Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Juhani Mattilalla on hyviä kirjoja! Myös Sosiaalinen herkkyys ja pelot tms.sopii meille traumatisoituneille.

Niin..Kai sieltä lapsuudesta aikamoiset trraumat on..Sekä äiti että isä olivat ehkä.omien lapsuuden ongelmiensa takia tosi kovia tyyppejä eivätkä ymmärtäneet oikeen pehmeyttä ja herkyyttäni..Olivat vain toisistaan kiinnostuneita ja lapsille sanottiin kyllä että välitetään juu teistä mutta käytännössä se oli usein esim.minulle pelkkää huutamista jos vähänkin ehdotti ja odotti jotain yms .Ja pelkkää köskyttämistå ja korkeita odotuksia pelkästään yms että sitten ei kuitenkaan ollut heille niin olemassa yms..jos jotain siis toivoi ja odotti/pyysi että vain heidän mielipide mistään meni läpi ja esim hankinta jotain halvinta, huonointa laatua esineestä esim.meni läpi vain...No se ylimielisyys minua kohtaan jatkunut mones muussakin paikassa,ettå ihmetellen aina kun katson esim televisiosta miten esim Briteissä on esim naisia jotka saavat kaiken haluamansa toiveen.mistäpä vaan läpi,kun en mitään sellaista koskaan ole kokenut..Mut ihmiset kyl vaistoavat ketä on ennenkin potkittu jatkuvasti päähän niin sitä se oli myös esim. siinä parisuhteessa silloin n.30 vuotiaana,pilkkaa ja kiusaamista tuli.paljon siinä suhteessa.Koska toinen paljon pilkkasi niin tietenkin myös jätti kun olin jonkinmoinen hernepussi vain vastakkaiselle sukupuolelle, ilmeisesti,vaikka tietty välillä valehteli kaikki naimisiin menot ja lasten hankkimisen mun kanssa mut ei sitä tietenkään sitten oikeasti tehnyt yms.Ja ihmetellyt sitten ettå.miksi ei ole sen jälkeen kunnon suhdetta tullut kun yrittäny löytää miestä,no esim baarista (kun vähän pelkäänkin tinder puolta esim koska en jaksa pelkkää seksisuhdetta jota luulen sielt monen varatunkin miehen etsivän?olen toisesta nettiideitti järjestelmässä yks kevät esim yhden deittitapaamiseen saakka edenneen löytänyt mutta oli jonkunlainen sarjadeittaaja??ilm.rahallisia ja seksillisiå odotuksia oli hänel kyl,mutta ei muuhun tunnepuoleen kai olis pystynyt ja muutenki feidas mut suht pian(kun ei heti menty sänkyyn tapaamisessa?ni ehkä yks syy myös feidaamiseen?)et ilmeisesti muitaki oli samaan aikaan viel.. ).Mut pettymyksiä ehkä syömiseen kautta purkanut esim ja se ehkä jotenkin lohduttanut mua? niin siis ehkä purkanut?pettymyksiä ihmisiin ja urakin meni pahasti pieleen eesim.kovisten päälliköiden takia esim,todella paljon valehtelivat musta ja musta maalasivat minua ja jouduin kärsimään heistä..Minulle ei kerrottu kaikkea asiaa ees;miksi tuli kolmikanta neuvottelut yms ja jokuhan on itsensä tappanutki kun joutuu siihen työkyvyn epäilyn syöksykierteeseen..Se vie mehut ja sielun ihmiseltä..Ja kaikki tuntuvat ympärillä tosi hyökkääviltä ja ilkeiltå siinä työympäristössä ja luotto menee lopullisesti ihmisiin..yms..No oon ajatellut että ehkä joku oman lapsen menetys tuntuu vielä ilävämmältå kokemukselta mitå minulla ollut ihmisistä esim ja vähän meni "kaikki"pieleen sitten..Josta saan sitten loppuelämän vielä kärsiä koska ei ole kunnon eläkettä(kään) ja mitään muutakaan tukiverkkoa..Sukulaiset joita muutenkaan paljon ole, ovat jatkaneet sitä etteivät justikaan halua olla tekemisissä ja sitä omaa perhettä ei sitten ole että näin 50 vuotiaana kaikki vähän ikävää jotenkin on??..Halusin vaan kirjoittaa tämän ettå varmaan jollakkin on vielä ikävämpää ollut jos esim alkoholismi tai narkomania vienyt heillä elämän mutta muuten mulla ollut kyllä.hyvin ikävää elämää,tai liian rankkaa..?.En kyllä jaksaisi välttämättä purkaa kellenkkään ammattilaiselle niin näitä mustia tuntemuksia johtuen ikävistä kokemuksistani ja kohtalon ikäviä tekoja mua kohtaan..ihmisiä ne olleet jotka tehneet mulle väärin ja heidän olisi pitänyt joutua hoitoon koska ovat tehneet väärin siis esim.mua kohtaan yms..Mutta niin tämä oli mun mielipide ja ehkä sen kirjoittaminen esille auttaa esim.mua jotenkin..olenhan kuitenkin elävänä selvinnyt rankoistakin hetkistä..

Vierailija kirjoitti:

Mulla on haitallinen taustauskomus, mikä tulee lapsuudesta. Mun vanhemmat aina hoki sanontoja, kuten "itku pitkästä ilosta", "kell' onni on, se onnen kätkeköön" ja meitä kasvatettiin olemaan neutraaleja ja rauhallisia. Nyt mulla on taustauskomuksena sekin, että jos voin hyvin, mulla on hauskaa tai innostun ja ilahdun jostain, siitä seuraa jotain pahaa. Yleensä lapsuudenkodissa seurasi, vähintään paheksuntaa ja puolesta häpeämistä. En ikään kuin osaa enää voida hyvin/uskalla innostua jne., koska pelkään alati huonoja seurauksia. Tämä on yksi taustatekijä alisuoriutumiseni taustalla. En tiedä miten siitä pääsee irti.

Lisään: mua myös tukistettiin tai annettiin luunappeja, jos leikin liian riehakkaasti.

Vierailija kirjoitti:

Trauma voi aiheutua vain järkyttävässä kokemuksesta.

Kuka tahansa voi siihen altistua.

Se pääseekö siitä yli on oikeastaan eri asia.

Jotkut jää sen vangiksi ja silloin on kysymys usein mielenterveys ongelmasta.

Ahdistus, masennus jne...

Luultavasti täällä on niitäkin jotka haluavat pelkästään traumoista tietoa.

Eikä siinä mitään ongelmaa ole.

Tosin ei kannata alkaa kuitenkaan kopioimaan traumaa ja sillä ei pääse työkyvyttömyys eläkkeelle.

Osin väärä luulo on että traumoista ei pääse yli.

Kyllä niistä pääsee. Kyse on siitä ettei kaikkia asioita ja ongelmia voi sen syyksi laittaa.

Jos ei pärjää elämässä niin se on yksilön ongelma. Samoin parisuhteissakin on kaikilla ongelmia.

Siksi ketju on ollut turha.

Kysymys kaikille. Mikä tekee traumasta ongelman?

Vastatkaa siihen itse.

En tiedä oletko trolli vai kokoomuslainen, mutta vastaan kuitenkin. Ensinnäkin, traumasta voi päästä yli, totta. Itse olen päässyt yli lapsuuden fyysisestä väkivallasta ja osin henkisestä. Siitä, että olin pedofilin uhri olen päässyt yli heikommin. Ja ne asiat mitä ovat tapahtuneet ennen kuin aivoni olivat tarpeeksi kehittyneet, niihin en ole päässyt käsiksi ollenkaan ja uskon niiden olevan enimmäkseen traumaoireideni taustalla, koska yrityksistä huolimatta en pääse työstämään niitä, ne ovat niin syvällä jossain.

En tehnyt mitään muuta eri tavalla, paremmin tai huonommin, niiden traumojen kohdalla joista pääsin yli verrattuna niihin jotka yhä vaivaavat. Työtä se vaatii, mutta onnistuminen on muustakin kuin omasta yrityksestä kiinni. Aivot ovat niin monimutkaiset, eikä psykiatria tiedä vielä juuri mitään.

Ei ole pelkästään yksilön ongelma, jos hän päätyy elinajaksi sosiaalietuuksille tai pahimmassa tapauksessa toteuttamaan hirmutekoja kostoksi. Tästä puhuminen ei siis ole turhaa, jos mistään mitään ymmärtää.

Kysyt, mikä tekee traumasta ongelman? Liian laaja kysymys, jotta jaksaisin kattavasti vastata, mutta esimerkiksi se, että se tuppaa kertautumaan ja siirtymään eteenpäin. Sodan pitkä perintö näkyy tänäkin päivänä Suomessakin. Hurt people hurt people.

Jos nyt lapsuuden kokemuksia katsotaan niin kyllä niitä traumoja riitti. Pienenä joutui katsomaan kun isä pahoinpiteli äitiä, hakkasi ja potki, vetipä kerran tukasta tien päällä lopuksi. Velipuoli sai usein potku pahoinpitelyjä ja toisinaan hakkasi kettingillä jolla yleensä pidettiin lehmää kiinni. Kyllä minäkin toisinaan sain juosta karkuun kun laukkoi kirveen kanssa ja kerran haki moottorisahan ja laittoi käyntiin pirtissä ja kysyi kuka haluaa ensimmäisenä jalat tai kädet poikki. Muutin pois kotoa kun olin 17 sen jälkeen kun isäni piti puukkoa kurkulla ja huusi että vedänkö vai en. Kyllä nämä traumat tietysti tavallaan vaikuttivat elämääni mutta en koskaan antanut niistä tulla identiteettiäni. Ehkä siksi että samalla elämä opetti kovaksi. Muistaakseni itkin viimeksi kun olin 7 v vanha. En myöskään koskaan mennyt siihen että kaikki vastoinkäymiset, vaikeudet ja epäonnistumiset tai mitä vain olisivat olleet sen takia kun 'lapsuudessa oli niin vaikeaa'. Minulla oli ystävä joka joka mutkassa vetosi siihen että lapsuus ei ollut niin hyvä ja siksi teen näin tai noin ja haluan ymmärrystä. Sanoin lopuksi että nyt kun olet aikuinen niin tee oma elämäsi, et lopun ikääsi voi vedota siihen että lapsuus oli vaikea, hankala tai ei sinulle mieleinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla auttoi lääkitys, vaikka täällä sanotaan, ettei lääke auta. Ei varmaan kaikilla autakaan. Enkä ole vielä tämän matkani päässä, joten en osaa sanoa, paljonko tämä auttaa, mutta ainakin puuhaamiseen auttaa todella hyvin. 

Lamaantunut dissosiaatio on vaihtunut tekemiseen. 

Mistä lääkkeestä sait apua? Vastaavaa lamaantumista itsellänikin, ja jotakin mietoa mielialalääkettä olen kovasti pohtinut, etten jäisi niin herkästi jumiin alivireeseen.

Naltreksoni. Sillä on jotain näyttöä ilmeisesti dissosiaation hoitoon. Lisäksi masennuslääkkeenä on Voxra, joka ei ole SSRI vaan vaikuttaa dopamiiniin ja noradrenaliiniin. 

Trauman alussa tutkimusten mukaan olisi apua SSRI Sertralinista, jolla estettäisiin trauman syntyminen/juurtuminen, mutta siitä ei ole omakohtaista kokemusta. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on haitallinen taustauskomus, mikä tulee lapsuudesta. Mun vanhemmat aina hoki sanontoja, kuten "itku pitkästä ilosta", "kell' onni on, se onnen kätkeköön" ja meitä kasvatettiin olemaan neutraaleja ja rauhallisia. Nyt mulla on taustauskomuksena sekin, että jos voin hyvin, mulla on hauskaa tai innostun ja ilahdun jostain, siitä seuraa jotain pahaa. Yleensä lapsuudenkodissa seurasi, vähintään paheksuntaa ja puolesta häpeämistä. En ikään kuin osaa enää voida hyvin/uskalla innostua jne., koska pelkään alati huonoja seurauksia. Tämä on yksi taustatekijä alisuoriutumiseni taustalla. En tiedä miten siitä pääsee irti.

Kuuluiko repertuaariin myös "Ei makeaa mahan täydeltä"? 

Vierailija kirjoitti:

Juhani Mattilalla on hyviä kirjoja! Myös Sosiaalinen herkkyys ja pelot tms.sopii meille traumatisoituneille.

Joo, vaikuttaa ihmiseltä, jolla on hyvä näkemys. 

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt lapsuuden kokemuksia katsotaan niin kyllä niitä traumoja riitti. Pienenä joutui katsomaan kun isä pahoinpiteli äitiä, hakkasi ja potki, vetipä kerran tukasta tien päällä lopuksi. Velipuoli sai usein potku pahoinpitelyjä ja toisinaan hakkasi kettingillä jolla yleensä pidettiin lehmää kiinni. Kyllä minäkin toisinaan sain juosta karkuun kun laukkoi kirveen kanssa ja kerran haki moottorisahan ja laittoi käyntiin pirtissä ja kysyi kuka haluaa ensimmäisenä jalat tai kädet poikki. Muutin pois kotoa kun olin 17 sen jälkeen kun isäni piti puukkoa kurkulla ja huusi että vedänkö vai en. Kyllä nämä traumat tietysti tavallaan vaikuttivat elämääni mutta en koskaan antanut niistä tulla identiteettiäni. Ehkä siksi että samalla elämä opetti kovaksi. Muistaakseni itkin viimeksi kun olin 7 v vanha. En myöskään koskaan mennyt siihen että kaikki vastoinkäymiset, vaikeudet ja epäonnistumiset tai mitä vain olisivat olleet sen takia kun 'lapsuudessa oli niin vaikeaa'. Minulla oli ystävä joka joka mutkassa vetosi siihen että lapsuus ei ollut niin hyvä ja siksi teen näin tai noin ja haluan ymmärrystä. Sanoin lopuksi että nyt kun olet aikuinen niin tee oma elämäsi, et lopun ikääsi voi vedota siihen että lapsuus oli vaikea, hankala tai ei sinulle mieleinen.

Kuinka vanha olet? Ei kuulosta lainkaan hyvältä tuo, ettet ole itkenut sen jälkeen kun olet 7. Sinä olet edelleen traumassa ja pidät sitä kurissa tahdonvoimalla. Siinä on vaan se, että se voi jossain vaiheessa johtaa uupumiseen tai muuhun romahdukseen, kun joku muu elämäntilanne vaatii ne voimat, joilla nyt kannattelet tuota lapsuustraumaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on haitallinen taustauskomus, mikä tulee lapsuudesta. Mun vanhemmat aina hoki sanontoja, kuten "itku pitkästä ilosta", "kell' onni on, se onnen kätkeköön" ja meitä kasvatettiin olemaan neutraaleja ja rauhallisia. Nyt mulla on taustauskomuksena sekin, että jos voin hyvin, mulla on hauskaa tai innostun ja ilahdun jostain, siitä seuraa jotain pahaa. Yleensä lapsuudenkodissa seurasi, vähintään paheksuntaa ja puolesta häpeämistä. En ikään kuin osaa enää voida hyvin/uskalla innostua jne., koska pelkään alati huonoja seurauksia. Tämä on yksi taustatekijä alisuoriutumiseni taustalla. En tiedä miten siitä pääsee irti.

Kuuluiko repertuaariin myös "Ei makeaa mahan täydeltä"? 

Kuului! Ja "kuka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään". 😏

Vierailija kirjoitti:

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Tämä. Paitsi, että ihminen on pohjimmiltaan täysin eheä, se ydinolemus meissä. Oma terapeuttini totesi jo alkuun, että mitään ei pyritä itsestä poistamaan, vaan tarkoitus on opetella tulemaan toimeen sen kaiken kanssa. Tämä on ollutkin oman toipumisen lähtökohta, sillä ihmisyydestä itsestään on mahdotonta parantua. Oon opetellut nyt aktiivisesti säätelemään tunteitani, ja ennen kaikkea tavoittamaan tunteideni alkuperää. Jos jokin kokemani tunne ei asetu omalle aikajanalleni, löytyy se todennäköisesti isovanhempieni tai vanhempieni kokemuksista. Koska ylisukupolvisuus. Jokainen meistä kantaa mukanaan paljon peilattuja tunteita sekä solutasolle juuttuneita tapahtumia. Trauma on koko tätä yhteiskuntaa koskettava asia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on haitallinen taustauskomus, mikä tulee lapsuudesta. Mun vanhemmat aina hoki sanontoja, kuten "itku pitkästä ilosta", "kell' onni on, se onnen kätkeköön" ja meitä kasvatettiin olemaan neutraaleja ja rauhallisia. Nyt mulla on taustauskomuksena sekin, että jos voin hyvin, mulla on hauskaa tai innostun ja ilahdun jostain, siitä seuraa jotain pahaa. Yleensä lapsuudenkodissa seurasi, vähintään paheksuntaa ja puolesta häpeämistä. En ikään kuin osaa enää voida hyvin/uskalla innostua jne., koska pelkään alati huonoja seurauksia. Tämä on yksi taustatekijä alisuoriutumiseni taustalla. En tiedä miten siitä pääsee irti.

Kuuluiko repertuaariin myös "Ei makeaa mahan täydeltä"? 

Kuului! Ja "kuka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään". 😏

Ei ole sanonta, mutta makasiko kukaan perse homeessa ja sitä paheksuttiin? Tai joku muu ahkeruuteen painostava "Laiska töitänsä luettelee."

Vierailija kirjoitti:

Mulla on haitallinen taustauskomus, mikä tulee lapsuudesta. Mun vanhemmat aina hoki sanontoja, kuten "itku pitkästä ilosta", "kell' onni on, se onnen kätkeköön" ja meitä kasvatettiin olemaan neutraaleja ja rauhallisia. Nyt mulla on taustauskomuksena sekin, että jos voin hyvin, mulla on hauskaa tai innostun ja ilahdun jostain, siitä seuraa jotain pahaa. Yleensä lapsuudenkodissa seurasi, vähintään paheksuntaa ja puolesta häpeämistä. En ikään kuin osaa enää voida hyvin/uskalla innostua jne., koska pelkään alati huonoja seurauksia. Tämä on yksi taustatekijä alisuoriutumiseni taustalla. En tiedä miten siitä pääsee irti.

Nyt kun tiedät, että noi äänet päässäsi kuuluvat vanhemmillesi niin näytä niille keskisormea ja luo niiden tilalle omia arvojasi kuvaavia mottoja tai ihan vaan empaattista ja kannustavaa puhetta itseäsi kohtaan. Päästä sielusi valloilleen, se odottaa jo, kun on joutunut tukahdetutuksi jo alusta asti!

Vierailija kirjoitti:

Autismi on periytyvää. Oletko varma ettei sinulla ole sitä? Moni ns. high-functioning jää usein varjoon koska he pärjäävät (jotenkuten) arjessa. Itse olin 44 v kun sain diagnoosin. 

Kenelle ketjussa kommentti on tarkoitettu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin onollut huono kesä. Alkanut vaivata tunne, että jään paitsi elämästä ja, että elämäni menee hukkaan. Vuoroin paniikkia ja ahdistusta ja vuoroin syvää surua siitä, miten elämäni on mennyt ja menee. Yritän ajatella, että toisten onni ei ole multa pois ja on hyvä, kun nauttivat elämästä ja kesästä, mutta se on alkanut käydä tosi vaikeaksi. Vahva toive kuolemasta, mutta en uskalla tehdä asialle mitään ja ensisijaisesti muiden takia en haluakaan. Odotan pimeitä syysiltoja, rauhaa ja villasukkailua.

Minulla on ollut myös ajatuksia kuinka elämäni menee aivan kuin ohi ja en pääse enää kiinni mihinkään. Näen elämäni kuin jonakin kuvina tähän asti ja mietin eri kohtia missä mikäkin asia on mennyt väärin. Suren paljon eri asioita. Mietin paljon sitä mikä suunta tässä on. Tuntuu, etten koskaan saavuta sellaista elämää mitä haluaisin. Ja en tarkoita rahaa yms yltäkylläistä vaan ihan tavallista hyvää elämää ja sitä, että olisin tyytyväinen myös itseeni ja, että pärjäisin. Mietin "hyvinä hetkinä", että minäkin menen ihan hukkaan. Olen kuitenkin melko fiksu ihminen ja tunnen, että hukkaan itseni täysin. Toisaalta se fiksuus, nyt on mitä on. En voi kehuskella sillä kaikella, mutta tyhmä en toisaalta ole.

Samalla tärkeintä olisi toisaalta, olla kerrankin tyytyväinen elämäänsä. Nyt se tunne on ihan vieras. Välillä kadehdin itsekin muita. He pystyvät normaaliin elämään ja ovat ehkä tyytyväisiä itseens edes jotenkin. Se elämä heillä ei ole sellaista jatkuvaa kamppailua. Aiemmin olen nauttinut itsekin pienistä hyvistä asioista. Nykyisin se kokonaisuus on vaan niin pielessä etten oikein pysty siihen. Samalla en kaipaisi mitään erikoista. Minulla ei ole oikeastaan juurikaan läheisiä. Olen aina välillä itsekin miettinyt etten jaksa enää. Jotenkin olen silti aina mennyt eteenpäin.

En ole itse traumatisoitunut vaikka olen lapsena ja nuorena kokenut aika raskaitakin asioita. Mutta luen myotatunnolla kirjoituksianne. Saanko kysya sellaista asiaa etta kun sanotte toivovanne normaalia tai tavallista elamaa, niin millaisena sen konkreettisesti naette? Siis tarkoitan etta missa esim asutte, oletteko tyossa ja jos olette niin millaisessa? Toimistossa, kaupassa, rekkakuskina, opettajana yms? Millaisia vaatteita mieluiten pidatte, mita ruokaa laitatte, harrastatteko jotain urheilua, nikkarointia, ompelua? Jos saisitte vapaasti valita niin millaisia tuttavia ja ystavia teilla olisi? Olisiko teilla lemmikki? Lapsia? Miten kuvittelisitte tavanneenne puolisonne? Mika olisi hartain toiveenne tai vaikka lomahaaveenne?

Kyselen kun en ole edes itse kovin varma etta mika on normaalia ja tavallista elamaa. Mina vaan olen ja teen. Ja olen tekematta mitaan jos silta tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla auttoi lääkitys, vaikka täällä sanotaan, ettei lääke auta. Ei varmaan kaikilla autakaan. Enkä ole vielä tämän matkani päässä, joten en osaa sanoa, paljonko tämä auttaa, mutta ainakin puuhaamiseen auttaa todella hyvin. 

Lamaantunut dissosiaatio on vaihtunut tekemiseen. 

Mistä lääkkeestä sait apua? Vastaavaa lamaantumista itsellänikin, ja jotakin mietoa mielialalääkettä olen kovasti pohtinut, etten jäisi niin herkästi jumiin alivireeseen.

Naltreksoni. Sillä on jotain näyttöä ilmeisesti dissosiaation hoitoon. Lisäksi masennuslääkkeenä on Voxra, joka ei ole SSRI vaan vaikuttaa dopamiiniin ja noradrenaliiniin. 

Trauman alussa tutkimusten mukaan olisi apua SSRI Sertralinista, jolla estettäisiin trauman syntyminen/juurtuminen, mutta siitä ei ole omakohtaista kokemusta. 

En nyt tiedä varmaksi, mutta suosittelisin dissosiaatiota poistavia ja aktiivisuutta nostavia lääkkeitä vain sellaisessa kohtaa elämää, kun on riittävän turvallinen hoitokontakti, koska dissosiaation poistuminen voi nostaa niitä traumoja pinnalle käsiteltäväksi vrt. rauhoittavien lääkkeiden poistaminen ahdistuneelta. 

Omalla kohdalla traumat lamaavat ja uuvuttavat, joten oikeat lääkkeet ovat stimuloivia, eivät rauhoittavia tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin onollut huono kesä. Alkanut vaivata tunne, että jään paitsi elämästä ja, että elämäni menee hukkaan. Vuoroin paniikkia ja ahdistusta ja vuoroin syvää surua siitä, miten elämäni on mennyt ja menee. Yritän ajatella, että toisten onni ei ole multa pois ja on hyvä, kun nauttivat elämästä ja kesästä, mutta se on alkanut käydä tosi vaikeaksi. Vahva toive kuolemasta, mutta en uskalla tehdä asialle mitään ja ensisijaisesti muiden takia en haluakaan. Odotan pimeitä syysiltoja, rauhaa ja villasukkailua.

Minulla on ollut myös ajatuksia kuinka elämäni menee aivan kuin ohi ja en pääse enää kiinni mihinkään. Näen elämäni kuin jonakin kuvina tähän asti ja mietin eri kohtia missä mikäkin asia on mennyt väärin. Suren paljon eri asioita. Mietin paljon sitä mikä suunta tässä on. Tuntuu, etten koskaan saavuta sellaista elämää mitä haluaisin. Ja en tarkoita rahaa yms yltäkylläistä vaan ihan tavallista hyvää elämää ja sitä, että olisin tyytyväinen myös itseeni ja, että pärjäisin. Mietin "hyvinä hetkinä", että minäkin menen ihan hukkaan. Olen kuitenkin melko fiksu ihminen ja tunnen, että hukkaan itseni täysin. Toisaalta se fiksuus, nyt on mitä on. En voi kehuskella sillä kaikella, mutta tyhmä en toisaalta ole.

Samalla tärkeintä olisi toisaalta, olla kerrankin tyytyväinen elämäänsä. Nyt se tunne on ihan vieras. Välillä kadehdin itsekin muita. He pystyvät normaaliin elämään ja ovat ehkä tyytyväisiä itseens edes jotenkin. Se elämä heillä ei ole sellaista jatkuvaa kamppailua. Aiemmin olen nauttinut itsekin pienistä hyvistä asioista. Nykyisin se kokonaisuus on vaan niin pielessä etten oikein pysty siihen. Samalla en kaipaisi mitään erikoista. Minulla ei ole oikeastaan juurikaan läheisiä. Olen aina välillä itsekin miettinyt etten jaksa enää. Jotenkin olen silti aina mennyt eteenpäin.

En ole itse traumatisoitunut vaikka olen lapsena ja nuorena kokenut aika raskaitakin asioita. Mutta luen myotatunnolla kirjoituksianne. Saanko kysya sellaista asiaa etta kun sanotte toivovanne normaalia tai tavallista elamaa, niin millaisena sen konkreettisesti naette? Siis tarkoitan etta missa esim asutte, oletteko tyossa ja jos olette niin millaisessa? Toimistossa, kaupassa, rekkakuskina, opettajana yms? Millaisia vaatteita mieluiten pidatte, mita ruokaa laitatte, harrastatteko jotain urheilua, nikkarointia, ompelua? Jos saisitte vapaasti valita niin millaisia tuttavia ja ystavia teilla olisi? Olisiko teilla lemmikki? Lapsia? Miten kuvittelisitte tavanneenne puolisonne? Mika olisi hartain toiveenne tai vaikka lomahaaveenne?

Kyselen kun en ole edes itse kovin varma etta mika on normaalia ja tavallista elamaa. Mina vaan olen ja teen. Ja olen tekematta mitaan jos silta tuntuu.

Ilman lääkitystä en jaksanut ajatella mitään. Riittää, että on koti ja ruokaa eikä tarvitse murehtia niistä. 

Lääkityksen myötä on alkanut tapahtua. Olen alkanut kaivata toimistopukeutumista, jota en ole tehnyt kymmeneen vuoteen. Töissä olisin asiantuntijana, jos voimat riittää tai asiakaspalvelussa, jos ei riitä muuhun, vaikkapa jonkin erityistuotteen myyjänä, jossa tarvitaan jotain tietämystä esim. vakuutukset tai autot. Muuten aloittaisin taas vanhat harrastukseni ja toimintoni, niitä ei tarvitsisi muuttaa, ellei sitten luonnostaan keksisi taas jotain uutta. Olen elänyt keskiluokkaista sinkkuelämää lähiössä kaupungissa ja työskennellyt asiantuntijana ja esimiehenä. Työkyvytön olen ollut kolme vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on haitallinen taustauskomus, mikä tulee lapsuudesta. Mun vanhemmat aina hoki sanontoja, kuten "itku pitkästä ilosta", "kell' onni on, se onnen kätkeköön" ja meitä kasvatettiin olemaan neutraaleja ja rauhallisia. Nyt mulla on taustauskomuksena sekin, että jos voin hyvin, mulla on hauskaa tai innostun ja ilahdun jostain, siitä seuraa jotain pahaa. Yleensä lapsuudenkodissa seurasi, vähintään paheksuntaa ja puolesta häpeämistä. En ikään kuin osaa enää voida hyvin/uskalla innostua jne., koska pelkään alati huonoja seurauksia. Tämä on yksi taustatekijä alisuoriutumiseni taustalla. En tiedä miten siitä pääsee irti.

Kuuluiko repertuaariin myös "Ei makeaa mahan täydeltä"? 

Kuului! Ja "kuka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään". 😏

Ei ole sanonta, mutta makasiko kukaan perse homeessa ja sitä paheksuttiin? Tai joku muu ahkeruuteen painostava "Laiska töitänsä luettelee."

Joo ja "hiki laiskan syödessä"..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin onollut huono kesä. Alkanut vaivata tunne, että jään paitsi elämästä ja, että elämäni menee hukkaan. Vuoroin paniikkia ja ahdistusta ja vuoroin syvää surua siitä, miten elämäni on mennyt ja menee. Yritän ajatella, että toisten onni ei ole multa pois ja on hyvä, kun nauttivat elämästä ja kesästä, mutta se on alkanut käydä tosi vaikeaksi. Vahva toive kuolemasta, mutta en uskalla tehdä asialle mitään ja ensisijaisesti muiden takia en haluakaan. Odotan pimeitä syysiltoja, rauhaa ja villasukkailua.

Minulla on ollut myös ajatuksia kuinka elämäni menee aivan kuin ohi ja en pääse enää kiinni mihinkään. Näen elämäni kuin jonakin kuvina tähän asti ja mietin eri kohtia missä mikäkin asia on mennyt väärin. Suren paljon eri asioita. Mietin paljon sitä mikä suunta tässä on. Tuntuu, etten koskaan saavuta sellaista elämää mitä haluaisin. Ja en tarkoita rahaa yms yltäkylläistä vaan ihan tavallista hyvää elämää ja sitä, että olisin tyytyväinen myös itseeni ja, että pärjäisin. Mietin "hyvinä hetkinä", että minäkin menen ihan hukkaan. Olen kuitenkin melko fiksu ihminen ja tunnen, että hukkaan itseni täysin. Toisaalta se fiksuus, nyt on mitä on. En voi kehuskella sillä kaikella, mutta tyhmä en toisaalta ole.

Samalla tärkeintä olisi toisaalta, olla kerrankin tyytyväinen elämäänsä. Nyt se tunne on ihan vieras. Välillä kadehdin itsekin muita. He pystyvät normaaliin elämään ja ovat ehkä tyytyväisiä itseens edes jotenkin. Se elämä heillä ei ole sellaista jatkuvaa kamppailua. Aiemmin olen nauttinut itsekin pienistä hyvistä asioista. Nykyisin se kokonaisuus on vaan niin pielessä etten oikein pysty siihen. Samalla en kaipaisi mitään erikoista. Minulla ei ole oikeastaan juurikaan läheisiä. Olen aina välillä itsekin miettinyt etten jaksa enää. Jotenkin olen silti aina mennyt eteenpäin.

En ole itse traumatisoitunut vaikka olen lapsena ja nuorena kokenut aika raskaitakin asioita. Mutta luen myotatunnolla kirjoituksianne. Saanko kysya sellaista asiaa etta kun sanotte toivovanne normaalia tai tavallista elamaa, niin millaisena sen konkreettisesti naette? Siis tarkoitan etta missa esim asutte, oletteko tyossa ja jos olette niin millaisessa? Toimistossa, kaupassa, rekkakuskina, opettajana yms? Millaisia vaatteita mieluiten pidatte, mita ruokaa laitatte, harrastatteko jotain urheilua, nikkarointia, ompelua? Jos saisitte vapaasti valita niin millaisia tuttavia ja ystavia teilla olisi? Olisiko teilla lemmikki? Lapsia? Miten kuvittelisitte tavanneenne puolisonne? Mika olisi hartain toiveenne tai vaikka lomahaaveenne?

Kyselen kun en ole edes itse kovin varma etta mika on normaalia ja tavallista elamaa. Mina vaan olen ja teen. Ja olen tekematta mitaan jos silta tuntuu.

Mun toive normaalista elämästä ei ole kauhean spesifi, eli että se työ, nämä vaatteet ja tuo harrastus, vaan oikeastaan toivoisin vain, että jaksaisin olla hereillä 16h/pv ja tehdä jotain työtä uupumatta ja joskus harrastaa jotain tai tavata kavereita. Siis sellaista, kun elämä oli ennen kun traumat ottivat vallan.

Lomahaaveeksikin riittäisi se, että ei väsyttäisi koko ajan ja jaksaisi vaikka käydä kävelyllä tai jossain museossa uupumatta.

Ihmissuhteet eivät toimineet. Nyt olen löytänyt rauhallisen position, jossa vietän lopun elämääni ja mahdollisimman vähän ihmiskontakteja.