Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla ihmisillä on tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi. Ei vain meillä traumatisoituneilla. Meillä se saattaa olla piilotetumpi ja voimakkaampi kyllä, jos olemme sitä jääneet paitsi.

Mulla on varmaan sosiaalisten tilanteiden pelko, ainakin jännitän aivan älyttömästi osittain varmaan siksi, että en luota enkä koe muita turvallisiksi. Mua hieman helpotti, kun luin Juhani Laakson kirjan, jonka nimeä en valitettavasti juuri nyt muista. Tulen laittamaan sen myöhemmin, mulla on se kirja omana. Joka tapauksessa, lyhyesti; ennen sosiaalisia tilanteita aloin kirjata päiväkirjaani omia toiveitani: "haluaisin tulla kuulluksi", "haluaisin, että joku ymmärtäisi mua", "haluaisin, että musta pidetään" ja niin edelleen ja uskomatonta kyllä, sosiaalisten tilanteiden ahdistuneisuuteni lieveni jonkin verran. Aion jatkaa tätä.

Sitten kysymys; unohdatteko te joskus tehneenne jotain? Tänään ihan sattumalta näin kirjahyllyssäni yhden kirjan, mitä en muista ostaneeni. Rakastan kirjoja ja kirja tavallaan saattaisi liittyä siihen miksi olen traumatisoitunut, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että olen ostanut kirjan. Se häiritsee minua, vaikka toisaalta taas on vain merkki siitä, että minulla on dissosiaatiohäiriö. Huokaus.

Minulla ainakin tuo tunne hyväksytyksi tulemisesta on ollut nyt mielessä. Jotenkin jotenkin kaivannut jotain hyvää ja sitä, että joku tavallaan antaisi jotain hyvää palautetta tms. Silti kaiken kokemani jälkeen se ei vaan ole mennyt niin. Jännitän myös itse sosiaalisia tilanteita. Nykyisin tosin olen vähän kuin jäässä tms niissä hetkissä. Hyvin ilmeetön ja vaikeaa puhua yms. En oikein enää edes puhua ihmisten kanssa. Pitkällinen yksinäisyys on vienyt loputkin. En luota muihin enkä edes itseeni. Itsevarmuus nolla.

Minulla on myös tuota unohtamista. Sanat hukassa tai olen hajamielinen. Nyt kun stressaava kesä ollut niin voimat vähissä ja tuntuu etten kestä enää mitään. Voin huonosti, kun stressaan kaikesta.

Itselläni ei ole traumaattisia kokemuksia, mutta toivon teille voimia saada traumat käsitellyksi ja hyvää tulevaa elämää!

Miksi kieriskelet itsesäälissä? Miksi kuulutat koko maailmalle traumoistasi? Sääliähän sinä kerjäät.

Miksi pompit isoäitisi haudalla, juttellen julkisessa instassasi isoäidin kanssa, joka voi olla ylpeä sinuta, kun haukut koko suvun lyttyyn?

Tuli mieleen kysymys, että miten teidän kesänne on mennyt? Itsellä on ollut levoton olo. Paljon ikävää on ollut myös. En oikein pääse siihen "haaveiluun" ja rauhalliseen oloon millään. Viime kesä oli rauhallisempi. Nyt olen vaan jännittynyt koko ajan. Toki ikävät jutut esim ihmisten kautta tulleena ajavat siihen levottomaan oloon. Mietin miten muilla on mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen kysymys, että miten teidän kesänne on mennyt? Itsellä on ollut levoton olo. Paljon ikävää on ollut myös. En oikein pääse siihen "haaveiluun" ja rauhalliseen oloon millään. Viime kesä oli rauhallisempi. Nyt olen vaan jännittynyt koko ajan. Toki ikävät jutut esim ihmisten kautta tulleena ajavat siihen levottomaan oloon. Mietin miten muilla on mennyt.

Ihan kamala kesä. Olen ollut pääosin sisätiloissa koko ajan. Kauheasti takaumia koko ajan, sen lisäksi rahahuolia, pelkotiloja jne. Olin osastolla pari viikkoa mutta eipä se osasto minulle rahaksi ja kivaksi kodiksi voi muuttua.. Haluaisin vain että koko elämä olisi mennyt ihan eri tavalla ts olisin saanut paremmat, ei-traumatisoivat vanhemmat.

Mullakin ollut huono kesä. Alkanut vaivata tunne, että jään paitsi elämästä ja, että elämäni menee hukkaan. Vuoroin paniikkia ja ahdistusta ja vuoroin syvää surua siitä, miten elämäni on mennyt ja menee. Yritän ajatella, että toisten onni ei ole multa pois ja on hyvä, kun nauttivat elämästä ja kesästä, mutta se on alkanut käydä tosi vaikeaksi. Vahva toive kuolemasta, mutta en uskalla tehdä asialle mitään ja ensisijaisesti muiden takia en haluakaan. Odotan pimeitä syysiltoja, rauhaa ja villasukkailua.

Ps. Ajattelen usein "miksen vain voi olla tavallinen".

Vierailija kirjoitti:

Mullakin ollut huono kesä. Alkanut vaivata tunne, että jään paitsi elämästä ja, että elämäni menee hukkaan. Vuoroin paniikkia ja ahdistusta ja vuoroin syvää surua siitä, miten elämäni on mennyt ja menee. Yritän ajatella, että toisten onni ei ole multa pois ja on hyvä, kun nauttivat elämästä ja kesästä, mutta se on alkanut käydä tosi vaikeaksi. Vahva toive kuolemasta, mutta en uskalla tehdä asialle mitään ja ensisijaisesti muiden takia en haluakaan. Odotan pimeitä syysiltoja, rauhaa ja villasukkailua.

Täysin samat mietteet! Mua vaivaa ja ahdistaa ja herättää paniikkia se millaista sekoilua elämäni on ollut. Järjettömiä päätöksiä ja valintoja yksi toisensa jälkeen siinä missä muut samanikäiset on eläneet tasaisesti ja rakentaneet uraa ja perheitä jne. Kyllähän minäkin yritin mutta kaikki yritykset kaiken suhteen on epäonnistuneet ja nytkin viimeisimmän monen vuoden "nyt elän kunnolla" - jakson jälkeen sain vain taas hermoromahduksen ja psykoottisen masennuksen. Poden masennusta ja ahdistusta ja traumoja ja väsymystä varmaan hamaan loppuun. Joka siintää vasta varmaan toisten 40 vuoden päässä, hohhoijaa. Mutta en minäkään viitsi tehdä itselleni mitään, päätyisin vain monivammaisena johonkin laitokseen.

Olen kai kuvitellut että joku päivä olen vaan terve, vaikka ei se nyt selvästikään niin mene vaan nämä on loppuiän vaivoja, kaikista hoidoista huolimatta tilani on vuodesta toiseen enemmän tai vähemmän huono.

Auttaisi paljon kun olisi joku oma pikku mökki missä asustaa luonnonhelmassa. Kaupunkielämä ei sovi minulle yhtään.

Olen myös iloinen (liioiteltu ilmaus) siitä että kesä loppuu, kauheaa katsoa ulkoista idylliä kun sisällä tuntuu ihan tunkiolta. Sateet on kivoja.

Vierailija kirjoitti:

Ps. Ajattelen usein "miksen vain voi olla tavallinen".

Minä myös. Ja kuvittelen miltä varmaan muista elämä tuntuu ja olen hirveän hirveän kateellinen. Ja surullinen. Ja ahdistunut sekä paniikissa.

"Auttaisi paljon kun olisi joku oma pikku mökki missä asustaa luonnonhelmassa. Kaupunkielämä ei sovi minulle yhtään."

Itse olen asunut pitkään vuokralla pienessä talossa. Tuo lainaus oikeastaan tiivistää myös omat ajatukset asumiseen liittyen. Tykkään rauhasta ja luonnosta täällä. Kääntöpuolena on sitten lähes syrjäytyminen tänne ja kaikesta ns elämästä ulkopuolelle jääminen. Ehkä vanhemmalle ihmiselle sopii. Nuoremnalle vähän huono juttu pudota kärryiltä jo siinä vaiheessa.

Itselle on silti jotenkin liikaa muuttaa kaupunkiin. Tämä vaikka kuinka tiedän, että pitäisi ehkä päästä "ihmisten ilmoille" jo tässä vaiheessa. Toisaalta tiedän myös sen etten tule ystäviä tai tuttuja täältä saamaan. Olen kirjoittanut ikävistä puheista jo tännekin. Tämä lisää sitä halua muuttaa pois, vaikka se muutto tuntuu olevan vaan liikaa. Pahoittelut, kun johdan aina jonkun toisen viestin itseeni. Tulee vaan mieleen asioita. Moni juttu on itselläkin niin etten enää tiedä mikä on hyväksi ja mikä ei. Yleensä kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä.

Mene lanttulääkäriin ja lopeta se kaljan kittaaminen.

"Olen myös iloinen (liioiteltu ilmaus) siitä että kesä loppuu, kauheaa katsoa ulkoista idylliä kun sisällä tuntuu ihan tunkiolta. Sateet on kivoja."

Ymmärrän, että moni varmasti tuntee näin. Itse taas olen aina pitänyt kesästä ja olen yleensä olosta riippumatta todella paljon ulkona. Pitää päästä kävelemään, vaikka olo olisi huono. Ehkä se lievittää levottomuutta itsellä. Tämä kesä on silti minullakin mennyt kuin ohi. Olen ollut ulkona ja tehnyt joitakin juttuja, mutta mieli on vähän kuin jossain muualla. Nyt katson vain kuinka viikot ja päivät ovat menneet kuin ohi. Jotenkin koko kesä jotain harmaata sumua ollut. Levoton ja huono olo ollut lähes koko ajan. Olen myös stressannut kaikkea. En ole lainkaan pystynyt haaveilemaan enää mistään. Yleensä olen vielä pystynyt siihen. Minulle kesä on yleensä silti voimien keruuta talvea varten. Sen vuoksi pelottaa miten tulen pärjäämään jos nyt jo voimat vähissä. Oikeastaan tunnen oloni niin väsyneeksi. En ehkä perinteisellä tavalla vaan mieluummin väsähteneeksi juuri tähän omaan elämääni. Olen jotenkin pettynyt tähän kaikkeen jo liikaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin ollut huono kesä. Alkanut vaivata tunne, että jään paitsi elämästä ja, että elämäni menee hukkaan. Vuoroin paniikkia ja ahdistusta ja vuoroin syvää surua siitä, miten elämäni on mennyt ja menee. Yritän ajatella, että toisten onni ei ole multa pois ja on hyvä, kun nauttivat elämästä ja kesästä, mutta se on alkanut käydä tosi vaikeaksi. Vahva toive kuolemasta, mutta en uskalla tehdä asialle mitään ja ensisijaisesti muiden takia en haluakaan. Odotan pimeitä syysiltoja, rauhaa ja villasukkailua.

Täysin samat mietteet! Mua vaivaa ja ahdistaa ja herättää paniikkia se millaista sekoilua elämäni on ollut. Järjettömiä päätöksiä ja valintoja yksi toisensa jälkeen siinä missä muut samanikäiset on eläneet tasaisesti ja rakentaneet uraa ja perheitä jne. Kyllähän minäkin yritin mutta kaikki yritykset kaiken suhteen on epäonnistuneet ja nytkin viimeisimmän monen vuoden "nyt elän kunnolla" - jakson jälkeen sain vain taas hermoromahduksen ja psykoottisen masennuksen. Poden masennusta ja ahdistusta ja traumoja ja väsymystä varmaan hamaan loppuun. Joka siintää vasta varmaan toisten 40 vuoden päässä, hohhoijaa. Mutta en minäkään viitsi tehdä itselleni mitään, päätyisin vain monivammaisena johonkin laitokseen.

Olen kai kuvitellut että joku päivä olen vaan terve, vaikka ei se nyt selvästikään niin mene vaan nämä on loppuiän vaivoja, kaikista hoidoista huolimatta tilani on vuodesta toiseen enemmän tai vähemmän huono.

Auttaisi paljon kun olisi joku oma pikku mökki missä asustaa luonnonhelmassa. Kaupunkielämä ei sovi minulle yhtään.

Olen myös iloinen (liioiteltu ilmaus) siitä että kesä loppuu, kauheaa katsoa ulkoista idylliä kun sisällä tuntuu ihan tunkiolta. Sateet on kivoja.

Hei!

Luin kommenttisi ja luulin, että olen sen itse kirjoittanut jonain hämäränä hetkenä.

Mutta ei, olen jo 60 v ja asun siinä kivassa pikku mökissä luonnonhelmassa! Kaupunkielämä ei tosiaan sopinut ollenkaan, kova ajdistus ja stressi ja ylireagointi ääniin ja muihin ihmisiin.

Yksin mökillä on helppoa henkisesti, vaikka fyysistä työtä riittää.

Olen opettanut itseäni tietoisesti huomaamaan ja iloitsemaan luonnon yksityiskohdista. Kaikki luonnossa on omalla tavallaan kaunista. Tämän havainnointi saa unohtamaan oman sisäisen surun ja kaipuun siihen, mitä ei voinut saada.

Kesä meni ihan liian äkkiä, täällä metsässä syyskelit ja talvi eivät ole niin kivoja.

Tai toki on upeita lumihankia ja hiihtoretkiä, mutta sillä on vastavoimana tulvavesien juoksuttaminen, ankara lumen kolaus ja lämmityspuusouvi.

Vierailija kirjoitti:

"Olen myös iloine onn (liioiteltu ilmaus) siitä että kesä loppuu, kauheaa katsoa ulkoista idylliä kun sisällä tuntuu ihan tunkiolta. Sateet on kivoja."

Ymmärrän, että moni varmasti tuntee näin. Itse taas olen aina pitänyt kesästä ja olen yleensä olosta riippumatta todella paljon ulkona. Pitää päästä kävelemään, vaikka olo olisi huono. Ehkä se lievittää levottomuutta itsellä. Tämä kesä on silti minullakin mennyt kuin ohi. Olen ollut ulkona ja tehnyt joitakin juttuja, mutta mieli on vähän kuin jossain muualla. Nyt katson vain kuinka viikot ja päivät ovat menneet kuin ohi. Jotenkin koko kesä jotain harmaata sumua ollut. Levoton ja huono olo ollut lähes koko ajan. Olen myös stressannut kaikkea. En ole lainkaan pystynyt haaveilemaan enää mistään. Yleensä olen vielä pystynyt siihen. Minulle kesä on yleensä silti voimien keruuta talvea varten. Sen vuoksi pelottaa miten tulen pärjäämään jos nyt jo voimat vähissä. Oikeastaan tunnen oloni niin väsyneeksi. En ehkä perinteisellä tavalla vaan mieluummin väsähteneeksi juuri tähän omaan elämääni. Olen jotenkin pettynyt tähän kaikkeen jo liikaakin.

Ihan mun mielenmaisemaa kuvaat. Juuri näin se on nyt.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin ollut huono kesä. Alkanut vaivata tunne, että jään paitsi elämästä ja, että elämäni menee hukkaan. Vuoroin paniikkia ja ahdistusta ja vuoroin syvää surua siitä, miten elämäni on mennyt ja menee. Yritän ajatella, että toisten onni ei ole multa pois ja on hyvä, kun nauttivat elämästä ja kesästä, mutta se on alkanut käydä tosi vaikeaksi. Vahva toive kuolemasta, mutta en uskalla tehdä asialle mitään ja ensisijaisesti muiden takia en haluakaan. Odotan pimeitä syysiltoja, rauhaa ja villasukkailua.

Minulla on ollut myös ajatuksia kuinka elämäni menee aivan kuin ohi ja en pääse enää kiinni mihinkään. Näen elämäni kuin jonakin kuvina tähän asti ja mietin eri kohtia missä mikäkin asia on mennyt väärin. Suren paljon eri asioita. Mietin paljon sitä mikä suunta tässä on. Tuntuu, etten koskaan saavuta sellaista elämää mitä haluaisin. Ja en tarkoita rahaa yms yltäkylläistä vaan ihan tavallista hyvää elämää ja sitä, että olisin tyytyväinen myös itseeni ja, että pärjäisin. Mietin "hyvinä hetkinä", että minäkin menen ihan hukkaan. Olen kuitenkin melko fiksu ihminen ja tunnen, että hukkaan itseni täysin. Toisaalta se fiksuus, nyt on mitä on. En voi kehuskella sillä kaikella, mutta tyhmä en toisaalta ole.

Samalla tärkeintä olisi toisaalta, olla kerrankin tyytyväinen elämäänsä. Nyt se tunne on ihan vieras. Välillä kadehdin itsekin muita. He pystyvät normaaliin elämään ja ovat ehkä tyytyväisiä itseens edes jotenkin. Se elämä heillä ei ole sellaista jatkuvaa kamppailua. Aiemmin olen nauttinut itsekin pienistä hyvistä asioista. Nykyisin se kokonaisuus on vaan niin pielessä etten oikein pysty siihen. Samalla en kaipaisi mitään erikoista. Minulla ei ole oikeastaan juurikaan läheisiä. Olen aina välillä itsekin miettinyt etten jaksa enää. Jotenkin olen silti aina mennyt eteenpäin.

Mietin myös sitä miten muut toimivat toisten ihmisten kanssa. Itsellä käsitys itsestäni on huono ja se, että minussa on vikaa. Tämä näkyy huonona itsetuntona. Jännitän kaikkea ja toisaalta olen ollut aivan liikaa yksin. En osaa toimia enää luontevasti. Jos joskus olen edes vähän paremmin osannut. En luota itseeni tai siihen, että pärjään. Pelkään mokaavani ja olevani jotenkin naurettava.

Itsellä kiusaamistausta on tuonut näitä ajatuksia. Lisäksi kaikki myöhempi pahan puhuminen on vienyt loputkin. En enää koe oloani lainkaan hyväksi muiden joukossa. Toisaalta vastapuolena on yksinäisyys. Tunnen olevani arvoton ja viallinen. Jokainen ikävä juttu lisää sitä kaikkea. Minulle jo se, etkä joku viitsii tervehtää tai nostaa kättä on jo iso juttu. Mietin paljon sitä mihin ihminen ns tottuu. Jollekin toisten "huomionosoitukset" ja pienet jutut ovat ihan arkipäivää. Moni ehkä tottuu liiankin hyvään. Itsellä taas melkein kaikki ihmisiin liittyvä on ollut monesti huonoa. Näin en odota mitään. Olisin silti mieluummin se, joka ihmettelisi miksi joku ei tervehtinyt kuin se joka ihmettelee jos joku minua viitsii tervehtää. Tämä nyt kärjistetysti ja tietysti tähän liittyy monia juttuja. Monesti mietin tällä taustalla pärjäänkö ihmisten kanssa enää lainkaan. Onko minusta enää koskaan olemaan normaalisti muiden kanssa tai voinko nauttia enää muiden seurassa olosta. Toisaalta ajattelen myös itseäni, että pystynkö enää tarjoamaan muille mitään ja olemaan seuraksi.

Elämään liittyy vaan niin paljon muut ihmiset. Opiskeluissa, työpaikoilla, harrastuksissa, tapahtumissa yms. Jos kokee kokoajan itsensä huonoksi tai jännittää muita niin vaikeaa se kaikki on. Tuskin se helppoa olisi muutenkaan ollut. Nyt en vaan tiedä enää mistään mitään. Itselläkin on tulossa muutoksia niin pitäisi vaan pärjätä. Vaikeaa se on tämän pitkällisen yksin olon jälkeen yrittää olla niin "normaali ja reipas" kuin vaan pystyy.

Just se kokonaistilanne elämässä on tosi haasteellisen tuntuinen tällä hetkellä ja mikä ajoi minut osastolle (jonne voisin kyllä periaatteessa muuttaa vaikka pysyvästi, siellä on sentään turvallinen olo). Elämästä puuttuu niin paljon kaikkia ikäiselleni (40 v) normaalille ihmiselle normaaleja asioita. Tulevaisuus pelottaa tosissaan.

Ja kaikkea tosiaan katsoo ihan etäältä ja kaikki tuntuu jotenkin elottomalta mössöltä. Mieluiten kuvittelen vain olevani joku ihan muu ihminen, se helpottaa oloa vähän mutta ei kai sitäkään voi ikuisesti tehdä..

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Tämä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Tämä. 

No, esim itselläni on traumojen seurauksena dissosiaatiohäiriö ja toistuva vakava masennus, jotka vievät todella paljon voimia, tälläkin hetkellä olen jälleen pitkällä sairaslomalla. Ei kaikista asioista toivu koskaan vaikka miten käsittelisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Tämä. 

No, esim itselläni on traumojen seurauksena dissosiaatiohäiriö ja toistuva vakava masennus, jotka vievät todella paljon voimia, tälläkin hetkellä olen jälleen pitkällä sairaslomalla. Ei kaikista asioista toivu koskaan vaikka miten käsittelisi.

Minulla sama tilanne. Mitä ajattelet työelämään paluusta? Omalla kohdallani siitä on tullut hyvin vaikea ajatus ja mahdollisuus, en tiedä lainkaan miten käy. Nyt minulla kuntoutustuki taas vuodeksi eteenpäin.