Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Onko kellään muulla sellaista, että on kaksi oloa päällä samaan aikaan? Toisaalta on jollain tavalla ihan hyvä olo, mutta taustalla on samaan aikaan pientä paniikkia ja itkettää. Ihan kuin jonkun lasiseinän takana. Mitähän tällaisella ololla kannattaisi tehdä, että helpottaisi?

Lasiseinä kuulostaa just tutulta. Tavallaan on välillä sellainen turtuneella tavalla hyvä olo ja samaan aikaan kuitenkin sisäistä paniikkia. Mä oon nukkunut viime aikoina tosi paljon sietääkseni sen paniikin mutta se ei tietty ole kestävä ratkaisu..

Mietin koko ajan vaan että kunpa pääsisin ajassa takaisin siihen ja siihen hetkeen kun asiat oli vielä paremmin, tämä hetki saattaa olla vaikka parikin viikkoa sitten mutta yleensä tietty lähinnä monen kymmenen vuoden takainen. Että vielä voisin jotenkin korjata asiat eivätkä ne olisi näin pilalla. Tai jotenkin oma pääkoppa on ihan pilalla eikä tunnu että kukaan voisi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen, mitä piti kysyä, että onko teillä muilla sellaista "vaatimusta", että lepo pitäisi jotenkin ensin suorittaa ansaituksi? Harvoin osaan levätä ilman huonoa omatuntoa ja se nyt on alkanut tuntua kurjalta, kun kuitenkin tarvitsen paljon lepoa, kun kuormitun niin helposti ja kaikki tämä psyykkinen työkin vie paljon energiaa. Miten pärjäätte sisäisten vaatimusten kanssa, jos niitä on?

On. Yritän miettiä, miten suhtautuisin muihin. Olisinko sitä mieltä, että ystäväni olisi samassa tilanteessa ansainnut levon, oikeutettu apuun tms. Kyllä se tunne silti saattaa kalvaa, mutta tuo helpottaa jonkin verran. 

Lisään vielä, että olet kipeä (trauma). Sanoisitko vaikka keuhkokuumeessa olevalle tai syöpäpotilaalle, ettei hän saa levätä. Sinä sanoisit, että hänen PITÄÄ levätä. 

Tosi hyviä pointteja, kiitos. <3 Tosiaan muille sanoisin, että lepää ensin. En itselleni. Mäkin vain haikailen hyvien aikojen perään ja nyt musta tuntuu, että olisi hyvä surra, että ne on menneisyyttä ja yrittää tulla sinuiksi nykyhetken kanssa. Jos se vain on mahdollista. Juuri mullakin tuo, että missään ei ole hyvä, aiheuttaa sitä haikailua muun perään ja olen tänään miettinyt tekeekö se mulle ees hyvää, ei varmasti tee. :/

Kiva kuulla, että en ole yksin kokemusteni kanssa, vaikka silti en tällaista kenellekään muulle toivoisi.

Mulla on vanhojen aikojen haikailun lisäksi sitä että toivon oikein kovasti olevani joku muu ihminen. Saatan aamusta iltaan vain elää jonkun toisen elämää pääni sisällä. Nykyhetki ja tulevaisuuden näkymät lukuisine ongelmineen kai on liikaa kestettäväksi.

Mäkin aina mietin minkälaista elämää eläisin jonain muuna, kenen elämään nyt satun törmäämään lehdissä, somessa tms. Se tekee kipeää. Automaattisesti kuvittelen _kaikkien_ elävän parempaa elämää kuin minä. 😞

Vierailija kirjoitti:

Mäkin aina mietin minkälaista elämää eläisin jonain muuna, kenen elämään nyt satun törmäämään lehdissä, somessa tms. Se tekee kipeää. Automaattisesti kuvittelen _kaikkien_ elävän parempaa elämää kuin minä. 😞

Täysin sama homma. Kaikkien muitten elämä vaikuttaa niin hyvältä, ongelmattomalta (ainakin minun ongelmiini verrattuna) ja idylliseltä että sattuu fyysisesti kuvitella mistä kaikesta jää jälleen paitsi ihan kuten lapsena.

Minun on nyt  hyvin vaikeaa kirjoittaa tänne. Mielialat heittelevät paljon. Peruin myös sen yliopistopaikan. En vaan kokenut pärjääväni siellä ja kestäväni vuosien opiskelua. Jotenkin mietin olisiko minusta tällä hetkellä esim lukion käymiseen. Kun päädyin siihen, että lukiokin olisi liikaa niin oli ehkä helpompaa ymmärtää yliopiston vaativuus. Harmittaa toisaalta kuinka olen vuosia sinne hakenut ja kadun varmaan tätä. Äidilleni kova paikka ja ymmärrän sen. Itsekin meinaan nyt murtua siihen ajatukseen kuinka peruin paikan. Mielialat sahaavat varmaan senkin vuoksi. Lisäksi kaikkia ikävää ihmisten osalta taas tullut lisää. Mietin kuinka jotkut ovat tosi julmia.

Vierailija kirjoitti:

Yhyy yhyy. TeSAATANANhullut kuulutte laitokseen!

Sinä sinne kuulut. Tuolla ajatusmaailmalla ja asenteella ei pidä liikkua ihmisten parissa vaan viettää aikansa paksuseinäisessä kopissa terapeutin seurassa.

Riikka ainakin

Vierailija kirjoitti:

Yhyy yhyy. TeSAATANANhullut kuulutte laitokseen!

Näin ajateltiin sotien jälkeen, kun monet parikymppiset ( ja toki vanhemnatkin) olivat sodan jälkeen kauhuissaan, sekaisin, traumaoireisiä jouduttuaan ampumaan ikätovereitaan ja näkemään miten omat kaverit menee mössöksi. Ja siksi eivät saaneet apua vaan sadismia ja häpäisyä osakseen myös terveydenhuollossa. Pystyivätkö sitten olemaan lapsilleen läsnä? Eivät tietenkään vaan purkivat pahaa oloaan väkivaltaan, alkoholiin tai vaan lamaantuivat. Joten myös heidän lapset traumatisoituivat. Ja näin traumat ( usein kehitykselliset traumat) siirtyivät eteenpäin ja niinkuin näkyy tässä ketjussa, siirtyvät vieläkin. Hulluudesta ei ole kyse, vaan siitä että joku kokemus on liian kauhea, jotta sen voisi omaksua osaksi elämäänsä, ja kokemus tai kokemukset ikäänkuin koteloituvat ihmisen sisälle. Kehityksellisestä traumasta on juuri ilmertynyt uusi kirja jossa sen olemusta avataan. Traumat vaikuttavat isosti mielen hyvinvointiin ja niihin kiinni päästäkseen tarvitaan usein taitavaa terapeuttia. Trauma ei ole ihmisen oma vika, vaan hänelle on tapahtunut jotain liian kipeää ja hän on jäänyt asian kanssa yksin, ja joka kuormittaa ja estää elämästä omaa elämää aitona, kokonaisena itsenä. Ja trauma on isosti kehollinen, neurologinen. Vaikka positiiviset ajatukset ja muut itsehoito-oppaiden kikkakolmoset auttavat selviämään, ei niillä traumanhoidon kanssa ole kauheasti mitään tekemistä. Voimia teille kaikille jotka kärsitte. Ja tämä kommentointi mihin vastasin, voisi olla hyödyksi sinullekin tutkailla omaa vointiasi, ettet näin pura pahaa oloasi valmiiksi jo kärsivien päälle. Että ehkäpä sinullakin on jotakin mihin tarvitsisit apua.

Itse olen tarvinnut oikeanlaista terapiaa, oikeanlaista lääkitystä, oikeanlaista seuraa, vääränlaisten ihmisten poistamista seurasta, uusia toimintatapoja, sairaslomaa töistä. Tällä systeemillä olen alkanut toipua, mutta sekin on ihan työtä, pitää prosessoida asioita - ylipäätään prosessoida ja uudella tavalla.

Jos on liian huonossa kunnossa, elämä liian täynnä ja kuormittavaa tai hidastavia lähisuhteita, toipuminen voi siirtyä tai jäädä.

Niin monesti kohdeltu huonosti suhteissa ja painostettu menny ja vaihdettu toiseen, menny luotto miehiin. Lisäksi kiusattu pitkään. Onko teilläkin samoja kokemuksia?

Minun traumatisoitumisen alku löytyy lapsuudesta, todennäköisesti siitä johtuen olin nuorena aikuisena kahdessa suhteessa, jossa minua kaltoinkohdeltiin pahasti ja vielä aikuisena erehdyin suhteeseen, jossa oli jonkinnäköistä sadismia. Minua kiusattiin sotealan amk-koulutuksessa jonkin verran, ei paljoa.

Vierailija kirjoitti:

Niin monesti kohdeltu huonosti suhteissa ja painostettu menny ja vaihdettu toiseen, menny luotto miehiin. Lisäksi kiusattu pitkään. Onko teilläkin samoja kokemuksia?

On kohdeltu suhteissa huonosti. Siksi olen ollut pääosin sinkkuna.

Lapsuuden traumat altistaa isosti etsimään ihmistä, joka toistaa tuttua kaltoinkohtelua, koska lapsena on oppinut että se on sitä "rakkautta". Itsellä tämä on näkynyt niin että olen aina hakenut emotionaalisesti etäisiä ja hylkääviä miehiä, jlita olen koettanut sitten muuttaa niin että vastaisivat tunteisiini ja tarpeisiini. Näinhän ei ole tapahtunut, vaan lopulta olen itse voinut tosi huonosti ja ollut vihainen ja mies on siirtynyt seuraavaan. Edelleen huomaan että pelkkä ihastuminen saa tämän mekanismin käyntiin ja alan takertua mielessäni ja etsiä hylkäämisen merkkejä vaikka ei mitään suhdetta edes olisi.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden traumat altistaa isosti etsimään ihmistä, joka toistaa tuttua kaltoinkohtelua, koska lapsena on oppinut että se on sitä "rakkautta". Itsellä tämä on näkynyt niin että olen aina hakenut emotionaalisesti etäisiä ja hylkääviä miehiä, jlita olen koettanut sitten muuttaa niin että vastaisivat tunteisiini ja tarpeisiini. Näinhän ei ole tapahtunut, vaan lopulta olen itse voinut tosi huonosti ja ollut vihainen ja mies on siirtynyt seuraavaan. Edelleen huomaan että pelkkä ihastuminen saa tämän mekanismin käyntiin ja alan takertua mielessäni ja etsiä hylkäämisen merkkejä vaikka ei mitään suhdetta edes olisi.

Minulla taas se on mennyt niin, että en ole pitänyt huonoa kohtelua rakkautena ja haluaisin toisenlaisen suhteen ja olen tehnyt töitä sen eteen, että itse osaisin käyttäytyä tasapainoisesti ja hyvin. Silti ihastun miehiin, jotka osoittautuvat myöhemmin olevan juuri niitä hylkääviä ja epätasapainoisia. En edes ole tajunnut pitää vaihtoehtona, että tämä ihastukseni kohde olisi jotain muuta kuin normaali ja että hän voisi hylätä minut.  Vain tällaiset narsistiset miehet ihastuvat minuun. Tai jos joku tavallinen mies on ihastunut joskus niin ei ole ainakaan minulle sitä ilmaissut. 

Nyt nelikymppisenä on ruvennut ahdistamaan se, kun traumojen ja mt ongelmien vuoksi en koskaan päässyt kunnolliseen parisuhteeseen enkä saanut lapsia, ystäviäkään ei oikein ole niin kunhan vanhemmat kuolee olen ihan ypöyksin vuosikymmeniä. Olen vain niin pahasti erilainen, viallinen ja sairas että kukaan ei halua olla seurassani. Tämä ahdistaa sietämättömän paljon.

Vierailija kirjoitti:

Nyt nelikymppisenä on ruvennut ahdistamaan se, kun traumojen ja mt ongelmien vuoksi en koskaan päässyt kunnolliseen parisuhteeseen enkä saanut lapsia, ystäviäkään ei oikein ole niin kunhan vanhemmat kuolee olen ihan ypöyksin vuosikymmeniä. Olen vain niin pahasti erilainen, viallinen ja sairas että kukaan ei halua olla seurassani. Tämä ahdistaa sietämättömän paljon.

Voi ei, halaus <3

Minulla on vähän samankaltainen tilanne paitsi tuon lopun kanssa. Kyllä minun kanssa halutaan olla, mutta itseä jännittää ja stressaa ja kai ne vastapuoletkin sen tajuaa sitten. Eikä kukaan halua jakaa elämäänsä kanssani tai ei ainakaan sellainen, jonka kanssa voisi oikeasti elää. 

Toivottavasti saisit tuon sisäisen äänesi vähän paremmalle uralle. Et oikeasti ole noin viallinen, sairas saatat nyt olla. Toivottavasti saat siihen apua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden traumat altistaa isosti etsimään ihmistä, joka toistaa tuttua kaltoinkohtelua, koska lapsena on oppinut että se on sitä "rakkautta". Itsellä tämä on näkynyt niin että olen aina hakenut emotionaalisesti etäisiä ja hylkääviä miehiä, jlita olen koettanut sitten muuttaa niin että vastaisivat tunteisiini ja tarpeisiini. Näinhän ei ole tapahtunut, vaan lopulta olen itse voinut tosi huonosti ja ollut vihainen ja mies on siirtynyt seuraavaan. Edelleen huomaan että pelkkä ihastuminen saa tämän mekanismin käyntiin ja alan takertua mielessäni ja etsiä hylkäämisen merkkejä vaikka ei mitään suhdetta edes olisi.

Minulla taas se on mennyt niin, että en ole pitänyt huonoa kohtelua rakkautena ja haluaisin toisenlaisen suhteen ja olen tehnyt töitä sen eteen, että itse osaisin käyttäytyä tasapainoisesti ja hyvin. Silti ihastun miehiin, jotka osoittautuvat myöhemmin olevan juuri niitä hylkääviä ja epätasapainoisia. En edes ole tajunnut pitää vaihtoehtona, että tämä ihastukseni kohde olisi jotain muuta kuin normaali ja että hän voisi hylätä minut.  Vain tällaiset narsistiset miehet ihastuvat minuun. Tai jos joku tavallinen mies on ihastunut joskus niin ei ole ainakaan minulle sitä ilmaissut. 

Kyllähän tuossa voi silti olla kyse siitä että tiedostamattasi viehätyt ihmisistä, joilla on narsistisia piirteitä. Ne eivät heti näy päälle, mutta "haistat" ne pinnan alta alitajuisesti. Siksi nuo jutut on niin hankalia, että ovat syvällä ja usein tiedostamattomia toimintatapoja. Ja sama toisinpäin- että nuo miehet tiedostamattaan tunnistavat sinussa sen potentiaalisen uhrin, hyväksikäytettävän tai mitä onkaan.