Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä kokemusta konstellaatiosta menneisyyden, mahdollisesti ylisukupolvisten traumojen korjaajana?

Mikä se on?

Googleta Konstellaatio. Törmäsin mainokseen facessa/Jani Roman. Haluaisin selvittää ylisukupolvisia ongelmia, vaikka nykyisessäkin on tarpeeksi. Jotenkin uskon ylipolvisuuteen. Haluaisin katkaista ketjun, vaikka kohdallani se lienee jo myöhäistä.

Ok, minulla ei ole kokemuksia siitä.

Ylisukupolvisuuteen minäkin uskon ja on selvää kohdallani, että traumatisoituminen on ylisukupolvista. Luulen jopa, että isälläni oli dissosiaatiohäiriö. Nyt hän on jo menehtynyt. Äidilläni taas on persoonallisuushäiriö ja sekin vakavasta traumatisoitumisesta lapsuudessa. Pitääpä tutkailla tuota konstellaatiota.

Vierailija kirjoitti:

Miten paljon ja miten pitkiä sairauslomia ja työkyvyttömyysjaksoja teillä muilla on?

Minulla on 4kk, 1v4kk, 2v2kk ja nyt 4v3kk menossa. :/ Enkä tiedä paluusta vielä mitään, mietin uudelleenkoulutustakin, mutta sitten pitäisi jaksaa opiskella. Opiskelin tämän jakson aikana Avoimessa reilut pari vuotta ja näin kulutin itseäni vielä enemmän loppuun. Nyt kurssit tauolla. Ehkä jatkan syksyllä. En myöskään tajua miten sain niin hyviä numeroita, en edes opiskellut ihan kunnolla. Jäi huono omatunto ja huijariolo.

Alle 30 veenä olin muistaakseni kahdesti määräaikaisella eläkkeellä, muita en edes muista. Nyt puolen vuoden sairauslomalla monen vuoden tauon jälkeen kun sain taas hermoromahduksen. Ihan järkyttävän huono olo. Terapiaan aion hakea 3. kerran - nämä välivuodet terapiasta aina romahduttaa kunnon, ei mitään järkeä siinä että terapiaa saa vain 3 v vaikka olisi miten sairas. Ja sitten pitää odotella taas 5 vuotta että saa apua.

Minulla on ollut tosi traumaattinen lapsuus molempien vanhempien taholta. Aikuisena alitajuisesti aina ajauduin suhteeseen narsististisen tai muuten etäisen ihmisen kanssa. Jokainen tuollainen suhde traumatisoi lisää. Nykyään olen tyhjä kuori, josta ei ole mitään jäljellä. Välillä mietin mihin suuntaan mennä, en tiedä. Helpompaa olla sen kaltoinkohtelevan ihmisen kanssa. 12v hoitoa, myös terapiaa, vaan mikään ei auta. Kaikki huonot ihmiset kyllä karsittu pois ympäristöstä, nyt olen yksin. Ihan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut tosi traumaattinen lapsuus molempien vanhempien taholta. Aikuisena alitajuisesti aina ajauduin suhteeseen narsististisen tai muuten etäisen ihmisen kanssa. Jokainen tuollainen suhde traumatisoi lisää. Nykyään olen tyhjä kuori, josta ei ole mitään jäljellä. Välillä mietin mihin suuntaan mennä, en tiedä. Helpompaa olla sen kaltoinkohtelevan ihmisen kanssa. 12v hoitoa, myös terapiaa, vaan mikään ei auta. Kaikki huonot ihmiset kyllä karsittu pois ympäristöstä, nyt olen yksin. Ihan yksin.

Oletko tällä hetkellä hoidossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut tosi traumaattinen lapsuus molempien vanhempien taholta. Aikuisena alitajuisesti aina ajauduin suhteeseen narsististisen tai muuten etäisen ihmisen kanssa. Jokainen tuollainen suhde traumatisoi lisää. Nykyään olen tyhjä kuori, josta ei ole mitään jäljellä. Välillä mietin mihin suuntaan mennä, en tiedä. Helpompaa olla sen kaltoinkohtelevan ihmisen kanssa. 12v hoitoa, myös terapiaa, vaan mikään ei auta. Kaikki huonot ihmiset kyllä karsittu pois ympäristöstä, nyt olen yksin. Ihan yksin.

Oletko tällä hetkellä hoidossa?

Joo kyllä "hoidossa". 5v yrittänyt saada terapiaa, mutta ei olla edes harkittu. Nyt kun olen kuntoutustuella, niin pääsen vihdoin lyhytterapiaan. En usko senkään hirveästi auttavan, mutta yritän olla positiivinen. Suomessa hoidetaan hirveän huonosti traumatisoituneita ihmisiä :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut tosi traumaattinen lapsuus molempien vanhempien taholta. Aikuisena alitajuisesti aina ajauduin suhteeseen narsististisen tai muuten etäisen ihmisen kanssa. Jokainen tuollainen suhde traumatisoi lisää. Nykyään olen tyhjä kuori, josta ei ole mitään jäljellä. Välillä mietin mihin suuntaan mennä, en tiedä. Helpompaa olla sen kaltoinkohtelevan ihmisen kanssa. 12v hoitoa, myös terapiaa, vaan mikään ei auta. Kaikki huonot ihmiset kyllä karsittu pois ympäristöstä, nyt olen yksin. Ihan yksin.

Oletko tällä hetkellä hoidossa?

Joo kyllä "hoidossa". 5v yrittänyt saada terapiaa, mutta ei olla edes harkittu. Nyt kun olen kuntoutustuella, niin pääsen vihdoin lyhytterapiaan. En usko senkään hirveästi auttavan, mutta yritän olla positiivinen. Suomessa hoidetaan hirveän huonosti traumatisoituneita ihmisiä :(

Niin hoidetaan!

Sokeri pois, rööki pois, alkoholi pois.

Monipuolista ruokaa. C vitamiinia paprikoista ja hedelmistä ja vihanneksista. Kahvi pois. Hiilarihötö pois. Kasviksia, kanaa, kalaa, lihaa jne. Vitamiineja ja hivenaineita monipuolisesti. Kahvin sijaan voikukan juuuri kapseli.

Vierailija kirjoitti:

Sokeri pois, rööki pois, alkoholi pois.

Monipuolista ruokaa. C vitamiinia paprikoista ja hedelmistä ja vihanneksista. Kahvi pois. Hiilarihötö pois. Kasviksia, kanaa, kalaa, lihaa jne. Vitamiineja ja hivenaineita monipuolisesti. Kahvin sijaan voikukan juuuri kapseli.

Ei valitettavasti auta traumoihin vaikka terveellinen elämäntyyli ei haitaksikaan ole kellekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sokeri pois, rööki pois, alkoholi pois.

Monipuolista ruokaa. C vitamiinia paprikoista ja hedelmistä ja vihanneksista. Kahvi pois. Hiilarihötö pois. Kasviksia, kanaa, kalaa, lihaa jne. Vitamiineja ja hivenaineita monipuolisesti. Kahvin sijaan voikukan juuuri kapseli.

Ei valitettavasti auta traumoihin vaikka terveellinen elämäntyyli ei haitaksikaan ole kellekään.

Kyllä auttaa monella.

Mitkä ovat traumasi, ap?

Sun täytyy nyt prosessoida läpi koko tapahtuma ja selvittää se. Varaa terapeutille aika.

Niin kauan kun on elämää, on myös mahdollista muuttaa asioita - jos vain uskot siihen.

Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Jankkaan ketjussa nyt yliopistosta. Itsehän sen peruin. Mietin vaan tässäkin, että toisessa elämässä olisin tietysti valinnut toisin ja olen aina tykännyt lukea ja oppia kaikkea. Nyt mietin kuinka hukkaan itseni tähän kaikkeen. Jätän oikeastaan kaiken tekemättä tällä menolla. En monestikaan tiedä mitä haluan tehdä tai tunne itseäni niin kuin joku muu. Toisaalta jokainen on vastuussa itsestään. Ymmärrän sen. Silti tulee niitä ajatuksia kuinka "toinen minä" tekisi ja menisi ja tämä oikea minä ei sitten uskalla mennä tai tehdä mitään tai on sitten muuten ihan hukassa. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. En voi sanoa voivani hyvin. Minulta joskus eräs kysyi mitä tahdon (yleisesti elämään, opiskeluihin yms liittyen). En osannut vastata mitään. Ehkä tahtoisin vaan pärjätä ja kestää täällä jotenkin. Selvitä eteenpäin. Haluaisin myös muuttaa paljon asioita. Niitäkin mitä en voi koskaan muuttaa. Elän kuin menneessä monesti muutenkin.

Olisko niin, että äitisi tietää paljon puolestasi ja olet alistanut itsesi hänen tietämisiensä alle. Se syö elinvoimasi. Hirveää sanoa, mutta itselle tuli tilaa toipua vasta äidin kuoleman jälkeen.

Juhani Mattilalla on hyvä kirja Uupumuksesta takaisin elämään. Ei tietysti ole suoraan traumoista, mutta siitä miten ihminen kadottaa itsensä ja menettää elinvoimansa.

Onko teillä koskaan oloa, että haluaisitte kuolla? Itsellä se ajatus on usein siellä taustalla. Mietin, että jos elämäni jatkuu näin niin en halua enää katsoa sitä loppuun saakka. En monestikaan usko enää pääseväni kaikesta ikävästä eroon tai että olisin joskus onnellinen. Nyt elän, mutta en koe eläväni jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Elämäni on mennyt jo pitkän aikaa väärään suuntaan. Mietin myös miten kestäisitte sitä jos hyvin moni puhui teistä pahaa ja olisitte ns arvottomia. Kestäisittekö sitä kaikkea. Kestäisittekö pilkkaa ja sitä että moni "tuntisi" sinut sellaisena mitä muut ovat kertoneet. Itse voin olla herkkä, mutta elämäniloni valuu vähitellen vaan pois. Monesti menen eteenpäin ajatuksella, että yritän unohtaa kaiken ikävän. Elän sellaisessa "sumussa" jossa yritän pitää kiinni viimeisistä kivoista jutuista. Nyt en enää oikein pääse siihenkään olotilaan. Jokainen päivä tuntuu vaan sinnittelyltä. Samalla tietysti moni kokee paljon pahempaakin. Itselle tämä on vaan liikaa, kun elämäni menee näin. Samalla minähän olen vastuussa elämästäni. En vaan koe tämän kaiken enää menevän hyvään suuntaan. Tämä nyt nähty ja en meinaa enää sietää tätä kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä koskaan oloa, että haluaisitte kuolla? Itsellä se ajatus on usein siellä taustalla. Mietin, että jos elämäni jatkuu näin niin en halua enää katsoa sitä loppuun saakka. En monestikaan usko enää pääseväni kaikesta ikävästä eroon tai että olisin joskus onnellinen. Nyt elän, mutta en koe eläväni jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Elämäni on mennyt jo pitkän aikaa väärään suuntaan. Mietin myös miten kestäisitte sitä jos hyvin moni puhui teistä pahaa ja olisitte ns arvottomia. Kestäisittekö sitä kaikkea. Kestäisittekö pilkkaa ja sitä että moni "tuntisi" sinut sellaisena mitä muut ovat kertoneet. Itse voin olla herkkä, mutta elämäniloni valuu vähitellen vaan pois. Monesti menen eteenpäin ajatuksella, että yritän unohtaa kaiken ikävän. Elän sellaisessa "sumussa" jossa yritän pitää kiinni viimeisistä kivoista jutuista. Nyt en enää oikein pääse siihenkään olotilaan. Jokainen päivä tuntuu vaan sinnittelyltä. Samalla tietysti moni kokee paljon pahempaakin. Itselle tämä on vaan liikaa, kun elämäni menee näin. Samalla minähän olen vastuussa elämästäni. En vaan koe tämän kaiken enää menevän hyvään suuntaan. Tämä nyt nähty ja en meinaa enää sietää tätä kaikkea.

Sama olo. Olen ihan loputtoman uupunut ja useimmat päivät vaan nukun. Öisin näen paljon unia missä mulla on onnellinen perhe tms kun oikeesti olen yksin, väsynyt ja raihnainen. Mulla myös olo että tää elämä on nähty, pelkkää paskaa ja vastoinkäymisiä yksi toisensa jälkeen. Kuitenkin joku toivonripe on vielä olemassa ja en jaksa ajatella tekeväni itselleni mitään, sekin kuitenkin epäonnistuisi ja heräisin halvaantuneena tms.

Väsyttää vaan ihan hel vetisti kaikki tähän asti tapahtunut pas ka ja sitähän riittää. Joku kiva asia olisi joskus kiva kokea vastapainoksi..

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä koskaan oloa, että haluaisitte kuolla? Itsellä se ajatus on usein siellä taustalla. Mietin, että jos elämäni jatkuu näin niin en halua enää katsoa sitä loppuun saakka. En monestikaan usko enää pääseväni kaikesta ikävästä eroon tai että olisin joskus onnellinen. Nyt elän, mutta en koe eläväni jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Elämäni on mennyt jo pitkän aikaa väärään suuntaan. Mietin myös miten kestäisitte sitä jos hyvin moni puhui teistä pahaa ja olisitte ns arvottomia. Kestäisittekö sitä kaikkea. Kestäisittekö pilkkaa ja sitä että moni "tuntisi" sinut sellaisena mitä muut ovat kertoneet. Itse voin olla herkkä, mutta elämäniloni valuu vähitellen vaan pois. Monesti menen eteenpäin ajatuksella, että yritän unohtaa kaiken ikävän. Elän sellaisessa "sumussa" jossa yritän pitää kiinni viimeisistä kivoista jutuista. Nyt en enää oikein pääse siihenkään olotilaan. Jokainen päivä tuntuu vaan sinnittelyltä. Samalla tietysti moni kokee paljon pahempaakin. Itselle tämä on vaan liikaa, kun elämäni menee näin. Samalla minähän olen vastuussa elämästäni. En vaan koe tämän kaiken enää menevän hyvään suuntaan. Tämä nyt nähty ja en meinaa enää sietää tätä kaikkea.

Voi, kuulostaa niin tutulta. Pian tulee 5v täyteen ptsd oireiden kanssa eikä loppua näy. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen enemmän tulee itsemurha ajatuksia. Ahdistaa ajatuskin siitä, että loppuelämän näistä kärsisi. Siihen en varmasti kykene. Silti edes se pieni usko, että kaikki vielä paranee, saa jaksamaan päivän kerrallaan. Se usko alkaa vain vähitellen haihtua, kun mitään parantumisen merkkejä ei tule. Todellinen maanpäällinen helvetti, jota ei pysty ymmärtämään kuin sen itse kokenut :(

Minä haaveilen vaan koko ajan oikeasta perheestä jollaista minulla ei ole ikinä ollut ja tuskin saan omaakaan sellaista. Ahdistaa ja surettaa aina kun joku puhuu äidistään ja isästään lämpimästi kun minulla on vaan kaksi häiriintynyttä narsistia ja puoliskitsoa vanhempina ja yksi traumatisoitunut sisko. Minustakin on tullut niin outo ettei kukaan halua viettää aikaa kanssani. Elämä tosiaan on yhtä maanpäällistä helvettiä.

Mulla on ollut kuolemantoivetta ainakin 12-vuotiaasta alkaen. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Viimeiset neljä vuotta on olleet ptsd-diagnoosin vihdoin saatuani kuitenkin elämäni vaikeinta aikaa ja olen välillä suunnitellutkin, että kun lapseni on ammattiin valmistumassa ja parisuhteessa, antaisin periksi kuolemantoiveelleni, mutta sittemmin sekin on tuntunut liian itsekkäältä. Jos minulla ei olisi lasta, ei olisi varmaan minuakaan enää. Voi olla, että lapseni takia sinnittelen vielä lopunelämää ja haaveilen, että joskus vielä helpottaisi niin, että ihan itsenikin takia haluaisin enemmän elää. Ei ole todellakaan tervettä vain lapsen takia haluta elää.

No, nyt olen alkanut käydä kävelyillä ja hetkittäin se herättää jonkun toivonrippeen paremmasta. Se kestää todella lyhyen aikaa, mutta terapeuttini sanoi, että se ei haittaa, koska ajan kanssa se voi vielä pidentyä ja laajentua se hetken toiveikas parempi olo. Lisäksi olen nyt aloittamassa hiljalleen ja pienimuotoisesti askartelua ensimmäistä kertaa vuosiin. Ajattelin kokeilla korujen tekemistä. Olen tehnyt niitä viimeksi 26 vuotta sitten. Oikeasti haluaisin luovuttaa ja lähinnä maata sängyssä. No. Yritän.

Kovasti voimia kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä koskaan oloa, että haluaisitte kuolla? Itsellä se ajatus on usein siellä taustalla. Mietin, että jos elämäni jatkuu näin niin en halua enää katsoa sitä loppuun saakka. En monestikaan usko enää pääseväni kaikesta ikävästä eroon tai että olisin joskus onnellinen. Nyt elän, mutta en koe eläväni jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. Elämäni on mennyt jo pitkän aikaa väärään suuntaan. Mietin myös miten kestäisitte sitä jos hyvin moni puhui teistä pahaa ja olisitte ns arvottomia. Kestäisittekö sitä kaikkea. Kestäisittekö pilkkaa ja sitä että moni "tuntisi" sinut sellaisena mitä muut ovat kertoneet. Itse voin olla herkkä, mutta elämäniloni valuu vähitellen vaan pois. Monesti menen eteenpäin ajatuksella, että yritän unohtaa kaiken ikävän. Elän sellaisessa "sumussa" jossa yritän pitää kiinni viimeisistä kivoista jutuista. Nyt en enää oikein pääse siihenkään olotilaan. Jokainen päivä tuntuu vaan sinnittelyltä. Samalla tietysti moni kokee paljon pahempaakin. Itselle tämä on vaan liikaa, kun elämäni menee näin. Samalla minähän olen vastuussa elämästäni. En vaan koe tämän kaiken enää menevän hyvään suuntaan. Tämä nyt nähty ja en meinaa enää sietää tätä kaikkea.

Kuulostaa monelta osin tutulta.

Vierailija kirjoitti:

Myöskin täällä yksi siinämäärin pirstaloitunut persoona,että käytännössä minua ei ole.

Sataprosenttinen ahdistus ja tuska (henkinen)on olemassa aina,paitsi nukkuessani/unissani,ja lohdulliselta tuntuu ajatus,että jokainen päivä päättyy uneen ja jokainen elämä syväuneen.

Hienoa että kirjoittaja pääsee pakoon uneen. Minä puolestani koen myös, että käytännössä minua ei ole. Unessa en pääse lepoon, vaan näen paljon unia, joissa elän uudestaan ja uudestaan tuskaani. Etsin tietä kotiin, joka on aina vain kauempana joka tienhaaran jälkeen. Etsin ulospääsyä ahtaista, nukkuvia tai muuten poissaolevia ihmisiä täynnä olevista rakennuksista - ulospääsyä, joka yleensä päätyy katonrajaan kiipeämiseen, turhaan yritykseen tunkeutua ulos kissanluukusta jne. Etsin tietä vessaan tai kylpyhuoneeseen, joka on paitsi tukossa ja täynnä ihmisiä, myös täynnä törkyä (kuten vanhoja kenkiä vessanpytyssä tms), niin että normaali elämä ja hygienia on mahdotonta. Nämä eivät ole painajaisunia, vaan haikean kaipauksen ja ulkopuolisuuden tunteen täyttämiä road movieita. Niinkuin valve-elämänikin on.  Terapia on vähentänyt näitä unia, sortuvat talot sentään lakkasivat. Mutta vielä on matkaa.