Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Traumat on oikeastaan vahvuuksia monissa asioissa.
Lapsuudesta alkaneet traumat olivat itse suojelu taitoja ja ne tulivat esiin myöhempien traumojen jälkeen esiin uudestaan ja uudestaan jolloin kapasiteetti ylittyi varastossa.
Maksoin itse omat trauma terapiani kun yhteiskunta ei siihen tukea myöntänyt. Kallistahan se oli mutta siinä oli yksi hyöty kuitenkin.
Oma puolustus mekanismi oli suojannut kaikkea koko ajan.
En tiedä muiden kokemuksia tai traumoja mutta omani alkoi tulla takaumina esiin. Se oli alitajunnasta purkautuneita tapahtumia ja ne olivat aitoja muisti kuvia jokainen yksityiskohtineen.
Kun terapiassa kävin vuoden ajan ja olin kertonut elämäni kaikki tapahtumat oivalsin muutamia asioita traumojen taustasta ja niiden synnystä yhtä jos toista.
Esim. Itse syytökset ovat turhia ja yksikään tapahtuma ei johtunut minusta. Ne kaikki olivat muiden aiheuttamia.
Tämä osoittaa traumojen yhteneväisyyden kaikkiin traumoihin. Trauma on muiden toiminnasta syntynyt.
Väliä ei ole siis kenen. Mutta sen ymmärtäminen ja asioiden läpi käynnistä oli myös paljon apua.
Eri traumat syntyy eriaikoina eri tapahtumista.
Päällekkäisyys on suojamekanismi joka teki kokonaisuudesta vaikean.
Oli useita eri persoonia päällekkäin ja ne ei näy samaan aikaan eikä edes niitä pystynyt kokonaisuudesta erottamaan toisistaan.
Omalla kohdallani oli vähän eri tilanne. Minun historiani oli kirjattuna kirjoihin ja kansiin lapsuudestani alkaen. Pystyin osoittamaan ne jälkikäteen paikkansa pitäviksi ilman mitään mahdollista epäkohtaa.
Eli terapian aikana kun olin tehnyt oman kertomuksensa hänelle ja tilasin asiakirjat itselleni sen jälkeen oli kaikki asiat faktoina niissä ja en ole keksinyt mitään itse vaan ne on kirjattuna olleet muiden käytössä aikaisemminkin ja niitä oli vaikea muiden uskoa.
Taustani on lastenkodista ja faktat olivat siihen verrattuna erikoisia että koko lastensuojelu toiminta joutui suurennuslasin alle. Henkinen kidutus, fyysinen kidutus, vähättely, syrjintä ja vaino. Eikä siinä kaikki.
Koko muu perheeni tuhottiin siinä samalla.
Kaikki tämä tapahtui viranomaisten toimintana Suomessa. Eli minä pystyn todistamaan heidän toiminnan asiakirjoista vahingolliseksi ja rakenteelliseksi syrjinnäksi.
Mutta teille traumoista kärsiville annan yhden neuvon.
Käsitellään traumanne ja älkää syyttäjä itseänne siitä.
Siten voitte jatkaa elämäänne.
Kokemus on aina yksilöllinen kuten traumakin, eikä ilman käsittelyä ole mahdollisuuttakaan päästä niistä yksin yli.
Minulla on edelleen Jekyll ja Hyde persoonallisuus.
Eikä ne ole poikkeuksena monilla muillakaan.
Hyvin yleistä.
Se on juuri se itse suojelu tapahtuma joka minut on pelastanut.
Sitä toista persoonaa ei kukaan halua esiin jos tuntevat minut ja ne jotka eivät tunne eikä tiedä siitä eivät olisi koskaan halunneet tutustua siihen.
Omalla kohdallani se ei ole ongelma ollut koskaan. Se teki kokonaisuudestani hyvin erikoisen senkin takia.
Terapiassa ym paikoissa ihmeteltiin etten ole jo kuollut. Niin valtavaa stressiä ei ketään pysty sietämään. Niinpä niin. Minulla oli jo pienenä PTSD häiriö ja sain sen saman diagoosin uudestaan sen jälkeen. Minun stressitasoni on luokiteltu poikkeukselliseksi trauma historiani takia.
Eli en stressaa asioista helposti vaikka silti saatan ärtyä helposti.
Se mikä siinä on erikoista on mysteeriä ja toiminta kykyni ei lamannu edes silloin.
Tämän saivat kokea monet tahot itse ja seuraukset myöskin. Väkivaltaa ei siinä ollut lainkaan.
Heidän psyyke ei kestänyt painetta jonka aikoivat minulle aikaan itse. Siinä traumoista ja muustakin.
Hyvää syksyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka on edes täysin terve? Niitä on ehkä maksimissaan kymmenen prosenttia kansasta ja suurin osa heistä menee naimisiin keskenään.
Olen tehnyt niin paljon töitä itseni kanssa, että pystyn nyt toimimaan terveesti suhteessa, mutta sairastun heti, jos suhde menee haitalliselle polulle. Omat ehdot parisuhteelle on se, että se pidetään terveenä ja oma itse myös ja niiden eteen tehdään töitä. Voin kyllä olla rinnalla, jos joku parantaa itseään haavoistaan, kunhan ei pura niitä minuun esim. pettämällä tai väkivallalla, mutta minä en pysty niitä haavoja parantamaan.
Veljeni hyväksikäytti minua lapsesta teini ikäiseksi. Vasta 15 vuotiaana osasin sanoa EI.
Veljeni hyväksikäytti minua lapsesta teini ikäiseksi. Vasta 15 vuotiaana osasin sanoa EI.
Vierailija kirjoitti:
Veljeni hyväksikäytti minua lapsesta teini ikäiseksi. Vasta 15 vuotiaana osasin sanoa EI.
En osaa edes kuvitella mihin kaikkeen tuo on vaikuttanut. Onneksi sait sen loppumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voimia. :,( Voisitko olla koko ajan vähän ylivireä ja varmuuden vuoksi kysyn onhan sun kilpirauhasarvot tarkastettu? Minulla on aina välillä myös kilpirauhasen lievää liikatoimintaa ja se pahentaa sykkeen lisäksi myös psyykkisiä oireita ja aiheuttaa vielä pahempaa uupumusta. Vaikka tokihan traumatisoituminen itsessäänkin aiheuttaa ihan riittävästi, tai no liikaakin, kaikkea.
Minäkään en tiedä omasta tulevaisuudestani. Olen neljättä tai viidettä kertaa jo sairauslomalla ja nyt jo kolmatta vuotta kuntoutustuella. Pelkään niin paljon nykyään kaikkea, että en enää edes tiedä mitä haluan. Osa musta haluaa töihin, osa on kauhuissaan pelkästä ajatuksesta. Elämä on joka tapauksessa nyt liian vaikeaa ja toipuminen niin sanotusti lapsen kengissä ja hyvin hidasta. Sekin on omiaan aiheuttamaan toivottomuutta ja lisää tulevaisuuden pelkoa.
Onneksi meillä on tämä ketju!
Kiitos. Minusta tuntuu että olen "vaan" fyysisesti burnoutissa. Valmistuin tätä ennen vuosikausia tahkoamastani koulutuksesta, jonka luulin pelastavan tulevaisuuteni, mutta valmistuttuani romahdin totaalisesti. Olin jälkikäteen ajateltuna ollut jo vuosikausia voimieni äärirajoilla.
Minä en enää muista monesko sairaslomani tämä on, eka oli parikymppisenä ja sen jälkeen olen ollut sairaslomilla ja kuntoutustuellakin useampaan otteeseen. En oikein usko että 20 vuoden sairastelun ja useiden kuntoutusyritysten jälkeen tästä enää kovin kummoiseksi kuntoudun..näytänkin jo nykyään ihan tyhjäkatseiselta ja jähmeältä mielenterveyskuntoutujalta, parikymppisenä silmissäni oli vielä jotain elämää..
Okei. Minä olen tehnyt itsestäni tuon saman huomion, että eipä ole enää kirkasta katsetta. Pelkkää surua ja sameutta. En itsekään tiedä kuntoudunko tästä enää työelämään. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voimia. :,( Voisitko olla koko ajan vähän ylivireä ja varmuuden vuoksi kysyn onhan sun kilpirauhasarvot tarkastettu? Minulla on aina välillä myös kilpirauhasen lievää liikatoimintaa ja se pahentaa sykkeen lisäksi myös psyykkisiä oireita ja aiheuttaa vielä pahempaa uupumusta. Vaikka tokihan traumatisoituminen itsessäänkin aiheuttaa ihan riittävästi, tai no liikaakin, kaikkea.
Minäkään en tiedä omasta tulevaisuudestani. Olen neljättä tai viidettä kertaa jo sairauslomalla ja nyt jo kolmatta vuotta kuntoutustuella. Pelkään niin paljon nykyään kaikkea, että en enää edes tiedä mitä haluan. Osa musta haluaa töihin, osa on kauhuissaan pelkästä ajatuksesta. Elämä on joka tapauksessa nyt liian vaikeaa ja toipuminen niin sanotusti lapsen kengissä ja hyvin hidasta. Sekin on omiaan aiheuttamaan toivottomuutta ja lisää tulevaisuuden pelkoa.
Onneksi meillä on tämä ketju!
Kiitos. Minusta tuntuu että olen "vaan" fyysisesti burnoutissa. Valmistuin tätä ennen vuosikausia tahkoamastani koulutuksesta, jonka luulin pelastavan tulevaisuuteni, mutta valmistuttuani romahdin totaalisesti. Olin jälkikäteen ajateltuna ollut jo vuosikausia voimieni äärirajoilla.
Minä en enää muista monesko sairaslomani tämä on, eka oli parikymppisenä ja sen jälkeen olen ollut sairaslomilla ja kuntoutustuellakin useampaan otteeseen. En oikein usko että 20 vuoden sairastelun ja useiden kuntoutusyritysten jälkeen tästä enää kovin kummoiseksi kuntoudun..näytänkin jo nykyään ihan tyhjäkatseiselta ja jähmeältä mielenterveyskuntoutujalta, parikymppisenä silmissäni oli vielä jotain elämää..
Okei. Minä olen tehnyt itsestäni tuon saman huomion, että eipä ole enää kirkasta katsetta. Pelkkää surua ja sameutta. En itsekään tiedä kuntoudunko tästä enää työelämään. Voimia!
Itse olen alle 30 vielä, mutta minullakin on ns surulliset silmät. Asiaan vaikuttaa esim huono näkö ja silmien herkkyys yms. Toisaalta silmät myös paljastavat surua ja väsymystä. Ovat vähän kuin paljon vanhemman silmät. Ehkä joku taipumus on myös silmien "sameuteen". Kun hymyilen niin on vaikeaa ulottaa hymyä silmiin asti. Melkein mahdotonta. Minulla on hyvin ilmeettömät silmät. Joskus olen miettinyt, että silmät eivät kerro mitään, mutta taitaa ollakin toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten jaksaa elää kun en tule koskaan saamaan vähänkään normaalia elämää kuten perhettä. Olen jo 40 v ja kaikki on tähän asti mennyt yrityksistä huolimatta pieleen. Nykyään ei aivotkaan toimi normaalisti eikä minua kiinnosta mikään, terapioita ja lääkityksistä huolimatta. Mulla ei ole mitään persoonallisuutta.
Itse olen pian viisikymmentä, mies. Jaksan juuri ja juuri käydä töissä, mutta mitään muuta en jaksakaan. Jos olisi enemmän voimia kaikki olisi ollut mahdollista. Rakkauskin.
En usko rikkinäisten ja voimattomien yhdessäoloon. Olisin halunnut terveen ihmisen, suhteen ja elämän.
Kaupan päälle että minut traumatisoitiin ja saatiin sairaaksi saa vielä kuulla siitä että kun ei ole kuin muut syytöksiä. Katkaisin lopulta välit sukuuni.
Mulla ei ole työkykyä ollut oikein koskaan, olen siis kunnon syrjäytynyt. Suku ei pidä yhteyttä vanhempia lukuunottamatta. En näe mitään syytä tallailla täällä vuosikymmeniä yksin ja sairaana.
Tottakai suku pitäisi sinua suuressa arvossa jos heidän mielestään sinusta voisi jotenkin hyötyä. Etenkin taloudellisesti. Nyt kun eivät voi, olet heidän silmissään arvoton. Se on vain heidän surkea mielipiteensä. Olet arvokas ihmisenä. Vaikka Suomessa on imaistu 40-luvun orjamentaliteetti. Täällä ihmisistä tehdään sairaita. Mitä tekisit ylipäätään sukulaisilla?
Kahvilla voi käydä yksinkin. Sen olen oppinut. Keitän termariin ja menen jonnekin rannalle tai näköalapaikalle ja nautin eväistä ilman kenenkään sukulaisen läsnäoloa.
Luonto on paras lääke.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten jaksaa elää kun en tule koskaan saamaan vähänkään normaalia elämää kuten perhettä. Olen jo 40 v ja kaikki on tähän asti mennyt yrityksistä huolimatta pieleen. Nykyään ei aivotkaan toimi normaalisti eikä minua kiinnosta mikään, terapioita ja lääkityksistä huolimatta. Mulla ei ole mitään persoonallisuutta.
Itse olen pian viisikymmentä, mies. Jaksan juuri ja juuri käydä töissä, mutta mitään muuta en jaksakaan. Jos olisi enemmän voimia kaikki olisi ollut mahdollista. Rakkauskin.
En usko rikkinäisten ja voimattomien yhdessäoloon. Olisin halunnut terveen ihmisen, suhteen ja elämän.
Kaupan päälle että minut traumatisoitiin ja saatiin sairaaksi saa vielä kuulla siitä että kun ei ole kuin muut syytöksiä. Katkaisin lopulta välit sukuuni.
Mulla ei ole työkykyä ollut oikein koskaan, olen siis kunnon syrjäytynyt. Suku ei pidä yhteyttä vanhempia lukuunottamatta. En näe mitään syytä tallailla täällä vuosikymmeniä yksin ja sairaana.
Itse en taas ole edes päässyt työelämään. Olen jo nuorena syrjäytynyt. Itsellä kiusaaminen yms kokemukset johtivat tähän. Välillä häpeä itseäni kovasti, kun minua jo paljon nuoremmat pääsevät töihin ja saavat kokemusta. Minä olen vähintään 10 vuotta jäljessä. Ei tämän näin pitänyt mennä. Piti hankkia töitä ja päästä niihin sekä opiskella. Olen vaan elänyt jotenkin eteenpäin. Muuten mikään ei ole muuttunut ja en ole pysynyt muuttamaan asioita. Minulle on jotenkin niin suuri askel tuo työelämä. En meinaa ns kokea itseäni sellaiseksi henkilöksi joka kannattaa palkata. En siis pysty edes ajattelun tasolla näkemään itseäni "hyvänä työntekijänä". Tällainen asenne ja ajatus vie lopunkin uskon itseeni. Minulla ei myöskään ole mitään suhteita kenenkään töiden hakemisen ja sinne pääsemisen kannalta. Joskus nuorempana olisi ehkä ollut yksi paikka, mutta keskitin voimani lukioon tuolloin. Sen jälkeen ei ole ollutkaan mitään. Olisin ehkä tarvinnut paikan missä joku tuttu yms töissä ja olisin saanut sitä kautta mahdollisuuden saada kokemusta. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Näin olisin voinut päästä jonnekin ja saada rohkeutta. Näin ei käynyt vaan ajauduin ns huonoon paikkaan asumaan jossa ei oikein toivoakaan mistään ja sillä tiellä edelleen. Tietysti tämä kaikki on selittelyä. Moni oikeasti pärjää ja etenee. Läheisiä ei minullakaan ole vanhempien lisäksi. Ei ketään. Olin kiusattu jo yksinäinen jo nuorena. Nykyisin en luota kenenkään. Näin omaa syytäkin tässä kaikessa. En vaan enää oikein näe itseäni missään porukassa. Se ajatuskin on vieras.
Monesti suren tätä kaikkea. Pitäisi palata 10 vuotta taaksepäin. Toisaalta jos ajatus oli silloin, että selviän hengissä ja elän eteenpäin. Niin ehkä se ajatus olisi edelleen sama jos saisi aloittaa alusta. Ehkä en uudella yritykselläkään pystyisi parempaan. Piti silloin tehdä vaikeita päätöksiä yms elämäni suhteen. Se kaikki vaikutti siihen miten kaikki on mennyt. Jossakin toisessa elämässä en olisi koskaan muuttanut tänne tai jämähtänyt tänne. Selittelyä toisaalta, mutta vaikeita päätöksiä ollut. Monesti mietin miten huono ihminen olen jos minusta ei ole edes pääsemään töihin tai en pärjää, kestä tai osaa mitään. Tyhmyyttä se ei ehkä ole vaan muuta epävarmuutta ja itsetunnon puutetta sekä voimien ja jaksamisen vähyyttä. Stressaan ja hermoilen itseni loppuun monesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mene lanttulääkäriin ja lopeta se kaljan kittaaminen.
Lopeta tuo ärsyttävä tapa puhua itseksesi palstalla.
Pitäisi osata aloittaa uudenlainen, erilainen elämä, missä ei antaisi pelkojen määritellä omia valintojaan. Minusta se vain tuntuu mahdottomalta ja ihan liikaa vaativalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kaikki työsuhteet olleet parin kuukauden mittaisia ja kaikissa on valitettu että olen liian hidas tai outo tai masentunut. Viimeisin työnantaja ehdotti terapiaa (olen käynyt monia monituisia vuosia...). Ei tästä työelämästä tai muustakaan elämästä näytä mitään tulevan. Pelkään eniten yksin kuolemista. Kuolema itsessään olisi helpotus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumojen takia elämästä ei myöskään voi kertoa muille kovin avoimesti, koska ihmiset alkavat hylkiä sinua, jos ahdistuvat kuulemastaan. Päällä on jatkuva itsesensuuri, koska pelkää muuten tulevansa taas kerran kokonaan hylätyksi.
Tämä vaikuttaa yllättävän paljon mm. uusien ystävyyssuhteiden solmimiseen, kun ei voi avoimesti olla täysin oma itsensä muiden reaktioiden takia.
Se inho ja vaivautuneisuus kun on mokannut jotain vaikka töissä ja toisen on ollut pakko auttaa, pelastaa tilanne tavalla, josta minulla ei ole voinut olla mitään tietoa. Ja minä kun vain haluan ettei kyseinen henkilö inhoa minua mutta se hiljaisuus ja katseet vain pahentavat tilannetta.
Ei huvita puhua kenellekään, koska kaikki kritisoivat ja pettävät luottamuksen jossain vaiheessa jotenkin. Jättävät yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on taas liian puusilmästä märehtiä kaikkea trauma sitä trauma tätä ellei todella ole traumatosoitunu jostain,sillon yleensä pikku murheet jää vähemmälle.Terapian idea mm nimenomaan on että asioitaan voi oppia katsomaan eri tulokulmista,muotisanat voi opetella vaikka vauva palstalta
Suuren osan elämääni olen luullut, että minulle ei jäänyt lapsuuden seksuaalisesta hyväksikäytöstä mitään traumoja tai muitakaan seuraamuksia. Ja ihan hyvinhän mä olen pärjännyt, on ihan hyvä työpaikka, hyvä koulutus, sopivasti omaisuutta.
Mutta iän lisääntyessä tulee yllätyksiä: enää ei ole niin joustava kuin nuorena, jolloin alkavat korostua tietyt luonteenpiirteet ja niistä taas alkaa hahmottua - niin, traumatisoitunut ihminen. Olen nykyisin lähes täysin erakoitunut, en siedä ihmisiä lähelläni enää yhtään, ihmisten vonkumiset ja ulinat eivät liikauta enää mitenkään. Olen saanut tarpeekseni. Luulen että suurin syy tähän on trauman aiheuttama kyynisyys - en usko ihmisten hyvyyteen pätkääkään, ja koen olevani niin arvoton, ettei kukaan halua olla kanssani muuten kuin hyötyäkseen joko rahallisesti tai ammatillisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten jaksaa elää kun en tule koskaan saamaan vähänkään normaalia elämää kuten perhettä. Olen jo 40 v ja kaikki on tähän asti mennyt yrityksistä huolimatta pieleen. Nykyään ei aivotkaan toimi normaalisti eikä minua kiinnosta mikään, terapioita ja lääkityksistä huolimatta. Mulla ei ole mitään persoonallisuutta.
Itse olen pian viisikymmentä, mies. Jaksan juuri ja juuri käydä töissä, mutta mitään muuta en jaksakaan. Jos olisi enemmän voimia kaikki olisi ollut mahdollista. Rakkauskin.
En usko rikkinäisten ja voimattomien yhdessäoloon. Olisin halunnut terveen ihmisen, suhteen ja elämän.
Kaupan päälle että minut traumatisoitiin ja saatiin sairaaksi saa vielä kuulla siitä että kun ei ole kuin muut syytöksiä. Katkaisin lopulta välit sukuuni.
Mulla ei ole työkykyä ollut oikein koskaan, olen siis kunnon syrjäytynyt. Suku ei pidä yhteyttä vanhempia lukuunottamatta. En näe mitään syytä tallailla täällä vuosikymmeniä yksin ja sairaana.
Itse en taas ole edes päässyt työelämään. Olen jo nuorena syrjäytynyt. Itsellä kiusaaminen yms kokemukset johtivat tähän. Välillä häpeä itseäni kovasti, kun minua jo paljon nuoremmat pääsevät töihin ja saavat kokemusta. Minä olen vähintään 10 vuotta jäljessä. Ei tämän näin pitänyt mennä. Piti hankkia töitä ja päästä niihin sekä opiskella. Olen vaan elänyt jotenkin eteenpäin. Muuten mikään ei ole muuttunut ja en ole pysynyt muuttamaan asioita. Minulle on jotenkin niin suuri askel tuo työelämä. En meinaa ns kokea itseäni sellaiseksi henkilöksi joka kannattaa palkata. En siis pysty edes ajattelun tasolla näkemään itseäni "hyvänä työntekijänä". Tällainen asenne ja ajatus vie lopunkin uskon itseeni. Minulla ei myöskään ole mitään suhteita kenenkään töiden hakemisen ja sinne pääsemisen kannalta. Joskus nuorempana olisi ehkä ollut yksi paikka, mutta keskitin voimani lukioon tuolloin. Sen jälkeen ei ole ollutkaan mitään. Olisin ehkä tarvinnut paikan missä joku tuttu yms töissä ja olisin saanut sitä kautta mahdollisuuden saada kokemusta. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Näin olisin voinut päästä jonnekin ja saada rohkeutta. Näin ei käynyt vaan ajauduin ns huonoon paikkaan asumaan jossa ei oikein toivoakaan mistään ja sillä tiellä edelleen. Tietysti tämä kaikki on selittelyä. Moni oikeasti pärjää ja etenee. Läheisiä ei minullakaan ole vanhempien lisäksi. Ei ketään. Olin kiusattu jo yksinäinen jo nuorena. Nykyisin en luota kenenkään. Näin omaa syytäkin tässä kaikessa. En vaan enää oikein näe itseäni missään porukassa. Se ajatuskin on vieras.
Monesti suren tätä kaikkea. Pitäisi palata 10 vuotta taaksepäin. Toisaalta jos ajatus oli silloin, että selviän hengissä ja elän eteenpäin. Niin ehkä se ajatus olisi edelleen sama jos saisi aloittaa alusta. Ehkä en uudella yritykselläkään pystyisi parempaan. Piti silloin tehdä vaikeita päätöksiä yms elämäni suhteen. Se kaikki vaikutti siihen miten kaikki on mennyt. Jossakin toisessa elämässä en olisi koskaan muuttanut tänne tai jämähtänyt tänne. Selittelyä toisaalta, mutta vaikeita päätöksiä ollut. Monesti mietin miten huono ihminen olen jos minusta ei ole edes pääsemään töihin tai en pärjää, kestä tai osaa mitään. Tyhmyyttä se ei ehkä ole vaan muuta epävarmuutta ja itsetunnon puutetta sekä voimien ja jaksamisen vähyyttä. Stressaan ja hermoilen itseni loppuun monesti.
Rakas kanssaihminen, olet aivan yhtä huono tai hyvä kuin kuka tahansa muukin tällä planeetalla. Et ole edellä tai jäljessä, koska mitään todellista kilpailua ei ole, ei voi olla, sillä olemme kaikki yhteydessä ja siksi samassa veneessä. Me elämme täällä hetken ja palaamme sitten kiertoon. Olemme silmänräpäys. Olet osa suurta kokonaisuutta, tunne siis yhteys luontoon ja muihin lajeihin, ymmärrä hengityselimistösi osaksi myös lähimetsä. Hengitä. Olet täysin riittävä.
Kiitos traumojen ei mene päivääkään etten pelkäisi jotain ja lopulta kuolemaa. Sitten sitä pitää mentaalikikkailla, hengitellä ja liikkua itsensä taas toimintakykyiseksi ja nauttia niistä muutamista helpotuksen hetkistä. Sama homma alkaa seuraavana päivänä alusta.
Tilanteen hyväksyminen ja kiitollisuus niistä asioista jotka ovat hyvin on auttanut itseä. Tiedän että aina pääsee halutessaan pois, joten katson vielä seuraavan päivän ja taas seuraavan. Joskus on myös päiviä jolloin ei juurikaan pelota ja niinä päivinä nautin täysillä.
Billie Eilishin what was I made for -biisi sopii hyvin meille rikkinäisille. Kuunnellaan sitä ja itketään pahaa oloa ulos. Musiikkikin auttaa jaksamaan. Voimia kaikille.
Nykyajan humputuksia nuo traumat. Ennen oli ongelmia, nyt jokainen keksii itselleen traumoja.
Vierailija kirjoitti:
Onko jollain tätä ketjua lukevalla tai tänne kirjoittavalla epävakaa persoonallisuus häiriö? Tahtoisin kuulla kokemuksia siitä. Mietin vaan itseäni, että voisiko minulla olla se myös. Toisaalta mitä olen aiheesta lukenut niin ei omat mielialat yms kuitenkaan vaihtele niin paljon. Toisaalta tuttua on kuitenkin se etten oikein tunne itseäni tai osaa kuvailla esim mistä pidän. Myös traumat yms ja pitkällinen yksinäisyys tosin tuo myös sitä "persoonan puuttumisen" tunnetta. Samalla se voimistaa myös mielialojen vaihtelua, kun ikävät jutut mielessä. Toisaalta en kuitenkaan ole tasainenkaan. Mielialat kyllä seilaavat paljon.
Tämä kaikki mainitsemasi voi liittyä myös dissosiaatiohäiriöön.
Mulla ei ole työkykyä ollut oikein koskaan, olen siis kunnon syrjäytynyt. Suku ei pidä yhteyttä vanhempia lukuunottamatta. En näe mitään syytä tallailla täällä vuosikymmeniä yksin ja sairaana.