Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Olen alkanut kaivaa esiin seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttamia häpeän, nolouden ja nöyryytyksen tunteita, jotka ovat hautautuneet vihan alle.

Onko kikaan lukenut Peter A. Levinen kirjaa Kun tiikeri herää? Kirjastossa oli pitkät jonot, mietin ostamista.

Tänään mietin sitä, että miten voin tavallaan enää koskaan olla ihmisten seurassa niin etten tuntisi oloani jotenkin jännittyneeksi tai muuten epämiellyttäväksi. Tai etten jotenkin miettisi itseäni kuten miltä näytän tai miten pitäisi toimia yms. Voisin siis rennosti olla muiden joukossa ja jopa pitää siitä. Tätä mietin nyt. Toki joitakin hyviä hetkiä on joskus ollut. Nyt vaan on niin vaikeaa sijoittaa itseäni siihen "elämään" missä olisin muiden seurassa kuin jokin rento tyyppi.

Mulla on samoja mietintöjä. Ihmisten parissa on niin vaikeaa olla. Joko puhun liikaa tai en puhu lainkaan, joko olen reipas hymyilijä (mikä kuormittaa tosi paljon) tai häpeää täynnä oleva apaattinen möllykkä. Kehonikin jännittyy aina huomaamattani ja väsyn nopeasti. Haluan aina myös vain äkkiä pois ja kotiin olemaan yksin, koska sosiaaliset tilanteet on niin vaikeita. Surullista, olisinpa vain normaali.

Toisaalta mietin miten yleistä tämä mahtaa olla ja onko tämäkin sellainen alue, mistä ei vain puhuta ääneen. Salaa toivoisin sen olevan ja toivoisin, että siitä alettaisiin myös avoimesti puhumaan julkisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Tänään mietin sitä, että miten voin tavallaan enää koskaan olla ihmisten seurassa niin etten tuntisi oloani jotenkin jännittyneeksi tai muuten epämiellyttäväksi. Tai etten jotenkin miettisi itseäni kuten miltä näytän tai miten pitäisi toimia yms. Voisin siis rennosti olla muiden joukossa ja jopa pitää siitä. Tätä mietin nyt. Toki joitakin hyviä hetkiä on joskus ollut. Nyt vaan on niin vaikeaa sijoittaa itseäni siihen "elämään" missä olisin muiden seurassa kuin jokin rento tyyppi.

Lisään vielä tähän, että lapsuudessa olin vähän ujo. Pärjäsin silti pienessä porukassa. Helposti se vaan meni siihen, että joku määräili ja hallitsi. Isommassa porukassa oli vaikeampaa. Nuoruudessa kiusaamisen myötä meni paljon. Itsetunto meni ja rohkeus myös. Ei ole sama missä kasvaa ja ketä tapaa. Olen katkerakin tästä siinä mielessä, että tavallaan minulta meni kaikki nuoruudessa. Ei ollut enää mitään pohjaa mihin rakentaa itseään. Huonot kokemukset vaikuttivat ja jäin ihan yksin.

Myöhemmin pitäisi taas pärjätä ihmisten kanssa. Tällä pohjalla se on vaikeaa ja kukaan ei silti ajattele muiden taustaa. Voi olla mitä vaan kokemuksia ja silti pitäisi pärjätä. Huonompana päivänä mietin ettei minusta olisi tullut muutenkaan mitään. Silti ymmärrän sen, että hyvässä porukassa ja hyvien kokemusten kautta olisin varmaan eri pisteessä ja paremmassa tilanteessa nyt. Kyllä tämä kaikki on vaikuttanut. Minulla tämä jatkui niin kauan ja jatkuu osittain vieläkin. Näin en pysty olemaan ihmisten kanssa niin kuin joku muu tai edes luottamaan. Näin tämä kaikki heijastuu kokoajan elämääni. Joskus mietin, että minulta on tavallaan viety ilo muiden kanssa olemisesta. Siihen kun liittyy aina jotain ikävää. Toisaalta monihan aikuisena pystyy "toipumaan" kaikesta ja pärjää myös muiden kanssa. Itsestäni ei vaan meinaa olla enää siihen. Joku päivä tahtoisin olla osa jotain porukkaa ja vaikka olenkin myös yksin viihtyvä niin liika on liikaa. Kaipaan välillä muita ihmisiä, vaikka kuinka minun on vaikeaa edes yrittää olla muiden joukossa.

Monet ihmiset ei ymmärrä, että traumatisoituneet ei itse mitenkään valitse menneisyydessä elämistä, vaan se johtuu muutoksista meidän aivoissa. Turhaa syyllistää "vellomisesta" ja muusta meitä yksilöitä, kun ongelma on aivotoiminnan tasolla. Ihan tutkittu juttu.

Minulla on omana tuo Kun tiikeri herää ja muistaakseni se on hyvä. Olen kyllä lukenut sen useita vuosia sitten ja sittemmin pitkälti vältellyt kaikkea traumakirjallisuutta ihan siksi, että se triggeröi minua ja olo muuttuu sekavaksi. Nykyään haluaisin lukea kyllä, olen ostanut paljon traumakirjallisuutta omaksi ja tuolla ne odottaa lukemista. Ehkä voisin kokeilla onnistuisiko lukeminen nykyään vaikka pienissä paloissa.

Moni on kirjoittanut tänne kuinka se kun ikää tulee lisää on auttanut. Itse taas mietin asiaa vähän toisin. Nuorempana aina mietti kuinka on aikaa tehdä sitä ja tätä. On aikaa parantaa itseään ja aikaa tavallaan saada elämäni ja itsensä kuntoon. Samalla haaveilin paljon ja jaksoin uskoa parempaa. Nyt myöhemmin alan vaan huomaamaan todellisuuden yhä paremmin ja tiedostan kaiken miten elämäni ei välttämättä parane koskaan. Tietysti itselläkin on osuutta tähän ja jokaisella vastuu itsestään. Silti se ymmärrys tilanteeseen vaan kasvaa ja pelko ettei mikään muutu.

Vierailija kirjoitti:

Monet ihmiset ei ymmärrä, että traumatisoituneet ei itse mitenkään valitse menneisyydessä elämistä, vaan se johtuu muutoksista meidän aivoissa. Turhaa syyllistää "vellomisesta" ja muusta meitä yksilöitä, kun ongelma on aivotoiminnan tasolla. Ihan tutkittu juttu.

Minulla on omana tuo Kun tiikeri herää ja muistaakseni se on hyvä. Olen kyllä lukenut sen useita vuosia sitten ja sittemmin pitkälti vältellyt kaikkea traumakirjallisuutta ihan siksi, että se triggeröi minua ja olo muuttuu sekavaksi. Nykyään haluaisin lukea kyllä, olen ostanut paljon traumakirjallisuutta omaksi ja tuolla ne odottaa lukemista. Ehkä voisin kokeilla onnistuisiko lukeminen nykyään vaikka pienissä paloissa.

Niinpä. Kun aivot haluavat toimia miten haluavat. Minulla on aloitettu naltreksoni-lääkitys. Se on pistänyt aivoni huomattavasti paremmille asetuksille. Nyt vaan pitäisi osata ja jaksaa purkaa ne traumat pysyvästi. Alku on lähtenyt lupaavasti käyntiin. Mieli tarjoaa jotain joka päivä pureskeltavaksi ja se tuntuu etenevän eikä kiertävän samaa kehää paikallaan.

Vierailija kirjoitti:

Moni on kirjoittanut tänne kuinka se kun ikää tulee lisää on auttanut. Itse taas mietin asiaa vähän toisin. Nuorempana aina mietti kuinka on aikaa tehdä sitä ja tätä. On aikaa parantaa itseään ja aikaa tavallaan saada elämäni ja itsensä kuntoon. Samalla haaveilin paljon ja jaksoin uskoa parempaa. Nyt myöhemmin alan vaan huomaamaan todellisuuden yhä paremmin ja tiedostan kaiken miten elämäni ei välttämättä parane koskaan. Tietysti itselläkin on osuutta tähän ja jokaisella vastuu itsestään. Silti se ymmärrys tilanteeseen vaan kasvaa ja pelko ettei mikään muutu.

Nelikymppiseksi jaksoin tsempata ja uskoa. Sitten tuli romahdus.

Kaikkien traumojen jälkeen, on todellinen ihme, että olen näinkin normaali ihminen.

En ole koskaan käynyt terapiassa, syy ei ole rahaa sellaiseen .

Nyt eläkkeellä ollessani ei varsinkaan ole vara oikein mihinkään.

Kyllähän se Kela kaiketi kustantaa suurimman osan terapioista ????

Mutta, kustantaako JOS ei ole henkisesti liian sairas ?

Oletan että pitää olla "rapakunnossa ".

Niin. Lapsuuteni oli erittäin traumaattisen.

En edes muista juuri mitään siitä alle kouluiän.

Samoin nuoruuskin oli pelkkää pyristelyä selvitä ( syy: jouduin täysin yksin ja itse pärjäämään ihan kaikessa ja kaikesta).

Pois vaan syrjäiseltä maaseudulta kaupunkiin. Kaiken kokemani jälkeen.

Olin aika "kynsille lyöty" jo lähtiessäni 16 vuotiaana, vain vaatteet päälläni.

Helppoa ei ollut pärjätä, kun ei ollut ketään joka teini-ikäistä neuvoisi, ohjsisi tai tukisi.

Ei minkäänlaisia koulutusta.

Avioliittoni on ollut yhtä vuoristorataa.

Kuten Jenni Vartiaisen laulussa Keinu.

Välillä pitkäänkin syvällä ja hetken

heilahdus ylöspäin.

Kun on pitänyt jaksaa , olen jotenkin jaksanut.

Laittelin tässä joku päivä vanhoja valokuvia, kasasin niistä osan poltettavaksi.

Ahdisti hirveesti katsoa vanhoja kuvia.

Muistin mitä minkin kuvan ottaessa oli fiilis.

Toivon että vanhuus olisi nyt elämäni parasta aikaa.

En odota liikoja, nytkin on yksi lapsistamme "jättänyt yhteydenpidon"...Enkä tiedä miksi.

Toivon vaan terveyttä.

Se on tärkeintä ja parasta mitä voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Monet ihmiset ei ymmärrä, että traumatisoituneet ei itse mitenkään valitse menneisyydessä elämistä, vaan se johtuu muutoksista meidän aivoissa. Turhaa syyllistää "vellomisesta" ja muusta meitä yksilöitä, kun ongelma on aivotoiminnan tasolla. Ihan tutkittu juttu.

Minulla on omana tuo Kun tiikeri herää ja muistaakseni se on hyvä. Olen kyllä lukenut sen useita vuosia sitten ja sittemmin pitkälti vältellyt kaikkea traumakirjallisuutta ihan siksi, että se triggeröi minua ja olo muuttuu sekavaksi. Nykyään haluaisin lukea kyllä, olen ostanut paljon traumakirjallisuutta omaksi ja tuolla ne odottaa lukemista. Ehkä voisin kokeilla onnistuisiko lukeminen nykyään vaikka pienissä paloissa.

Eivät nuo traumojen oletetut vaikutukset aivoihin eroa mitenkään muusta ehdollistumisesta ja oppimisesta. Minkä tahansa asian pois oppiminen ja uusien reagointitapojen omaksuminen vaatii äärimmäisen paljon töitä ja tietoisia valintoja, eikä traumat ole ainoa asia jotka aiheuttavat kroonista stressiä ihmisillä. Monesti traumatisoituneilla ihmisillä on myös maladaptiivisia reagointitapoja ja elintapoja, jotka ylläpitävät kroonisen stressin vaikutuksia aivoihin. Lapsuusiän traumat ovat olleet tutkimuksissa tilastollisesti yhteydessä mm. keskimääräistä pienempään hippokampuksen volyymiin, kiihdyttävien apikaalisten tuojahaarakkeiden atrofiaan, pienempään etuotsalohkon ja pihtipoimun harmaan aineen volyymiin jne. Nämä muutokset ovat tilastollisesti yhteydessä haasteisiin kognitiivisissa toiminnoissa, erityisesti muistissa. Lisäksi on HPA-akselin yli-ja alivireisyyttä, joka on yhteydessä stressinsäätelyjärjestelmän häiriöihin. Tiedetään kuitenkin, että näihin muutoksiin aivoissa voidaan vaikuttaa elintavoilla (päihteiden käytön välttäminen, säännöllinen liikunta, muistia ja keskittymistä vaativien tehtävien tekeminen) ja esimerkiksi säännöllisellä meditaatiolla voidaan lisätä aivokuoren harmaan aineen tilavuutta ja hippokampuksen volyymia. Meditaatio ja muut mielen hallintaa ja keskittymistä vaativat toiminnot, säännöllinen liikunta ja päihteiden käytön välttäminen parantaa myös aivojen muovautuvuutta eli plastisiteettia. Myös turvalliset sosiaaliset suhteet luovat turvallisuudentunnetta, joka auttaa ihmistä tunnesäätelyssä ja vähentää kroonista stressiä. Ihmisen lajityypillisenä haasteena on kohtuullisen hyvä muisti ja kyky stressaantua asioista, jotka eivät ole konkreettisia uhkia. Kukaan ihminen ei valitse kasvuympäristöään eikä sitä, millaisiin asioihin ehdollistuu. Jotkut kuitenkin kykenevät tekemään rajuja muutoksia elämässään siksi, että he tiedostavat elävänsä nykyhetkessä, eivät menneisyydessä. He voivat tehdä valintoja vastoin kehonsa tuottamia automatisoituneita singaaleja, sitä kutsutaan valinnanvapaudeksi ja se on todellisuudessa ainoa vapaus, joka ihmisellä on olemassa. Vapauden hinta on kuitenkin se, ettei se ole ennustettavaa eikä turvallista, kuten menneisyys on, minkä johdosta ihmiset takertuvat traumoihinsa ja vanhaan tuttuun minäänsä. Se myös vaatii aitoa työskentelyä ja energiaa, kun taas autopilotilla toimiminen säästää sitä. Siksi on luontevaa, että ihmiset elävät mieluummin menneisyydessä kuin nykyhetkessä, olivat he traumatisoituneita tai eivät. 

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Sitten se ei ole trauma.

Ei se olekaan trauma enää sen jälkeen, kun asiasta on päässyt yli ja eteenpäin. Ttauma kun ei ole tapahtuma/kohtelu, vaan se, miten se vaikuttaa ihmisessä nykyhetkessä.

Lapsuuden kaltoinkohtelusta johtuvat traumat tuottavat hermostollisia häiriötiloja, ja mitä enemmän niitä saa korjattua, sitä terveemmäksi ihminen itsensä kokee. Yleensä sitä joutuu kuitenkin ns. hoitamaan itseään jokapäiväisessä

elämässä enemmän kuin muut.

Minä ainakin voin sanoa, että asia, joka on vaivannut minua koko elämäni, ei ole mulle enää traumaattinen, vaan neutraali. Synnyttikö tapahtuma trauman ja lasketaanko se yhdensi ace-ominaisuudeksi eli riskitekijäksi? Kyllä. Mutta se ei silti enää määrittele olemistani.

- eri

Traumojen takia olen alisuorittaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta uhriutuminen ja ota asioista vastuuta. Kaikella on ollut tarkoituksensa ja nyt on aika siirtyä eteenpäin.

Itse asiassa juuri päin vastoin. Olen jumittanut omassa syyllisyydessä enkä ole osannut asettua uhriksi siksi aikaa, että saisin asian käsiteltyä.

Jossittelen, normalisoin ja itsesyyttelen. Onko vinkkejä, miten antautua sille, että on uhri eikä syyllinen? Sitten voisi päästä taas eteen päin.

Kaikesta huomaa, että olet jotenkin takertunut tuohon pahaan oloosi, ja rakentanut identiteettisi sen varaan. Et pääse eteenpäin, sillä et halua päästä eteenpäin. Ymmärrän, että tutusta ja turvallisesta irti päästäminen on pelottavaa, mutta jos se tuttu painaa sinua alaspäin, on vain oltava rohkea ja uskallettava murtaa totutut kaavat.

Älä nyt jaksa. Ihan kuin rakentaisin identiteettini minkään lähimenneisyyden jutun mukaan. Ja kylläpä ihan mielelläni uohtaisin koko tapahtumasarjan. Se maksoi minulle kymmeniä tuhansia ja olo on kaikkea muuta kuin tuttu ja turvallinen.

Tuohon ei auta muu kuin hyväksyä se että olet herkkäuskoinen typerys ja muut ovat sinua fiksumpia. Lähde rakentamaan tulevaisuuttasi tältä pohjalta, äläkä tavoittele kuuta taivaalta, niin hyvä tulee.

Minulla on auttanut:

- tietoinen läsnäolo, muutamia hetkiä päivässä, ilman kännykkää, musiikkia, tv:tä, hetken aivan hiljaa omin ajatuksin. Pikkuhiljaa lisään minuuttimäärää.

- positiiviset affirmaatiot

- lempeät liikkeet, joilla poistetaan traumaa kehosta, tätä kannattaa googlata ja etsiä itselle sopivat harjoitukset

- luonnossa liikkuminen

- sykettä nostava liikunta

Voimia kaikille, ette ole yksin!

Ketjun luettuani olen tullut siihen tulokseen, että traumoihinsa juuttuneet ihmiset ovat yksinkertaisesti tyhmiä. He eivät kykene hahmottamaan, miten toistavat haitallisia kaavojaan, eivätkä näe vaihtoehtoja toiminnalleen, vaikka niitä jokaisella meistä on. Huomasin talvella, että olin jotenkin ärtynyt ja kireä. Ajankäyttöäni tutkiessani huomasin viettäväni todella paljon aikaa somessa. Niinpä lopetin twitter- ja instagram-tilini, ja otin taukoa facesta ja ennen kaikkea  vauvapalstalta, niin johan alkoi elämä hymyillä.

Vaikka kevään aikana tapahtui paljon itsestäni riippumattomia vastoinkäymisiä, niin resilienssini oli vahvistunut sen verran että saatoin säilyttää toimintakykyni ja mielialani. Nyt kun ei ole kuormitustekijöitä enää niin paljon, niin palasin tänne av:lle katsomaan mikä on meno, enkä ihmettele enää miksi olin niin pahantuulinen. Eihän täällä ole mitään muuta kuin pahansuopia julkkisjuoruja, itsesäälissä kieriskelevien luusereiden valitusta ja poliittista loanheittoa. Ei kai tämä voi kenenkään psyykelle olla hyväksi. En usko että enää palaan tänne. 

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Minusta vaikuttaa että kyse on monella tuosta jälkimmäisestä. Minulla oli aika läheiset välit erään kanssa ja itse stressasin noita samoja juttuja, mutta huomasin että toisella se ei ollut niin mieltä painavaa samalla tavalla. Itse olen myös melko pienen kaveripiirin omaava ja huonosti uusiin ihmisiin tutustuva, kun toinen oli ihan päinvastainen ja luultavasti se helppo tutustuvuus sun muu sitten tekee heillä sen että se ihmissuhteiden mahdollinen menettäminenkään ei niin pelota tai kirpaise. Kun itsekin tietää että ne on helposti korvattavissa uusilla.

Vierailija kirjoitti:

Ketjun luettuani olen tullut siihen tulokseen, että traumoihinsa juuttuneet ihmiset ovat yksinkertaisesti tyhmiä. He eivät kykene hahmottamaan, miten toistavat haitallisia kaavojaan, eivätkä näe vaihtoehtoja toiminnalleen, vaikka niitä jokaisella meistä on. Huomasin talvella, että olin jotenkin ärtynyt ja kireä. Ajankäyttöäni tutkiessani huomasin viettäväni todella paljon aikaa somessa. Niinpä lopetin twitter- ja instagram-tilini, ja otin taukoa facesta ja ennen kaikkea  vauvapalstalta, niin johan alkoi elämä hymyillä.

Vaikka kevään aikana tapahtui paljon itsestäni riippumattomia vastoinkäymisiä, niin resilienssini oli vahvistunut sen verran että saatoin säilyttää toimintakykyni ja mielialani. Nyt kun ei ole kuormitustekijöitä enää niin paljon, niin palasin tänne av:lle katsomaan mikä on meno, enkä ihmettele enää miksi olin niin pahantuulinen. Eihän täällä ole mitään muuta kuin pahansuopia julkkisjuoruja, itsesäälissä kieriskelevien luusereiden valitusta ja poliittista loanheittoa. Ei kai tämä voi kenenkään psyykelle olla hyväksi. En usko että enää palaan tänne. 

Traumoihin juuttunut pystyy kyllä usein hahmottamaan ne haitalliset kaavat. Ongelmana on se, että nuo kaavat ovat tuttuja ja luovat valheellista turvaa. On iso hyppy siirtyä eteenpäin ja antaa itsensä olla onnellinen ja vapaa. Terapia auttaa ja todellakin tällaisten haitallisten ympäristöjen välttäminen.

Joillakin kuten minulla on tukholman syndrooman oireita, on vaikeaa päästää irti.

Vierailija kirjoitti:

Ketjun luettuani olen tullut siihen tulokseen, että traumoihinsa juuttuneet ihmiset ovat yksinkertaisesti tyhmiä. He eivät kykene hahmottamaan, miten toistavat haitallisia kaavojaan, eivätkä näe vaihtoehtoja toiminnalleen, vaikka niitä jokaisella meistä on. Huomasin talvella, että olin jotenkin ärtynyt ja kireä. Ajankäyttöäni tutkiessani huomasin viettäväni todella paljon aikaa somessa. Niinpä lopetin twitter- ja instagram-tilini, ja otin taukoa facesta ja ennen kaikkea  vauvapalstalta, niin johan alkoi elämä hymyillä.

Vaikka kevään aikana tapahtui paljon itsestäni riippumattomia vastoinkäymisiä, niin resilienssini oli vahvistunut sen verran että saatoin säilyttää toimintakykyni ja mielialani. Nyt kun ei ole kuormitustekijöitä enää niin paljon, niin palasin tänne av:lle katsomaan mikä on meno, enkä ihmettele enää miksi olin niin pahantuulinen. Eihän täällä ole mitään muuta kuin pahansuopia julkkisjuoruja, itsesäälissä kieriskelevien luusereiden valitusta ja poliittista loanheittoa. Ei kai tämä voi kenenkään psyykelle olla hyväksi. En usko että enää palaan tänne. 

Tervemenoa vain! Ei tule ikävä.

Vierailija kirjoitti:

En traumoineni voi ymmärtää, miten normaali ihminen voi ihmissuhteissa luottaa ja olla ajattelematta kaiken maailman kauhuskenaarioita. Miten ne asiat eivät muka häiritse heitä ollenkaan, että vaikkapa kumppani viilettää ulkona ja tutustuu uusiin vastakkaisenkin sukupuolen tyyppeihin, jotka minun silmissäni olisivat ainoastaan potentiaalisia pettämiskumppaneita. Voiko muka olla niin varma itsestään että kelpaa kaikin puolin eikä tule petetyksi. Vai onko kyse ennemmin siitä, ettei kuitenkaan ole heittäytynyt juttuun niin täysillä ja se on oikeastaan ihan sama vaikka toinen siitä häipyisikin vieraan matkaan.

Olen vaan luottanut. Ehkä joku ei ole ollut niin tärkeä, jonkun kanssa sitten taas oli niin tiivis ja läheinen suhde, ettei tullut pelätyksi. Minulle pettämistä pahempaa on hylkääminen.