Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olette te vanhanaikaisia tuon lesken suruajan kanssa
21.05.2023 |
Ei voi käsittää noin vanhanaikaisia mielipiteitä
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Montako leski-aiheista ketjua meinaat vielä aloittaa tänään? Ihan mielenterveyteen liittyvästä lääketieteellisestä mielenkiinnosta kyselen.
Ihan on eka ketjun tästä aiheesta tänään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Teillä kahdella ensimmäisellä ei ole rakas kuollut. Surulla on aikansa ja suremattomat asiat jäävät hiertämään. Suru ilmestyy ennalta arvaamatta pitkin elämää, mikäli sille ei ole antanut tarpeeksi aikaa tai on haudannut sen.
Entä, jos se rakas ei en ollutkaan niin rakas? Pitääkö silloinkin esittää surevaa ja olla vuosia yksin? Tai vaikka se rakas olisi edelleen ollut rakas, mutta sairastanut pitkään, vaikka vuosia, ja siinä ohessa olet jo ehtinyt sinuiksi kohtalon ja surun kanssa. Pitääkö silloinkin muiden ihmisten takia viivyttää omaa toipumista ja velloa vaan synkkyydessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos löytää uuden onnen niin hieno juttu. Kukaan ei takasin tule rajan, elämä jatkuu.
Tietysti lapsille pitää antaa aikaa tottua uuteen aikaan, ei heti yhteen muuttaa.Joopa joo, hienoa, että uusionni löytyy ennen kuin vanha kylmenee.
On voinut löytyä jo puolison eläessä. Tai välit ovat olleet huonot, muttei haluttu erota. Mistä te muiden elämästä tietäisitte?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
Ja lapsista viis, eikö niin?
Aloituksessa ei puhuttu lapsista mitään.
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan "vanhaan aikaan" oli ihan tavallista, että leski otti tosi nopeasti uuden puolison. Nainen, koska tarvitsi "elättäjää" ja mies taas, koska tarvitsi lapselle ja kodille hoitajan.
No tämä on vaihdellut paljon eri aikakausina ja eri maissa. Mutta esimerkiksi 1800-luvun Euroopassa leskillä oli suruaika vähintään vuoden. Silloin käytettiin mustia vaatteita eikä osallistuttu mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teillä kahdella ensimmäisellä ei ole rakas kuollut. Surulla on aikansa ja suremattomat asiat jäävät hiertämään. Suru ilmestyy ennalta arvaamatta pitkin elämää, mikäli sille ei ole antanut tarpeeksi aikaa tai on haudannut sen.
Entä, jos se rakas ei en ollutkaan niin rakas? Pitääkö silloinkin esittää surevaa ja olla vuosia yksin? Tai vaikka se rakas olisi edelleen ollut rakas, mutta sairastanut pitkään, vaikka vuosia, ja siinä ohessa olet jo ehtinyt sinuiksi kohtalon ja surun kanssa. Pitääkö silloinkin muiden ihmisten takia viivyttää omaa toipumista ja velloa vaan synkkyydessä?
No ei tarvitse esittää surevaa, jos ei oikeasti sure. Mutta tuo viestisi oikeastaan todistaa sen, että nämä jotka laittavat deittailuvaihteen päälle heti kun puoliso on kärrätty kylmiöön, eivät todennäköisesti oikeasti surekaan.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan "vanhaan aikaan" oli ihan tavallista, että leski otti tosi nopeasti uuden puolison. Nainen, koska tarvitsi "elättäjää" ja mies taas, koska tarvitsi lapselle ja kodille hoitajan.
No tämä on vaihdellut paljon eri aikakausina ja eri maissa. Mutta esimerkiksi 1800-luvun Euroopassa leskillä oli suruaika vähintään vuoden. Silloin käytettiin mustia vaatteita eikä osallistuttu mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin.
Varmaan säädyissä , mutta mitä sukututkimusta olen tehnyt ja kirkonkirjoja paljon tutkinut, niin rahvas avioitui kyllä hyvin nopeasti puolison kuoleman jälkeen nimenomaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
No asia voi olla juuri niin, että rakkautta ei ollut enää kuoleman hetkellä jäljellä. Mitä sen äimistely sulle kuuluu? Lesken pitäisi esittää surevaa puoli vuotta, että sun moraalistandardit pysyy balanssissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suruhan ei lopu koskaan mutta sen kanssa täytyy elää kenen etu se on jos leski (hirveä sana) jää loppuelämäksi rypemään surussa jokaisella on yksi elämä jos puoliso kuolee ei sinun tarvitse elävältä kuolla on hyvä jatkaa elämää se on parasta terapiaa
Toisaalta leski joutuu usein hyväksymään sen, että uuden kumppanin kaveripiiri ei pätkääkään mieti sitä, millaisia tunteita mahdollisesti on jäänyt jäljelle, millaiset surut surematta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan "vanhaan aikaan" oli ihan tavallista, että leski otti tosi nopeasti uuden puolison. Nainen, koska tarvitsi "elättäjää" ja mies taas, koska tarvitsi lapselle ja kodille hoitajan.
No tämä on vaihdellut paljon eri aikakausina ja eri maissa. Mutta esimerkiksi 1800-luvun Euroopassa leskillä oli suruaika vähintään vuoden. Silloin käytettiin mustia vaatteita eikä osallistuttu mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin.
Varmaan säädyissä , mutta mitä sukututkimusta olen tehnyt ja kirkonkirjoja paljon tutkinut, niin rahvas avioitui kyllä hyvin nopeasti puolison kuoleman jälkeen nimenomaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa.
Mikä on "nopeasti" tässä kontekstissa? Itsekin olen sukututkimusta tehnyt, enkä kyllä koskaan ole törmännyt sellaiseen pariin, joka olisi mennyt naimisiin vaikka puolen vuoden sisällä edellisen puolison kuolemasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teillä kahdella ensimmäisellä ei ole rakas kuollut. Surulla on aikansa ja suremattomat asiat jäävät hiertämään. Suru ilmestyy ennalta arvaamatta pitkin elämää, mikäli sille ei ole antanut tarpeeksi aikaa tai on haudannut sen.
Entä, jos se rakas ei en ollutkaan niin rakas? Pitääkö silloinkin esittää surevaa ja olla vuosia yksin? Tai vaikka se rakas olisi edelleen ollut rakas, mutta sairastanut pitkään, vaikka vuosia, ja siinä ohessa olet jo ehtinyt sinuiksi kohtalon ja surun kanssa. Pitääkö silloinkin muiden ihmisten takia viivyttää omaa toipumista ja velloa vaan synkkyydessä?
No ei tarvitse esittää surevaa, jos ei oikeasti sure. Mutta tuo viestisi oikeastaan todistaa sen, että nämä jotka laittavat deittailuvaihteen päälle heti kun puoliso on kärrätty kylmiöön, eivät todennäköisesti oikeasti surekaan.
-eri
Mikä se oikea tapa surra sitten on? Itkeä yksinään miten kauan, riittääkö vuosi kuoleman jälkeen oikeaksi suruksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan "vanhaan aikaan" oli ihan tavallista, että leski otti tosi nopeasti uuden puolison. Nainen, koska tarvitsi "elättäjää" ja mies taas, koska tarvitsi lapselle ja kodille hoitajan.
No tämä on vaihdellut paljon eri aikakausina ja eri maissa. Mutta esimerkiksi 1800-luvun Euroopassa leskillä oli suruaika vähintään vuoden. Silloin käytettiin mustia vaatteita eikä osallistuttu mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin.
Ja tämän haluat takaisin tähän päivään? Ota huomioon, että naisilla ja miehillä oli eri suruaika. Miehillä joitain kuukausia, naisilla vuosi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeastaan "vanhaan aikaan" oli ihan tavallista, että leski otti tosi nopeasti uuden puolison. Nainen, koska tarvitsi "elättäjää" ja mies taas, koska tarvitsi lapselle ja kodille hoitajan.
No tämä on vaihdellut paljon eri aikakausina ja eri maissa. Mutta esimerkiksi 1800-luvun Euroopassa leskillä oli suruaika vähintään vuoden. Silloin käytettiin mustia vaatteita eikä osallistuttu mihinkään sosiaalisiin tapahtumiin.
Varmaan säädyissä , mutta mitä sukututkimusta olen tehnyt ja kirkonkirjoja paljon tutkinut, niin rahvas avioitui kyllä hyvin nopeasti puolison kuoleman jälkeen nimenomaan 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa.
Mikä on "nopeasti" tässä kontekstissa? Itsekin olen sukututkimusta tehnyt, enkä kyllä koskaan ole törmännyt sellaiseen pariin, joka olisi mennyt naimisiin vaikka puolen vuoden sisällä edellisen puolison kuolemasta.
joskus vain muutamia kuukausia. Karjalan aluetta olen paljon tutkinut ja kirkonkirjoja selannut.
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta leski joutuu usein hyväksymään sen, että uuden kumppanin kaveripiiri ei pätkääkään mieti sitä, millaisia tunteita mahdollisesti on jäänyt jäljelle, millaiset surut surematta.
Miksi muiden sitä sitten pitäisi miettiä?
Eräs tuttu nainen uhosi miehelleen, että : -jos minä kuolen, niin ainakin vuoden pidät suruaikaa, ennen kuin uusiin naimisiin menet-.
Tuon naisen mies sitten kuoli. Nainen itse meni naimisiin puolen vuoden päästä miehensä kuolemasta. Suruaika ei pätenytkään niin päin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teillä kahdella ensimmäisellä ei ole rakas kuollut. Surulla on aikansa ja suremattomat asiat jäävät hiertämään. Suru ilmestyy ennalta arvaamatta pitkin elämää, mikäli sille ei ole antanut tarpeeksi aikaa tai on haudannut sen.
Mulla nimenomaan kuoli mies ja sain paljon kritiikkiä kun en pitänyt suruaikaa.Ap
Suvulta ja tuttavilta? Urputa niille.
Alue: Aihe vapaa
On kuollut läheinen ihminen, ja suru ei häviä koskaan, mutta se muuttaa muotoaan ja helpottuu ajan myötä. Jokainen saa luvan surra omalla tavallaan, ei toisten painostuksesta tai jotenkin väärin. Jokaisella on oikeus omiin tunteisiin, oli ne millaisia hyvänsä.