Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Minä en edes osaa ajatella tuota kaikkea parisuhteen kannalta. En ole koskaan seurustellut joten vaikeaa miettiä pettämisiä yms. Sen sijaan mietin kaikkea itseni kannalta. Minunkin on hyvin vaikeaa yleensäkään toimia ihmisten kanssa rennosti. Mietin aina mitä voin puhua ja sanoa etten joutuisi ikävään tilanteeseen. En halua kertoa mistään henkilökohtaisesta jutusta. Tämä taas tietysti vaikuttaa yleensäkin siihen, ettei ole ketään ystäviä. Tällä tyylillä heitä on todella vaikeaa jos ei mahdotonta saada. Ymmärrän sen.

Tuli tähän liittyen mieleen eräs elämääni liittyvä asia. Vähän aikaa sitten tutustuin eräiden juttujen myötä hieman erääseen vanhempaan ihmiseen. Itse siis olen nuori. Hän on mukava ja varmasti kohtelias yms ihminen. Silti, vaikka kuinka hän kutsui kylään niin en olen mennyt. Moni tietysti ihmettelee miksi. Itsellä on vaan se jokin kynnys siinä kaikessa. Voin puhua kadulla jotain sekä ajatuksia vaihtaa. Sitten taas menemällä hänen ja puolisonsa kotiin koen olevani liian "esillä". He ovat asuneet täällä paikkakunnalla koko elämänsä ja tietävät kaikesta. Heille asuinpaikka on ollut hyvä ja heillä näennäisesti hyvä elämä ollut. Toki tietenkään en tiedä kaikkea.

Itse taas asun vuokralla. En kuulu täällä minnekään ja tilanteeni on melko huono. Samalla ikäviä kokemuksia täällä ihmisistä. Monesti inhoan tätä paikkaa. Näin koen meidän maailmamme olevan niin erilaiset etten näe mitä voisimme esim puhua jos menisin kylään. En vielä itse edes käy oikeastaan missään, enkä omaa mitään sellaista aihetta mistä voisin puhua pitkään. Aiemmasta elämästä (esim asuinpaikkani) tai kouluvuosista tms en halua puhua mitään. Näin koen etten selviäisi tapaamisesta. Toki tämä on vaan esimerkki ja näin kävisi varmasti monien ihmisten kanssa. Tuli tämä kaikki nyt vaan mieleen. Samalla onhan tämä surullistakin ja ymmärrän sen kuinka moni varmaan vaan menee ja yrittää olla oma itsensä.

Ajatelkaa jotain lestojen saatanalle laittamia kidutettuja !! Tai äärikiusattuja. Tai kokenut jonkun shokin / tragedian siihen tulee Freud kaavio oliko sulla vaikea lapsuus OIKEESTI VAIKUTTAAKO SUN LAPSUUS JOHONKIN TRAUMAKOKEMUKSEEN AIKUISENA MIKÄ IHMEEN VALHE TÄMÄ OIKEIN ON ETTÄ JOKU RYÖSTÄÄ SUN TAVARAT LYÖ SUA PÄÄHÄN HAET APUA NIIN SULLA OLI SIIS VAIKEA LAPSUUS mikä helvetin valhe tämä on ettei ihmisiä voi auttaa tähän traumaan tässä ja nyt tänään.ETTEKÖ TAJUA JO.Oliko Estonian hukkuneilla pelastuneilla nyt vaikea lapsuus entä Ukrainan kuolleilla ainakin Freud kaavan mukaan oli.

Esimerkki joku kolkkaa sut ja tekee ilkeyksiä no pääset terapiaan joka alkaa tehdä psykologisia testejä miten sä tulet autetuksi kuulluksi ymmärretyksi näillä ??? Eihän se edes tiedä miksi tulit .

Työkaveri voi olla huumejengistä tai tai rikollinen mikä Freud siihen auttaa entä kun Viron jengi tyhjentää asuntosi auttaako Freud ja ketä. Kuka tässä on syyllinen se on uhri vai ???

Siis työpaikkakiusattu menee terapiaan saa hullun paperit mutta se kiusaaja jatkaa siellä.

Erittäin traumaattisen lapsuuden jäljet minun elämässäni: Vaikeita dissosiatiivisia oireita läpi elämän, vuorotellen psykoottinen mania ja psykoottinen depressio. Kaikki ystävyyssuhteet ovat päättyneet rumasti, koska en ole osannut olla normaalissa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. 12 vuoden työkyvyttömyysjakso. Usein vain odotin ja toivoin, että kuolisin.

Toisaalta: Kolme terapiajaksoa. Ensimmäinen  yli kymmenen vuotta omakustanteisesti. Toinen kolme vuotta, myös itse maksettuna. Niistä ei kauheasti ollut apua muutoin kuin jokapäiväisessä elämässä selviämisen tukena. Mutta en antanut periksi. Jokin voima vain puski eteenpäin. Kolmas terapia kesti kolme vuotta, Kelan vaativana lääkinnällisen kuntoutuksena. Tuo kolmas terapia muutti elämäni suunnan, sillä löysin itselleni viimein hyvän traumaterapeutin. 

Lääkitys pitää mielialat kurissa. Viimeisimmässä terapiassa olen oppinut ymmärtämään, miksi olen sellainen kuin olen. Tämän ymmärryksen kautta olen pystynyt irrottautumaan menneisyydestä ja katsomaan tulevaan. Trauman syiden ja seurauksien ymmärtäminen on vähentänyt ahdistusta, masennusta ja stressiä. Olen palannut työelämään. Olen parisuhteessa ja onnellinen.

Ajoittain on edelleen vaikeaa. Erityisesti sosiaalisissa tilanteissa. En vieläkään oikein osaa olla ihmisten kanssa. Nykyään ongelma ei ole enää se, että rikkoisin ihmissuhteet omalla käytökselläni, vaan päinvastoin: olen koko ajan aivan liian varovainen, etten taitamattomuuttani tai typeryyttäni tai muutoin traumakokemusten vuoksi enää loukkaisi ketään. Se on hyvin kuluttavaa. Siksi väsyn töissä välillä hyvinkin voimakkaasti. Mutta pärjään kuitenkin. Työpaikkakin vakinaistettiin, ja minusta pidetään. Itsekin alan vähitellen pitää itsestäni. 

Dissosiatiivisista oireista en tule koskaan pääsemään kokonaan eroon, mutta nyt lähes 50-vuotiaana voin ensimmäistä kertaa sanoa, että kyllä tämä tästä. Elämä oli pitkään pelkkää paskaa, mutta nyt olen omalla pienellä ja vaatimattomalla tavallani tyytyväinen, jopa onnellinen. 

Mennyt läpi kiven ilman terapiaa silti seison omin jaloin. Moni olisi jo jäänyt hautaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa hyvä ketju! (En lukenut kokonaan...) Tuntuu, että kulttuurissamme pitäisi lisätä traumatietoisuutta, sitä, miten traumat vaikuttavat ihan kaikkeen. Olisi helpompaa kaikilla, niin meillä traumatisoituneilla kuin lähellämme elävillä. Traumatisoituminen on hyvin yleistä, tietysti vakavuus ja elämää haittaavuus vaihtelee voimakkaastikin. 

Itselläni on kyse  vakavasti ja pitkäkestoisista lapsuuden traumoista. Tuntuu, että niiden takia on mennyt tärviölle elämä n. kolmekymppiseksi asti. Silloin pääsin taitavalle ja traumatietoiselle terapeutille, ja elämänlaatuni alkoi lopulta korjaantua. Tosin olen nähnyt myös muuten hyvin paljon vaivaa paranemiseni eteen... käynyt mm. erilaisissa hoidoissa (traumatietoinen osteopatia yms.), joogannut, meditoinut jne. mitkä ovat olleet terapian ohella hyvin tärkeitä.

Nyt alan olla jonkinlaisessa pisteessä, että elän jo varovaisesti enkä ole pelkkä haamu joka juuri ja juuri selviää päivästä toiseen. On tämä vaikeaa silti, ja välillä tekisi mieli vain luovuttaa ja palata kaikenlaisiin välttelykeinoihin ja addiktioihin, joiden kanssa "selvisin" trauman kanssa vuosia. Ystäviä mulla ei ole, jotain tuttuja vain... työelämä tökkii ja pahasti, kun en vain luota yhtään itseeni tai siihen että mikään ikinä järjestyisi. Mutta on sentään harrastuksia ja ennen kaikkea omassa itsessä on jokin muuttunut siten, että koen eläväni ihan hyvää elämää ja voivani nauttia asioista.

Voimia kaikille trauman kanssa kamppaileville! Muistakaa, että koskaan ei ole myöhäistä!

Tämä oli minulle varmaan eka toivoa ja uskoa luova viesti, rehellinen ja hyvällä tavalla nöyrä, joten tämä oli helppoa uskoa.

Saako kysyä miten esimerkiksi päivittäin teit töitä itsesi ja ongelmien kanssa? Minä esim.pyrin tunnistamaan ja säätelemään tunteita; kirjoitan joka päivä päiväkirjaan, pyrin muuttamaan näkökulmia, olemaan armollinen, päästää irti. Silti oma paha oloni ei ole helpottanut yhtään ja joka yö ja aamu herään samoihin paniikkeihin ja katastrofiajatuksiin. Yritän suunnata ajatukseni myönteiseen. Nämä ei vaan kanna.

Trauma on usein kehossa, jolloin ajattelun muutos ei yksin auta. Trauma pitäisi purkaa kehosta somaattisin keinoin. Esim. somaattinen terapia, jossa käytetään kosketusta, TRE, jooga yhdistettynä terapiaan, tanssi, hieronta, akupunktio voivat auttaa. EMDR saattaisi myös toimia. Ja ei tarvitse tehdä näitä kaikkia, kokeile vain jotain ensin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Minusta vaikuttaa että kyse on monella tuosta jälkimmäisestä. Minulla oli aika läheiset välit erään kanssa ja itse stressasin noita samoja juttuja, mutta huomasin että toisella se ei ollut niin mieltä painavaa samalla tavalla. Itse olen myös melko pienen kaveripiirin omaava ja huonosti uusiin ihmisiin tutustuva, kun toinen oli ihan päinvastainen ja luultavasti se helppo tutustuvuus sun muu sitten tekee heillä sen että se ihmissuhteiden mahdollinen menettäminenkään ei niin pelota tai kirpaise. Kun itsekin tietää että ne on helposti korvattavissa uusilla.

Jep, kun oltiin vähän tauolla niin minä olin yksin, toisella rullasi jo kovaa vauhtia uudet "kaveri"kuviot. Joillekin ihmissuhteet on kulutustavaraa eivätkä niistä kauheasti pulttia vedä.

Trauma asiaan liittyy paljon paradokseja. On totta, että ihminen jossain määrin valitsee jääkö menneeseen vai meneekö eteenpäin. Mutta trauma ohjaa ihmisen elämään, niin kauan kunnes se on jollain tasolla käsitelty kehosta ja mielestä ulos. Kun ihmisen persoonallisuus rakentuu lapsuudessa ja silloin tapahtuu traumatisoivia asioita, ne asiat tulevat osaksi ihmisen minuutta. Ei niitä niin vaan laiteta sivuun ja "valita" jotain muuta, koska ihminen ei kykene näkemään vaihtoehtoja. Hänelle trauma on totta ja se on totuus miten maailma toimii. Esimerkiksi "ihmiset ovat pahoja ja pettävät aina lopulta". Nämä uskomukset ohjaavat ihmisen valintoja alitajuisella tasolla niin, että ihminen löytää kumppanikseen juuri sen uskottoman tai empatiakyvyttömän puolison ja trauma vahvistuu. Kuitenkin tiedostamalla, joko terapian tai muun avulla, ne itselle tapahtuneet vääryydet ja elämällä ne koteloituneet tunteet ulos. Sillä tavalla, että niitä ei vaan älyllisesti todeta tapahtuneeksi, vaan koetaan ne uudelleen läpi. Sen jälkeen on mahdollista tehdä terveempiä valintoja elämässä ja opetella uusia tapoja toimia. Se ei ole mikään helppo juttu. Ihminen rakentaa itsensä käytännössä uudelleen ja antaa itselleen kaiken sen rakkauden, joka olisi pitänyt tulla omilta vanhemmilta. Ja sen jälkeen opettelee ne asiat itse, jotka normaalisti opitaan terveessä vuorovaikutuksessa hyvässä lapsuudessa.

Ja lapsuudessaan traumatisoituneella ihmisellä on usein hyvin heikko tai hauras aikuinen minä. Koska hän ei ole saanut mallia siihen oman persoonansa kehityksessä. Jos pieni lapsi ei koe rauhoittelua, turvaa ja omien tunteiden vahvistamista hoitavan aikuisen taholta. Ei hän kykene sellaista itse oppimaan, koska itsesäätely ja omien tunteiden tunnistaminen opitaan lapsuuden vuorovaikutuksessa. Ja siitä on sinällään turha syyttää ihmistä, jos hän ei ole oppinut jotain mikä on mahdotonta oppia ilman tervettä vuorovaikutusta ja empaattista hoitajaa. Siitä syystä lapsuudessa traumatisoitunut aikuinen voi kokea hyvin voimakkaita tunnetiloja ahdistus, pelko, paniikki ilman, että hänellä on kykyä rauhoittaa itseään. Tai tulevaisuuden toivoa ja uskoa, että tunne menee ohi.

Yksinäisyys | Jään hiljaisen tarkkailijan rooliin, on vaikea tuoda itseäni esille Kouluajan yksinäisyys voi näkyä koko loppuelämän: https://www.hs.fi/perhe/art-2000009281452.html

Kun ensimmäisen kerran saitte kerrottua asioista hoitohenkilölle, millaisen vastaanoton saitte ja miten hoitotaho suhtautui?

Itse kerroin ensimmäistä kertaa, jonka jälkeen koin suunnatonta häpeää siitä, että miksi näin vähäpätöisestä asiasta valitan ja reagoin näin voimakkaasti. Kuitenkin samaan aikaan tuntui, että ne asiat taas tapahtuisi uudelleen ja tunteet siltä osin sen mukaiset.

Jotenkin vain tuo reagointi tai siis reagoimattomuus ja hoitajasta mieleen, jonka vuoksi aloin pohtimaan miten teillä muilla on mennyt nämä tilanteet.

Muistaakseni ei reagoitu mitenkään. Ei myötätuntoa, ei yritystä ymmärtää, ei mitään, vaan psykiatri vaan jatkoi lomakkeiden antamista ja mietti minkä diagnoosin antaa. Tarkemmin määrittämätön syömishäiriö ja masennus, niihin hän päätyi.

Tämän jälkeen kohtasin näitä reagoimattomia vielä aika monta, kunnes lopulta pääsin psykologille ja eri psykiatrille, jotka kuuntelivat ja ottivat tosissaan, olivat myötätuntoisiakin. Kumpikin sanoi, että minullahan on ihan selvä ptsd ja ihmettelivät miksi sitä ei diagnosoitu jo paljon aiemmin. Meni siis vuosia ja ptsd ehti kroonistua ennen kuin tulin oikeasti kuulluksi ja ammattilainen tiesi miten reagoida.

Hoida ittes kuntoon. Et voi loppuikääsi piiloutua "traumojen" taakse. Terapia on epäonnistunut, ellet ole tajunnut edes tätä. Kaikki haitallinen, johon olet oppinut, siitä voit myös oppia pois. Haitallisista tunnereaktioista, haitallisesta käytöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Hoida ittes kuntoon. Et voi loppuikääsi piiloutua "traumojen" taakse. Terapia on epäonnistunut, ellet ole tajunnut edes tätä. Kaikki haitallinen, johon olet oppinut, siitä voit myös oppia pois. Haitallisista tunnereaktioista, haitallisesta käytöksestä.

Luuletko oikeasti tietäväsi muita paremmin?

Vierailija kirjoitti:

Hoida ittes kuntoon. Et voi loppuikääsi piiloutua "traumojen" taakse. Terapia on epäonnistunut, ellet ole tajunnut edes tätä. Kaikki haitallinen, johon olet oppinut, siitä voit myös oppia pois. Haitallisista tunnereaktioista, haitallisesta käytöksestä.

Eiköhän suurin osa tai jokainen ketjuun kirjoittaneista ole yrittänyt hoitaa itsensä kuntoon.

Olet kuin koulun liikunnanopettajamme. Mittaa vain tuloksia, muttei kerro tekniikkaa, jolla homman saisi onnistumaan. Ui, heitä, juokse, hiihdä, hyppää... Kaikki pitäisi osata intuitiivisesti oikein.

Toki ryöstetyksi joutunut kirjoitti:

Työkaveri voi olla huumejengistä tai tai rikollinen mikä Freud siihen auttaa entä kun Viron jengi tyhjentää asuntosi auttaako Freud ja ketä. Kuka tässä on syyllinen se on uhri vai ???

Ei tähän kannata Freudia sotkea. Psykiatria ja psykoterapia pyrkii olemaan jalat maassa ja tässä ja nyt periaatteella.

Mulla on ollut hyvin traaginen elämä. Työelämässä olen, mutta ei enempää. Tuntuu, että muut ihmiset tyhjentää minut, on pakko päästä latautumaan omiin oloihin. Askeettinen elämä sopii minulle. Toki jää monesta paitsi, mutta ei sitä nykyään enää mieti. Niin, olen mies.

Vierailija kirjoitti:

Hoida ittes kuntoon. Et voi loppuikääsi piiloutua "traumojen" taakse. Terapia on epäonnistunut, ellet ole tajunnut edes tätä. Kaikki haitallinen, johon olet oppinut, siitä voit myös oppia pois. Haitallisista tunnereaktioista, haitallisesta käytöksestä.

Siinä kirjoittaa ihminen, joka ei ole oppinut. Ei kannata kirjoittaa, jos ei ole ymmärtänyt. Useat kirjoitukset tässä threadissä ovat kuitenkin fiksuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumojen takia elämästä ei myöskään voi kertoa muille kovin avoimesti, koska ihmiset alkavat hylkiä sinua, jos ahdistuvat kuulemastaan. Päällä on jatkuva itsesensuuri, koska pelkää muuten tulevansa taas kerran kokonaan hylätyksi.

Tämä vaikuttaa yllättävän paljon mm. uusien ystävyyssuhteiden solmimiseen, kun ei voi avoimesti olla täysin oma itsensä muiden reaktioiden takia.

Käyn itse juuri terapiaa, jossa puin tätä asiaa. Muuten elämässä on kaikki ok, mutta läheisiä ystäviä ei juuri ole. Uskon että terapian avulla kykenen ajan myötä muuttumaan sosiaalisemmaksi, mutta helppoa se ei ole.