Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin olen yliymmärtänyt ja antanut pyytämättä anteeksi. Siksi kaikki loukkaantuminen, viha ja suru on tuntematta ja käsittelemättä ja olen jatkanut hyvän ihmisen kynnysmattoelämää. En aio jatkaa enää.

Todella osuva termi tuo "hyvän ihmisen kynnysmattoelämä"! Tiivistää hienosti sen, millaista elämä monelle traumatisoituneelle on ja on ollut.

Kyllä, ja on jatkossakin, jos pääpaino elämässä on traumojen takia vallitseviin olosuhteisiin sopeutumisessa. Tosin traumatisoituneen irtiottoyrityksiin vakiintuneesta roolistaan voidaan suhtautua huonosti, koska ihminen on heikommin kontrolloitavissa, jos traumat eivät enää yhtä paljon ohjaa toimintaa. Henkilö ei enää silloin muiden mielestä ole yhtä kiva ja helppo, kun oma tahto vihdoin alkaa nousta esiin.

Jopa omat vanhempanikin korostivat, että "sinun täytyy vetää rajat". No sitten kun tein niin (vedin rajat, en kuunnellut heidän loputtomia vaatimuksiaan /syyllistämisiään), niin tadaa.. välit katkesivat siinä mielessä kokonaan, että heillä ei enää mitään asiaa minulle ollutkaan. Ei yhtään puhelinsoittoa "mitä sinulle kuuluu". Ei mitään. Kun kerta ei ollut mahdollista saada minulta ilmaisia työpanoksia, niin ei sitten enää mitään. Tämä vaan esimerkki siitä, että roolista irtautumiseen voidaan suhtautua huonosti. Muutuin sitten ei-miksikään. Tämä on kyllä elämäni suurimpia järkytyksiä. Rakas, ihailtu lapsi, jonka suorituksia on aina kehuttu ja kiitelty (ja joista voidaan samalla hyötyä), muuttuukin täysin olemattomaksi - kun hän vaatii, että häneltäkin kysyttäisiin "mitä sinulle kuuluu".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa. 

Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.

Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.

Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.

He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.

Oleellista on tiedostaa, että on ihmisiä, joilta ei voi saada tukea ja lakata yrittämästä heidän kanssaan ja etsiä elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa tätä voi aidosti kokeilla niin, että on mahdollisuus onnistua. Ihmissuhteessa on kuitenkin aina kyse kahdesta ihmisestä. 

Olen yrittänyt, mutten löydä heitä. Ihan kuin minussa olisi jokin merkki, joka saa ihmiset kohtelemaan minua hyvin välinpitämättömästi.

Ymmärrän. Minuakaan ei ole parisuhteeseen halunnut koskaan kukaan normaali. Ensimmäinen askel sitten se, että lopettaa yrittämisen niiden väärien kanssa? Se on kuin puristaisi kivestä vettä, kun yrittää itse käyttäytyä terveesti toksisessa ympäristössä ja toivoo muidenkin alkavan käyttäytyä samoin. 

Ei minuakaan ole kukaan normaali halunnut. Kaikille niille, jotka tähän väliin sanovat "laihduta", voin kertoa, että olin missikilpailuosallistuja, kouluni kaunein tyttö jne eikä minua silti ole kukaan normaali halunnut. Normaalit, hyvät miehet haluavat ei-traumatisoituneen puolison ja äidin lapsilleen, friikit eivät halua ketään. Rakastin heitä keitä rakastin (kaukaa, turhaan) - lyhyitä, hinteliä, pullohartiaisia, leuattomia, normaalin tunne-elämän omaavia kilttimies-nörttejä. Heille en kelvannut kumminkaan. Iloitsen ystävänä heidän normaalista perhe-elämästään, johon itselläni ei ollut sijaa.  Muuta syytä en keksi kuin juurikin tämän oman syvän traumatisoitumiseni.

Vierailija kirjoitti:

Mitkä ovat traumasi, ap?

Sun täytyy nyt prosessoida läpi koko tapahtuma ja selvittää se. Varaa terapeutille aika.

Niin kauan kun on elämää, on myös mahdollista muuttaa asioita - jos vain uskot siihen.

Tsemppiä!

Kiitos kannustuksesta, mutta erilaisia traumoja on paljon. Elinikä taitaa loppua ennen kuin ehdin saada kaiken käsiteltyä.

Vierailija kirjoitti:

Osaako joku selittää, miksi traumatisoitunut hakeutuu trauman aiheuttajan seuraan uudestaan ja uudestaan? Vaikka voi huonosti joka kerta ja tietoisella tasolla tietää, että seura on haitallista.

Miten tämän kierteen saa rikottua?

Tämä ilmiö selitetään kirjassa "Jäljet kehossa" (engl. alkuteos "Body keeps the score", kirjoittanut Bessel van der Kolk. Kirja on helppolukuinen ja sisältää satoja tutkimusviitteitä. Siinä kerrotaan hermoston toiminnasta, erilaisista traumoista ja lopuksi käsitellään terapiamuotoja. "Taistele tai pakene" -ilmiö on monista lehtikirjoituksista tuttu, vähemmän tuttua on se, että traumatisoitunut yksilö ei pakene. Trauma eroaa myös surusta siinä, että suru haalistuu pois, aika kultaa muistot.. mutta traumalle ei niin käy. Nämä ilmiöt selitetään kirjassa hyvin. Kannattaa lukea, kirjasta saa paljon ajatuksia ja jokainen trauman kokenut voi tunnistaa omaan elämäänsä vertailukelpoisia seikkoja. Itse tilasin kirjan Prisman verkkokaupasta, hinta jotain 15 euroa. Siis 10 minuuttia terapiaa ehkä saisi tällä hinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut todella hyvän miehen joka jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja yritti parantaa mun elämää.

Koin sen ahdistavana ja työnsin pois koko miehen kun saanut niin paljon väkivaltaa eka veljen ja äidin kohdalta ja myöhemmissä suhteissa ja en uskonut että kukaan pohjimmiltaan haluaa hyvää muka minulle ja pelkäsin että tuokin mies alkaa lyömään vaikka oikeasti oli hyväsydäminen ja olisi halunnut parantaa mut.

Mä olen koko ikäni haaveillut tuollaisesta miehestä, en ole koskaan saanut sellaista. Haaveilen sellaisesta tasapainoisesta normaalista elämästä, missä ei ole mitään draamaa ja missä asioista osataan puhua ja molemmat huomioivat toisiaan.

Nyt tajuan, että en ehkä ole ollut tarpeeksi hoivattava. Ne miehet ovat menneet niiden naisten luo, joista se hoivattavuus hohkaa paremmin päälle. Olen kai liian vahva, että herättäisin kenenkään hoivaviettiä. Toisaalta liian rikki kai sitten niille normaaleille, että nekään olisivat kiinnostuneet. 

Tämä hoivattavuus on huippu idea. Olen vasta tätä ketjua lukiessani tajunnut ylivireisyyden (siis myös oman ylivireisyyteni). Ylivireänä olen yli-ihminen, teen ylityötä, ylisuoritan, ylihuolehdin. Ja saavutan ylivoimaisia tuloksia. Tämä ei tarkoita, että elämäni olisi huoletonta ja helppoa, päin vastoin. Tässä ketjussa jotkut toivovat, että heillä olisi rahaa.. voisi vähentää työntekoa ja huolehtia itsestään.. tämä on kaunis unelma, mutta se vaatisi toimiakseen sitä, että olisi terve (ei-traumatisoitunut) ja olisi rahaa. Minä, traumatisoitunut ylivireä, työskentelen pakkotahtisesti ja pakko-oireisesti ja taon rahaa. Työnteon vähentäminen ja itsestään huolehtiminen ei tässä tilanteessa ole mahdollista pakko-oireisen  ylivireyden takia. On helppo ymmärtää, että kukaan terve mies ei halua tällaiseen oravanpyörään. Jokainen mies (ja nainen) haluaisi mukavan huolettoman kumppanin, jonka kanssa voisi yhdessä tehdä omaan tahtiin omalle perheelle sopivia asioita. Jokainen mies (ja nainen) haluaisi tuntea itsensä hyväksi ja päteväksi tarjoamalla kumppanilleen turvaa ja hyvinvointia. No ei toimi minun tapauksessani. Minä olen jo ratkaissut ongelmat ennenkuin toinen ehtii niitä edes huomata. Ja aina on jäljellä huolia. Lisää huolia. Lisää välitöntä ratkaisua vaativia huolia.

"Myöskin täällä yksi siinämäärin pirstaloitunut persoona,että käytännössä minua ei ole.

Sataprosenttinen ahdistus ja tuska (henkinen)on olemassa aina,paitsi nukkuessani/unissani,ja lohdulliselta tuntuu ajatus,että jokainen päivä päättyy uneen ja jokainen elämä syväuneen."

Tutulta kuulostaa myös jos mietin itseäni. Minuakaan ei oikeastaan ole. Persoona on jotenkin jäänyt vialliseksi tai minusta puuttuu paloja. En oikein tunne itseäni tai osaa kuvailla itseäni. Menen helposti toisen ihmisen mukaan ja toimin kuin hän haluaa. Ehkä en jotenkin osaa olla oma itseni, kun en tunne ja tiedä itsekään mistä oikeasti pidän. Moni asia on minulle vaan jokin pakko suorittaa. Harvat asiat enää oikeasti kiinnostavat.

Ihmisten kanssa myös pitäisi pystyä toimimaan. En vaan enää tiedä miten se onnistuu. Olen saanut kokea niin paljon pahaa toisilta. Tietysti moni kokee paljon enemmänkin. Silti tämä kaikki on jo tavallaan pilannut minun "ihmisten kanssa olo kokemukseni" täysin. Silti ihmisen, kun pitäisi pystyä toimimaan muiden kanssa. Itse en vaan jännityksen, pelon ja nyt vähitellen tulleen jonkinlaisen "inhon" takia oikein siihen pysty. En siis halua inhota ihmisiä enkä todellakaan ajattele pahaa muista tms. Itseä vaan inhottaa altistaa itseni tavallaan ihmisten armoille, kun en voi tietää mitä kohtelua saan. Se epävarmuus ja toisaalta muiden "valta" tai parempi "vahvempi" asema pelottaa. Tarkoitan tällä esim juuri sitä tilannetta, kun kiusaajilla iso joukko tukenaan ja itse olet yksin.

Tästä elämästä ei vaan oikein tule mitään jos yrittää olla erossa ihmisistä. Tietysti jollekin sopii. Itseni vaan pitäisi pystyä edes joskus opiskelemaan tai töihin. Ymmärrän myös sen, ettei moni saa enää huonoa kohtelua esim töissä ja pärjää aikuisena paremmin yms. Itsellä on vaan erilaisia kokemuksia. Oikeastaan minulta on vedetty matto alta ihmisten suhteen. Kaiken jälkeen en ihmettele enää juuri mitään. Kaikkea vaan voi sattua. Sellaistakin mihin joskus nuorempana ei olisi uskonut. Toki melko nuori olen edelleen. En silti onneksi osannut ajatella kuinka lähes koko vuosikymmen menee vain kuin ohi. Parempi olla tietämättä sellaista etukäteen. Silti vaikka olen ollut syrjässä vuosia niin eihän se mitään auta. Tippuu vaan pahemmin kelkasta pois. Samalla täältä on sitten vaikeaa enää palata "tavalliseen" elämään. Toisaalta tietysti syyttää itseäänkin. Moni olisi voinut pärjätä paremmin. Itse olen vaan sinnitellyt eteenpäin.

Jatkuu

Jatkoa

Jos vielä mietin tätä kesää niin ehkä tämä on ollut pahin pitkään aikaan. Viime kesä meni niin kuin moni edellinenkin sellaisessa kuitenkin melko hyvässä olossa. Pystyin sulkemaan ikäviä juttuja pois. Nyt taas sattui liikaa kaikkea ikävää ja ne asiat pyörivät mielessä päivittäin. Sen vuoksi tuntuu kuin kesä olisi jo ohi. Yleensä nautin kesästä. Nyt vaan ikävä olo päivittäin. Suren elämääni ja mietin kuinka vuodet vaan menevät ohi ja olen lähes samassa pisteessä kuin vuosia ennen. Mikään ei ole muuttunut. Olen myös edelleen yksin ja toisaalta en tiedä enää voinko ikinä luottaa keneenkään. Itsekästä ehkä sanoa näin. En vaan enää usko ihmisiin juurikaan.

Samalla yleisesti mieliala on huono. Välillä mietin kuinka olisin ansainnut parempaa tai kuinka elämäni olisi pitänyt mennä toisin tai kuinka monet ihmiset ovat olleet ihan kauheita. Sen hetken ajattelen, että minullakin olisi ollut oikeus saada hyvää kohtelua. Sitten en enää jaksa välittää. Kaikki tuntuu turhalta ja elämäni ei ole haluamaani. Yritän vaan kestää eteenpäin. En itsekään tiedä kuinka jatkaa tätä kaikkea. Tuntuu, että tämä on nyt nähty miten kaikki menee. Ehkä en toisaalta ole itsetuhoinen, mutta samalla en omaa mitään haaveita tai iloa enää. Voin sanoa silti, että kärsin kyllä päivittäin nykyisin paljon. Tietysti joku kärsii fyysisesti. Itse taas henkisesti. Huomaan kuinka alkaa fyysinenkin puoli heikentyä. Peilikuva sen paljastaa, kun näkee kasvonsa. En ole ns hyvinvoivan näköinen. Ehkä ihminen näyttää monesti uloskin päin hyväkuntoiselta jos voi hyvin.

Nyt lähinnä se ajatus mielessä, että en haluaisi elämäni menevän näin ja tahtoisin joskus jotain hyvääkin. Ihmiset ovat itselle niin vaikea asia. Jotenkin tuntuu kaikki menneen pieleen sen suhteen, että voisin enää koskaan tutustua muihin ja olla jossain porukassa. Omaa syytä esim ujous. Muuten taas liikaa ikäviä kokemuksia. En taas tiedä mitä kaikkea kirjoitinkaan, mutta nämä jutut mielessä.

"Jokainen mies (ja nainen) haluaisi tuntea itsensä hyväksi ja päteväksi tarjoamalla kumppanilleen turvaa ja hyvinvointia. No ei toimi minun tapauksessani. Minä olen jo ratkaissut ongelmat ennenkuin toinen ehtii niitä edes huomata. Ja aina on jäljellä huolia. Lisää huolia. Lisää välitöntä ratkaisua vaativia huolia"

Tuli tästä sivusta itselleni mieleen, että minä taas haen liikaa jotain hyväksyntää muilta. Vuosien jälkeenkin tyhmästi odotan jotain hyvää mitä en kuitenkaan saa. Ehkä monilla on vaan jokin tarve tulla hyväksytyksi ja ymmärretyksi tai nähdyksi ns hyvässä valossa. Itse, kun olen saanut oikeastaan melkein aina jotain huonoa niin silti haen jotain hyvääkin. Ehkä nyt viime aikoina olen vähitellen alkanut ns luopua tästä kaikesta ja ymmärtää kuinka se ei vaan mene niin. Lainaukseen liittyen en itse osaa oikein ratkaista ongelmia. Toisaalta en halua muiden puuttuvan asioihini. Samalla en haluaisi paljastaa elämästäni mitään. Tai en voi luottaa. Stressaan kaikesta tai sitten lamaannun.

Mielenkiintoinen ketju, joka sai taas miettimään omaakin elämää. Olen jo lähellä eläkeikää ja sinnitellyt työelämässä alalla, jota en koe itselleni täysin sopivaksi mutta johon vanhempani olivat tyytyväisiä. Koen ikään kuin tehneeni töitä syrjäytymistä vastaan koko elämäni. Mutta melkein joka päivä on tullut tunne, että tämän alan palkkatyö ei ole sellainen, joka sopii luonteeseeni. En vaan ole uskaltanut koskaan etsiä sopivampaa. Minulla oli hyvin vahva äiti.

Sitä vaan sitten elämän lopulla ajattelee, onko elämä mennyt siltä osin hukkaan, kun ei ole uskaltanut etsiä itselleen sopivaa ammattia, vaan on yrittänyt elää jotenkin mieliksi vanhemmilleen. Tavallaan siis ei ole itsenäistynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut todella hyvän miehen joka jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja yritti parantaa mun elämää.

Koin sen ahdistavana ja työnsin pois koko miehen kun saanut niin paljon väkivaltaa eka veljen ja äidin kohdalta ja myöhemmissä suhteissa ja en uskonut että kukaan pohjimmiltaan haluaa hyvää muka minulle ja pelkäsin että tuokin mies alkaa lyömään vaikka oikeasti oli hyväsydäminen ja olisi halunnut parantaa mut.

Mä olen koko ikäni haaveillut tuollaisesta miehestä, en ole koskaan saanut sellaista. Haaveilen sellaisesta tasapainoisesta normaalista elämästä, missä ei ole mitään draamaa ja missä asioista osataan puhua ja molemmat huomioivat toisiaan.

Nyt tajuan, että en ehkä ole ollut tarpeeksi hoivattava. Ne miehet ovat menneet niiden naisten luo, joista se hoivattavuus hohkaa paremmin päälle. Olen kai liian vahva, että herättäisin kenenkään hoivaviettiä. Toisaalta liian rikki kai sitten niille normaaleille, että nekään olisivat kiinnostuneet. 

Tämä hoivattavuus on huippu idea. Olen vasta tätä ketjua lukiessani tajunnut ylivireisyyden (siis myös oman ylivireisyyteni). Ylivireänä olen yli-ihminen, teen ylityötä, ylisuoritan, ylihuolehdin. Ja saavutan ylivoimaisia tuloksia. Tämä ei tarkoita, että elämäni olisi huoletonta ja helppoa, päin vastoin. Tässä ketjussa jotkut toivovat, että heillä olisi rahaa.. voisi vähentää työntekoa ja huolehtia itsestään.. tämä on kaunis unelma, mutta se vaatisi toimiakseen sitä, että olisi terve (ei-traumatisoitunut) ja olisi rahaa. Minä, traumatisoitunut ylivireä, työskentelen pakkotahtisesti ja pakko-oireisesti ja taon rahaa. Työnteon vähentäminen ja itsestään huolehtiminen ei tässä tilanteessa ole mahdollista pakko-oireisen  ylivireyden takia. On helppo ymmärtää, että kukaan terve mies ei halua tällaiseen oravanpyörään. Jokainen mies (ja nainen) haluaisi mukavan huolettoman kumppanin, jonka kanssa voisi yhdessä tehdä omaan tahtiin omalle perheelle sopivia asioita. Jokainen mies (ja nainen) haluaisi tuntea itsensä hyväksi ja päteväksi tarjoamalla kumppanilleen turvaa ja hyvinvointia. No ei toimi minun tapauksessani. Minä olen jo ratkaissut ongelmat ennenkuin toinen ehtii niitä edes huomata. Ja aina on jäljellä huolia. Lisää huolia. Lisää välitöntä ratkaisua vaativia huolia.

Noo, itsekin pystyin korkeisiin suorituksiin, enempään kuin toiset, paitsi kaltaiseni. Sitten tuli stoppi, kun mieli ja keho irtisanoutuivat. Onneksi siinä hetkessä oli sitä rahaa. Kai se oma addiktio, jolla peitti muut ongelmat, oli työ.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju, joka sai taas miettimään omaakin elämää. Olen jo lähellä eläkeikää ja sinnitellyt työelämässä alalla, jota en koe itselleni täysin sopivaksi mutta johon vanhempani olivat tyytyväisiä. Koen ikään kuin tehneeni töitä syrjäytymistä vastaan koko elämäni. Mutta melkein joka päivä on tullut tunne, että tämän alan palkkatyö ei ole sellainen, joka sopii luonteeseeni. En vaan ole uskaltanut koskaan etsiä sopivampaa. Minulla oli hyvin vahva äiti.

Sitä vaan sitten elämän lopulla ajattelee, onko elämä mennyt siltä osin hukkaan, kun ei ole uskaltanut etsiä itselleen sopivaa ammattia, vaan on yrittänyt elää jotenkin mieliksi vanhemmilleen. Tavallaan siis ei ole itsenäistynyt.

Kannattaa yrittää itsenäistyä. Tekee hyvää itsellesi, mutta on ihan kamalaa, jos se itsenäistyminen tapahtuu vanhemman kuoleman kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju, joka sai taas miettimään omaakin elämää. Olen jo lähellä eläkeikää ja sinnitellyt työelämässä alalla, jota en koe itselleni täysin sopivaksi mutta johon vanhempani olivat tyytyväisiä. Koen ikään kuin tehneeni töitä syrjäytymistä vastaan koko elämäni. Mutta melkein joka päivä on tullut tunne, että tämän alan palkkatyö ei ole sellainen, joka sopii luonteeseeni. En vaan ole uskaltanut koskaan etsiä sopivampaa. Minulla oli hyvin vahva äiti.

Sitä vaan sitten elämän lopulla ajattelee, onko elämä mennyt siltä osin hukkaan, kun ei ole uskaltanut etsiä itselleen sopivaa ammattia, vaan on yrittänyt elää jotenkin mieliksi vanhemmilleen. Tavallaan siis ei ole itsenäistynyt.

Kannattaa yrittää itsenäistyä. Tekee hyvää itsellesi, mutta on ihan kamalaa, jos se itsenäistyminen tapahtuu vanhemman kuoleman kautta.

Toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vanhemman kuolema voi päättää lopullisesti vaikean ihmissuhteen ja mahdollisesti pitkällä aikavälillä helpottaa oloa.

Vierailija kirjoitti:

Traumojen takia koen usein ettei persoonallisuuteni ole päässyt kunnolla muotoutumaan. Olen lapsuudesta saakka elänyt jatkuvasti selviytymistilassa. En loppujen lopuksi tiedä mikä on minulle tärkeää. Olen vain jotenkin yrittänyt ahdistuneena haparoida tietäni eteenpäin.

Kuulosta todella tutulta. Olen itse jo 50-vuotias ja tuntuu, ettei personallisuuteni vieläkään ole valmis/kypsä. Olen vieras itselleni ja koen itseni usein huonoksi ja arvottomaksi. En luota siihen, että elämä kantaa, vaan olen varuillani ja kohtuuttoman huolissani asioista ja epäilen helposti ihmisten motiiveja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumojen takia koen usein ettei persoonallisuuteni ole päässyt kunnolla muotoutumaan. Olen lapsuudesta saakka elänyt jatkuvasti selviytymistilassa. En loppujen lopuksi tiedä mikä on minulle tärkeää. Olen vain jotenkin yrittänyt ahdistuneena haparoida tietäni eteenpäin.

Kuulosta todella tutulta. Olen itse jo 50-vuotias ja tuntuu, ettei personallisuuteni vieläkään ole valmis/kypsä. Olen vieras itselleni ja koen itseni usein huonoksi ja arvottomaksi. En luota siihen, että elämä kantaa, vaan olen varuillani ja kohtuuttoman huolissani asioista ja epäilen helposti ihmisten motiiveja.

Herään välillä aamulla ensimmäisenä siihen ajatukseen, että olen arvoton ja vihaan itseäni ja elämääni. Pakotan itseni ahdistuneena silti toimimaan, mutta usein tuntuu kuin juoksisin vain seinää päin. En vain saa asioita toimimaan järkevällä tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olisin saanut todella hyvän miehen joka jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja yritti parantaa mun elämää.

Koin sen ahdistavana ja työnsin pois koko miehen kun saanut niin paljon väkivaltaa eka veljen ja äidin kohdalta ja myöhemmissä suhteissa ja en uskonut että kukaan pohjimmiltaan haluaa hyvää muka minulle ja pelkäsin että tuokin mies alkaa lyömään vaikka oikeasti oli hyväsydäminen ja olisi halunnut parantaa mut.

Mä olen koko ikäni haaveillut tuollaisesta miehestä, en ole koskaan saanut sellaista. Haaveilen sellaisesta tasapainoisesta normaalista elämästä, missä ei ole mitään draamaa ja missä asioista osataan puhua ja molemmat huomioivat toisiaan.

Nyt tajuan, että en ehkä ole ollut tarpeeksi hoivattava. Ne miehet ovat menneet niiden naisten luo, joista se hoivattavuus hohkaa paremmin päälle. Olen kai liian vahva, että herättäisin kenenkään hoivaviettiä. Toisaalta liian rikki kai sitten niille normaaleille, että nekään olisivat kiinnostuneet. 

Tämä hoivattavuus on huippu idea. Olen vasta tätä ketjua lukiessani tajunnut ylivireisyyden (siis myös oman ylivireisyyteni). Ylivireänä olen yli-ihminen, teen ylityötä, ylisuoritan, ylihuolehdin. Ja saavutan ylivoimaisia tuloksia. Tämä ei tarkoita, että elämäni olisi huoletonta ja helppoa, päin vastoin. Tässä ketjussa jotkut toivovat, että heillä olisi rahaa.. voisi vähentää työntekoa ja huolehtia itsestään.. tämä on kaunis unelma, mutta se vaatisi toimiakseen sitä, että olisi terve (ei-traumatisoitunut) ja olisi rahaa. Minä, traumatisoitunut ylivireä, työskentelen pakkotahtisesti ja pakko-oireisesti ja taon rahaa. Työnteon vähentäminen ja itsestään huolehtiminen ei tässä tilanteessa ole mahdollista pakko-oireisen  ylivireyden takia. On helppo ymmärtää, että kukaan terve mies ei halua tällaiseen oravanpyörään. Jokainen mies (ja nainen) haluaisi mukavan huolettoman kumppanin, jonka kanssa voisi yhdessä tehdä omaan tahtiin omalle perheelle sopivia asioita. Jokainen mies (ja nainen) haluaisi tuntea itsensä hyväksi ja päteväksi tarjoamalla kumppanilleen turvaa ja hyvinvointia. No ei toimi minun tapauksessani. Minä olen jo ratkaissut ongelmat ennenkuin toinen ehtii niitä edes huomata. Ja aina on jäljellä huolia. Lisää huolia. Lisää välitöntä ratkaisua vaativia huolia.

Tunnistan ylläolevan tilan. Jo herättyäni olen huolissani. Suurin piirtein "missä palaa?" " laskuja maksamatta". Olen nainen jolla taustalla äkkipikainen, väkivaltainen ja vaativa isä. Hyvä jos edes lomalla viikonloppuna uskallan nukkua pitkään. Kadehdin kumppania joka ei huolta kanna mistään eikä ainakaan ääneen niistä puhu. Tuntuu että kuolema on armelias, saisi lopulta levätä. Ei ei en ole itsetuhoinen. Mikä vaiva siitä olisi lapsille! Siis raahaudun eteenpäin taas tänään. Ja ratkaisen ja ennakoin katastrofit yksi kerrallaan.

Vierailija kirjoitti:

Sokeri pois, rööki pois, alkoholi pois.

Monipuolista ruokaa. C vitamiinia paprikoista ja hedelmistä ja vihanneksista. Kahvi pois. Hiilarihötö pois. Kasviksia, kanaa, kalaa, lihaa jne. Vitamiineja ja hivenaineita monipuolisesti. Kahvin sijaan voikukan juuuri kapseli.

Vielä kun saisimme kaltaisiamme ihmissuhteita. Vertaistukea, avoimia ja itsensä tuntevia ihmisiä. Ei mitään narsistisia pellehymynaamoja.

Voisiko meilläkin olla jokin nauha kuten roosanauha tyypeillä on? Ideoita? Tai tietyt illat jolloin parveilisimme leffateattereissa? Miksi meidän pitää kärsiä yksin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumojen takia koen usein ettei persoonallisuuteni ole päässyt kunnolla muotoutumaan. Olen lapsuudesta saakka elänyt jatkuvasti selviytymistilassa. En loppujen lopuksi tiedä mikä on minulle tärkeää. Olen vain jotenkin yrittänyt ahdistuneena haparoida tietäni eteenpäin.

Kuulosta todella tutulta. Olen itse jo 50-vuotias ja tuntuu, ettei personallisuuteni vieläkään ole valmis/kypsä. Olen vieras itselleni ja koen itseni usein huonoksi ja arvottomaksi. En luota siihen, että elämä kantaa, vaan olen varuillani ja kohtuuttoman huolissani asioista ja epäilen helposti ihmisten motiiveja.

Herään välillä aamulla ensimmäisenä siihen ajatukseen, että olen arvoton ja vihaan itseäni ja elämääni. Pakotan itseni ahdistuneena silti toimimaan, mutta usein tuntuu kuin juoksisin vain seinää päin. En vain saa asioita toimimaan järkevällä tavalla.

Näet itsesi kyllä jonkun ulkopuolisen silmin. Muistele, kehuttiinko sinua lapsena? Kukaan, koskaan? Pidettiinkö sylissä? Minua ei kehuttu eikä pidetty sylissä. Huono itsetunto. Nyt olen alkanut opetella pitämään itsestäni. Kuntosalilla käynti toi aikoinaan hyvinvointia kuten kaikki liikkuminen. Totean että vanhemmilla ei riittänyt rakkautta. Olivat rikki. Katso peiliin ja sano itsellesi "olet hyvä, kaunis, hyväksyttävä ihminen".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumojen takia koen usein ettei persoonallisuuteni ole päässyt kunnolla muotoutumaan. Olen lapsuudesta saakka elänyt jatkuvasti selviytymistilassa. En loppujen lopuksi tiedä mikä on minulle tärkeää. Olen vain jotenkin yrittänyt ahdistuneena haparoida tietäni eteenpäin.

Kuulosta todella tutulta. Olen itse jo 50-vuotias ja tuntuu, ettei personallisuuteni vieläkään ole valmis/kypsä. Olen vieras itselleni ja koen itseni usein huonoksi ja arvottomaksi. En luota siihen, että elämä kantaa, vaan olen varuillani ja kohtuuttoman huolissani asioista ja epäilen helposti ihmisten motiiveja.

Herään välillä aamulla ensimmäisenä siihen ajatukseen, että olen arvoton ja vihaan itseäni ja elämääni. Pakotan itseni ahdistuneena silti toimimaan, mutta usein tuntuu kuin juoksisin vain seinää päin. En vain saa asioita toimimaan järkevällä tavalla.

Näet itsesi kyllä jonkun ulkopuolisen silmin. Muistele, kehuttiinko sinua lapsena? Kukaan, koskaan? Pidettiinkö sylissä? Minua ei kehuttu eikä pidetty sylissä. Huono itsetunto. Nyt olen alkanut opetella pitämään itsestäni. Kuntosalilla käynti toi aikoinaan hyvinvointia kuten kaikki liikkuminen. Totean että vanhemmilla ei riittänyt rakkautta. Olivat rikki. Katso peiliin ja sano itsellesi "olet hyvä, kaunis, hyväksyttävä ihminen".

Olen kokeillut joskus tuota positiivista vahvistamista. Tilapäisesti toimi, mutta pitkällä aikavälillä vaikutus jäi vähäiseksi.

Kaikilla ihmisillä on tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi. Ei vain meillä traumatisoituneilla. Meillä se saattaa olla piilotetumpi ja voimakkaampi kyllä, jos olemme sitä jääneet paitsi.

Mulla on varmaan sosiaalisten tilanteiden pelko, ainakin jännitän aivan älyttömästi osittain varmaan siksi, että en luota enkä koe muita turvallisiksi. Mua hieman helpotti, kun luin Juhani Laakson kirjan, jonka nimeä en valitettavasti juuri nyt muista. Tulen laittamaan sen myöhemmin, mulla on se kirja omana. Joka tapauksessa, lyhyesti; ennen sosiaalisia tilanteita aloin kirjata päiväkirjaani omia toiveitani: "haluaisin tulla kuulluksi", "haluaisin, että joku ymmärtäisi mua", "haluaisin, että musta pidetään" ja niin edelleen ja uskomatonta kyllä, sosiaalisten tilanteiden ahdistuneisuuteni lieveni jonkin verran. Aion jatkaa tätä.

Sitten kysymys; unohdatteko te joskus tehneenne jotain? Tänään ihan sattumalta näin kirjahyllyssäni yhden kirjan, mitä en muista ostaneeni. Rakastan kirjoja ja kirja tavallaan saattaisi liittyä siihen miksi olen traumatisoitunut, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että olen ostanut kirjan. Se häiritsee minua, vaikka toisaalta taas on vain merkki siitä, että minulla on dissosiaatiohäiriö. Huokaus.

Herkkyys ja sosiaaliset pelot! Se on sen Laakson kirjan nimi. Kannattaa lukea, musta aivan ihanan lohdullinen.