Olette te vanhanaikaisia tuon lesken suruajan kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.

Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.

No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.

Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.

Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.

En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.

Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?

No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.

Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.

Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?

Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.

Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".

Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.

Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.

Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.

Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.

Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.

No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.

Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?

Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.

Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?

Jokainen vastaa valinnoistaan. Esimerkiksi välit lapsiin ja muuhun sukuun saattaa katketa, mutta mikäs siinä jos oma elin menee muiden ihmissuhteiden edelle. Ne leskien ensisuhteet ei mitään kovin kestäviä yleensä ole. Mutta kannattaa varmuuden vuoksi heti polttaa sillat takanaan.

Jos ne läheiset (esim. aikuiset lapset) ei ymmärrä että leskellä on omakin elämä niin en usko että leski menettää mitään vaikka nämä välit katkaisevatkin. Miksi pitää läheisinä ihmisiä jotka yrittävät sanella kuinka minun kuuluu elää?

Niin. Kyllähän läheisiä normaalit ihmiset laittavatkin tasaisin väliajoin roskakoriin Tai laittavatko sittenkään? 😉

Vierailija kirjoitti:

Jos löytää uuden onnen niin hieno juttu. Kukaan ei takasin tule rajan, elämä jatkuu.

Tietysti lapsille pitää antaa aikaa tottua uuteen aikaan, ei heti yhteen muuttaa.

Minusta oli outoa taannoin, kun tuleva leski alkoi seurustella uuden miehen kanssa, kun oma mies oli jo huonossa jamassa, kuoli muutaman kk kuluttua. Uusi mies muutti sitten heille. Lapset olivat 3 ja 5.

Vierailija kirjoitti:

Miten niin? Ei mua kiinnosta random lesket, en ole itse leski enkä edes tunne yhtään leskeä.

Ootko ap siis saanu rukkaset leskeltä

Erikoista, jos joku ei tunne yhtään leskeä.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta leski joutuu usein hyväksymään sen, että uuden kumppanin kaveripiiri ei pätkääkään mieti sitä, millaisia tunteita mahdollisesti on jäänyt jäljelle, millaiset surut surematta.

Minkä ihmeen takia uuden kumppanin kaveripiirin pitäisi sitä miettiä? En oikein tajua tämän kommentin pointtia.

En tiedä, mitä sinä tarkoitat "teidän vanhanaikaisilla mielipiteillä".

Melko vanhanaikaisen 1900-luvun alussa syntyneen mummoni mielipide oli tämä: " Lesken suru on syvä mutta lyhyt." Tämän hän totesi silloin, kun naapurin nuori nainen oli löytänyt uuden miehen noin puoli vuotta edellisen kuolemasta.

Miten se poikkeaa nykyaikaisista mielipiteistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten niin? Ei mua kiinnosta random lesket, en ole itse leski enkä edes tunne yhtään leskeä.

Ootko ap siis saanu rukkaset leskeltä

 

Erikoista, jos joku ei tunne yhtään leskeä.

En minäkään teininä tuntenut. Tai en siis tiennyt tuntevani, kun olihan niitä vanhoissa ihmisissä paljonkin.

Kreikassa on oikein mustat lesket. Pukeutuvat suruaikana mustiin. Vapaat miehet tekevät muistiinpanoja, että missä talossa on musta leski. Sitten muistojuhlaan mennään kuokkimaan, että näkee onko leskessä potentiaalia. Tai onhan sinne tavallaan kutsuttu, kun sähkötolpassa on ilmoitus muistojuhlasta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kaikki normaalijärkinen ja muita ihmisiä kunnioittava on nykyään aina "vanhanaikaista"?

Jos leskeltä on puoliso kuollut, niin eikö muiden ihmisten pitäisi kunnioittaa sitä lesken elämää ja tukea häntä? Miksi ihmisen jonka rakkain on kuollut, hänen pitäisi vielä ajatella muita???

Mielestäni suruaikaa ei voi määritellä kukaan ulkopuolinen. 

Suru ottaa aikansa ja se on henkilökohtainen asia. En tiedä mikä nyt on vanhanaikaista tai sopimatonta, mutta leskeä on joku saattanut kehottaa menemään eteenpäin tai ettei saisi enää muistella edesmennyttä puolisoa tai puhua hänestä. Muille tulee kuulemma paha mieli.