Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olenkohan henkisesti herännyt vai mistäköhän tämä rento asenne ja elämänilo kumpuaa? - entinen masentunut
Onpa mahtavaa, nautin joka hetkestä. Kaikki on kiinnostavaa ja sitä katsoo elämää tarkkailijana. Huvittuneena ja rentona. Juuri mitään draamaa en keksi asioista ja mielessäni nauran kun ihmiset ovat jonkun kehittelemänsä dramaattisen tilanteen pauloissa.
Saatan mennä mukaan (koska minulle halutaan avautua) ja samalla tiedostan, että tämä ihminen tuntee aidosti asian epämiellyttävänä ja ymmärrän.
En kuitenkaan sisimissäni näe ongelmaa, vain ratkaisuja ja valinnan vapautta. Iloa ja tiedän, että kaikki on hyvin.
Mikä vaan "leijun" tässä elämässä. Välillä on tietenkin ikäviä tunteita, tarkkailen niitä. Joskus saatan mennä mukaan ja silloin itken lohduttomasti. Ymmärrän kuitenkin, että silti kaikki on oikeasti hyvin.
Vaikeaa kuvailla kenties. Joka hetkestä on tullut omanlaisensa seikkailu. Kaikki on niin ihmeellistä.
Sitä vain katsoo ympärilleen ja ymmärtää valheellisuuden ja ihmisten luoman tilan. Silti vain huvittaa ja on vapaa olo.
Olen vain muuttunut kärsimyksen myötä.
Kommentit (522)
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähättelevältä/tuomitsevalta määritellä toisille merkitykselliset asiat huvittavaksi draamailuksi. Hyvä toki, jos omalla kohdallasi toimii ja varmasti onkin kevyempää elää noin.
Emme me sitä niille draamailijoille sano, mutta meistä ne ovat turhia. Elämän voi elää ilman niitä, ja todellakin se on kevyempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähättelevältä/tuomitsevalta määritellä toisille merkitykselliset asiat huvittavaksi draamailuksi. Hyvä toki, jos omalla kohdallasi toimii ja varmasti onkin kevyempää elää noin.
No juuri ehkä tämä, että jälleen sanoilla rajaamme ja teemme turhia uskomuksia. Esimerkiksi en koskaan nauraisi ihmiselle joka kärsii vaan todella tunnen heitä kohtaan myötätuntoa mutta sisimissäni tiedän, ettei hätää oikeastaan ole ja tunnen rauhaa, tiedostan, että kaikki on kuitenkin on miten ovat. Minua huvittaa omatkin turhat uskomukset, omat ajatukseni välillä. Sisimissäni nauran kun kytkeytyy draamankaari ajatuksissani päälle. Näen vain sen valheellisuuden läpi.
Jokainen voi sen kokea ja ymmärtää. Jos kuitenkin tuntee, ettei ole mitään muutettavaa ja hyväksyy elämänsä sellaisenaan kuin se on, niin sekin on ok. Ei tässä ole mitään väärää tai oikeaa loppupeleissä.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähättelevältä/tuomitsevalta määritellä toisille merkitykselliset asiat huvittavaksi draamailuksi. Hyvä toki, jos omalla kohdallasi toimii ja varmasti onkin kevyempää elää noin.
Kyllä minä koen niitä tunteita tietyistä asioista mitä draamailijatkin, vihaa, katkeruutta, kateutta, jne. mutta en takerru siihen tunteen syövereihin ja se ei vie ja ohjaa koko elämääni ja ajatusteni sisältöä.
Toki joku asia voi olla niin vaikea/surullinen/iso, että sulattelu vie pidempään, ennen kuin pystyy siirtymään tunteen tarkastelun tasolle.
Minä koin samanlaisen vapautumisen, kun sanouduin irti parisuhdeviritelmästä jossa ei pää kestänyt. Sen aikana menin henkisesti vain surkeampaan jamaan mutta nyt ahhh. Samalla näen miten sokea ja hyväuskoinen olen ollut toisen suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähättelevältä/tuomitsevalta määritellä toisille merkitykselliset asiat huvittavaksi draamailuksi. Hyvä toki, jos omalla kohdallasi toimii ja varmasti onkin kevyempää elää noin.
Emme me sitä niille draamailijoille sano, mutta meistä ne ovat turhia. Elämän voi elää ilman niitä, ja todellakin se on kevyempää.
Eli kasvotusten mielistelette ja mielessänne tuomitsette toisille merkitykselliset asiat turhiksi. En ehkä valaistuneeksi kutsuisi, mutta kukin tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teitkö päätöksen päiviesi päättämisestä? Yleensä silloin masentunut reipastuu, kunnes tekee viimeiset tekonsa.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, että siinä tietynlaisessa illuusioiden rakentaman elämän sisällä, joka on melko tukahduttavaa, on raskasta elää ja myöskin hankalaa nähdä, että asioita voi todella muuttaa kun uskomukset ovat niin vahvoja.
Asiat vaan on hyväksyttävä. On minusta hienoa, että olette kovin yrittäneet auttaa läheistänne mutta usein se, että ihminen kärsii tarpeeksi kauan, on avain myös pois sieltä. Välillä kyllä käy niin, ettei ihminen koskaan oivalla vaan jatkaa elämänsä loppuun asti kärsimystä luoden. Minulla on myös lähipiirissä alkoholisteja, jotka eivät näe vankilansa ulkopuolelle. Kohtaan heidät sellaisenaan, arvostavasti ja myötätuntoisesti ja omalla elämälläni saada myös heihin resonoitua erilaisia näkökulmia.
Kuitenkaan en lähde enää siihen, että taivun myös siihen draamaan vaan kuuntelen ja katselen etäältä. Vie se välillä voimia toki jos energia on kovin negatiivista mutta ei vaikuta pitkän aikaa ja palaan tietoiseen läsnäolemiseen kun huomaan liukuvani ajatusten kehittelemään myllerrykseen.
Toivottavasti tulevaisuudessa minusta on ihmisille apua. Ainakin arvojeni mukaisesti heidät lämmöllä otan vastaan ja kohtaan. Olen 28v ja kipuillut elämän kanssa pitkään, samoja ongelmia itselleni aiheuttaen. Viimeisin kipuilu ja ajanjakso tähän pisteeseen kesti kolme vuotta suunnilleen ja oli kyllä todella hurja ajanjakso. Sen kautta kuitenkin sain riisuttua itseltäni uskomuksia. Varmasti vielä on paljon asioita, jotka näen yhä selvemmin sekä irti päästämisen tuskaa (jota tarkkailla) mutta hetkessä mennään.
Kaikkea hyvää sinullekin ja muillekin ketjuun kirjoittaneille. :) <3
-ap
Kiitos kauniista vastauksestasi! <3
Niin, tämä lienee kaikessa raastavuudessaan myös oivallinen mahdollisuus meille läheisille (ja aivan etenkin minulle) harjoitella sitä omassa keskuksessa pysymistä...
Tunnustan, että monesti pelko ja paniikki on lähtenyt lapasesta, kun on saanut pelätä toisen hengen puolesta. Olen viime aikoina ehkä pikkuhiljaa oppinut myös seuraamaan tilannetta tästä vierestä hieman tyynemmin, enkä ehkä enää tempaudu niin syvälle draaman pyörteisiin yhtä helposti kuin aiemmin. Tilanne on nyt tällä hetkellä se mikä se on. Myöhemmin ehkä toisenlainen. Jossain syvällä sisimmässäni uskon, että tämä on jollain tasolla tarpeellinen kokemus meille kaikille, jos sen oikein osaamme ottaa?
Olen koettanut välttää kaikkea tuomitsevuutta, mutta en tiedä olenko onnistunut siinä riittävästi. Henkilön itsessään hyväksyn - enkä pelkästään hyväksy vaan rakastan häntä kovin - mutta tilannetta on ollut äärettömän vaikea hyväksyä. Henkilö itse on todella upea ja lahjakas tyyppi, ja tiedän että hänellä on mahdollisuudet vaikka mihin. Niin kovin kaunis sielu...
Ehkä minun tehtäväni on löytää täysi luottamus siihen, että tämä kaunis sielu on jollain tasolla valinnut polkunsa kulkevan tällä hetkellä näin, eikä minun tehtäväni ole "parantaa" tai auttaa häntä väkisin, vaan sallia hänen kulkea omaa polkuaan ja tehdä ne löydöt sen varrelta, mitä hänen tarvitseekin löytää. Ehkä minun tehtäväni on vain kulkea hänen rinnallaan läpi sen pimeyden, olla ulottuvilla kun sitä tarvitaan, ja luottaa siihen että tämäkin tilanne ratkeaa onnellisesti. Kenties hänkin tulee jonain päivänä vielä auttamaan toisia kokemusasiantuntijana. Hän on muuten aika saman ikäinen kuin sinä, vuotta nuorempi. Jotenkin aavistelinkin että saatatte olla samaa ikäluokkaa, ja jotenkin tämäkin oli minulle lohdullinen tieto.
Kiitos muuten myös kirjavinkistä, itse törmäsin hiljattain "sattumoisin" Joe Dispenzan kirjaan "Luo itsesi uudelleen". Aivan huikea kirja (olen juuri ehtinyt puoliväliin), jota suosittelen lämpimästi kaikille niille jotka haluavat muuttaa ajattelunsa ja sen mukana itsensä ja elämänsä aivan uudeksi. Se tukee kaikkea tuota mitä kerroit, ja olen myös suositelut sitä läheiselleni. Saa nähdä, josko tarttuu syöttiin.
Hyvää tätä hetkeä Sinulle ja kaikille muillekin! <3 <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähättelevältä/tuomitsevalta määritellä toisille merkitykselliset asiat huvittavaksi draamailuksi. Hyvä toki, jos omalla kohdallasi toimii ja varmasti onkin kevyempää elää noin.
Kyllä minä koen niitä tunteita tietyistä asioista mitä draamailijatkin, vihaa, katkeruutta, kateutta, jne. mutta en takerru siihen tunteen syövereihin ja se ei vie ja ohjaa koko elämääni ja ajatusteni sisältöä.
Toki joku asia voi olla niin vaikea/surullinen/iso, että sulattelu vie pidempään, ennen kuin pystyy siirtymään tunteen tarkastelun tasolle.
Olen varmasti monien mielestä suuri draamailija, koska tunnen voimakkaasti asioista, jotka ovat mulle tärkeitä. En minäkään kyllä takerru tunteisiini, tunnen ne vain, ja sitten ne menevät ohi. Kunnes tulevat taas, ja taas menevät ohi, jne. Eikä niissä jälkikäteen ole mitään "tarkasteltavaa" eikä niitä tarvitse hassuiksi/turhiksi/hyviksi/huonoiksi tuomita. Ovat vain ihmisyyttä ja elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi, joka ymmärtää, mistä ap puhuu.
Lisään vielä yhden tekijän, jonka oppiminen on merkityksellistä, jotta samalle polulle pääsee: tuomitsemattomuuden oppiminen. Eli ensimmäiseksi pitää opetella, ettei arvioi tai arvostele mitään. Mikään asia ei ole hyvä eikä paha.
Itsellä deMellon Havahtuminen oli käänteentekevä kirja.
Käsittämättömän typerä lause!
Et ilmeisesti ole koskaan törmännyt omakohtaisesti pahuuteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Onpa hienosti kirjoitettu auki tuo asia. Olen itse samankaltaisessa olemisessa.
Olen kyllä paljon ja monella lailla työstänyt. On ollut monenlaista, hyvin monenlaista, tässä elämän matkalla.
Sanoisin, että tuo kirjoittamasi asioiden aukeaminen ja työstäminen vaatii älyä ja aikaa ja asioiden hahmottamiskykyä, tahtoa, tietoa, tiedostamista ja sinnikkyyttä ja lahjakkuuttakin.
Sitten, kun pääsee aapeen tasolle/siihen kohtaan, niin se kaikki läpikäyty ja oltu, jotenkin vaan aukeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähättelevältä/tuomitsevalta määritellä toisille merkitykselliset asiat huvittavaksi draamailuksi. Hyvä toki, jos omalla kohdallasi toimii ja varmasti onkin kevyempää elää noin.
No juuri ehkä tämä, että jälleen sanoilla rajaamme ja teemme turhia uskomuksia. Esimerkiksi en koskaan nauraisi ihmiselle joka kärsii vaan todella tunnen heitä kohtaan myötätuntoa mutta sisimissäni tiedän, ettei hätää oikeastaan ole ja tunnen rauhaa, tiedostan, että kaikki on kuitenkin on miten ovat. Minua huvittaa omatkin turhat uskomukset, omat ajatukseni välillä. Sisimissäni nauran kun kytkeytyy draamankaari ajatuksissani päälle. Näen vain sen valheellisuuden läpi.
Jokainen voi sen kokea ja ymmärtää. Jos kuitenkin tuntee, ettei ole mitään muutettavaa ja hyväksyy elämänsä sellaisenaan kuin se on, niin sekin on ok. Ei tässä ole mitään väärää tai oikeaa loppupeleissä.
-ap
Minä tunnen voimakkaasti ja tiedän kyllä siinä samalla, ettei hätää ole, silloinkaan kun on. Siis ettei niistä itse tunteista tarvitse hätääntyä. Tuntee ne vain. Enkä pidä niitä turhina, vaan ne kertovat siitä, kuka olen, mitä asiat merkitsevät mulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi, joka ymmärtää, mistä ap puhuu.
Lisään vielä yhden tekijän, jonka oppiminen on merkityksellistä, jotta samalle polulle pääsee: tuomitsemattomuuden oppiminen. Eli ensimmäiseksi pitää opetella, ettei arvioi tai arvostele mitään. Mikään asia ei ole hyvä eikä paha.
Itsellä deMellon Havahtuminen oli käänteentekevä kirja.
Käsittämättömän typerä lause!
Et ilmeisesti ole koskaan törmännyt omakohtaisesti pahuuteen?
Samaa mietin. Kuulostaa aika uskomattomalta välinpitämättömyydeltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos ap kun kerroit kokemuksistasi. Kertomuksesi vahvistaa sitä minkä tiedän jo itsekin: asiat helpottavat kun vaan antaa olla. Itselleni Michael A. Singerin kirja Untethered Soul (suom. Kahlitsematon sielu) on ollut tällainen ajattelua avartava ja jopa käänteen tekevä teos. On mielenkiintoista miten moni filosofi kertoo juuri tuon saman ohjeen: Anna olla. Kaunista kesää kaikille!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, että siinä tietynlaisessa illuusioiden rakentaman elämän sisällä, joka on melko tukahduttavaa, on raskasta elää ja myöskin hankalaa nähdä, että asioita voi todella muuttaa kun uskomukset ovat niin vahvoja.
Asiat vaan on hyväksyttävä. On minusta hienoa, että olette kovin yrittäneet auttaa läheistänne mutta usein se, että ihminen kärsii tarpeeksi kauan, on avain myös pois sieltä. Välillä kyllä käy niin, ettei ihminen koskaan oivalla vaan jatkaa elämänsä loppuun asti kärsimystä luoden. Minulla on myös lähipiirissä alkoholisteja, jotka eivät näe vankilansa ulkopuolelle. Kohtaan heidät sellaisenaan, arvostavasti ja myötätuntoisesti ja omalla elämälläni saada myös heihin resonoitua erilaisia näkökulmia.
Kuitenkaan en lähde enää siihen, että taivun myös siihen draamaan vaan kuuntelen ja katselen etäältä. Vie se välillä voimia toki jos energia on kovin negatiivista mutta ei vaikuta pitkän aikaa ja palaan tietoiseen läsnäolemiseen kun huomaan liukuvani ajatusten kehittelemään myllerrykseen.
Toivottavasti tulevaisuudessa minusta on ihmisille apua. Ainakin arvojeni mukaisesti heidät lämmöllä otan vastaan ja kohtaan. Olen 28v ja kipuillut elämän kanssa pitkään, samoja ongelmia itselleni aiheuttaen. Viimeisin kipuilu ja ajanjakso tähän pisteeseen kesti kolme vuotta suunnilleen ja oli kyllä todella hurja ajanjakso. Sen kautta kuitenkin sain riisuttua itseltäni uskomuksia. Varmasti vielä on paljon asioita, jotka näen yhä selvemmin sekä irti päästämisen tuskaa (jota tarkkailla) mutta hetkessä mennään.
Kaikkea hyvää sinullekin ja muillekin ketjuun kirjoittaneille. :) <3
-ap
Kiitos kauniista vastauksestasi! <3
Niin, tämä lienee kaikessa raastavuudessaan myös oivallinen mahdollisuus meille läheisille (ja aivan etenkin minulle) harjoitella sitä omassa keskuksessa pysymistä...
Tunnustan, että monesti pelko ja paniikki on lähtenyt lapasesta, kun on saanut pelätä toisen hengen puolesta. Olen viime aikoina ehkä pikkuhiljaa oppinut myös seuraamaan tilannetta tästä vierestä hieman tyynemmin, enkä ehkä enää tempaudu niin syvälle draaman pyörteisiin yhtä helposti kuin aiemmin. Tilanne on nyt tällä hetkellä se mikä se on. Myöhemmin ehkä toisenlainen. Jossain syvällä sisimmässäni uskon, että tämä on jollain tasolla tarpeellinen kokemus meille kaikille, jos sen oikein osaamme ottaa?
Olen koettanut välttää kaikkea tuomitsevuutta, mutta en tiedä olenko onnistunut siinä riittävästi. Henkilön itsessään hyväksyn - enkä pelkästään hyväksy vaan rakastan häntä kovin - mutta tilannetta on ollut äärettömän vaikea hyväksyä. Henkilö itse on todella upea ja lahjakas tyyppi, ja tiedän että hänellä on mahdollisuudet vaikka mihin. Niin kovin kaunis sielu...
Ehkä minun tehtäväni on löytää täysi luottamus siihen, että tämä kaunis sielu on jollain tasolla valinnut polkunsa kulkevan tällä hetkellä näin, eikä minun tehtäväni ole "parantaa" tai auttaa häntä väkisin, vaan sallia hänen kulkea omaa polkuaan ja tehdä ne löydöt sen varrelta, mitä hänen tarvitseekin löytää. Ehkä minun tehtäväni on vain kulkea hänen rinnallaan läpi sen pimeyden, olla ulottuvilla kun sitä tarvitaan, ja luottaa siihen että tämäkin tilanne ratkeaa onnellisesti. Kenties hänkin tulee jonain päivänä vielä auttamaan toisia kokemusasiantuntijana. Hän on muuten aika saman ikäinen kuin sinä, vuotta nuorempi. Jotenkin aavistelinkin että saatatte olla samaa ikäluokkaa, ja jotenkin tämäkin oli minulle lohdullinen tieto.
Kiitos muuten myös kirjavinkistä, itse törmäsin hiljattain "sattumoisin" Joe Dispenzan kirjaan "Luo itsesi uudelleen". Aivan huikea kirja (olen juuri ehtinyt puoliväliin), jota suosittelen lämpimästi kaikille niille jotka haluavat muuttaa ajattelunsa ja sen mukana itsensä ja elämänsä aivan uudeksi. Se tukee kaikkea tuota mitä kerroit, ja olen myös suositelut sitä läheiselleni. Saa nähdä, josko tarttuu syöttiin.
Hyvää tätä hetkeä Sinulle ja kaikille muillekin! <3 <3
Niin, ymmärrän huolesi. Tiedostat kuitenkin itsekin hyvin paljon. En minä ole oikein mitään neuvoja sinällään antamaan, mitä voin kertoa omasta näkökulmastani vain mikä sai kaiken muuttumaan sellaiseksi, joka todellisuudessa olen, enkä valheellisten ajatuksien vankina.
Itse olen kamppaillut samanlaisten tunteiden kanssa kun olin huolissani vanhemmistani ja turhautumiseen saakka itkenyt ja epätoivoissa kierinyt, että eivätkö he nyt vaan voi nousta ja elää elämäänsä paremmin. Nykyään mietin, että minkä tähden? Minunko? Huomaan, että ajatukset tulevat itsestäni ja vain minä voin muuttaa myös suhtautumistapaa ns. ongelmia kohtaan. Olen hyväksynyt tilanteen ja heitä kohtaan olen myötätuntoinen, omalla kasvulla ja olemisella heille ehkä miettimisen kohde, tai sitten en. Ei sillä oikeastaan lopulta ole väliä jos ovat itse tyytyväisiä mutta minunkaan ei tarvitse kärsiä, joten voin itse määritellä tilanteen. Joko suhtaudun eri tavalla tai en ole sellaisten ihmisten kanssa läsnä, jotka saavat minut tukehtumaan.
Tänään näin äitiäni, oli pitkästä aikaa selvinpäin seurassani. Hän tietää minun muuttuneen ja nyt kunnioitamme toisiamme aivan eri tavalla. En puutu hänen elämäänsä, hän on vapaa valitsemaan myös mutta olen asettanut kuitenkin sanattomat rajat. Tänään olimme ja nauroimme vedet silmissä. Tällaista ei ole tapahtunut aikoihin. Tätä tarkoittaa tavallaan se, että on hetkessä kiinni. Emme me menneitä miettinyt, en minä häntä hetkessä lokeroinut enkä huolissani ollut. Olimme vain mitä olimme ja kunnoitimme toisiamme.
Tätä on kovin vaikeaa selittää mutta tosiaan kaikki tunteet ovat hyväksyttyjä, se on sitten eri asia miten niihin suhtautuu ja minulle oli niin ihanan oivaltaa ymmärtää, että pystyn todella itse valitsemaan. Kaikesta on tullut kevyempää ja ihanaa. Saan minä olla surullinenkin ja itkeä, masentunutkin mutta rakastan silti elämää. Ne ovat vain tunteita, joita katselen ja tunnen, ne menevät ohi.
Kaikkea hyvää vielä. Sinulla on loistavia pointteja. Aivan varmasti tulet sinuiksi asioiden kanssa ja voit paremmin. <3
Mä olen aina ollut positiivinen ja iloinen. Toki elämä ei ole aina kohdellut hyvin ja huonoja aikoja on ollut, mutta henkisesti heränneenä näen niissä nyt sieluni suunnitelman. Kaikella on ollut tarkoituksensa.
Samalla, kun olen oppinut "kaikesta", niin pystyn myös samaan kuin sinä. Näen tämän "pelin". Pyrin nauttimaan ja ottamaan rennosti sen, minkä pystyn. Ja irti ajatuksesta "teen asioita sitten, kun".
Toisaalta myös surettaa niiden puolesta, jotka ovat liian vahvan unohduksen alla, eivätkä tiedä, mitä tämä elämä täällä on. Ottavat liian tosissaan ja vellovat negatiivisuudessa.
Minä katselen, kuuntelen ja koen kaiken kauniin, mitä en korkeammassa olomuodossani pystyisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Onpa hienosti kirjoitettu auki tuo asia. Olen itse samankaltaisessa olemisessa.
Olen kyllä paljon ja monella lailla työstänyt. On ollut monenlaista, hyvin monenlaista, tässä elämän matkalla.Sanoisin, että tuo kirjoittamasi asioiden aukeaminen ja työstäminen vaatii älyä ja aikaa ja asioiden hahmottamiskykyä, tahtoa, tietoa, tiedostamista ja sinnikkyyttä ja lahjakkuuttakin.
Sitten, kun pääsee aapeen tasolle/siihen kohtaan, niin se kaikki läpikäyty ja oltu, jotenkin vaan aukeaa.
Hienoa jos sinullakin tämä elämä avautunut aivan eri tavalla.
Ihmettelen itsekin muutosta mutta olen onnellinen, että on ihmisiä, jotka ovat osanneet mullistaa tapaansa elää, meditoida ja tuntea ja siitä vielä kertoneet. Eli nämä ns. henkiset opettajat.
Nyt kun niihin olen tutustunut ja heidän kauttaan oppinut, niin loppupeleissä asiat ovatkin kovin luonnollisia ja yksinkertaisia.
Sitä voisi halata jokaista vastaantulevaa välillä. On niin paljon iloa elämästä ja haluaisi jakaa sitä muillekin, jotka eivät vielä tiedä vaan ovat valitettavasti tämän maailman luomien ajatuksien kahleissa. Olen sitä toki itsekin aina tietyllä tapaa kun täällä kommunkoimme keskenämme ja on monenlaisia näkökulmia sekä tilanteita mutta tosiaan sellainen kriittinen tarkastelu, pysähtyminen, "kovalevyn puhdistaminen" ja oleellisten asioiden katseleminen, oleminen sitten tuo sitä elinvoimaa.
En oikein välitä enää mitä muut ajattelevat minusta edes. Sillä tiedän tekeväni kaiken sydämelläni ja "oikein".
En sano olevani muiden yläpuolella tai alapuolella. En välitä mistään sellaisesta.
Tämä elämä on vain kokemuksien mahdollisuus ja ohimenevä matka, josta nauttia. Elämässä voi tosin tapahtua mitä vain. Joskus se vaatii toimintaakin, en katselisi vierestä jos joku satuttaisi toista pahoin vaan toimisin intuition mukaan.
Olisinkohan rauhallinen sodan keskellä vaikka senkin aikaansaama tilanne on täysin illuusiota. Syyt ovat valheellisia ja turhia, lopulta täysin merkityksettömiä ja se tietenkin tuo tunteita pintaan.
Lopulta kaikki on kuitenkin hyväksyttävä mitä elämässä tulee, kuolemakin. Jonain päivänä minäkin olen maatuvainen sekä läheiseni ja sekin on ok, kaikki on katoavaista ja niin kuuluu ollakin.
Elämä tällaisenaan on silti todella mahtava seikkailu kaikkineen.
Mukava kirjoittaa tänne. Ei tällaisia juuri tule keskustelua missään kahvipöydässä.
Kuulisin mielelläni lisääkin teiltä, jotka ajattelevat samoin ja muutkin joita asia kiinnostaa. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap miten olet päässyt tuohon tilaan? Itsekin syvällä suossa ja etsin tietä ulos.
Ei siihen taida olla yhtä keinoa mutta ensinnäkin myötätuntoa täältä, se on voimia kuluttavaa jos tuntuu, että on "pohjalla". Minustakin tuntui siltä ja lähes riistin henkeni, en olisi millään kestänyt enempää. Useasti toistelin, että voi kun vain kuolisin. Periaatteessa kuolinkin, ainakin jokin osa minusta. Loin ehkä nahkani uudelleen tai päästin irti. Oli pakko vain hyväksyä asiat sellaisinaan ja muutosta tapahtui.
Aloin tarkkailijaksi ja luin esimerkiksi Ekhart Tollea, Anthony De Melloa ja meditoin. En tavallaan enää samaistunut tunteisiin yhtä usein vaan aloin katselemaan etäämmältä. Lopulta olin tosiaan valmis päästämään myös irti asioista, jotka eivät lisänneet minkäänlaista kehitystä vaan päinvastoin, tukahdutti potentiaaliani ja kykyä näkeä asioita luomieni ääriviivojen ulkopuolelle.
Kesti siinä aikansa ja vaati monet itkut, turhautumiset, todella paljon kärsimystä ja jopa suoranaista hulluutta. Tein lähes mitä vain, jotta kärsimys loppuisi. Otin lainaa, join alkoholia, tukahdutin tunteita monilla tavoilla. Kunnes ymmärsin, että voin sallia myös ne "huonot" tunteet ja hyväksyä ne sellaisinaan. Kohtasin ne hiljalleen ja ymmärsin, ettei mikään noista toiminnoista, jolla ajattelin lisääväni iloa elämääni, edes toimi. Päinvastoin, se oli sellaista väkisin luomaani illuusiota.
Päästin vain irti. Nyt on talous jo paljon paremmalla tolalla. Sain todella hyvä palkkaisen työn, lopetin alkoholin juomisen seinään (alkoholisoitunut olin jo) ja aloin elämään enemmän hetkessä. Liikun, syön kuten keholleni sopii jne. Asiat muuttuvat tavallaan itsestään sellaiseksi kun haluan.
Ymmärrän, että minulla on vapaus valita ja voin luoda elämääni sellaiseksi kun haluan.
Ei kaikki ole ns. täydellistä ja vieläkin teen asioita, jotka eivät ihan ravitse omaa potentiaaliani mutta osaan tarkkailla uteliaasti mistä se johtuu ja korjailla tilannetta jos tarvitsee. Otan kaikki tunteet uteliaana ja hyväksyvänä vastaan. Elämä on mielenkiintoista ihan kaikkine sävyineen.
Herään joka aamu onnellisena ja valmiina uuteen päivään. Jos jotain tulee, niin pyrin kuuntelemaan intuitiotani, välillä se on edelleen hakusessa mutta kyllä tämä kevyeltä tuntuu pääosin.
Ehkä kaikista merkittävin oivallus oli se, ettei tunteisiin ja luotuun "kärsimykseen" tarvitse samaistua ja sillä tavalla lisätä huonoa oloa. On myös hyvin mahdollista vain tarkastella etäämmältä ja hyväksyä tilanne, ilman, että sitä joutuisi tunnemyrskyn ja epätoivon keskelle.
Tsemppiä kovin! Kyllä sinä selviät aivan varmasti <3
-ap
Onpa hienosti kirjoitettu auki tuo asia. Olen itse samankaltaisessa olemisessa.
Olen kyllä paljon ja monella lailla työstänyt. On ollut monenlaista, hyvin monenlaista, tässä elämän matkalla.Sanoisin, että tuo kirjoittamasi asioiden aukeaminen ja työstäminen vaatii älyä ja aikaa ja asioiden hahmottamiskykyä, tahtoa, tietoa, tiedostamista ja sinnikkyyttä ja lahjakkuuttakin.
Sitten, kun pääsee aapeen tasolle/siihen kohtaan, niin se kaikki läpikäyty ja oltu, jotenkin vaan aukeaa.
Hienoa jos sinullakin tämä elämä avautunut aivan eri tavalla.
Ihmettelen itsekin muutosta mutta olen onnellinen, että on ihmisiä, jotka ovat osanneet mullistaa tapaansa elää, meditoida ja tuntea ja siitä vielä kertoneet. Eli nämä ns. henkiset opettajat.
Nyt kun niihin olen tutustunut ja heidän kauttaan oppinut, niin loppupeleissä asiat ovatkin kovin luonnollisia ja yksinkertaisia.
Sitä voisi halata jokaista vastaantulevaa välillä. On niin paljon iloa elämästä ja haluaisi jakaa sitä muillekin, jotka eivät vielä tiedä vaan ovat valitettavasti tämän maailman luomien ajatuksien kahleissa. Olen sitä toki itsekin aina tietyllä tapaa kun täällä kommunkoimme keskenämme ja on monenlaisia näkökulmia sekä tilanteita mutta tosiaan sellainen kriittinen tarkastelu, pysähtyminen, "kovalevyn puhdistaminen" ja oleellisten asioiden katseleminen, oleminen sitten tuo sitä elinvoimaa.
En oikein välitä enää mitä muut ajattelevat minusta edes. Sillä tiedän tekeväni kaiken sydämelläni ja "oikein".
En sano olevani muiden yläpuolella tai alapuolella. En välitä mistään sellaisesta.
Tämä elämä on vain kokemuksien mahdollisuus ja ohimenevä matka, josta nauttia. Elämässä voi tosin tapahtua mitä vain. Joskus se vaatii toimintaakin, en katselisi vierestä jos joku satuttaisi toista pahoin vaan toimisin intuition mukaan.
Olisinkohan rauhallinen sodan keskellä vaikka senkin aikaansaama tilanne on täysin illuusiota. Syyt ovat valheellisia ja turhia, lopulta täysin merkityksettömiä ja se tietenkin tuo tunteita pintaan.
Lopulta kaikki on kuitenkin hyväksyttävä mitä elämässä tulee, kuolemakin. Jonain päivänä minäkin olen maatuvainen sekä läheiseni ja sekin on ok, kaikki on katoavaista ja niin kuuluu ollakin.Elämä tällaisenaan on silti todella mahtava seikkailu kaikkineen.
Mukava kirjoittaa tänne. Ei tällaisia juuri tule keskustelua missään kahvipöydässä.
Kuulisin mielelläni lisääkin teiltä, jotka ajattelevat samoin ja muutkin joita asia kiinnostaa. :)
Vaan sielu ei katoa. Olemme kaikki osa kaikkea, pysyvästi. Jos englanti taittuu, niin suosittelen ostamaan amazonista e-kirjan Remember all that is. Tämä avasi kaikki viimeisetkin kysymykseni. Osa oli ensin vastoin sitä, mitä olin ajatellut, mutta lopulta kaikki se tuki sitä todellisuutta, jonka jo sisäisesti tiesin.
Mä vaikutan ulospäin tolta, mutta sisimmässäni olen katkera ja luopunut toivosta. Ketuttaa ja surettaa niin että en voi kuin nauraa. Koska millään ei ole mitään väliä.
Alue: Aihe vapaa
Kuulostaa vähättelevältä/tuomitsevalta määritellä toisille merkitykselliset asiat huvittavaksi draamailuksi. Hyvä toki, jos omalla kohdallasi toimii ja varmasti onkin kevyempää elää noin.