maailman mustuudessa, ettei hän ole halunnut ottaa mitään vastaan vaan torpannut kaikki  läheisten yritykset hakea tai tarjota apua ja mahdollisesti uusia ajatuksia. Kaikki on ollut ihan p*skaa ja p*rseestä, ja niinhän se onkin jos niihin negatiivisiin asioihin keskittyy. Uskon kuitenkin, että siitä oman mielen ja asenteen muuttamisesta olisi paljon enemmän hyötyä kuin terapiasta tai lääkkeistä. Viimeisen vuoden ajan tämä henkilö on tuntunut jollain tasolla jo olemaan valmis muutokseen, mutta läpimurto on vielä edessäpäin. Toivottavasti se tulee.

Toivon että saat äänesi kuuluviin laajemminkin, sillä tosielämän esimerkit masennuksesta, mustuudesta ja päihdekierteestä irti pääsemiseen ovat kultaakin arvokkaampia. Olet käynyt sen kärsimyksen itse läpi, joten tiedät mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja mikä ehkä tärkeintä, tiedät myös, että siitä on mahdollista päästä irti.

Toivon että ainakin harkitset kokemusasiantuntijaksi ryhtymistä, Sinulla on paljon annettavaa niille, jotka vielä kärsivät eivätkä näe ulospääsytietä.

Vielä tekee mieli kysyä, minkä ikäinen noin suurin piirtein olet ja kauako oma kipuilusi kesti?

Kiitos vielä avauksestasi, ja kaikkea hyvää Elämääsi!! <3 <3

Olipa kaunis viesti, kiitos sinulle! <3 

Tämä se on juuri hienointa, että omalla muutoksellaan ja "heräämisellään" voi auttaa myös toisia pääsemään rajojen ulkopuolelle. 

Kaikki pystyvät hyvin paljon vaikuttamaan omaan elämääsi mutta monet elävät siinä illuusiossa, etteivät pysty tai luulevat, että heiltä puuttuu jokin perustavanlaatuinen ominaisuus olla onnellisia tai tehdä sen kaltaisia muutoksia, miten saisivat luotua elämästään parempaa. Oikeastaan lopulta asia on hyvin yksinkertainen kun oivaltaa, että mitään rajoittavia asioita ei ole edes olemassa loppupeleissä. On ne päälleliimatut ja opitut ajatusmallit, jotka pitävät ihmistä luomassaan vankilassa. Monet elävät juuri siinä, että "on vaikeaa" ja samaistuvat niihin tunteisiin ja sanoihin. Sanatkin ovat tietyllä tapaa hyvin rajoittavia. Itse esimerkiksi olen luullut, että en ole riittävä tai olen muuten epäkelpo. Olen masentunut tai olen aina "jotain". Rajoitan tällä tavalla itse elämääni kun oikeastaan nuo ovat vain turhia määritelmiä. Jos osaisimme kommunikoida ilman sanoja ja lokerointia, olisi asiat vain sellaisia kuin ovat eikä tarvitsisi aiheuttaa itselleen valheellisia tarinoita. 

Oikeasti kaikki on vain miten on, hyvin. Kun jotain tulee, niin sitä voi katsoa kuin elokuvaa, tietoisena siitä (itselle se luo paljon huvitusta ja iloa), että se on vain ohimenevä kohtaus ja siihen ei tarvitse samaistua ja sen myötä aiheuttaa lisää tuhoa/draamaa tai määritelmiä. 

En minä aluksi näitä asioita ymmärtänyt ollenkaan. Monenlaisia kysymyksiä tuli mieleen ja edelleen yritin päälle liimata niitä opittuja uskomuksia ja joskus oli todella turhauttavaa antaa vain asioiden olla ja hyväksyä ne sellaisinaan. Tähän auttoi meditointi ja tarkkailu. 

Onhan maailmassa paljon asioita, jotka ovat murheellisia ja oikeustajun vastaisia. Siitä huolimatta olen oppinut näkemään, että nämä ihmiset elävät tiedottomassa tilassa, eivät ymmärrä mitä tekevät. Täytyy keskittyä sitten siihen, että itse eläisi tietoisesti ja todellista arvomaailmaansa (intuitotaan kuunnellen). 

On hienoa, jos voin toisia auttaa, ei ole mitään sen parempaa kuin, että ihmiset löytäisi oman potentiaalinsa ja että on vapaus valita, ihan jokaisella. Monet myös valitettavasti takertuvat siihen, että tarvitsevat apua muualta tai, että jotain pitäisi tapahtua jonkun muun kautta, että asiat voisivat olla paremmin. Esimerkiksi juuri vaikka läheisesi, joka on masentunut ja päihdekierteessä. Odotetaan jotain ulkopuolelta tulevaa muutosta vaikka oikeasti kaikki lähtee sisältä päin, omasta itsestään. 

-ap 

Ymmärrän kyllä, että siinä tietynlaisessa illuusioiden rakentaman elämän sisällä, joka on melko tukahduttavaa, on raskasta elää ja myöskin hankalaa nähdä, että asioita voi todella muuttaa kun uskomukset ovat niin vahvoja. 

Asiat vaan on hyväksyttävä. On minusta hienoa, että olette kovin yrittäneet auttaa läheistänne mutta usein se, että ihminen kärsii tarpeeksi kauan, on avain myös pois sieltä. Välillä kyllä käy niin, ettei ihminen koskaan oivalla vaan jatkaa elämänsä loppuun asti kärsimystä luoden. Minulla on myös lähipiirissä alkoholisteja, jotka eivät näe vankilansa ulkopuolelle. Kohtaan heidät sellaisenaan, arvostavasti ja myötätuntoisesti ja omalla elämälläni saada myös heihin resonoitua erilaisia näkökulmia. 

Kuitenkaan en lähde enää siihen, että taivun myös siihen draamaan vaan kuuntelen ja katselen etäältä. Vie se välillä voimia toki jos energia on kovin negatiivista mutta ei vaikuta pitkän aikaa ja palaan tietoiseen läsnäolemiseen kun huomaan liukuvani ajatusten kehittelemään myllerrykseen. 

Toivottavasti tulevaisuudessa minusta on ihmisille apua. Ainakin arvojeni mukaisesti heidät lämmöllä otan vastaan ja kohtaan. Olen 28v ja kipuillut elämän kanssa pitkään, samoja ongelmia itselleni aiheuttaen. Viimeisin kipuilu ja ajanjakso tähän pisteeseen kesti kolme vuotta suunnilleen ja oli kyllä todella hurja ajanjakso. Sen kautta kuitenkin sain riisuttua itseltäni uskomuksia. Varmasti vielä on paljon asioita, jotka näen yhä selvemmin sekä irti päästämisen tuskaa (jota tarkkailla) mutta hetkessä mennään. 

Kaikkea hyvää sinullekin ja muillekin ketjuun kirjoittaneille. :) <3 

-ap 

Täällä myös yksi, joka ymmärtää, mistä ap puhuu.

Lisään vielä yhden tekijän, jonka oppiminen on merkityksellistä, jotta samalle polulle pääsee: tuomitsemattomuuden oppiminen. Eli ensimmäiseksi pitää opetella, ettei arvioi tai arvostele mitään. Mikään asia ei ole hyvä eikä paha.

Itsellä deMellon Havahtuminen oli käänteentekevä kirja.