Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Jos vihasta voi päästä yli, miksei surustakin pääsisi? Tietysti mikään ei ole varmuudella lopullista, mutta suunta tuntuu oikealta.
Vierailija kirjoitti:
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Oma kokemukseni pienestä pitäen oli, että tunteet ovat normaaleja ja luonnollisia, mutta sairaassa ympäristössä niitä ei saanut tuntea, siitä jopa rankaistiin. Olen aikuisiällä tehnyt valtavan työn, jotta pystyn tuntemaan spontaanisti. Se tuntuu loppujen lopuksi paremmalta ja terveemmältä kuin tunteiden hautaaminen. Silloinkin, kun sattuu. On luonnollista, että tietyissä tilanteissa sattuu. Eikä se loppuelämää kestä, ainakaan niin voimakkaana. Ja jos jotain surua/haikeutta onkin loppuelämäksi tunnettavana, mitä sitten? Olen niin iloinen, että voin vihdoin, yksinkertaisesti, vain tuntea tunteeni, kun ne tulevat.
Oletteko miettineet, että osa tunteistanne on ns. normaalia? Esimerkiksi se, että haluaa jonkun rakastavan ja pysyvän vierellä. Harvinaista on, ettei sitä halua. Tai se, että jännittää uusien ihmisten tapaamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletteko miettineet, että osa tunteistanne on ns. normaalia? Esimerkiksi se, että haluaa jonkun rakastavan ja pysyvän vierellä. Harvinaista on, ettei sitä halua. Tai se, että jännittää uusien ihmisten tapaamista.
Tätä olen opetellut, että on perustavanlaatuinen inhimillinen toive, oikeastaan tarve tulla rakastetuksi. Oma selviytymiskeinoni kun oli suurimman osan elämästäni vannoa, että "en olis ketään tarvinnutkaan/halunnutkaan". Raivoisa itsenäisyys ja yksin selviytyminen. Siitä on vaikea oppia ulos, kun siihen on juurtunut vauvaikäisesti asti.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko miettineet, että osa tunteistanne on ns. normaalia? Esimerkiksi se, että haluaa jonkun rakastavan ja pysyvän vierellä. Harvinaista on, ettei sitä halua. Tai se, että jännittää uusien ihmisten tapaamista.
Kyllä olen miettinyt. En koe kaiken olevan trauman seurausta. Traumat ovat kuitenkin vaikuttaneet paljon ajatteluun. Erityisesti traumat ovat vieneet paljon voimavaroja. Elämä on mennyt eteenpäin, mutta pääosin todella uupuneena. Eikä sitä tunnuta ymmärtävän kovin hyvin.
Kävin joskus psykoterapeutilla, joka näki että hyötyisin siitä, että työstäisin yhdessä paikassa jotakin ja toisessa paikassa toista asiaa, kolmannessa paikassa taas kolmatta haastetta. Sitä terapeutti ei ymmärtänyt, ettei tällaiseen ollut aikaa eikä voimavaroja, kun on samaan aikaan se muukin elämä elettävänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Mulla on nyt viisikymppisenä ihan uusia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin haluan uskoa, että ne ovat tie ulos traumoista eikä tie tuohon sinun tilanteeseesi. Aika näyttää. Itsellä auttaa toki se, että minulla ei ole elämässäni enää niitä traumatisoineita ihmisiä ja läheisriippuvuus alkaa olla selätetty, en enää toivo rakkautta tai ystävää, jonka yhteys korjaisi haavoja. Olen löytänyt voimaa itsestäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko miettineet, että osa tunteistanne on ns. normaalia? Esimerkiksi se, että haluaa jonkun rakastavan ja pysyvän vierellä. Harvinaista on, ettei sitä halua. Tai se, että jännittää uusien ihmisten tapaamista.
Kyllä olen miettinyt. En koe kaiken olevan trauman seurausta. Traumat ovat kuitenkin vaikuttaneet paljon ajatteluun. Erityisesti traumat ovat vieneet paljon voimavaroja. Elämä on mennyt eteenpäin, mutta pääosin todella uupuneena. Eikä sitä tunnuta ymmärtävän kovin hyvin.
Kävin joskus psykoterapeutilla, joka näki että hyötyisin siitä, että työstäisin yhdessä paikassa jotakin ja toisessa paikassa toista asiaa, kolmannessa paikassa taas kolmatta haastetta. Sitä terapeutti ei ymmärtänyt, ettei tällaiseen ollut aikaa eikä voimavaroja, kun on samaan aikaan se muukin elämä elettävänä.
Pitkä sairasloma, mutta ei se tietty muuta muuta elämää keskeytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko miettineet, että osa tunteistanne on ns. normaalia? Esimerkiksi se, että haluaa jonkun rakastavan ja pysyvän vierellä. Harvinaista on, ettei sitä halua. Tai se, että jännittää uusien ihmisten tapaamista.
Kyllä olen miettinyt. En koe kaiken olevan trauman seurausta. Traumat ovat kuitenkin vaikuttaneet paljon ajatteluun. Erityisesti traumat ovat vieneet paljon voimavaroja. Elämä on mennyt eteenpäin, mutta pääosin todella uupuneena. Eikä sitä tunnuta ymmärtävän kovin hyvin.
Kävin joskus psykoterapeutilla, joka näki että hyötyisin siitä, että työstäisin yhdessä paikassa jotakin ja toisessa paikassa toista asiaa, kolmannessa paikassa taas kolmatta haastetta. Sitä terapeutti ei ymmärtänyt, ettei tällaiseen ollut aikaa eikä voimavaroja, kun on samaan aikaan se muukin elämä elettävänä.
En ainakaan itse olisi jaksanut kokopäivätyötä useiden viikottaisten eri paikoissa tapahtuvien hoitokäyntien rinnalla. Arjen aikatauluttaminen meni todella vaikeaksi, kun yritin mukautua terapeutin toiveisiin kokeillakseni, jos eri paikoissa olevat käynnit auttaisivat minua voimaan paremmin.
Oli kuitenkin käytännössä tosi kuormittavaa enkä jaksanut lopulta enää työn ohessa käydä missään. Ilmoitin sitten terapeutille ja muihin paikkoihin ettei tämä vain toimi. Terapeutti kirjasi lopuksi Kelalle menevään palautteeseen (ei toimittanut palautetta minulle) että tarvitsisin uupumuksen takia lisää terapiaa.
Eivät vain oikein terapeutin kanssa näkemykset kohdanneet. Yksi säännöllinen terapia olisi voinut vielä mennä, mutta ei kauhean monta päällekkäistä hoitoa eri paikoissa. Tämän kokemuksen jälkeen ei ole enää löytynyt intoa sitoutua kovin raskaisiin hoitoprosesseihin. Hoito voi toki auttaa, mutta välttämättä se ei ole aina aivan sitä mitä itse tarvitsisi voidakseen paremmin.
Mulla on nyt tilanne, että hoitoa on pakkokin ottaa vastaan, kun työkykyä ei ole eikä näin ollen voi eikä tarvitse suorittaa töitä samalla. Hirvittää vaan, mistä löydän itselleni ja oireilleni sopuvan terapeutin.
Edellä kirjoittanut, millaisiin sivutehtäviin/hoitoihin sinua ohjattiin? Miksei kirjoitettu sairaslomaa (et halunnut?)?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on nyt tilanne, että hoitoa on pakkokin ottaa vastaan, kun työkykyä ei ole eikä näin ollen voi eikä tarvitse suorittaa töitä samalla. Hirvittää vaan, mistä löydän itselleni ja oireilleni sopuvan terapeutin.
Edellä kirjoittanut, millaisiin sivutehtäviin/hoitoihin sinua ohjattiin? Miksei kirjoitettu sairaslomaa (et halunnut?)?
Minut kirjattiin ulos psykiatrian poliklinikalta, kun Kelan terapia alkoi. Näin täällä paikkakunnalla nykyisin kuulemma toimitaan. Ei ollut siksi mahdollisuutta keskustella terapian sisällöstä hoitoa ohjaavan tahon kanssa, kun sellaista ei ollut.
Enkä kokenut silloin olevani työkyvytön. Koin että käyntejä eri paikoissa oli vain yksinkertaisesti liikaa, jotta käyntien välillä ehtisi prosessoimaan mitään kunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko miettineet, että osa tunteistanne on ns. normaalia? Esimerkiksi se, että haluaa jonkun rakastavan ja pysyvän vierellä. Harvinaista on, ettei sitä halua. Tai se, että jännittää uusien ihmisten tapaamista.
Joo, ihan normaalia on haluta hyvää parisuhdetta. Ei ole enää niin normaalia jäädä väkivaltaiseen suhteeseen, joka ei ole hyvä, kuvitellen, että siitä vielä tulee hyvä tai että tämä on parasta mikä minulle kuuluu tai, etten ole minkään suhteen arvoinen tai siihen kykenevä.
Ei ole normaalia triggeröityä helposti tai toinen ääripää, että siedät mitä tahansa kynnysmattona, koska sinulla ei ole ääntä eikä oikeutta ilmaista tarpeitasi. Sinä olet muita varten, keräämässä rakkaudeksi kuvittelemiasi murusia.
Ei ole normaalia antaa muille yli voimiensa, kun ne omatkin voimat ovat vähissä.
Ei ole normaalia pelätä hylätyksitulemista niin paljon, että siedät mitä tahansa. Ei ole normaalia uskoa toisen paskapuheita rakkaudesta, kun teot eivät tue asiaa.
On normaalia jännittää uusien ihmisten tapaamista tai olla jännittämättä. Jos taas et pysty tapaamaan uusia ihmisiä ilman alkoa tai lääkkeitä tai välttelet tapaamasta uusia ihmisiä tai tapaat uusia ihmisiä addiktiivisesti jatkuvasti suodattimetta, on ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on nyt tilanne, että hoitoa on pakkokin ottaa vastaan, kun työkykyä ei ole eikä näin ollen voi eikä tarvitse suorittaa töitä samalla. Hirvittää vaan, mistä löydän itselleni ja oireilleni sopuvan terapeutin.
Edellä kirjoittanut, millaisiin sivutehtäviin/hoitoihin sinua ohjattiin? Miksei kirjoitettu sairaslomaa (et halunnut?)?
Minut kirjattiin ulos psykiatrian poliklinikalta, kun Kelan terapia alkoi. Näin täällä paikkakunnalla nykyisin kuulemma toimitaan. Ei ollut siksi mahdollisuutta keskustella terapian sisällöstä hoitoa ohjaavan tahon kanssa, kun sellaista ei ollut.
Enkä kokenut silloin olevani työkyvytön. Koin että käyntejä eri paikoissa oli vain yksinkertaisesti liikaa, jotta käyntien välillä ehtisi prosessoimaan mitään kunnolla.
Kelasta kritisoitiin sitä, ettei hoitoa enää seurata missään, kun Kelan tukema terapia on käynnistynyt. Terapiaa varten tarvittavat jatkolausunnot voi laatia kuka hyvänsä yleislääkäri. Silti pitäisi olla systemaattista voinnin seurantaa terapian yhteydessä ja keskustelua siitä toteutuvatko terapian tavoitteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.
En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.
Olen aina mielessäni kannattanut avun hankkimista ja terapiaa, jos ihmisellä on ongelmia. Mutta viime vuosina olen alkanut epäillä onko se niin hyvä asia. Joskus vaikuttaa siltä, että asioiden vatvominen vastaanotolla aikuisena itse asiassa pahentaa henkilön olotilaa. Lapsuudessa tai teini-iässä on ehkä ollut ikäviä asioita, joista on hyvä puhua. Mutta kun keski-iän ylittänyt henkilö alkaa yhtäkkiä syyttäää vanhempiaan vanhoista tapahtumista, liiasta ankaruudesta tai henkisen tuen puutteesta lapsena, niin silloin ollaan hakoteillä. Mennyttä ei voi muuttaa. Vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa ja sen mukaan mikä jonakin aikakautena oli normaalia ja arkipäivää. Iäkkäät vanhemmat ovat pahoillaan, kun aikaisempi mukava suhde omaan lapseen muuttuu ja vahempi polvi alkaa pelätä kitkerää arvostelua.
Puhutaan siitä, että ihminen jää vähän kuin jumiin siihen ikään, jolloin trauma alkoi. Olen aiemminkin elämässäni käynyt muutaman terapian, mutta nyt vihdoin on sellainen, mistä olen saanut apua. Olen kasvanut harppauksin enemmän omaksi itsekseni, vahvemmaksi ja aikuisemmaksi. Tosin tämä on niin energiaa vievää, etten pysty työhön samaan aikaan.
Tuo, että vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa, on sairastuttavaa paskaa. Tässä toimivassa terapiassa on nimenomaan kannustettu kaivamaan niitä vuosikymmeniä padottuja vihan ja pettymyksen tunteita ja katsottu aidosti tosiasioita silmiin: minua on laiminlyöty ja kohdeltu väkivaltaisesti. Sitä ei saa selittää pois maalaamalla mustan valkoiseksi tai olen se laimilyöty lapsi ja uupunut kynnysmatto koko loppuikäni.
Tämä on se vaikein tehtävä väkivaltaisen lapsuuden jäljiltä. Miten sen voi hyväksyä, että niin tapahtui? Kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle, ei minulle. Disso suojaa liikaa. Ahdistavaa käydä joka päivä samoja ajatuksia läpi. "Jos olisin ollut helpompi lapsi, minua ei olisi hakattu" "jos olisin ollut parempi lapsi, minusta olisi pidetty". Nuo ajatukset piinaa. Mikä minussa on vikana? Vaikka olen näiden asioiden kanssa menossa terapiaan, odotukset eivät ole korkealla. Olen aiemminkin ollut terapiassa. Uskon, että kokonaan traumoista ei voi päästä yli. Olisi vaan niin mukavaa elää edes hetkittäin elämää, jossa nuo traumatakaumat eivät hankaloittaisi elämää.
Mietin tätä suihkussa ollessani. Mieleen nousi, että ainakin itselläni terapian toimivuudelle on yksi edellytys ollut se, että olen itse ollut halukas ja valmis muutokseen suurin piirtein hinnalla millä hyvänsä eli jos oma tervehtyminen vaatii joistain ihmisistä luopumista niin sitten niistä luovutaan, ihan vähintään omalla henkisellä tasolla eli odotukset nolliin ja suoja itselle.
Mieleen nousi myös se, että kun on itsekin mennyt rusetille miellyttääkseen omaa vanhempaansa niin olen kasvanut kieroon. Minusta on tullut rusetti ja rusetti miellyttää sairaita ihmisiä, joilla on sairaat odotukset eikä kykyä antaa minulle minun tarvitsemiani normaaleja asioita. Minun pitää purkaa itseni siltä rusetilta ja kasvaa uudelleen, uudenlaiseksi. En edes halua olla sellainen, joka olisi kelvannut niille vääriä odotuksia laittaneille ihmisille, koska he halusivat sairaan ihmisen. Minä haluan oppia, mikä on tervettä ja oppia etsimään terveitä ihmissuhteita ja toimimaan itse niissä terveesti. Haluan oppia lähtemään, kun toinen osoittaa merkkejä siitä, että hän ei toimi terveesti eikä aio kehittää itseään paremmaksi.
Sillä, että joku ei halua muuttaa itseään terveeksi, jotta meidän suhde voisi jatkua, ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Se ei ole sitä, että minä en kelpaa tai minussa olisi vikaa. Satuin vaan yksiin väärän ihmisen kanssa, huomasin virheeni ja toisen haluttomuuden kasvaa ja voin valita lähteä ja kasvaa itse edelleen. Minä opettelen kelpaamaan itselleni ja aidosti rakastamaan itseäni ja pitämään huolta itse itsestäni. En viljele vähäistä energiaani muille toivoen saavani takaisin, koska en kuitenkaan saa. Suuntaan energiani itseeni.
Vierailija kirjoitti:
Mieleen nousi myös se, että kun on itsekin mennyt rusetille miellyttääkseen omaa vanhempaansa niin olen kasvanut kieroon. Minusta on tullut rusetti ja rusetti miellyttää sairaita ihmisiä, joilla on sairaat odotukset eikä kykyä antaa minulle minun tarvitsemiani normaaleja asioita. Minun pitää purkaa itseni siltä rusetilta ja kasvaa uudelleen, uudenlaiseksi. En edes halua olla sellainen, joka olisi kelvannut niille vääriä odotuksia laittaneille ihmisille, koska he halusivat sairaan ihmisen. Minä haluan oppia, mikä on tervettä ja oppia etsimään terveitä ihmissuhteita ja toimimaan itse niissä terveesti. Haluan oppia lähtemään, kun toinen osoittaa merkkejä siitä, että hän ei toimi terveesti eikä aio kehittää itseään paremmaksi.
Niin. Hyvin. Kuvailtu. Täysin sama kokemus ja samat tavoitteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieleen nousi myös se, että kun on itsekin mennyt rusetille miellyttääkseen omaa vanhempaansa niin olen kasvanut kieroon. Minusta on tullut rusetti ja rusetti miellyttää sairaita ihmisiä, joilla on sairaat odotukset eikä kykyä antaa minulle minun tarvitsemiani normaaleja asioita. Minun pitää purkaa itseni siltä rusetilta ja kasvaa uudelleen, uudenlaiseksi. En edes halua olla sellainen, joka olisi kelvannut niille vääriä odotuksia laittaneille ihmisille, koska he halusivat sairaan ihmisen. Minä haluan oppia, mikä on tervettä ja oppia etsimään terveitä ihmissuhteita ja toimimaan itse niissä terveesti. Haluan oppia lähtemään, kun toinen osoittaa merkkejä siitä, että hän ei toimi terveesti eikä aio kehittää itseään paremmaksi.
Niin. Hyvin. Kuvailtu. Täysin sama kokemus ja samat tavoitteet.
Eiköhän me onnistuta! Sitten on vuorossa toisenlainen loppuelämä, omine hankaluuksineen ja vastoinkäymisineen toki sekin, mutta myös hyvine asioineen ja henkisesti aikuiseksi kasvaneena itseään terveesti rakastaen ja tukien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieleen nousi myös se, että kun on itsekin mennyt rusetille miellyttääkseen omaa vanhempaansa niin olen kasvanut kieroon. Minusta on tullut rusetti ja rusetti miellyttää sairaita ihmisiä, joilla on sairaat odotukset eikä kykyä antaa minulle minun tarvitsemiani normaaleja asioita. Minun pitää purkaa itseni siltä rusetilta ja kasvaa uudelleen, uudenlaiseksi. En edes halua olla sellainen, joka olisi kelvannut niille vääriä odotuksia laittaneille ihmisille, koska he halusivat sairaan ihmisen. Minä haluan oppia, mikä on tervettä ja oppia etsimään terveitä ihmissuhteita ja toimimaan itse niissä terveesti. Haluan oppia lähtemään, kun toinen osoittaa merkkejä siitä, että hän ei toimi terveesti eikä aio kehittää itseään paremmaksi.
Niin. Hyvin. Kuvailtu. Täysin sama kokemus ja samat tavoitteet.
Eiköhän me onnistuta! Sitten on vuorossa toisenlainen loppuelämä, omine hankaluuksineen ja vastoinkäymisineen toki sekin, mutta myös hyvine asioineen ja henkisesti aikuiseksi kasvaneena itseään terveesti rakastaen ja tukien.
Kyllä onnistutaan! :) Mulla on traumaterapia takanapäin ja itsenäisestä olen jatkanut työtä. Ei enää vanhaksi minäksi tunnistaisi. Loppuelämään kuuluu sekä ilot että surut ja olen kiitollinen siitä, että pystyn yhä syvemmin vain olemaan siinä kaikessa läsnä. Ei tarvitse enää väkisin liimata hymyä naamalle ja esittää aina pärjäävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa.
Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.
Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.
Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on. Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen.
Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.
Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?
Pointti on siinä, että siitä pääsee yli, kun elää sen läpi. Alaspainettu tai ylläpidetty tunne on eri kuin läpi eletty. Eläminen vaatii kasvua, tilaa, aikaa, tukeakin. Siksi moni ei anna sen kasvun ja läpielämisen tulla. Ja se sattuu. Vähän kuin synnytys, kipu on välttämätön.
Haluan uskoa, että kasvan tästä yli. Siitä on jo viitteitä, että niin voi tapahtua.
Tunteiden läpikäymisestä puhutaan paljon, mutta minusta se on alkanut tuntua kliseeltä ja saanut miettimään kuinka moni mahtaa oikeasti päästä yli kokemuksistaan. Olen tehnyt tunnetyöskentelyä hyvin kauan, rehellisesti ja kipua välttelemättä, antanut tilaa ja aikaa ajatuksille pääsemättä koskaan tuollaiseen pysyvään suru- tai suvantovaiheeseen, jossa aiemmat tunteet ja kokemukset olisivat jotenkin lopullisesti takana tai vain haalistuneet harmaiksi muistoiksi. Hyviin viitteisiin en enää usko, sillä uudestaan ne samat vanhat asiat sieltä aina nousevat pintaan. Karkeasti ilmaistuna voisikin sanoa, että synnytyskivut on eletty läpi, mutta ei oikein tullut lasta eikä pskaakaan.
Mulla on nyt viisikymppisenä ihan uusia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin haluan uskoa, että ne ovat tie ulos traumoista eikä tie tuohon sinun tilanteeseesi. Aika näyttää. Itsellä auttaa toki se, että minulla ei ole elämässäni enää niitä traumatisoineita ihmisiä ja läheisriippuvuus alkaa olla selätetty, en enää toivo rakkautta tai ystävää, jonka yhteys korjaisi haavoja. Olen löytänyt voimaa itsestäni.
Millaisia uusia ajatuksia tai tunteita sinussa on herännyt? Miten jäsennät ja järkeistät kaikkea tapahtunutta ilman että vajoat pohjattomaan kyynisyyteen? Olen itse tullut lopputulokseen, että maailma on paha ja sairas paikka. Tuntuu ettei siitä enää pääse tai haluakaan päästä yli, koska se on totuus. Elämä on epäoikeudenmukaista ja samantekevää kilpailua, jossa vahvimmat eli pahimmat voittavat. En myöskään toivo rakkautta, koska olen nähnyt mitä se on, ja ystävyys kiinnostaa vieläkin vähemmän. Ihmiset ylipäätään ovat pelkkä häiriötekijä.
Miksi taistella että saa muutettua vihan suruksi, jotta saa sitten käyttää loppuelämänsä sen suremiseen miten erilaista elämä olisi voinut olla? Onkohan se minkäänlainen parannus lopulta. Tai entä jos viha ei muutukaan vaan pysyy samana? En ole varma ymmärränkö edes miksi vihan pitäisi muuttua juuri suruksi eikä vaikka esim. pettymykseksi tai itsepuolustukseksi. Suru on itselleni aika vieraaksi jäänyt ja avuttomaltakin tuntuva tunne. Hankala saada siitä kiinni tai käsittää sen parantavaa voimaa. Kertoisitteko omia kokemuksianne kuinka olette onnistuneet tuossa, mitä se teille käytännössä tarkoittaa ja missä vaiheessa pääsitte viimein yli surustanne?