Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olette te vanhanaikaisia tuon lesken suruajan kanssa
21.05.2023 |
Ei voi käsittää noin vanhanaikaisia mielipiteitä
Kommentit (82)
Mieheni kuoli noin kolme vuotta sitten sairastettuaan pitkään. Tein surutyötä koko sairastelun ajan, ja suoraan sanottuna kuolema oli helpotus sekä hänelle että minulle.
6 viikkoa kuoleman jälkeen päädyin sänkyyn vanhan tuttavan kanssa, ja tuo kohtaaminen avasi silmäni elämälle, intohimolle ja sille, että elämä on todellakin lyhyt. Se oli laastarisuhde, ja molemmat tiesimme sen, puhuimme asiasta. Mutta se laastari todella paransi, irtosi, ja molemmat jatkoimme elämäämme vähän ehjempinä ihmisinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan "vanhaan aikaan" oli ihan tavallista, että leski otti tosi nopeasti uuden puolison. Nainen, koska tarvitsi "elättäjää" ja mies taas, koska tarvitsi lapselle ja kodille hoitajan.
No tämä on vaihdellut paljon eri aikakausina ja eri maissa. Mutta esimerkiksi 1800-luvun Euroopassa leskillä oli suruaika vähintään vuoden. Silloin käytettiin mustia vaatteita eikä osallistuttu mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin.
Ja tämän haluat takaisin tähän päivään? Ota huomioon, että naisilla ja miehillä oli eri suruaika. Miehillä joitain kuukausia, naisilla vuosi.
Ei, en sanonut haluavani tuota takaisin tähän päivään, vaan kommentoin vain historiaa käsittelevää viestiä.
Olisi silti minusta ihan kunnioittavaa kuollutta ja tämän läheisiä kohtaan jos leski ei alkaisi deittailla jo viikkoja kuoleman jälkeen, varsinkin jos kuvioissa on lapsia. Itse näkisin, ettei se nyt niin kauhean suuri uhraus ole viivyttää elämän- ja seksinnälkäänsä vaikka muutaman kuukauden. Kukaan nyt ei nykyään odota mitään vuoden suruaikaa keneltäkään, saatikka sitten kiellä leskiä osallistumasta sosiaaliseen elämään tai pakota heitä pukeutumaan mustiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan "vanhaan aikaan" oli ihan tavallista, että leski otti tosi nopeasti uuden puolison. Nainen, koska tarvitsi "elättäjää" ja mies taas, koska tarvitsi lapselle ja kodille hoitajan.
No tämä on vaihdellut paljon eri aikakausina ja eri maissa. Mutta esimerkiksi 1800-luvun Euroopassa leskillä oli suruaika vähintään vuoden. Silloin käytettiin mustia vaatteita eikä osallistuttu mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin.
Onneksi tuosta on jo päästy eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan "vanhaan aikaan" oli ihan tavallista, että leski otti tosi nopeasti uuden puolison. Nainen, koska tarvitsi "elättäjää" ja mies taas, koska tarvitsi lapselle ja kodille hoitajan.
No tämä on vaihdellut paljon eri aikakausina ja eri maissa. Mutta esimerkiksi 1800-luvun Euroopassa leskillä oli suruaika vähintään vuoden. Silloin käytettiin mustia vaatteita eikä osallistuttu mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin.
Mutta tämä ei koskenut kuin hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa. Rikkaimmat yläluokkaiset tekivät mitä lystäsivät, ja köyhillä ei ollut varaa tällaisiin sääntöihin, vaan elämän oli jatkuttava niin kuin parhaaksi nähtiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
No asia voi olla juuri niin, että rakkautta ei ollut enää kuoleman hetkellä jäljellä. Mitä sen äimistely sulle kuuluu? Lesken pitäisi esittää surevaa puoli vuotta, että sun moraalistandardit pysyy balanssissa?
Kommenttisi kertoo elämästäsi kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Kuka väitti että kuollutta vanhempaa unohdetaan? Ei ole unohtunut mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
No asia voi olla juuri niin, että rakkautta ei ollut enää kuoleman hetkellä jäljellä. Mitä sen äimistely sulle kuuluu? Lesken pitäisi esittää surevaa puoli vuotta, että sun moraalistandardit pysyy balanssissa?
No ettehän te minun lupaani tarvitse mihinkään :D Menkää vaikka bilettämään jo ennen hautajaisia, mitä te minun paheksunnastani välitätte?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Jotenkin aina niin jännää, että samat asiat koetaan ja sanoitetaan niin eri tavoilla. Hirveän mielenkiintoista ja avartavaa keskustelua, alan ehkä paremmin ymmärtämään tässä sitä toistakin näkökantaa, kuin mikä itsellä on.
Minä en oikeastaan ole kokenut tuota tyhjyyttä yhdenkään läheisen kuoltua. Ikävöinyt kyllä olen. Toisaalta en ole menettänyt puolisoa, joka taas on ihan eri asia kuin muun läheisen menettäminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Niin mitä sitten vaikka lähtisikin. Miksi sen pitäisi minua tai sinua kiinnostaa mitä sureva leski tekee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
En ole tuo jolta kysyt, mutta on ihan eri asia alkaa tapailla jotain muutaman viikon tai kuukauden kuluttua, kuin päivää ennen läheisen menettämistä tai seuraavana päivänä. Tottakai se kuolema on melkoinen tunnemyllerrys, vaikka olisi surrut jo pitkään. Mutta siitä voi päästä yli aika nopeastikin. Ja toki kuolema voi tuntua myös helpotukselta pitkän ja raskaan sairastamisen ja ehkä kovien kipujen jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Alue: Aihe vapaa
Uusi kumppani ei kyllä millään tavoin tarkoita sitä, että kuollut vanhempi on unohdettu.
Esim. itse olen lapsena paljon kulkenut mukana bonusäitini ex-miehen haudalla.