Jos joku sanoo, että hänellä on traumatausta

😅 Et taida olla mikään penaalin terävin

Mitäpä luulet?

Raumalla asuva reumapotilas.

No esim. vanhemman väkivaltainen kuolema omassa varhaislapsuudessa, kelpaako?

Psykiatrian osasto kidustuskammio

Vierailija kirjoitti:

No esim. vanhemman väkivaltainen kuolema omassa varhaislapsuudessa, kelpaako?

Mulla sattui tähän samaan settiin vielä vakava koulukiusaamiskierre.

Nii-i, ei voi tietää. Täytyisi Ap yrittää ystävystyä henkilön kanssa ja sitten aloittaa utelu.

Ehkä saat tietää, ehkä et.

Mulla on traumatausta. Vanhemmat ei koskaan antaneet rahaa kun olin lapsi tai nuori. Eivät anna vieläkään.

Tieto on valtaa. Jos en anna sinulle tietoa, en anna valtaa.

Traumatausta ja diagnoosit (esiintyvät usein yhdessä) ovat huomiohakuisten ihmisten vapaudu vankilasta-kortteja. Eli tekosyy on valmiina, kun ei hoida omaa tonttiaan koulussa tai töissä. Vältelkää pershärö- ja traumaporukkaa. Niin minäkin teen. Tai kärsikää, kun ne soittaa joka päivä avautumispuhelujaan siitä, kuinka kauheaa kaikki taas heille on. 

Minulla on traumatausta: olen adoptoitu, adoptiovanhemmista toinen oli alkoholisti ja toinen sopimaton vanhemmaksi, ja heidän eron myötä alkoholisti kertoi ettei aio olla minusta missään vastuussa ja jätti sen huomaan, joka ei osannut olla vanhempi. 

Tämän lisäksi koulukiusaamista sekä oppilaiden että opettajien taholta. 

Riittääkö? 

Vierailija kirjoitti:

Traumatausta ja diagnoosit (esiintyvät usein yhdessä) ovat huomiohakuisten ihmisten vapaudu vankilasta-kortteja. Eli tekosyy on valmiina, kun ei hoida omaa tonttiaan koulussa tai töissä. Vältelkää pershärö- ja traumaporukkaa. Niin minäkin teen. Tai kärsikää, kun ne soittaa joka päivä avautumispuhelujaan siitä, kuinka kauheaa kaikki taas heille on. 

Olen muutaman kerran elämässäni joutunut kohtaamaan henkilön, joka on kuten sinä. Heille oli erittäin kova paikka se, kun en sopinut heidän asettamaansa ahtaaseen muottiin traumatisoituneesta ihmisestä. 

Kun heidän sanansa kaikui kuuroille korvilleni ja kun vilkutin matkalla valmistujaisiini/lentokentälle/omiin häihini, heidän ilmeensä ovat olleet, sanotaanko nyt, hinnattomia. 

no. 11

Mulla se on syntipukin rooli narsismin sävyttämässä lapsuudenperheessä vuosikymmeniä. Tajusin asian vasta kun oma lapsi oli alakoulussa, siihen asti olin uskonut valheet siitä että lapsuudenperhe on normaali. Aina sanottiin että muissa perheissä on vielä pahempaa, et vain ole sitä näkemässä ja kuulemassa kun kaikki esittää vieraille täydellistä kotia. Keski-ikään asti uskoin että olen luonnevikainen ja kaiken pahan alku ja juuri. Puolison perheessä on alkoholismia, sieltäkään en saanut normaalin perheen mallia :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumatausta ja diagnoosit (esiintyvät usein yhdessä) ovat huomiohakuisten ihmisten vapaudu vankilasta-kortteja. Eli tekosyy on valmiina, kun ei hoida omaa tonttiaan koulussa tai töissä. Vältelkää pershärö- ja traumaporukkaa. Niin minäkin teen. Tai kärsikää, kun ne soittaa joka päivä avautumispuhelujaan siitä, kuinka kauheaa kaikki taas heille on. 

Olen muutaman kerran elämässäni joutunut kohtaamaan henkilön, joka on kuten sinä. Heille oli erittäin kova paikka se, kun en sopinut heidän asettamaansa ahtaaseen muottiin traumatisoituneesta ihmisestä. 

Kun heidän sanansa kaikui kuuroille korvilleni ja kun vilkutin matkalla valmistujaisiini/lentokentälle/omiin häihini, heidän ilmeensä ovat olleet, sanotaanko nyt, hinnattomia. 

no. 11

Totta kai traumataustainen voi onnistuakin. Ei se ole minulta pois mitenkään. Mutta: nää, jotka ensimmäisellä tapaamisella latelevat diagnoosinsa ja traumansa heti tiskiin, ovat juuri noita vapaudu vankilasta-kortin käyttäjiä. Huomiohakuisia lusmuja, joiden teatraalisuudesta kaikki kärsivät. 

Vierailija kirjoitti:

Traumatausta ja diagnoosit (esiintyvät usein yhdessä) ovat huomiohakuisten ihmisten vapaudu vankilasta-kortteja. Eli tekosyy on valmiina, kun ei hoida omaa tonttiaan koulussa tai töissä. Vältelkää pershärö- ja traumaporukkaa. Niin minäkin teen. Tai kärsikää, kun ne soittaa joka päivä avautumispuhelujaan siitä, kuinka kauheaa kaikki taas heille on. 

Jep. Jos siitä traumastaan avautuu heti kun muutama sana on vaihdettu, niin kokemusteni pohjalta mulla kyllä nousisi suojaukset pystyyn. Tuli meinaan sellainen täti vastaan muutama vuosi sitten joka oli oppinut käyttämään lapsuuden traumansa maksimaalisesti hyödykseen ja pohjusti kaikki ihmissuhteensa jo ajoissa tuomalla esiin kuinka paljon hän on elämässään kärsinyt. En ole täysin vailla myötätuntoa, mutta ei se niinkään voi mennä, että koko maailma on lopun elämää velkaa trauman kärsineelle.

Vierailija kirjoitti:

Mulla se on syntipukin rooli narsismin sävyttämässä lapsuudenperheessä vuosikymmeniä. Tajusin asian vasta kun oma lapsi oli alakoulussa, siihen asti olin uskonut valheet siitä että lapsuudenperhe on normaali. Aina sanottiin että muissa perheissä on vielä pahempaa, et vain ole sitä näkemässä ja kuulemassa kun kaikki esittää vieraille täydellistä kotia. Keski-ikään asti uskoin että olen luonnevikainen ja kaiken pahan alku ja juuri. Puolison perheessä on alkoholismia, sieltäkään en saanut normaalin perheen mallia :(

Minä kanssa vasta puolison tavattuani aloin itse ymmärtää, miten erilainen tilanteeni ja perheeni oli. Se oli aika musertavaa. Ja sitten ajan kuluessa, oman itsetunnon vahvistuessa ja oman minuuden vihdoin alettua löytyä, jouduin huomaamaan että en ole tyhmä, laiska, saamaton, h***anpentu.

Se, että ymmärtää itsellään olevan saman ihmisarvon kun kaikilla muillakin, oli musertavaa. Ja itselläni varsinkin se, että minua jatkuvasti verrattiin muihin lapsiin. Miten ne muut osaa, miten ne muut jaksaa, miten ne pystyy mutta sinä et? Ja vasta keski-ikäisenä tajusin että niillä oli rakastavat, kannustavat vanhemmat ja normaalit perheet, joissa sai nukkua pelkäämättä että joku alkaa yöllä huutaa ja pahoinpidellä toista. 

Jos joku sanois jotain tuollaista, niin mä juoksisin. En halua mitään ongelmakimppua elämääni. Ihan sama mikä trauma. Jo pelkästään se, että joku määrittelee itsensä noin on kummallista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumatausta ja diagnoosit (esiintyvät usein yhdessä) ovat huomiohakuisten ihmisten vapaudu vankilasta-kortteja. Eli tekosyy on valmiina, kun ei hoida omaa tonttiaan koulussa tai töissä. Vältelkää pershärö- ja traumaporukkaa. Niin minäkin teen. Tai kärsikää, kun ne soittaa joka päivä avautumispuhelujaan siitä, kuinka kauheaa kaikki taas heille on. 

Olen muutaman kerran elämässäni joutunut kohtaamaan henkilön, joka on kuten sinä. Heille oli erittäin kova paikka se, kun en sopinut heidän asettamaansa ahtaaseen muottiin traumatisoituneesta ihmisestä. 

Kun heidän sanansa kaikui kuuroille korvilleni ja kun vilkutin matkalla valmistujaisiini/lentokentälle/omiin häihini, heidän ilmeensä ovat olleet, sanotaanko nyt, hinnattomia. 

no. 11

Näinhän se on. Lokerointi harvoin toimii, koska diagnoosin sisällä on erilaisia ihmisiä, jotka ajattelevat ja toimivat eri tavoin.

Olen itse kuullut vasta jälkikäteen, että mummoani on kiusattu lapsuudessa hänen heikentyneen kuulonsa vuoksi. Hän on sisuuntunut elämässään, elänyt omaa elämäänsä mennen töihin (tuohon aikaan naisia oli vähemmän työelämässä), saaden perheen sekä säästänyt ja sijoittanut oman omaisuutensa. Myöhemmin oli tavannut tuon kiusaajan, jonka kertoi näyttäneen hompsuiselta ja kiusaaja ollut hämmentynyt mummoni kantaessa itsensä arvokkaasti tilanteessa. Ymmärrän, miksi mummoni on todennut tälle kiusaajalle saavuttaneensa itse oman elämäntapansa ja sen, mitä hän kutsuu hyväksi elämäksi.

Niin, ne traumat ovat kovin yksilöllisiä ja osa sisuuntuu. Tiedän useita kiusattuja, jotka ovat saaneen mielihyvää nähdessään myöhemmin kiusaajana, jolla menee huonommin kuin itsellään. Se on inhimillistä, jos kiusaajan vuoksi oma hyvinvointi ja mielenterveys on ollut hyvin voimakkaasti tietoisen päättäväisyyden varassa.

Se, että vähättelee toisen traumoja, jonka laajuus voi olla henkistä tai fyysistä väkivaltaa niin ei ole koskaan fine.

Oma huono käytös muita ihmisiä kohtaan ei ole koskaan fine - on taustalla traumaa ja/tai diagnoosia tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumatausta ja diagnoosit (esiintyvät usein yhdessä) ovat huomiohakuisten ihmisten vapaudu vankilasta-kortteja. Eli tekosyy on valmiina, kun ei hoida omaa tonttiaan koulussa tai töissä. Vältelkää pershärö- ja traumaporukkaa. Niin minäkin teen. Tai kärsikää, kun ne soittaa joka päivä avautumispuhelujaan siitä, kuinka kauheaa kaikki taas heille on. 

Jep. Jos siitä traumastaan avautuu heti kun muutama sana on vaihdettu, niin kokemusteni pohjalta mulla kyllä nousisi suojaukset pystyyn. Tuli meinaan sellainen täti vastaan muutama vuosi sitten joka oli oppinut käyttämään lapsuuden traumansa maksimaalisesti hyödykseen ja pohjusti kaikki ihmissuhteensa jo ajoissa tuomalla esiin kuinka paljon hän on elämässään kärsinyt. En ole täysin vailla myötätuntoa, mutta ei se niinkään voi mennä, että koko maailma on lopun elämää velkaa trauman kärsineelle.

Ei se niin menekään. Tänne voi onneksi kirjoittaa nimettömänä. En avaudu jokaiselle vastaantulijalle. Vaikka mielenterveydestä puhutaan nykyään, moni on ihan kuutamolla asian kanssa. Olen erikoissairaanhoidossa joten ei ole mitään huomionhakuisuutta. En halua erityiskohtelua, riittää ihan että opettelee askel kerrallaan olevansa saman arvoinen kuin kaikki muutkin. Ja että kaikki mikä menee pieleen ei ole omaa syytä, joskus voi olla huonoa tuuriakin. T: 13

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla se on syntipukin rooli narsismin sävyttämässä lapsuudenperheessä vuosikymmeniä. Tajusin asian vasta kun oma lapsi oli alakoulussa, siihen asti olin uskonut valheet siitä että lapsuudenperhe on normaali. Aina sanottiin että muissa perheissä on vielä pahempaa, et vain ole sitä näkemässä ja kuulemassa kun kaikki esittää vieraille täydellistä kotia. Keski-ikään asti uskoin että olen luonnevikainen ja kaiken pahan alku ja juuri. Puolison perheessä on alkoholismia, sieltäkään en saanut normaalin perheen mallia :(

Minä kanssa vasta puolison tavattuani aloin itse ymmärtää, miten erilainen tilanteeni ja perheeni oli. Se oli aika musertavaa. Ja sitten ajan kuluessa, oman itsetunnon vahvistuessa ja oman minuuden vihdoin alettua löytyä, jouduin huomaamaan että en ole tyhmä, laiska, saamaton, h***anpentu.

Se, että ymmärtää itsellään olevan saman ihmisarvon kun kaikilla muillakin, oli musertavaa. Ja itselläni varsinkin se, että minua jatkuvasti verrattiin muihin lapsiin. Miten ne muut osaa, miten ne muut jaksaa, miten ne pystyy mutta sinä et? Ja vasta keski-ikäisenä tajusin että niillä oli rakastavat, kannustavat vanhemmat ja normaalit perheet, joissa sai nukkua pelkäämättä että joku alkaa yöllä huutaa ja pahoinpidellä toista. 

Kamalat, käsittämättömät vanhemmat. Onneksi olet saanut apua.