Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Osa 2
Kuitenkin kirjoitin joskus johonkin ketjuun hänestä kuinka väsyn hänen vierailuihinsa. Moni oli sitä mieltä, että miksi minä aikuinen ihminen nyt sellaisesta väsyn tai ihmetteli miten isäni nyt mukamas noin rasittava on. Mietinkin sen jälkeen, että jokaisen pitäisi nähdä se kaikki. Kuinka toinen lähes juoksee paikasta toiseen, tekee kaikki jutut peräkkäin mahdollisimman nopeasti ja yleensä huonosti (esim auton pesu, rakennustyöt yms) ja sitten puhuu mitä sattuu. Jokainen lause melkeen erillinen. Mitään pitkällistä keskustelua ei voi edes yrittää, kun aihe vaihtuu jatkuvasti. Näin minä vaan tiedän oikeasti sen kaiken. Moni ulkopuolinen ei ymmärrä miten yksi ihminen vie voimat jo hetkessä toiselta varsinkin, kun itsekin olen jo valmiiksi stressaantunut. Samalla jokainen hetki hänen kanssaan on kuin paluu siihen kun minäkin on yrittänyt pysyä hänen tahdissaan. Miten ihminen voikin elää niin. Moni varmasti on tehokas ja tekee paljon kaikkea. Hänelle se kaikki on vaan sotkemista ja on mukanas niin kiire. Jaa sitten auto likaiseksi tai maalaus epätasaiseksi, kun hän ei keskity siihen mitä tekee. Ei näe sitä itse. Hänenkin pitäisi eläkkeelle jäädä, mutta ei aika kyllä kulu jos on tavallaan niin kiinni työrytmissä. Hänelle pitäisi sitten muiden vielä keksiä tekemistä. On myös täysin kiinni omassa rytmisään eli joskus kello 5 viimeistään ulos, sitten aikaisin nukkumaan. Muiden pitäisi mennä samassa rytmissä.
Kirjoitin nyt vaan tänne, kun tässä nyt olen taas katsellut tätä kaikkea. Toisaalta monilla on varmaan ollut pahempaa. Itsellä vaan levoton olo pahenee hänen kanssaan ollessa. Tulee mieleen se, kun on yrittänyt jaksaa hänen kanssaan. Hän, kun menee täysin omalla rytmillä ja tekee kaikki koska itse haluaa. Ei jousta lainkaan. Lisäksi hän saa levätä ja huilata. Jos toinen lepää päivällä niin hän kyselee onko toinen sairas. Jo pihassa istuminen kesäisin on jo laiskuutta. Pitäisi aina tehdä jotain.
En usko silti, että hän näkee käytöstään ja tarkoittaa pahaa. On vaan sisällä siinä kohelluksessaan niin pahasti, ettei pääse irti. Hyvä kuvaus on se, että puuskuttaa tehdessään jotain. Ei siis huonokuntoisuuttaan, mutta sen vuoksi ettei malta ja keskity edes hengittämään normaalisti sen kohelluksensa keskellä. Ehkä jotain jo naurattaa, mutta jo lapsuudessa isäni aina kohelsi ja puuskutti puuh tai äähh yms ja sen kuuli kauas. Tuo tapa on vieläkin. Saisi varmaan jonkun diagnoosin jos olisi nykylapsi. Eniten varmaan surua ollut jos hän on esim ollessani lapsi ollut arvaamaton ja olen yrittänyt pärjätä hänen kanssaan. Se vaan meni niin, että esim harrastuksessa mielytin häntä ja tein hänen mielikseen. En itseni takia tai omasta ilosta useinkaan. Hänen kanssaan muiden pitäisi olla aina valmiina tekemään ja olemaan avuksi. Pohdin vain tässä kaikkea elämääni ja ehkä tämäkin asia ollut yksi vaikuttanut asia. Sitä rauhaa ei ole ollut ja olen kuin vastakohta hänelle. Äitini on koko elämänsä myös yrittänyt pärjätä hänen kanssaan. Nyt tosin asuu erillään töiden yms takia. Sääliksi käy häntä toisaalta, kun eivät sovi yhteen. Äitini ei ole mikään "uhri" itsekään ja omat ikävät jutut häneenkin liittyvät. En kirjoita nyt niistä. Toisaalta ei ole ihme jos nyt hänen sietokykynsä isääni liittyen alkaa olla lopussa. Hän on sentään nuoresta asti yrittänyt jaksaa hänen kanssaan. Minäkään en vaan meinaa enää jaksaa. Ihmetelköön sitten joku tätäkin jos tahtoo. Itselle tosin on varmaan tuo sisäinen levottomuus yms vähän isänkin perintöä. Minulla näkyy erilailla vaan kuin hänellä se kaikki ja esim pyöritän huolia päässäni. Tässä alkaa vaan vähitellen oppia niitä juttuja miksi kaikki on mennyt näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis korjaus edelliseen kello 5 viimeistään ylös.
Kuulostaa ainakin tosi raskaalta ja sellaiselta myös, jota ei voi ennakoida.
Onko vielä muita kertomaan miten kesä on sujunut?
- eri kuin alkuperäinen kysyjä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.
Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.
Tämä.
No, esim itselläni on traumojen seurauksena dissosiaatiohäiriö ja toistuva vakava masennus, jotka vievät todella paljon voimia, tälläkin hetkellä olen jälleen pitkällä sairaslomalla. Ei kaikista asioista toivu koskaan vaikka miten käsittelisi.
Minulla sama tilanne. Mitä ajattelet työelämään paluusta? Omalla kohdallani siitä on tullut hyvin vaikea ajatus ja mahdollisuus, en tiedä lainkaan miten käy. Nyt minulla kuntoutustuki taas vuodeksi eteenpäin.
Kyllä minä haluaisin tietenkin tehdä normaalisti töitä mutta eipä minua kukaan palkkaa ja toki tällä hetkellä en ole työkykyinen (olin työkokeilussa jossa itkeskelin vain koko ajan). Olen jotenkin fyysisestikin rasittunut kun pulssi on ollut koholla jo kohta vuoden putkeen. Tällä hetkellä olen sairaslomalla, saa nähdä jatketaanko sitä vai mitä tapahtuu. Mietin vaan koko ajan kaikkia 40 vuoden aikana tekemiäni virheitä (mitään muita en ole tehnytkään), kuolemaa, yksinäisyyttäni, pelkään tulevaisuutta (myös tämän työttömyyden takia), en pysty keskittymään mihinkään ja itkeskelen vain. Elämä tuntuu yhdeltä painajaiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia. :,( Voisitko olla koko ajan vähän ylivireä ja varmuuden vuoksi kysyn onhan sun kilpirauhasarvot tarkastettu? Minulla on aina välillä myös kilpirauhasen lievää liikatoimintaa ja se pahentaa sykkeen lisäksi myös psyykkisiä oireita ja aiheuttaa vielä pahempaa uupumusta. Vaikka tokihan traumatisoituminen itsessäänkin aiheuttaa ihan riittävästi, tai no liikaakin, kaikkea.
Minäkään en tiedä omasta tulevaisuudestani. Olen neljättä tai viidettä kertaa jo sairauslomalla ja nyt jo kolmatta vuotta kuntoutustuella. Pelkään niin paljon nykyään kaikkea, että en enää edes tiedä mitä haluan. Osa musta haluaa töihin, osa on kauhuissaan pelkästä ajatuksesta. Elämä on joka tapauksessa nyt liian vaikeaa ja toipuminen niin sanotusti lapsen kengissä ja hyvin hidasta. Sekin on omiaan aiheuttamaan toivottomuutta ja lisää tulevaisuuden pelkoa.
Onneksi meillä on tämä ketju!
On traumoja. Välillä olen selviytynyt hyvin, välillä huonosti ja välillä todella huonosti. Jäin työttömäksi koronan aikana ja oli pätkätyötä ja kurssia. Pääsin vihdoin alhosta ylös ja opiskelemaan. Huvittavinta (anteeksi väärä sanamuoto) oli se, että jotkut läheiset pelkäsivät, että miten tästä hiekkakuopasta pääsen ylös. Pelkäsin heidän reaktiotaan enemmän kuin itse sitä, että olen siellä kuopassa. Traumat vaikuttavat ja se on osa elämää. Viimeksi eilen tuntui, että kaikki asiat ovat taas liian monimutkaisia ja en tykkää digiajasta enkä ylipäätään ajastamme ja haluaisin mielummin elää keskiajalla ja kuolla ajoissa pois. Tänään oli taasen parempi päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voimia. :,( Voisitko olla koko ajan vähän ylivireä ja varmuuden vuoksi kysyn onhan sun kilpirauhasarvot tarkastettu? Minulla on aina välillä myös kilpirauhasen lievää liikatoimintaa ja se pahentaa sykkeen lisäksi myös psyykkisiä oireita ja aiheuttaa vielä pahempaa uupumusta. Vaikka tokihan traumatisoituminen itsessäänkin aiheuttaa ihan riittävästi, tai no liikaakin, kaikkea.
Minäkään en tiedä omasta tulevaisuudestani. Olen neljättä tai viidettä kertaa jo sairauslomalla ja nyt jo kolmatta vuotta kuntoutustuella. Pelkään niin paljon nykyään kaikkea, että en enää edes tiedä mitä haluan. Osa musta haluaa töihin, osa on kauhuissaan pelkästä ajatuksesta. Elämä on joka tapauksessa nyt liian vaikeaa ja toipuminen niin sanotusti lapsen kengissä ja hyvin hidasta. Sekin on omiaan aiheuttamaan toivottomuutta ja lisää tulevaisuuden pelkoa.
Onneksi meillä on tämä ketju!
Kiitos. Minusta tuntuu että olen "vaan" fyysisesti burnoutissa. Valmistuin tätä ennen vuosikausia tahkoamastani koulutuksesta, jonka luulin pelastavan tulevaisuuteni, mutta valmistuttuani romahdin totaalisesti. Olin jälkikäteen ajateltuna ollut jo vuosikausia voimieni äärirajoilla.
Minä en enää muista monesko sairaslomani tämä on, eka oli parikymppisenä ja sen jälkeen olen ollut sairaslomilla ja kuntoutustuellakin useampaan otteeseen. En oikein usko että 20 vuoden sairastelun ja useiden kuntoutusyritysten jälkeen tästä enää kovin kummoiseksi kuntoudun..näytänkin jo nykyään ihan tyhjäkatseiselta ja jähmeältä mielenterveyskuntoutujalta, parikymppisenä silmissäni oli vielä jotain elämää..
On rasittavaa, jos toisella on koko ajan vauhti päällä. Ovat aika itsekkäitä eivätkä ota toista huomioon. Siinä happi loppuu toisilta. Jokaiselle pitäisi antaa oma tila.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee varottua oirehtivia ihmisiä. Mutta silti välillä tulee vastaan tyyppi jonka oirehdinta saa dissot liikkeelle. Pärjään kyllä oirehtivien ihmisten kanssa. Mut sit on pakko osalle kääntää selkä. Ehkä noi ihmiset huomaa, et mä huomaan niiden sairauden. Elekieli paljastaa. Ja se varovaisuus.
Älkää menkö naimisiin holtittomasti päihteiden käyttäjien kanssa, tai ero heti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten te muut traumoista tai niiden vaikutuksesta itsetuntoon kärsivät selviätte normaalista elämästä? Vinkkejä, jos esim. sosiaaliset tilanteet ja katsekontaktit ovat vaikeita sekä ongelmia oman painon hyväksymisessä (olen normipainon alarajalla, mutta silti ahdistaa).
Jos minua ahdistaa joku juttu, en välttämättä mene silloin kauppaan, jos ei ole pakko. Tänään huomasin, että herätin huomiota käydessäni eräässä kauppakeskuksessa asioilla vanhemman sukulaismiehen kanssa ja puhua pälpätin selkeällä suomen kielellä. En osannut olla hissunkissun vaan herätin tahtomattani huomiota ja minua alkoi ahdistamaan yhdessä puhelinliikkeessä, kun ihmiset tuijottelivat.
Jos joku alkaa tuijottelemaan, niin pyrin mahdollisimman pian ulos tilanteesta. Sitten pahoittelen, jos käyttäydyn jotenkin huonosti kuten tänään täpötäydessä junassa käytävällä osui sontsa erään nuoren naisen jalkaan. Hän oli ärsyyntynyt, mutta väistin tilaa taasen eräälle raskaana olevalle naiselle. En voinut mitään, että siellä oli hirveä ruuhka.
Sosiaalisista tilanteista täytyy vaan jotenkin kiemurrella ulos. Otan roolin päälle.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut aina melko hyvä jotenkin elämään eteenpäin ja kestämään eri tilanteita. Kuitenkin jälkeenpäin oikeastaan ymmärrän sen, että olen kestänyt kaikkea vaan sulkemalla ne asiat mielestäni. Kiusattuna ollessa ainoa keinoni kestää sitä oli vaan elää ns päivä kerrallaan. Illalla kotona en mielelläni edes avannut koulukirjoja tai kesällä lukenut esim jotain hyödyllistä kouluun liittyvää oppikirjaa tms (vaikka olisi joskus pitänyt) kun ne muistuttivat kaikesta ikävästä. Olin onneksi melko hyvä koulussa kuitenkin ja en paljoa kärsinyt tästä. Toisaalta ne ikävät aineet jäivät sitten vaikeiksi ja voimia niihin ei riittänyt paljonkaan. Tämä asioiden sulkeminen mielestä auttoi nuorempana. Nyt vuosien kuluessa huomaan kuinka kadotan kykyni kadottaa niitä ikäviä juttuja mielestäni. Se taas lisää surua. Toisaalta monesti tunnen olevani tunteeton. En oikein enää jaksa tuntea mitään. Elämäni on ehkä ns pettänyt minut monesti ja vaikka kuinka haluan tyytyä vähään niin esim ihmiset niin ilkeitä olleet tai muuten niin vaikeaa kaikki niin en vaan oikein jaksa enää. Ehkä olen masentunutkin. Toisaalta mitä ne lääkkeet yms auttaisivat. Pitäisi mieluummin käsitellä koko elämä tähän asti jonkun kanssa. Usein tunnen myös huonommuutta.
Olen tuo joka kirjoitti peruneensa yliopistopaikan. Nyt, kun sitäkin kaikkea järjellä miettii niin monikaan ei olisi tehnyt niin. Ehkä meidän perheessä on aina liikaa hoettu koulutusta yms. Duunariperhe kyseessä, mutta koulutuksesta on pienestä pitäen tehty minullekin jokin "paino" ja sen merkitystä on korostettu. Ymmärrän ajatuksen, mutta nyt sitten koen pettäväni vanhempani. Pelkään ettei äitini toivu tästä asiasta kunnolla ja että se vie välimme. Hänon muistuttunut tästä nyt päivittäin. Olen itsekin liian "kiinni" hänessä. Tuntuu tavallaan ettei minulla ole enää mitään persoonaa ja muutekaan en oikein tunne itseäni. Olin nuorena ja olen edelleen niin yksinkin. Minulla ei ollut mitään kunnon nuoruutta. Se kaikki vaan meni kiusaamisen yms kanssa kuin ohitse. Toki voin muutenkin melko huonosti.
Äitini ei vaan voi koskaan ymmärtää minua kunnolla. Hän on silti se ihminen jonka kanssa haluaisin pysyä väleissä. Silti hän ei tule koskaan ymmärtämään esim sitä miltä kiusattuna olo tuntuu tai se, kun joku pilkkaa. Tai miltä tuntuu jännittää niin paljon jotain, että tuntee melkein kuin elämä loppuisi siihen. Hän ei tiedä sitä miltä tuntuu, kun tuntee huomisenkin olevan liian kaukana. Joku sanoisi mistä minä sen tiedän. Voin sanoa, että vaan kokemuksieni kautta. Elämme vaan eri maailmoissa. Hän kyllä tietää monistakin jutuista. Emme vaan ole oikein ns samalla sivulla. Hän on vahva ja ei ymmärrä heikkoutta jos asian voi tiivistää jotenkin. Toisaalta eipä tämä kaikki hyvältä näytä itsenikään kohdalla.
Pahoittelen kaikkea valitusta. En vaan aina itsekään tiedä miten selviän eteenpäin. Oikeastaan tämä kesä on mennyt ja menee kuin ohi. Ikäviä juttuja ollut ja tuo opiskelupaikan peruminen yms. Näin jokainen päivä tuntuu raskaalta. Äitini haluaa nyt amiksen menevän "loistavasti ja ongelmitta" (ymmärrän sen), kun yliopistopaikka peruttiin. Itseä vaan ahdistaa sekin ja kaikki tuo lisää paineita pärjätä siellä. Tulee ihan kauhea olo jos mokaan senkin kanssa. Äitini kanssakin monesti kurja olo, kun hän on omalla tavallaan liian vahva ihminen minuun verrattuna.
Sä voit mennä vielä yliopistoon. Ja aika parantaa koulutraumat. Aika hoitaa ja aika on hoitanut. Aikaa on paljon enemmän sulla edessäpäin kuin takana. Kiusaamisjutut ovat ikäviä, mutta eivät ne määrittele koko elämää tai ihmisen persoonaa. Täytyy vahvistaa itseään ja kerätä voimia. Ja etsiä uusia vahvistavia ihmissuhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rankkaa väkivaltaa lapsena, nuorena ja aikuisena. Pitää vaan omana tietona. Kunnes keski-iässä oireilee ja yrittää saada apua. Mitä löytyy? Käsittämätön määrä tyhmiä möläytyksia, toinen toistaan ymmärtämättömämpiä ämmiä, terveydenhuollossa ja puhelimissa. Järkyttävä määrä lisää paskaa. Suomeen ei ole vieläkään välitetty järjestää toimivaa terapiajärjestelmää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.
En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.
Onko joku siis ehjä ihminen?
Niitä on kaikilla. Monet joille suomen mafia on luvannut uran joko lääkäriksi tai sotilaaksi ovat ottaneet lopputilin tämän takia opettjat ovat oma lukunsa joista kannattaisi kirjoittaa kirja. Yksi uskonlahko on pääsemässä niskan päälle nytkin kristillisyyteen perustuen. Omaisuutta on kertynyt ja maksajina suomen veronmaksajat. Urakat jaetaan monessa kaupungissa heille ja jos et ole samaa mieltä niin mafia korjaa joten haluan tänne muitakin mafioita.
En tiedä miten jaksaa elää kun en tule koskaan saamaan vähänkään normaalia elämää kuten perhettä. Olen jo 40 v ja kaikki on tähän asti mennyt yrityksistä huolimatta pieleen. Nykyään ei aivotkaan toimi normaalisti eikä minua kiinnosta mikään, terapioita ja lääkityksistä huolimatta. Mulla ei ole mitään persoonallisuutta.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten jaksaa elää kun en tule koskaan saamaan vähänkään normaalia elämää kuten perhettä. Olen jo 40 v ja kaikki on tähän asti mennyt yrityksistä huolimatta pieleen. Nykyään ei aivotkaan toimi normaalisti eikä minua kiinnosta mikään, terapioita ja lääkityksistä huolimatta. Mulla ei ole mitään persoonallisuutta.
Itse olen pian viisikymmentä, mies. Jaksan juuri ja juuri käydä töissä, mutta mitään muuta en jaksakaan. Jos olisi enemmän voimia kaikki olisi ollut mahdollista. Rakkauskin.
En usko rikkinäisten ja voimattomien yhdessäoloon. Olisin halunnut terveen ihmisen, suhteen ja elämän.
Kaupan päälle että minut traumatisoitiin ja saatiin sairaaksi saa vielä kuulla siitä että kun ei ole kuin muut syytöksiä. Katkaisin lopulta välit sukuuni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voimia. :,( Voisitko olla koko ajan vähän ylivireä ja varmuuden vuoksi kysyn onhan sun kilpirauhasarvot tarkastettu? Minulla on aina välillä myös kilpirauhasen lievää liikatoimintaa ja se pahentaa sykkeen lisäksi myös psyykkisiä oireita ja aiheuttaa vielä pahempaa uupumusta. Vaikka tokihan traumatisoituminen itsessäänkin aiheuttaa ihan riittävästi, tai no liikaakin, kaikkea.
Minäkään en tiedä omasta tulevaisuudestani. Olen neljättä tai viidettä kertaa jo sairauslomalla ja nyt jo kolmatta vuotta kuntoutustuella. Pelkään niin paljon nykyään kaikkea, että en enää edes tiedä mitä haluan. Osa musta haluaa töihin, osa on kauhuissaan pelkästä ajatuksesta. Elämä on joka tapauksessa nyt liian vaikeaa ja toipuminen niin sanotusti lapsen kengissä ja hyvin hidasta. Sekin on omiaan aiheuttamaan toivottomuutta ja lisää tulevaisuuden pelkoa.
Onneksi meillä on tämä ketju!
Kiitos. Minusta tuntuu että olen "vaan" fyysisesti burnoutissa. Valmistuin tätä ennen vuosikausia tahkoamastani koulutuksesta, jonka luulin pelastavan tulevaisuuteni, mutta valmistuttuani romahdin totaalisesti. Olin jälkikäteen ajateltuna ollut jo vuosikausia voimieni äärirajoilla.
Minä en enää muista monesko sairaslomani tämä on, eka oli parikymppisenä ja sen jälkeen olen ollut sairaslomilla ja kuntoutustuellakin useampaan otteeseen. En oikein usko että 20 vuoden sairastelun ja useiden kuntoutusyritysten jälkeen tästä enää kovin kummoiseksi kuntoudun..näytänkin jo nykyään ihan tyhjäkatseiselta ja jähmeältä mielenterveyskuntoutujalta, parikymppisenä silmissäni oli vielä jotain elämää..
Tuosta fyysisestä burn outista. Oletteko tutustuneet termiin adrenal fatigue tai lisämunuaisuupumus? Keho kuluttaa stressihormonituotantonsa loppuun ja kehosta tulee loppuunajettu.
Voxra on stimulantti masennuslääke, jos haluat jähmeyttä pois, juttele lääkärisi kanssa, jos se sopisi.
Tuli itselleni mieleen isäni käytös. Kirjoitin johonkin ketjuun joskus kuinka hän ei osaa olla yhtään paikoillaan. Kokoajan tekemässä jotain ja koheltaa. Joku tietysti ajattelee hänen olevan vain energinen persoona yms, mutta hänellä mieluummin käytös jo pahaa ADHD tasoa. Ei keskity mihinkään. Vaihtaa kokoajan puheenaihetta jopa kesken lauseen. Mielialat sahaavat myös. On todella vaikeaa edes yrittää pysyä kärryllä mitä hän tarkoittaa. Ei vaan pysy hänen perässään missään jutussa ja jos yrittää niin väsähtää jo parissa päivässä. Kun olin lapsi niin oli hyvin rankkaa yrittää kestää sitä rytmiä. Lisäksi hänen ailahteleva käytöksensä oli myös vaikeaa ennakoida.
Osa 1