Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Pettäminen riippuu arvoista ja suhteesta, ei tilaisuuksista. Jokainen onnistuu pettämään halutessaan ja taas olemaan pettämättä halutessaan.

Samaistun. Olen koko ikäni kärsinyt erilaisista mielenterveysongelmista (ahdistuneisuus, dissosiaatio, syömishäiriöt) jne. Lisäksi  olen ollut todella kiltti ja miellyttämisenhaluinen ihminen (ts. konfliktien välttely), jonka takia minulla on ollut ongelmia työelämässä, parisuhteissa.  Suvussani on erittäin paljon mielenterveysongelmia (psykoosia, masennusta, syömishäiriötä), ja vanhempani olivat alkoholisteja mt-ongelmaisia koko lapsuuteni ajan.  Olen käynyt terapiassa ja se on jonkin verran auttanut hyväksymään menneisyyttäni ja elämään nykyisyydessä. Nykyään olen jo jokseenkin sinut sen kanssa, että todennäköisesti kärsin mt-ongelmista lopun elämääni eriasteisena. Nyt vanhempana ja ehkä jokseenkin viisaampana kuitenkin olen oivaltanut, että vaikeat ajat oman mielenterveyden kanssa menevät lopulta aina ohi ja elämä voittaa. Nykyään pystyn käymään osa-aikaisesti töissä ja olen löytänyt omia rajojani paremmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Pettäminen riippuu arvoista ja suhteesta, ei tilaisuuksista. Jokainen onnistuu pettämään halutessaan ja taas olemaan pettämättä halutessaan.

Toki on "raivouskollisia" mutta väittäisin että ovat vähemmistö. Ihastumisia tulee suurimmalla osalla parisuhteessakin, joten voi se olla aika työn ja tuskan takana hillitä itseään jos tällainen parisuhteen ulkopuolinen ihastuksen kohde sitten tekee kiinnostuksensa selväksi. Ei monella ole itsehillintää olla syömättä jotain herkkuakaan vaikka tietää ettei sitä kannata tehdä, joten miten sitä sitten olisi ihmissuhteissakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Pettäminen riippuu arvoista ja suhteesta, ei tilaisuuksista. Jokainen onnistuu pettämään halutessaan ja taas olemaan pettämättä halutessaan.

Jos mä en saa edes parisuhdetta vaikka haluan, niin miten sitten halutessani voisin pettää. Väittäisin ettei kaikilta onnistu vaikka haluaisikin, kun ei niitä tarjokkaita nyt ihan ovista ja ikkunoista tunge.

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Sinusta paistaa narsismi. Narsismiin liittyy usein trauma, joten et näytä vielä pääseen "eteenpäin". Sinun pitää käsitellä traumasi ja hyväksyä, että se on /ne ovat osa historiaasi. Siten pääset kokonaisena tähän päivään etkä tarvitse arroganttia, keinotekoista ylempänä esiintymistä, vaan voit olla tasapainoinen tasapainossa muiden kanssa.

Toivottavasti löydät ja hyväksyt historiasi ja alat siksi "se on osa historiaani -hyväksymisen" ja löytämisen kautta viihtyä tässä ajassa itsesi kanssa, voit rakastaa itseäsi lempeästi ja kokonaan, jolloin muutkin tuntevat syvintä hyvää sinussa ja atmosfäärissäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Pettäminen riippuu arvoista ja suhteesta, ei tilaisuuksista. Jokainen onnistuu pettämään halutessaan ja taas olemaan pettämättä halutessaan.

Jos mä en saa edes parisuhdetta vaikka haluan, niin miten sitten halutessani voisin pettää. Väittäisin ettei kaikilta onnistu vaikka haluaisikin, kun ei niitä tarjokkaita nyt ihan ovista ja ikkunoista tunge.

Tästä syystä uskollisuus onkin monessa parisuhteessa valheellista, koska ei vain ole tullut juurikan niitä tilaisuuksia missä pettäminen toteutuisi.

Onpa hyvä ketju! (En lukenut kokonaan...) Tuntuu, että kulttuurissamme pitäisi lisätä traumatietoisuutta, sitä, miten traumat vaikuttavat ihan kaikkeen. Olisi helpompaa kaikilla, niin meillä traumatisoituneilla kuin lähellämme elävillä. Traumatisoituminen on hyvin yleistä, tietysti vakavuus ja elämää haittaavuus vaihtelee voimakkaastikin. 

Itselläni on kyse  vakavasti ja pitkäkestoisista lapsuuden traumoista. Tuntuu, että niiden takia on mennyt tärviölle elämä n. kolmekymppiseksi asti. Silloin pääsin taitavalle ja traumatietoiselle terapeutille, ja elämänlaatuni alkoi lopulta korjaantua. Tosin olen nähnyt myös muuten hyvin paljon vaivaa paranemiseni eteen... käynyt mm. erilaisissa hoidoissa (traumatietoinen osteopatia yms.), joogannut, meditoinut jne. mitkä ovat olleet terapian ohella hyvin tärkeitä.

Nyt alan olla jonkinlaisessa pisteessä, että elän jo varovaisesti enkä ole pelkkä haamu joka juuri ja juuri selviää päivästä toiseen. On tämä vaikeaa silti, ja välillä tekisi mieli vain luovuttaa ja palata kaikenlaisiin välttelykeinoihin ja addiktioihin, joiden kanssa "selvisin" trauman kanssa vuosia. Ystäviä mulla ei ole, jotain tuttuja vain... työelämä tökkii ja pahasti, kun en vain luota yhtään itseeni tai siihen että mikään ikinä järjestyisi. Mutta on sentään harrastuksia ja ennen kaikkea omassa itsessä on jokin muuttunut siten, että koen eläväni ihan hyvää elämää ja voivani nauttia asioista.

Voimia kaikille trauman kanssa kamppaileville! Muistakaa, että koskaan ei ole myöhäistä!

Minä syön joka aamu suuren kulhollisen graham-puuroa kaurakerman kera. Mieheni tekee samoin, mutta lisää puuroonsa palan voita ja ripottelee päälle hieman ruokosokeria. Olemme tehneet näin jo 21 vuotta.

Traumoista emme ole mieheni kanssa keskustelleet, koska olemme syntyneet samana vuonna. Mutta hyvä yhteinen aamiainen on varmasti vaikuttanut siihen, että liitossamme ei ole mitään ongelmia. Emme ole koskaan riidelleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Pettäminen riippuu arvoista ja suhteesta, ei tilaisuuksista. Jokainen onnistuu pettämään halutessaan ja taas olemaan pettämättä halutessaan.

Jos mä en saa edes parisuhdetta vaikka haluan, niin miten sitten halutessani voisin pettää. Väittäisin ettei kaikilta onnistu vaikka haluaisikin, kun ei niitä tarjokkaita nyt ihan ovista ja ikkunoista tunge.

Tästä syystä uskollisuus onkin monessa parisuhteessa valheellista, koska ei vain ole tullut juurikan niitä tilaisuuksia missä pettäminen toteutuisi.

Rima vaan tarpeeksi alas ja yritystä kehiin otollisessa ympäristössä. Jos siis on pakottava tarve saada pettää. Onnistuu kyllä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Pettäminen riippuu arvoista ja suhteesta, ei tilaisuuksista. Jokainen onnistuu pettämään halutessaan ja taas olemaan pettämättä halutessaan.

Toki on "raivouskollisia" mutta väittäisin että ovat vähemmistö. Ihastumisia tulee suurimmalla osalla parisuhteessakin, joten voi se olla aika työn ja tuskan takana hillitä itseään jos tällainen parisuhteen ulkopuolinen ihastuksen kohde sitten tekee kiinnostuksensa selväksi. Ei monella ole itsehillintää olla syömättä jotain herkkuakaan vaikka tietää ettei sitä kannata tehdä, joten miten sitä sitten olisi ihmissuhteissakaan.

Riippuu niistä arvoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet ihmiset ei ymmärrä, että traumatisoituneet ei itse mitenkään valitse menneisyydessä elämistä, vaan se johtuu muutoksista meidän aivoissa. Turhaa syyllistää "vellomisesta" ja muusta meitä yksilöitä, kun ongelma on aivotoiminnan tasolla. Ihan tutkittu juttu.

Minulla on omana tuo Kun tiikeri herää ja muistaakseni se on hyvä. Olen kyllä lukenut sen useita vuosia sitten ja sittemmin pitkälti vältellyt kaikkea traumakirjallisuutta ihan siksi, että se triggeröi minua ja olo muuttuu sekavaksi. Nykyään haluaisin lukea kyllä, olen ostanut paljon traumakirjallisuutta omaksi ja tuolla ne odottaa lukemista. Ehkä voisin kokeilla onnistuisiko lukeminen nykyään vaikka pienissä paloissa.

Eivät nuo traumojen oletetut vaikutukset aivoihin eroa mitenkään muusta ehdollistumisesta ja oppimisesta. Minkä tahansa asian pois oppiminen ja uusien reagointitapojen omaksuminen vaatii äärimmäisen paljon töitä ja tietoisia valintoja, eikä traumat ole ainoa asia jotka aiheuttavat kroonista stressiä ihmisillä. Monesti traumatisoituneilla ihmisillä on myös maladaptiivisia reagointitapoja ja elintapoja, jotka ylläpitävät kroonisen stressin vaikutuksia aivoihin. Lapsuusiän traumat ovat olleet tutkimuksissa tilastollisesti yhteydessä mm. keskimääräistä pienempään hippokampuksen volyymiin, kiihdyttävien apikaalisten tuojahaarakkeiden atrofiaan, pienempään etuotsalohkon ja pihtipoimun harmaan aineen volyymiin jne. Nämä muutokset ovat tilastollisesti yhteydessä haasteisiin kognitiivisissa toiminnoissa, erityisesti muistissa. Lisäksi on HPA-akselin yli-ja alivireisyyttä, joka on yhteydessä stressinsäätelyjärjestelmän häiriöihin. Tiedetään kuitenkin, että näihin muutoksiin aivoissa voidaan vaikuttaa elintavoilla (päihteiden käytön välttäminen, säännöllinen liikunta, muistia ja keskittymistä vaativien tehtävien tekeminen) ja esimerkiksi säännöllisellä meditaatiolla voidaan lisätä aivokuoren harmaan aineen tilavuutta ja hippokampuksen volyymia. Meditaatio ja muut mielen hallintaa ja keskittymistä vaativat toiminnot, säännöllinen liikunta ja päihteiden käytön välttäminen parantaa myös aivojen muovautuvuutta eli plastisiteettia. Myös turvalliset sosiaaliset suhteet luovat turvallisuudentunnetta, joka auttaa ihmistä tunnesäätelyssä ja vähentää kroonista stressiä. Ihmisen lajityypillisenä haasteena on kohtuullisen hyvä muisti ja kyky stressaantua asioista, jotka eivät ole konkreettisia uhkia. Kukaan ihminen ei valitse kasvuympäristöään eikä sitä, millaisiin asioihin ehdollistuu. Jotkut kuitenkin kykenevät tekemään rajuja muutoksia elämässään siksi, että he tiedostavat elävänsä nykyhetkessä, eivät menneisyydessä. He voivat tehdä valintoja vastoin kehonsa tuottamia automatisoituneita singaaleja, sitä kutsutaan valinnanvapaudeksi ja se on todellisuudessa ainoa vapaus, joka ihmisellä on olemassa. Vapauden hinta on kuitenkin se, ettei se ole ennustettavaa eikä turvallista, kuten menneisyys on, minkä johdosta ihmiset takertuvat traumoihinsa ja vanhaan tuttuun minäänsä. Se myös vaatii aitoa työskentelyä ja energiaa, kun taas autopilotilla toimiminen säästää sitä. Siksi on luontevaa, että ihmiset elävät mieluummin menneisyydessä kuin nykyhetkessä, olivat he traumatisoituneita tai eivät. 

Tavallaan tämä faktapaketti luo toivoa, noinhan se on. Kuitenkin mielestäni yksinkertaistat melkoisesti ja sotket ideaalin valintoihin. Tuo kaikki on mahdollista - parhaassa tilanteessa. Toteutuminen vaatii kuitenkin erilaisia asioita, tuurista voimavaroihin. Onkin eri asia, onko niitä. Joskus "jämähtäminen" on ymmärryksen tai yrityksen puutetta. Usein ei. Esimerkiksi turvalliset, korvaajat ihmissuhteet eivät ole itsestäänselvyys. Etenkään ihmiselle, jolla ei ole niihin hyviä valmiuksia (luottamusta, avoimuutta mm.). Ja traumat syövät voimavaroja jatkuvasti, tämän lisäksi niitä pitäisi löytää vielä lisää toteuttaakseen systemaattisesti antamasi neuvoja.

Lähdet ikäänkuin nollasetuksesta; aivot voivat oppia uutta, sekä rakentavia että haitallisia toimintamalleja. Mutta et huomioi, kuinka paljon vaativampaa jo muokkautuneet aivot on uudelleenohjelmoida. Koska siinä työskentelyssä käytät niitä trauman muovaamia aivoja fysiologinen muutoksineen. Eli esim. suunnitelmallisuus pienemmällä etuotsalohkolla on jo paljon haastavampaa, kuin normaalilla. Vaikka sitä voisi suunnitelmallisella toiminnalla muovata. Mahdotonta se ei ehkä ole, mutta ainakin kaksi kertaa haastavampaa, kuin toteuttaa näitä asioita ilman trauman vaikutuksia. Kuten suurin osa ihmisistä luonnostaan tekeekin, jos vain kykenee. Malaptiivisetkin defenssikeinot tähtäävät hyvinvointiin, ne eivät ole valinta, vaan ainoa mahdollisuus selviytyä. Tämä ei ole persoonakysymys. Kun tuot faktapohjaista teoriaa muuten esille, älä tee siitä asenteellista itsekään. Mekaniikat ovat seurauksissa yhtä todellisia, kuin syissäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Pettäminen riippuu arvoista ja suhteesta, ei tilaisuuksista. Jokainen onnistuu pettämään halutessaan ja taas olemaan pettämättä halutessaan.

Jos mä en saa edes parisuhdetta vaikka haluan, niin miten sitten halutessani voisin pettää. Väittäisin ettei kaikilta onnistu vaikka haluaisikin, kun ei niitä tarjokkaita nyt ihan ovista ja ikkunoista tunge.

Tästä syystä uskollisuus onkin monessa parisuhteessa valheellista, koska ei vain ole tullut juurikan niitä tilaisuuksia missä pettäminen toteutuisi.

Rima vaan tarpeeksi alas ja yritystä kehiin otollisessa ympäristössä. Jos siis on pakottava tarve saada pettää. Onnistuu kyllä. 

Mitäs järkeä tuollaisessakin nyt on. Eikös se pettäminen yleensä tapahdu itseä kiinnostavien yksilöiden kanssa koska ei yksinkertaisesti voi vastustaa houkutusta, eikä niin että no otanpa nyt vastenmielisesti tuosta tuollaisen ällötyksen koska pakko pettää.

Vierailija kirjoitti:

Moni on kirjoittanut tänne kuinka se kun ikää tulee lisää on auttanut. Itse taas mietin asiaa vähän toisin. Nuorempana aina mietti kuinka on aikaa tehdä sitä ja tätä. On aikaa parantaa itseään ja aikaa tavallaan saada elämäni ja itsensä kuntoon. Samalla haaveilin paljon ja jaksoin uskoa parempaa. Nyt myöhemmin alan vaan huomaamaan todellisuuden yhä paremmin ja tiedostan kaiken miten elämäni ei välttämättä parane koskaan. Tietysti itselläkin on osuutta tähän ja jokaisella vastuu itsestään. Silti se ymmärrys tilanteeseen vaan kasvaa ja pelko ettei mikään muutu.

Mulla on aika samalla tavalla. Joo, olen kiitollinen, että sain nuorena aikuisena opiskeltua ammatin ja lapsikin mulla on, mutta töissä en pysty olla ja jotenkin mietin, että jos olisin saanut nuorena apua, mun häiriöt ja oireet ei olis kroonistuneet ja olisin saattanut pystyä paljon normaalimpaan elämään vanhempana. Mulla pahimmat ajat on siis olleet vasta päälle nelikymppisenä. Paraikaa on pahinta, ei ole helpottanut lainkaan, vain pahentuneet. Mua surettaa, että en saanut apua jo parikymppisenä, kun yritin kuitenkin sitä silloin jo saada. Kroonistumisten takia en tiedä paranenko enää ikinä. Teen tosi paljon ja joka ikinen päivä töitä sen eteen, mutta ei se tunnu riittävän. Reilut 4 vuotta tällä kertaa pois työelämästä ja tämä on jo viides kerta. Olisi tullut yhteiskunnallekin

siis halvemmaksi antaa se apu oikea-aikaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Pettäminen riippuu arvoista ja suhteesta, ei tilaisuuksista. Jokainen onnistuu pettämään halutessaan ja taas olemaan pettämättä halutessaan.

Jos mä en saa edes parisuhdetta vaikka haluan, niin miten sitten halutessani voisin pettää. Väittäisin ettei kaikilta onnistu vaikka haluaisikin, kun ei niitä tarjokkaita nyt ihan ovista ja ikkunoista tunge.

Tästä syystä uskollisuus onkin monessa parisuhteessa valheellista, koska ei vain ole tullut juurikan niitä tilaisuuksia missä pettäminen toteutuisi.

Rima vaan tarpeeksi alas ja yritystä kehiin otollisessa ympäristössä. Jos siis on pakottava tarve saada pettää. Onnistuu kyllä. 

Mitäs järkeä tuollaisessakin nyt on. Eikös se pettäminen yleensä tapahdu itseä kiinnostavien yksilöiden kanssa koska ei yksinkertaisesti voi vastustaa houkutusta, eikä niin että no otanpa nyt vastenmielisesti tuosta tuollaisen ällötyksen koska pakko pettää.

Ei pettäminen tapahdu siksi, että vastaan kävelee ihastuttava tapaus. Eikä siksi, ettei kumppani ole riittävä. Pettäminen tapahtuu, koska pettäjä ei ota vastuuta muista ja itsestään. On liian mukavuudenhaluinen erotakseen "riittämättömättömästä" kumppanista ja kokeilemaan elämää omillaan. Ei uskalla muuttaa omaa elämäänsä, joten hakee tunnetta ja hyväksyntää mistä vaan. Tunnetta, että on merkittävä, elossa. Ja tähän tarvitsee muita, koska sitä tunnetta ei ole sisällä eikä pysty sitä itse luomaan. Kumppanin mahdollistaman turvan suojista, koska omat siivet ei kanna. Sitten voi vaihtaa lennosta seuraavan suojiin, jos vaikuttaa, että itse saa tästä enemmän. Minäminä-mentaliteetti, joka suojaa haurasta egoa.

Itse olin hetken nuorempana tällainen ja sitten kasvoin tunne-elämältäni aikuiseksi. Muut ihmiset eivät ole pelinappuloita, vaan heillä on arvo. Ja minä en ole mikään säälittävä rakkaudenkerjäläinen tai muiden huomioita vailla ollakseni kokonainen ihminen. Voin luottaa ja minuun voi luottaa.

Traumat nyt ovat vain yksi asia, jotka voi suhteet ja asiat pilata. Syitähän on vaikka kuinka paljon.

Vierailija kirjoitti:

Ketjun luettuani olen tullut siihen tulokseen, että traumoihinsa juuttuneet ihmiset ovat yksinkertaisesti tyhmiä. He eivät kykene hahmottamaan, miten toistavat haitallisia kaavojaan, eivätkä näe vaihtoehtoja toiminnalleen, vaikka niitä jokaisella meistä on. Huomasin talvella, että olin jotenkin ärtynyt ja kireä. Ajankäyttöäni tutkiessani huomasin viettäväni todella paljon aikaa somessa. Niinpä lopetin twitter- ja instagram-tilini, ja otin taukoa facesta ja ennen kaikkea  vauvapalstalta, niin johan alkoi elämä hymyillä.

Vaikka kevään aikana tapahtui paljon itsestäni riippumattomia vastoinkäymisiä, niin resilienssini oli vahvistunut sen verran että saatoin säilyttää toimintakykyni ja mielialani. Nyt kun ei ole kuormitustekijöitä enää niin paljon, niin palasin tänne av:lle katsomaan mikä on meno, enkä ihmettele enää miksi olin niin pahantuulinen. Eihän täällä ole mitään muuta kuin pahansuopia julkkisjuoruja, itsesäälissä kieriskelevien luusereiden valitusta ja poliittista loanheittoa. Ei kai tämä voi kenenkään psyykelle olla hyväksi. En usko että enää palaan tänne. 

Voin sanoa etten ainakaan itse tunnusta olevani tyhmä. Joskus toivoisinkin, että olisi järkeä vähemmän ja kyky ottaa elämänsä rennommin. Moni ns tyhmempi pystyy siihen helpommin. Toki kirjoitan tässä ilkeästi itsekin, mutta moni varmaan näkee ympärillään sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät elämään näin. Samalla jos en ole tyhmä niin minulla on sitten kaikenlaiset muut ongelmat elämässäni sen sijaan.

Samoin jos sinulla on auttanut pieni muutos elämässäsi niin oikeastaan moni on tehnyt jo ne muutokset. Itsekin oikeastaan kaiken minkä on ollut helppoa tehdä. En käytä somen palveluita lainkaan. Toki tämä palsta on poikkeus. Täälläkin käyn vaan ketjuissa missä on jotain itseä kiinnostavaa kuten musiikki aiheista tai tässä ketjussa missä voin lukea muiden kokemuksia ja kirjoittaa itsestäni. Sekin auttaa. Täälläkin voi valita mitä lukee. Samoin jos elämäsi hymyilee jo somen välttämisen takia niin sinulla ei oikeastaan ole mitään suurempia vaikeuksia. Tai jos on ollut niin minusta on silti ilkeää korostaa sitä, että sinun psyykkeesi on kestänyt ja sinun toimintakykysi ja mielialasi on on pysynyt kunnossa. Sinä olet sinä ja minä olen minä. Jokainen on yksilönsä. Samoin onko se luuserin merkki jos ei kestä niin paljon. Ehkä sinulle on. Itse taas mietin kuinka moni toisille pahaa tekevä on se jota saisi pilkata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet ihmiset ei ymmärrä, että traumatisoituneet ei itse mitenkään valitse menneisyydessä elämistä, vaan se johtuu muutoksista meidän aivoissa. Turhaa syyllistää "vellomisesta" ja muusta meitä yksilöitä, kun ongelma on aivotoiminnan tasolla. Ihan tutkittu juttu.

Minulla on omana tuo Kun tiikeri herää ja muistaakseni se on hyvä. Olen kyllä lukenut sen useita vuosia sitten ja sittemmin pitkälti vältellyt kaikkea traumakirjallisuutta ihan siksi, että se triggeröi minua ja olo muuttuu sekavaksi. Nykyään haluaisin lukea kyllä, olen ostanut paljon traumakirjallisuutta omaksi ja tuolla ne odottaa lukemista. Ehkä voisin kokeilla onnistuisiko lukeminen nykyään vaikka pienissä paloissa.

Eivät nuo traumojen oletetut vaikutukset aivoihin eroa mitenkään muusta ehdollistumisesta ja oppimisesta. Minkä tahansa asian pois oppiminen ja uusien reagointitapojen omaksuminen vaatii äärimmäisen paljon töitä ja tietoisia valintoja, eikä traumat ole ainoa asia jotka aiheuttavat kroonista stressiä ihmisillä. Monesti traumatisoituneilla ihmisillä on myös maladaptiivisia reagointitapoja ja elintapoja, jotka ylläpitävät kroonisen stressin vaikutuksia aivoihin. Lapsuusiän traumat ovat olleet tutkimuksissa tilastollisesti yhteydessä mm. keskimääräistä pienempään hippokampuksen volyymiin, kiihdyttävien apikaalisten tuojahaarakkeiden atrofiaan, pienempään etuotsalohkon ja pihtipoimun harmaan aineen volyymiin jne. Nämä muutokset ovat tilastollisesti yhteydessä haasteisiin kognitiivisissa toiminnoissa, erityisesti muistissa. Lisäksi on HPA-akselin yli-ja alivireisyyttä, joka on yhteydessä stressinsäätelyjärjestelmän häiriöihin. Tiedetään kuitenkin, että näihin muutoksiin aivoissa voidaan vaikuttaa elintavoilla (päihteiden käytön välttäminen, säännöllinen liikunta, muistia ja keskittymistä vaativien tehtävien tekeminen) ja esimerkiksi säännöllisellä meditaatiolla voidaan lisätä aivokuoren harmaan aineen tilavuutta ja hippokampuksen volyymia. Meditaatio ja muut mielen hallintaa ja keskittymistä vaativat toiminnot, säännöllinen liikunta ja päihteiden käytön välttäminen parantaa myös aivojen muovautuvuutta eli plastisiteettia. Myös turvalliset sosiaaliset suhteet luovat turvallisuudentunnetta, joka auttaa ihmistä tunnesäätelyssä ja vähentää kroonista stressiä. Ihmisen lajityypillisenä haasteena on kohtuullisen hyvä muisti ja kyky stressaantua asioista, jotka eivät ole konkreettisia uhkia. Kukaan ihminen ei valitse kasvuympäristöään eikä sitä, millaisiin asioihin ehdollistuu. Jotkut kuitenkin kykenevät tekemään rajuja muutoksia elämässään siksi, että he tiedostavat elävänsä nykyhetkessä, eivät menneisyydessä. He voivat tehdä valintoja vastoin kehonsa tuottamia automatisoituneita singaaleja, sitä kutsutaan valinnanvapaudeksi ja se on todellisuudessa ainoa vapaus, joka ihmisellä on olemassa. Vapauden hinta on kuitenkin se, ettei se ole ennustettavaa eikä turvallista, kuten menneisyys on, minkä johdosta ihmiset takertuvat traumoihinsa ja vanhaan tuttuun minäänsä. Se myös vaatii aitoa työskentelyä ja energiaa, kun taas autopilotilla toimiminen säästää sitä. Siksi on luontevaa, että ihmiset elävät mieluummin menneisyydessä kuin nykyhetkessä, olivat he traumatisoituneita tai eivät. 

Valinnan vapaus on pelkkä illuusio. Opiskelin juuri kognitiivisen psykologian kurssin ja kurssin opettaja sanoi uskovansa determinismiin, kuten monet, monet muutkin tiedemiehet uskovat. Kellään meistä ei ole vapaata tahtoa. Joo, jos tulee tarpeeksi vahvoja signaaleja ulkopuolellamme, on muutos mahdollista. Mutta älä tule selittämään tänne, että kuka vain pystyy tosta noin vain muuttumaan, jos on tarpeeksi ahkera. Maailma ei oikeasti toimi niin.

Vierailija kirjoitti:

Ketjun luettuani olen tullut siihen tulokseen, että traumoihinsa juuttuneet ihmiset ovat yksinkertaisesti tyhmiä. He eivät kykene hahmottamaan, miten toistavat haitallisia kaavojaan, eivätkä näe vaihtoehtoja toiminnalleen, vaikka niitä jokaisella meistä on. Huomasin talvella, että olin jotenkin ärtynyt ja kireä. Ajankäyttöäni tutkiessani huomasin viettäväni todella paljon aikaa somessa. Niinpä lopetin twitter- ja instagram-tilini, ja otin taukoa facesta ja ennen kaikkea  vauvapalstalta, niin johan alkoi elämä hymyillä.

Vaikka kevään aikana tapahtui paljon itsestäni riippumattomia vastoinkäymisiä, niin resilienssini oli vahvistunut sen verran että saatoin säilyttää toimintakykyni ja mielialani. Nyt kun ei ole kuormitustekijöitä enää niin paljon, niin palasin tänne av:lle katsomaan mikä on meno, enkä ihmettele enää miksi olin niin pahantuulinen. Eihän täällä ole mitään muuta kuin pahansuopia julkkisjuoruja, itsesäälissä kieriskelevien luusereiden valitusta ja poliittista loanheittoa. Ei kai tämä voi kenenkään psyykelle olla hyväksi. En usko että enää palaan tänne. 

Sinä oletkin narsisti, joten toi on sulle helppoa. Elät yksin tornissasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjun luettuani olen tullut siihen tulokseen, että traumoihinsa juuttuneet ihmiset ovat yksinkertaisesti tyhmiä. He eivät kykene hahmottamaan, miten toistavat haitallisia kaavojaan, eivätkä näe vaihtoehtoja toiminnalleen, vaikka niitä jokaisella meistä on. Huomasin talvella, että olin jotenkin ärtynyt ja kireä. Ajankäyttöäni tutkiessani huomasin viettäväni todella paljon aikaa somessa. Niinpä lopetin twitter- ja instagram-tilini, ja otin taukoa facesta ja ennen kaikkea  vauvapalstalta, niin johan alkoi elämä hymyillä.

Vaikka kevään aikana tapahtui paljon itsestäni riippumattomia vastoinkäymisiä, niin resilienssini oli vahvistunut sen verran että saatoin säilyttää toimintakykyni ja mielialani. Nyt kun ei ole kuormitustekijöitä enää niin paljon, niin palasin tänne av:lle katsomaan mikä on meno, enkä ihmettele enää miksi olin niin pahantuulinen. Eihän täällä ole mitään muuta kuin pahansuopia julkkisjuoruja, itsesäälissä kieriskelevien luusereiden valitusta ja poliittista loanheittoa. Ei kai tämä voi kenenkään psyykelle olla hyväksi. En usko että enää palaan tänne. 

Voin sanoa etten ainakaan itse tunnusta olevani tyhmä. Joskus toivoisinkin, että olisi järkeä vähemmän ja kyky ottaa elämänsä rennommin. Moni ns tyhmempi pystyy siihen helpommin. Toki kirjoitan tässä ilkeästi itsekin, mutta moni varmaan näkee ympärillään sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät elämään näin. Samalla jos en ole tyhmä niin minulla on sitten kaikenlaiset muut ongelmat elämässäni sen sijaan.

Samoin jos sinulla on auttanut pieni muutos elämässäsi niin oikeastaan moni on tehnyt jo ne muutokset. Itsekin oikeastaan kaiken minkä on ollut helppoa tehdä. En käytä somen palveluita lainkaan. Toki tämä palsta on poikkeus. Täälläkin käyn vaan ketjuissa missä on jotain itseä kiinnostavaa kuten musiikki aiheista tai tässä ketjussa missä voin lukea muiden kokemuksia ja kirjoittaa itsestäni. Sekin auttaa. Täälläkin voi valita mitä lukee. Samoin jos elämäsi hymyilee jo somen välttämisen takia niin sinulla ei oikeastaan ole mitään suurempia vaikeuksia. Tai jos on ollut niin minusta on silti ilkeää korostaa sitä, että sinun psyykkeesi on kestänyt ja sinun toimintakykysi ja mielialasi on on pysynyt kunnossa. Sinä olet sinä ja minä olen minä. Jokainen on yksilönsä. Samoin onko se luuserin merkki jos ei kestä niin paljon. Ehkä sinulle on. Itse taas mietin kuinka moni toisille pahaa tekevä on se jota saisi pilkata.

Tuo edellinen kommentoija on itse todella yksinkertainen. Oikeasti vertailee liiallisen somenkäytön tuomaa ahdistusta traumoihin. Ja hän rakensi itselleen resilienssin jättämällä somen käytön vähemmälle. Kumpa elämä olisikin yhtä yksinkertaista, kuin tuon kommentoijan ajatuksenjuoksu.

Vierailija kirjoitti:

Onpa hyvä ketju! (En lukenut kokonaan...) Tuntuu, että kulttuurissamme pitäisi lisätä traumatietoisuutta, sitä, miten traumat vaikuttavat ihan kaikkeen. Olisi helpompaa kaikilla, niin meillä traumatisoituneilla kuin lähellämme elävillä. Traumatisoituminen on hyvin yleistä, tietysti vakavuus ja elämää haittaavuus vaihtelee voimakkaastikin. 

Itselläni on kyse  vakavasti ja pitkäkestoisista lapsuuden traumoista. Tuntuu, että niiden takia on mennyt tärviölle elämä n. kolmekymppiseksi asti. Silloin pääsin taitavalle ja traumatietoiselle terapeutille, ja elämänlaatuni alkoi lopulta korjaantua. Tosin olen nähnyt myös muuten hyvin paljon vaivaa paranemiseni eteen... käynyt mm. erilaisissa hoidoissa (traumatietoinen osteopatia yms.), joogannut, meditoinut jne. mitkä ovat olleet terapian ohella hyvin tärkeitä.

Nyt alan olla jonkinlaisessa pisteessä, että elän jo varovaisesti enkä ole pelkkä haamu joka juuri ja juuri selviää päivästä toiseen. On tämä vaikeaa silti, ja välillä tekisi mieli vain luovuttaa ja palata kaikenlaisiin välttelykeinoihin ja addiktioihin, joiden kanssa "selvisin" trauman kanssa vuosia. Ystäviä mulla ei ole, jotain tuttuja vain... työelämä tökkii ja pahasti, kun en vain luota yhtään itseeni tai siihen että mikään ikinä järjestyisi. Mutta on sentään harrastuksia ja ennen kaikkea omassa itsessä on jokin muuttunut siten, että koen eläväni ihan hyvää elämää ja voivani nauttia asioista.

Voimia kaikille trauman kanssa kamppaileville! Muistakaa, että koskaan ei ole myöhäistä!

Tämä oli minulle varmaan eka toivoa ja uskoa luova viesti, rehellinen ja hyvällä tavalla nöyrä, joten tämä oli helppoa uskoa.

Saako kysyä miten esimerkiksi päivittäin teit töitä itsesi ja ongelmien kanssa? Minä esim.pyrin tunnistamaan ja säätelemään tunteita; kirjoitan joka päivä päiväkirjaan, pyrin muuttamaan näkökulmia, olemaan armollinen, päästää irti. Silti oma paha oloni ei ole helpottanut yhtään ja joka yö ja aamu herään samoihin paniikkeihin ja katastrofiajatuksiin. Yritän suunnata ajatukseni myönteiseen. Nämä ei vaan kanna.