Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olette te vanhanaikaisia tuon lesken suruajan kanssa
21.05.2023 |
Ei voi käsittää noin vanhanaikaisia mielipiteitä
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
Väsynyttä spinnausta. 🤣🤣🤣
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
No nykyäänhän ei mitään saa kukaan pitää sopivana tai epäsopivana, jokaisen elämä pyörii vain oman napansa ympärillä. Joten tee ihan mitä haluat. Ei kukaan estä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
No nykyäänhän ei mitään saa kukaan pitää sopivana tai epäsopivana, jokaisen elämä pyörii vain oman napansa ympärillä. Joten tee ihan mitä haluat. Ei kukaan estä.
Minua jotenkin huvittaa, että siitä paheksunnasta vedetään herne nokkaan kuitenkin. Silloinkin kun se on vain yleisellä tasolla kuten näissä keskusteluissa eikä kukaan ole ääneen tuomitsemassa juuri tiettyä Irmeliä, joka meni uusiin naimisiin viikko miehensä kuoleman jälkeen. Tai Perttiä, joka jätti syöpäsairaan vaimonsa heti diagnoosin ilmettyä ja viettää nyt villiä sinkkuelämää.
Mikään laki ei estä ketään nauttimasta elämästä täysin rinnoin ihan milloin tahansa - heti menetyksen jälkeen, saattohoidon aikana, diagnoosin tultua, ihan milloin vaan. Pettämisestäkään ei ketään Suomessa kivitetä. Te olette täysin vapaita tekemään mitä haluatte. Miksi teitä harmittaa niin paljon, että joku ei ole näistä valinnoista samaa mieltä kanssanne? Miten se teitä muka estää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
No nykyäänhän ei mitään saa kukaan pitää sopivana tai epäsopivana, jokaisen elämä pyörii vain oman napansa ympärillä. Joten tee ihan mitä haluat. Ei kukaan estä.
Miksi sitten pitäisi tehdä sen mukaan mitä jotkut paheksujat ajattelevat? Jotta he tuntisivat mielipiteillään olevan valtaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
No nykyäänhän ei mitään saa kukaan pitää sopivana tai epäsopivana, jokaisen elämä pyörii vain oman napansa ympärillä. Joten tee ihan mitä haluat. Ei kukaan estä.
Miksi sitten pitäisi tehdä sen mukaan mitä jotkut paheksujat ajattelevat? Jotta he tuntisivat mielipiteillään olevan valtaa?
Kuka tässä on sanonut, että kenenkään PITÄISI tehdä mitään? Asioista saa silti keskustella, ei kenellekään ole velvollisuutta ylistää sinun jokaista valintaasi elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
No nykyäänhän ei mitään saa kukaan pitää sopivana tai epäsopivana, jokaisen elämä pyörii vain oman napansa ympärillä. Joten tee ihan mitä haluat. Ei kukaan estä.
Miksi sitten pitäisi tehdä sen mukaan mitä jotkut paheksujat ajattelevat? Jotta he tuntisivat mielipiteillään olevan valtaa?
Kuka tässä on sanonut, että kenenkään PITÄISI tehdä mitään? Asioista saa silti keskustella, ei kenellekään ole velvollisuutta ylistää sinun jokaista valintaasi elämässä.
Ei aina taida olla joko paheksumassa tai ylistämässä. Etenkään jos kummallakaan ei ole mitään merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
No nykyäänhän ei mitään saa kukaan pitää sopivana tai epäsopivana, jokaisen elämä pyörii vain oman napansa ympärillä. Joten tee ihan mitä haluat. Ei kukaan estä.
Miksi sitten pitäisi tehdä sen mukaan mitä jotkut paheksujat ajattelevat? Jotta he tuntisivat mielipiteillään olevan valtaa?
Kuka tässä on sanonut, että kenenkään PITÄISI tehdä mitään? Asioista saa silti keskustella, ei kenellekään ole velvollisuutta ylistää sinun jokaista valintaasi elämässä.
Ei aina taida olla joko paheksumassa tai ylistämässä. Etenkään jos kummallakaan ei ole mitään merkitystä.
Miksi jotkut ovat niin ulkoa-ohjautuvia että ottavat herneen nenään tällä palstalla tai muualla somessa olevasta kritiikistä omista elämänvalinnoistaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
No nykyäänhän ei mitään saa kukaan pitää sopivana tai epäsopivana, jokaisen elämä pyörii vain oman napansa ympärillä. Joten tee ihan mitä haluat. Ei kukaan estä.
Miksi sitten pitäisi tehdä sen mukaan mitä jotkut paheksujat ajattelevat? Jotta he tuntisivat mielipiteillään olevan valtaa?
Kuka tässä on sanonut, että kenenkään PITÄISI tehdä mitään? Asioista saa silti keskustella, ei kenellekään ole velvollisuutta ylistää sinun jokaista valintaasi elämässä.
Ei aina taida olla joko paheksumassa tai ylistämässä. Etenkään jos kummallakaan ei ole mitään merkitystä.
Miksi jotkut ovat niin ulkoa-ohjautuvia että ottavat herneen nenään tällä palstalla tai muualla somessa olevasta kritiikistä omista elämänvalinnoistaan?
Aina on ihmisiä jotka vetää herneet nenäänsä jostakin, mutta entä sitten. Omapa on nenänsä.
Mihin tämä aloitus perustuu? Missä ne vanhanaikaiset mielipiteet ovat? Oletko ap nyt ihan ok?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen verran henkilökohtainen asia, etten ulkopuolisena menisi arvioimaan onko aika liian lyhyt tai pitkä. Jostain kumman syystä tällaisia idioottikommentoijia riittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Wc näytti kuin siellä olisi teurastettu eläin. Lehti kirjoitti.
Olipas hirtehinen kommentti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin olenkin. Itse en leskenä enää uutta suhdetta hae ja sellaisia, jotka ryntäävät heti uuteen suhteeseen, pidän itsekkäinä ja edellistä liittoa rakkaudettomana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
Jokainen vastaa valinnoistaan. Esimerkiksi välit lapsiin ja muuhun sukuun saattaa katketa, mutta mikäs siinä jos oma elin menee muiden ihmissuhteiden edelle. Ne leskien ensisuhteet ei mitään kovin kestäviä yleensä ole. Mutta kannattaa varmuuden vuoksi heti polttaa sillat takanaan.
Ei kuulu ulkopuolisille miten leski elämäänsä haluaa jatkaa.
Vierailija kirjoitti:
Teillä kahdella ensimmäisellä ei ole rakas kuollut. Surulla on aikansa ja suremattomat asiat jäävät hiertämään. Suru ilmestyy ennalta arvaamatta pitkin elämää, mikäli sille ei ole antanut tarpeeksi aikaa tai on haudannut sen.
Sinäkö sen tiedät?
Kävikö muuten mielessä sekään, että ihmisiä ja tilanteita on erilaisia?
Vierailija kirjoitti:
Miksi kaikki normaalijärkinen ja muita ihmisiä kunnioittava on nykyään aina "vanhanaikaista"?
Koska se ei kuulu muille. Kuuluu vain leskelle itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa ihmettelen. Varsinkin jos puoliso on kuollut pitkäaikaiseen sairauteen, niin siihen tulevaa kuolemaan ja menetykseen on voinut valmistautua jo ehkä vuosienkin ajan. Sureminen alkaa usein siitä hetkestä, kun saa tietää rakkaansa sairauden olevan parantumaton, ja suru saattaa helpottaa hyvinkin pian kuoleman jälkeen.
Elämässä saa mennä eteenpäin, ihan sillä tahdilla kuin itsestä hyvältä tuntuu.
No tässä aloituksessa vissiin viitataan siihen ketjuun, missä leski oli tuonut lapsille uuden äitipuolen kotiin neljä kuukautta lasten äidin kuoleman jälkeen.Tuollaisessa tapauksessa on kyse vähän muustakin kuin siitä, mikä itsestä hyvältä tuntuu.
Tottahan toki elämä on lyhyt ja jokainen saa ajatella itseään ja silleen, mutta kyllä minulle tulee ihan lapsettomasta leskestäkin mieleen, että mahtoikohan rakkautta oikein ollakaan, jos viikkoja puolison kuoltua on jo uusi tosirakkaus kierroksessa.
Siis kun ottaa senkin huomioon, että pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta.
En tiennyt mihin tässä viitataan enkä ajatellut tilannetta, jossa olisi lapsia mukana.
Ja jos se pahin suru kestää yleensä puolisen vuotta (lähde?), niin entä jos sairausaikana onkin surrut jo vaikka useammankin vuoden? Eikö silti voi toipua nopeammin kuolemasta?
No puoli vuotta on se normaali, mitä pahin suru yleensä kestää, ja jos suru jatkuu lamaannuttavana sitä kauemmin, puhutaan pitkittyneestä surusta. Puolen vuoden ajan pidetään siis ihan normaalina, että suru voi vaikuttaa elämänlaatuun, elämänhallintaan ja niin edelleen.
Mutta kaipa tuo on tosiaan yksilöllistä. Toki voihan sitä itse kukin vähän muitakin ihmisiä ajatella, että onko esim. lapsille hyvä jos kuollut vanhempi unohdetaan noin nopeasti, vaikka leskellä alkaisikin heti kärsimättömänä menojalka vipattaa.
Ajatteletko kuitenkin, että se pahin suru alkaa kuoleman hetkellä tai sen jälkeen? Vai voiko se alkaa jo aikaisemmin, jos tietää, että sairaus on parantumaton?
Surun käsittely varmasti alkaa jollain tasolla jo ennen kuolemaa, jos sairaus on parantumaton, mutta ei sitä kuoleman lopullisuutta kyllä sisäistä ennen varsinaista kuolemaa.
Toki monethan alkavat harrastaa seksiä muiden kanssa jo silloin kun puoliso on vasta saanut diagnoosin, joten onhan näitä kaikenlaisia tapoja käsitellä surua tai "surua".
Olen eri mieltä tuostakin, etteikö kuoleman lopullisuutta voisi sisäistä ennen kuolemaa. Kyllä sen sisäistää viimeistään ensimmäisen läheisen kuollessa.
Ehkä me tarkoitetaan eri asioita sisäistämisellä. Minulta on nyt kuollut useampi läheinen muutaman vuoden sisällä. Totta kai ymmärrän mitä kuolema on. Mutta ei se sairas läheinen ole poissa ennen kuin hän on oikeasti kuollut. Silloin se tyhjyys ja ikävä alkaa.
Ihmiset on erilaisia, samoin suru kuten muutkin tunteet. Vaikka sinulla yhjyys alkaisi kuoleman hetkestä ei se kaikkien kohdalla ja kaikissa tilanteissa välttämättä ole sama.
Okei. No sovitaan sitten, että suruaika on alkanut vaikka jo vuotta ennen kuolemaa. Tarkoittaako tämä sitten, että on jotenkin normaalia lähteä Tinder-deiteille jo seuraavana päivänä puolison kuoltua? Tai miksei sitten vaikka jo päivää ennen? Jos kuolevalla on taju kankaalla ja päivistä enää kyse, ja surut on jo muutenkin surettu, niin mitä väliä sillä on, eikö niin? Uutta kumppania vaan kierrokseen.
Tämähän on tuon kommentoijan mille vastasit oma elämäntyyli. Ei arvosta oikeasti ketään. Paitsi ihailua joltain oman pysyvän henkisen tyhjyytensä täytteeksi.
No, tuskinpa tuollaisen hautajaisiin edes omat lapset tulevat.
Hyödyttääkö se jotenkin lapsia jos leskeä paheksutaa?
Lapset perillisinä tekevät omat päätöksensä. Siihen ei tuollaisella leskellä ole nokan koputtamista.
Onko siihen yleisesti jollakin nokan koputtamista että ihmiset tekee ihan omat päätökset eivätkä elä sen mukaan mikä muiden mielestä on sopivaa?
Jokainen vastaa valinnoistaan. Esimerkiksi välit lapsiin ja muuhun sukuun saattaa katketa, mutta mikäs siinä jos oma elin menee muiden ihmissuhteiden edelle. Ne leskien ensisuhteet ei mitään kovin kestäviä yleensä ole. Mutta kannattaa varmuuden vuoksi heti polttaa sillat takanaan.
Jos ne läheiset (esim. aikuiset lapset) ei ymmärrä että leskellä on omakin elämä niin en usko että leski menettää mitään vaikka nämä välit katkaisevatkin. Miksi pitää läheisinä ihmisiä jotka yrittävät sanella kuinka minun kuuluu elää?
Alue: Aihe vapaa
Painu muualle jos et osaa keskustella. Trollaat vaan ja kiukuttelet kun olet reunalla vähemmistössä kantoinedi.