Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Onko kukaan syönyt dissosiaatioon naltreksonia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä se johtuu, että traumatisoituneet ihmiset ei ota vastuuta omasta elämästään tai paranemisestaan? Puolison, ystävien jne. pitäisi ymmärtää niitä ja terapioide ne terveiksi. Jos näin ei käy ne on huonoja puolisoita ja ystäviä. Kokemusta on.
Aikamoinen, törkeäkin yleistys. Itse en tunne yhtään traumatisoitunutta (ja tunnen monia), joka ei ottaisi vastuuta elämästään ja toipumisestaan. Yleensä traumatisoituneet ovat pikemminkin ylitunnollisia.
Autismi on periytyvää. Oletko varma ettei sinulla ole sitä? Moni ns. high-functioning jää usein varjoon koska he pärjäävät (jotenkuten) arjessa. Itse olin 44 v kun sain diagnoosin.
Vierailija kirjoitti:
Autismi on periytyvää. Oletko varma ettei sinulla ole sitä? Moni ns. high-functioning jää usein varjoon koska he pärjäävät (jotenkuten) arjessa. Itse olin 44 v kun sain diagnoosin.
Millaisia oireita? Olen miettinyt joskus sitä vaihtoehtoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin olen miettinyt autismia. Lapseni sai diagnoosin ja itselläni oli jo pienenä ongelmia esim.tuntoaistin kanssa.
Mustakin olis kiva kuulla minkälaisia piirteitä sulla on? Miten ja mihin pääsit tutkimuksiin?
Saatteko te muut puuhailtua kotona vapaa-ajan puuhia?
Musta tuntuu, että mulla on vain velvollisuuksia, joita hoidan ja muun ajan makaan ja pakenen kännykälle. Koko ajan huono omatunto siitä enkä tiedä mitä tekisin. Koen niin voimakasta surua, että tosi vaikeaa ees ajatella vaikka tekevänsä käsitöitä tai askartelevansa. Peiton alla makaaminen on jotenkin kaikista turvallisinta. :/
Jos saatte puuhailtua, mikä aloittamiseenne ja jaksamiseenne auttaa? Ja mitä ylipäänsä puuhailette?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla auttoi lääkitys, vaikka täällä sanotaan, ettei lääke auta. Ei varmaan kaikilla autakaan. Enkä ole vielä tämän matkani päässä, joten en osaa sanoa, paljonko tämä auttaa, mutta ainakin puuhaamiseen auttaa todella hyvin.
Lamaantunut dissosiaatio on vaihtunut tekemiseen.
Vierailija kirjoitti:
Aikamoinen, törkeäkin yleistys. Itse en tunne yhtään traumatisoitunutta (ja tunnen monia), joka ei ottaisi vastuuta elämästään ja toipumisestaan. Yleensä traumatisoituneet ovat pikemminkin ylitunnollisia.
Joo ja siksi heillä ei ole muita enempää ongelmia ihmissuhteissaan tai elämän hallinnassa. Eikö niin..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://www.evermind.fi/uupumuksesta-takaisin-elamaan/
Tämä kirja on oikeastaan uupumuksesta, mutta siinä on traumaankin sopivaa näkökulmaa ja moni cptsd-lapsi uupuu aikuisena, monet useaankin kertaan.
***
Ulkoisten olosuhteiden, erilaisten elämäntapahtumien ja ihmisen sisäisten elämäniloa syövien voimien lisäksi uupumuksen syntymiseen vaikuttavat monenlaiset tukahdutetut tunteemme.
Nykyihminen on opetellut mestarilliseksi tunteidensa piilottajaksi, mutta silti ne ovat olemassa. Monen hillityn ulkokuoren alla velloo kokonainen valtameri tunteita, joita ei pidetä sopivana näyttää tai joita ihminen ei ole koskaan oppinut tai rohkaistunut ilmaisemaan.
”Tiivistetysti sanottuna uupumus on ihmisen mielessä oleva iso musta aukko, joka on niellyt sisäänsä ei vain tunteita vaan koko tuntevan ihmisen. Se on sitten jättänyt näkyville ihmisen, joka pystyy älynsä ja tahtonsa avulla toimimaan vielä sielullisuuden menetettyäänkin”, Mattila kirjoittaa.
Ihmiset kokevat monia hankalia tunteita, joita itsevarmuutta, rohkeutta, vahvuutta ja positivisuutta korostavassa maailmassa ei monikaan meistä tohdi paljastaa: epävarmuutta, pettymystä, pelkoa, loukkaantumista, katkeroitumista, häpeää, huonommuutta, syyllisyyttä, riittämättömyyttä.
Kun eniten ihailua saavat osakseen niin sanotulla can do -asenteella varustetut voittajatyypit, kuinka kukaan uskaltaisi tunnustaa ääneen olevansa tai tuntevansa jotain muuta?
Haavoittuvuutta (engl. vulnerability) ja sen näkyväksi tekemistä arvostetaan puheissa – kiitos myös haavoittuvusteeman ympärille uransa rakentaneen Brené Brownin. Silti monesti vain salonkikelpoisimmat tarinat kerrotaan. Niissä haavoittuvuus onkin oikeastaan jotain, jonka avulla lopulta tullaan voittajiksi ja menestyjiksi: ”Olin hetkellisesti pikkuisen romuna, mutta se kasvatti minua ihmisenä ja nyt elämä hymyilee.”
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikamoinen, törkeäkin yleistys. Itse en tunne yhtään traumatisoitunutta (ja tunnen monia), joka ei ottaisi vastuuta elämästään ja toipumisestaan. Yleensä traumatisoituneet ovat pikemminkin ylitunnollisia.
Joo ja siksi heillä ei ole muita enempää ongelmia ihmissuhteissaan tai elämän hallinnassa. Eikö niin..?
Mitähän tuo tarkoitti? Minulla ainakin on ongelmia työkyvyssä ihan vaan siksi, että olen kokemani trauman vuoksi alavireisessä dissosiaatiossa. Pitäisikö siitä tuntea syyllisyyttä tai itsensä kakkosluokan kansalaiseksi?
Entä sinä, jos sinulta menee kädet poikki etkä pysty toimimaan silloin elämässäsi normaaliin tapaan - tarvitset joko apua tai sitten jää monta asiaa tekemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi. Aika vaikeaa on, vaikka ulkopuolisen näkökulmasta elänkin ns normaali elämää.
Vierailija kirjoitti:
Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.
Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.
Miten käsittelit traumasi? Kävitkö terapiassa, kuka maksoi? Kuullostat ylimieliseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi lääkitys, vaikka täällä sanotaan, ettei lääke auta. Ei varmaan kaikilla autakaan. Enkä ole vielä tämän matkani päässä, joten en osaa sanoa, paljonko tämä auttaa, mutta ainakin puuhaamiseen auttaa todella hyvin.
Lamaantunut dissosiaatio on vaihtunut tekemiseen.
Mistä lääkkeestä sait apua? Vastaavaa lamaantumista itsellänikin, ja jotakin mietoa mielialalääkettä olen kovasti pohtinut, etten jäisi niin herkästi jumiin alivireeseen.
Kyllä on. Mutta tänne on turha kirjoittaa, asiallinen kommenttini poistettiin. Sen sijaan järkyttäviä solvausketjuja saa jatkaa kilometrikaupalla!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut aina melko hyvä jotenkin elämään eteenpäin ja kestämään eri tilanteita. Kuitenkin jälkeenpäin oikeastaan ymmärrän sen, että olen kestänyt kaikkea vaan sulkemalla ne asiat mielestäni. Kiusattuna ollessa ainoa keinoni kestää sitä oli vaan elää ns päivä kerrallaan. Illalla kotona en mielelläni edes avannut koulukirjoja tai kesällä lukenut esim jotain hyödyllistä kouluun liittyvää oppikirjaa tms (vaikka olisi joskus pitänyt) kun ne muistuttivat kaikesta ikävästä. Olin onneksi melko hyvä koulussa kuitenkin ja en paljoa kärsinyt tästä. Toisaalta ne ikävät aineet jäivät sitten vaikeiksi ja voimia niihin ei riittänyt paljonkaan. Tämä asioiden sulkeminen mielestä auttoi nuorempana. Nyt vuosien kuluessa huomaan kuinka kadotan kykyni kadottaa niitä ikäviä juttuja mielestäni. Se taas lisää surua. Toisaalta monesti tunnen olevani tunteeton. En oikein enää jaksa tuntea mitään. Elämäni on ehkä ns pettänyt minut monesti ja vaikka kuinka haluan tyytyä vähään niin esim ihmiset niin ilkeitä olleet tai muuten niin vaikeaa kaikki niin en vaan oikein jaksa enää. Ehkä olen masentunutkin. Toisaalta mitä ne lääkkeet yms auttaisivat. Pitäisi mieluummin käsitellä koko elämä tähän asti jonkun kanssa. Usein tunnen myös huonommuutta.
Olen tuo joka kirjoitti peruneensa yliopistopaikan. Nyt, kun sitäkin kaikkea järjellä miettii niin monikaan ei olisi tehnyt niin. Ehkä meidän perheessä on aina liikaa hoettu koulutusta yms. Duunariperhe kyseessä, mutta koulutuksesta on pienestä pitäen tehty minullekin jokin "paino" ja sen merkitystä on korostettu. Ymmärrän ajatuksen, mutta nyt sitten koen pettäväni vanhempani. Pelkään ettei äitini toivu tästä asiasta kunnolla ja että se vie välimme. Hänon muistuttunut tästä nyt päivittäin. Olen itsekin liian "kiinni" hänessä. Tuntuu tavallaan ettei minulla ole enää mitään persoonaa ja muutekaan en oikein tunne itseäni. Olin nuorena ja olen edelleen niin yksinkin. Minulla ei ollut mitään kunnon nuoruutta. Se kaikki vaan meni kiusaamisen yms kanssa kuin ohitse. Toki voin muutenkin melko huonosti.
Äitini ei vaan voi koskaan ymmärtää minua kunnolla. Hän on silti se ihminen jonka kanssa haluaisin pysyä väleissä. Silti hän ei tule koskaan ymmärtämään esim sitä miltä kiusattuna olo tuntuu tai se, kun joku pilkkaa. Tai miltä tuntuu jännittää niin paljon jotain, että tuntee melkein kuin elämä loppuisi siihen. Hän ei tiedä sitä miltä tuntuu, kun tuntee huomisenkin olevan liian kaukana. Joku sanoisi mistä minä sen tiedän. Voin sanoa, että vaan kokemuksieni kautta. Elämme vaan eri maailmoissa. Hän kyllä tietää monistakin jutuista. Emme vaan ole oikein ns samalla sivulla. Hän on vahva ja ei ymmärrä heikkoutta jos asian voi tiivistää jotenkin. Toisaalta eipä tämä kaikki hyvältä näytä itsenikään kohdalla.
Pahoittelen kaikkea valitusta. En vaan aina itsekään tiedä miten selviän eteenpäin. Oikeastaan tämä kesä on mennyt ja menee kuin ohi. Ikäviä juttuja ollut ja tuo opiskelupaikan peruminen yms. Näin jokainen päivä tuntuu raskaalta. Äitini haluaa nyt amiksen menevän "loistavasti ja ongelmitta" (ymmärrän sen), kun yliopistopaikka peruttiin. Itseä vaan ahdistaa sekin ja kaikki tuo lisää paineita pärjätä siellä. Tulee ihan kauhea olo jos mokaan senkin kanssa. Äitini kanssakin monesti kurja olo, kun hän on omalla tavallaan liian vahva ihminen minuun verrattuna.
Sä voit mennä vielä yliopistoon. Ja aika parantaa koulutraumat. Aika hoitaa ja aika on hoitanut. Aikaa on paljon enemmän sulla edessäpäin kuin takana. Kiusaamisjutut ovat ikäviä, mutta eivät ne määrittele koko elämää tai ihmisen persoonaa. Täytyy vahvistaa itseään ja kerätä voimia. Ja etsiä uusia vahvistavia ihmissuhteita.
Tarkoitat viestilläsi hyvää. Silti en voi koskaan tietää pääsenkö enää yliopistoon. Se voi olla yhden kerran tilaisuus. Yliopistoon, kun ei mennä vaan päästään jos satutaan pääsemään. Tämä on ikävästi todettuna. En voi myöskään sanoa, että voisin paljonkaan paremmin kuin nuorempana. Aiemmin oli ehkä toivoa ja jaksamista elämäni kanssa enemmän. Vuosien kuluessa jää vaan enemmän jalkoihin ja alkaa haaveet loppua. Tuo kiusaaminen yms on vaan yksi asia elämässäni ollut. En myöskään ole päässyt niistäkään jutuista eroon kunnolla. Pahaa puhutaan edelleen. Näin tuo kaikki liittyy vieläkin elämääni jollakin tasolla. Olen tännekin kirjoittanut asiaan liittyen.
Miten voit myös sanoa, ettei kiusaaminen määrittele persoonaa tai elämää? Ymmärrän positiivisen kantasi asiaan, mutta en varmaankaan olisi viettänyt esim viimeistä 10 vuotta ihan näinkään jos olisin säästynyt ikäviltä jutuilta. Kyllä ne kokemukset lannistavat minua ja olen menettänyt itsetuntoni. En luota myöskään muihin. Olen tavallaan kuin varjo siitä mitä voisin olla. Traumat yms aiheuttavat myös surua ja ahdistusta. Olen menettänyt uskoni elämään ja voimat muutenkin. Ei auta, että olen elänyt vuosia ns syrjässä. Silloin aluksi se kaikki oli ehto yleensäkään jatkaa elämääni ja selvitä eteenpäin. Nyt, kun on vuosia ollut sivussa niin uhkaa jäädäkin tänne. Kyllä monesti esim kiusaaminen jollakin tavalla määrittelee ihmisen elämää pitkälle. Tulee ahdistusta tai sosiaalisten tilanteiden pelkoa yms. Moni ei ikinä ole täysin kunnossa. Eräskin tuttuni päätti elämänsä. Näin näen ne asiat vakavana asiana.
Minusta olen myös ollut vahva ihminen, kun olen selvinnyt edes jotenkin. Toisaalta eihän se riitä jos elämä ei etene muuten. Ja miten niitä uusia ihmissuhteita sitten löytää jos ei ole ketään muutenkaan ja on ihan yksin. Ei se vaan mene jos olen itsekin täysin huono luottamaan muihin ja tutustumaan. Ja kun pitäisi vielä löytää mainitsemiasi "vahvistavia" ihmissuhteita. Ei sellaisia vaan voi ostaa kaupan hyllyltä ja jos sellaisia ei ole ollutkaan elämässäni ikinä. Tarkoitat varmaan hyvää ja ymmärrän todella sen, ettei monikaan anna kokemuksiensa määrittää. Ymmärrän sen, että moni pääsee eteenpäin ja pärjää. Tämä on silti trauma ketju ja en kirjoittaisi ehkä tänne jos olisin selvinnyt ja pärjäisin hyvin. Samalla monihan kokee pahempaakin. Silti elämäni on nuoresta asti mennyt kiusaamisen, yksinäisyyden ja ns syrjäytymisen parissa. En ehkä omaa sellaisia lähtökohtia mitä moni muu. Samalla moni selviää ystävien tai muiden läheisten avulla. Kaikilla ei sellaisia ole. Pahoittelen myös jos viestini on ikävä. En tarkoita sitä, mutta elämä ei vaan mene "helposti" monissakaan jutuissa.
Komppaan tätä täysin.
Tietyn pisteen jälkeen sitä ei enää kelpaa kenellekään normaalille kaveriksi tai miksikään. Itse olen kans semisyrjäytynyt ja ainoa jäljellä oleva kaveri on vielä enemmän sekaisin. Kuormitus hänestä, mutta tajuan että jos hylkään niin teen samoin kuin minulle on tehty.
Ei ole mikään ratkaisu että rikkinäiset ihmiset hengailkoot keskenään niin terveet saa nauttia elämästään täysillä rauhassa. Tai siis on se ratkaisu niille terveille, mutta syrjäytymisongelmaa lieveilmiöineen tuo logiikka vain pahentaa.
Kun luovuttiin yhteisöllisyydestä niin saatiin paljon hyvää, vapautta erityisesti, mutta kääntöpuoli on sitten se, että tietty osuus ihmisistä jätetään sivuun seuraamaan bileitä.
Trauma voi aiheutua vain järkyttävässä kokemuksesta.
Kuka tahansa voi siihen altistua.
Se pääseekö siitä yli on oikeastaan eri asia.
Jotkut jää sen vangiksi ja silloin on kysymys usein mielenterveys ongelmasta.
Ahdistus, masennus jne...
Luultavasti täällä on niitäkin jotka haluavat pelkästään traumoista tietoa.
Eikä siinä mitään ongelmaa ole.
Tosin ei kannata alkaa kuitenkaan kopioimaan traumaa ja sillä ei pääse työkyvyttömyys eläkkeelle.
Osin väärä luulo on että traumoista ei pääse yli.
Kyllä niistä pääsee. Kyse on siitä ettei kaikkia asioita ja ongelmia voi sen syyksi laittaa.
Jos ei pärjää elämässä niin se on yksilön ongelma. Samoin parisuhteissakin on kaikilla ongelmia.
Siksi ketju on ollut turha.
Kysymys kaikille. Mikä tekee traumasta ongelman?
Vastatkaa siihen itse.
Mulla on haitallinen taustauskomus, mikä tulee lapsuudesta. Mun vanhemmat aina hoki sanontoja, kuten "itku pitkästä ilosta", "kell' onni on, se onnen kätkeköön" ja meitä kasvatettiin olemaan neutraaleja ja rauhallisia. Nyt mulla on taustauskomuksena sekin, että jos voin hyvin, mulla on hauskaa tai innostun ja ilahdun jostain, siitä seuraa jotain pahaa. Yleensä lapsuudenkodissa seurasi, vähintään paheksuntaa ja puolesta häpeämistä. En ikään kuin osaa enää voida hyvin/uskalla innostua jne., koska pelkään alati huonoja seurauksia. Tämä on yksi taustatekijä alisuoriutumiseni taustalla. En tiedä miten siitä pääsee irti.
Tarkoitat viestilläsi hyvää. Silti en voi koskaan tietää pääsenkö enää yliopistoon. Se voi olla yhden kerran tilaisuus. Yliopistoon, kun ei mennä vaan päästään jos satutaan pääsemään. Tämä on ikävästi todettuna. En voi myöskään sanoa, että voisin paljonkaan paremmin kuin nuorempana. Aiemmin oli ehkä toivoa ja jaksamista elämäni kanssa enemmän. Vuosien kuluessa jää vaan enemmän jalkoihin ja alkaa haaveet loppua. Tuo kiusaaminen yms on vaan yksi asia elämässäni ollut. En myöskään ole päässyt niistäkään jutuista eroon kunnolla. Pahaa puhutaan edelleen. Näin tuo kaikki liittyy vieläkin elämääni jollakin tasolla. Olen tännekin kirjoittanut asiaan liittyen.
Miten voit myös sanoa, ettei kiusaaminen määrittele persoonaa tai elämää? Ymmärrän positiivisen kantasi asiaan, mutta en varmaankaan olisi viettänyt esim viimeistä 10 vuotta ihan näinkään jos olisin säästynyt ikäviltä jutuilta. Kyllä ne kokemukset lannistavat minua ja olen menettänyt itsetuntoni. En luota myöskään muihin. Olen tavallaan kuin varjo siitä mitä voisin olla. Traumat yms aiheuttavat myös surua ja ahdistusta. Olen menettänyt uskoni elämään ja voimat muutenkin. Ei auta, että olen elänyt vuosia ns syrjässä. Silloin aluksi se kaikki oli ehto yleensäkään jatkaa elämääni ja selvitä eteenpäin. Nyt, kun on vuosia ollut sivussa niin uhkaa jäädäkin tänne. Kyllä monesti esim kiusaaminen jollakin tavalla määrittelee ihmisen elämää pitkälle. Tulee ahdistusta tai sosiaalisten tilanteiden pelkoa yms. Moni ei ikinä ole täysin kunnossa. Eräskin tuttuni päätti elämänsä. Näin näen ne asiat vakavana asiana.
Minusta olen myös ollut vahva ihminen, kun olen selvinnyt edes jotenkin. Toisaalta eihän se riitä jos elämä ei etene muuten. Ja miten niitä uusia ihmissuhteita sitten löytää jos ei ole ketään muutenkaan ja on ihan yksin. Ei se vaan mene jos olen itsekin täysin huono luottamaan muihin ja tutustumaan. Ja kun pitäisi vielä löytää mainitsemiasi "vahvistavia" ihmissuhteita. Ei sellaisia vaan voi ostaa kaupan hyllyltä ja jos sellaisia ei ole ollutkaan elämässäni ikinä. Tarkoitat varmaan hyvää ja ymmärrän todella sen, ettei monikaan anna kokemuksiensa määrittää. Ymmärrän sen, että moni pääsee eteenpäin ja pärjää. Tämä on silti trauma ketju ja en kirjoittaisi ehkä tänne jos olisin selvinnyt ja pärjäisin hyvin. Samalla monihan kokee pahempaakin. Silti elämäni on nuoresta asti mennyt kiusaamisen, yksinäisyyden ja ns syrjäytymisen parissa. En ehkä omaa sellaisia lähtökohtia mitä moni muu. Samalla moni selviää ystävien tai muiden läheisten avulla. Kaikilla ei sellaisia ole. Pahoittelen myös jos viestini on ikävä. En tarkoita sitä, mutta elämä ei vaan mene "helposti" monissakaan jutuissa.