Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.

Oikeastaan työelämä ei juurikaan eroa lapsuudesta, jolloin olisi vain itsestään intuitiivisesti pitänyt ymmärtää millaista toimintaa vanhemmat missäkin tilanteessa odottavat, vaikkeivät ohjeita antaneetkaan. Jälkikäteen kyllä tuli pilkkaa ja kiukkuisia reaktioita, kun vanhemmat olivat tyytymättömiä siihen, ettei lapsi itsestään ole ymmärtänyt mitä häneltä odotetaan. Luonnollisesti reaktiona syntyi tarve pakonomaisesti ikävien seurausten pelossa varmistaa, ettei mitään jää huomaamatta.

Tuntuu että elämä on mennyt lapsuudesta asti hyvin kuormittuneessa olotilassa. Usein sen seurauksena on tullut olo, että vain nousee seinä vastaan, ei ole voimia jatkaa enää tällä tavalla näissä olosuhteissa. Mutta yleensä joka työpaikalla meno on yhtä epämääräistä. Työpaikan vaihtaminen ei yleensä auta asiaa. Ehkei kokoaikainen työskentely vain sovi herkästi kuormittuvalle, mutta moni työpaikka vaatii kokoaikaista sitoutumista.

Tuntuu, että töissä pitää aina päteä. Ehkä en suhtaudu oikein tai sitten luonteeni ei sovi siihen. Eli tuntuu, että näennäisesti ollaan tiimi ja ollaan rentoja ja hyviä tyyppejä. Käytännössä kuitenkin jokainen pätee tahollaan, suorituksia mitataan, vertaillaan, tuodaan osaamista esiin, esitellään tuloksia, edetään ylemmäs.

Tuo kaikki on varmasti normaalia monelle, mutta itse haluaisin vain olla rauhassa, ilman pätemistä, ilman pätijöitä ympärilläni, mutta olen vain väkisin muokannut itseni sopimaan tuohon kuvioon. Ehkä siinä on yksi syy henkisiin ongelmiini.

Työelämä on iso paradoksi. Käsketään ottaa rennosti ja olla huolehtimatta, mutta työlistalta ei koskaan karsita mitään pois eivätkä aikataulut saa pettää. Ristiriitaiset tavoitteet eivät ole yhteen sovitettavissa.

Yhteishenki on yleensä näennäistä. Ihmiset kehuvat kasvokkain toisiaan, koska se kuuluu asiaan. Selän takana kollega ollaan valmis suolaamaan ja heittämään bussin alle, jos rennosta meiningistä huolimatta (älä nyt ota sitä tosissaan, se on sanahelinää) jotain unohtui tarkistaa.

Ei täällä tietenkään nipoteta, mutta parempi olisi ymmärtää tekemättä virheitä. Eli tee työsi yksityiskohtaisesti, mutta älä erehdy valittamaan kuormituksesta. Teeskentele työnteon olevan sinulle kuin leikkiä, yhtä helppoa ja kevyttä. Näin syntyy näennäisen hyvä yhteishenki, kun ristiriidat piilotetaan.

Hyvin kirjoitettu. Juuri tuo fiilis on itsellänikin työelämästä. Se teeskentely on raskasta ja usein mietin, että jaksaako muut sitä vai onko se kaikki heille ihan normaalia ja mukavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.

Oikeastaan työelämä ei juurikaan eroa lapsuudesta, jolloin olisi vain itsestään intuitiivisesti pitänyt ymmärtää millaista toimintaa vanhemmat missäkin tilanteessa odottavat, vaikkeivät ohjeita antaneetkaan. Jälkikäteen kyllä tuli pilkkaa ja kiukkuisia reaktioita, kun vanhemmat olivat tyytymättömiä siihen, ettei lapsi itsestään ole ymmärtänyt mitä häneltä odotetaan. Luonnollisesti reaktiona syntyi tarve pakonomaisesti ikävien seurausten pelossa varmistaa, ettei mitään jää huomaamatta.

Tuntuu että elämä on mennyt lapsuudesta asti hyvin kuormittuneessa olotilassa. Usein sen seurauksena on tullut olo, että vain nousee seinä vastaan, ei ole voimia jatkaa enää tällä tavalla näissä olosuhteissa. Mutta yleensä joka työpaikalla meno on yhtä epämääräistä. Työpaikan vaihtaminen ei yleensä auta asiaa. Ehkei kokoaikainen työskentely vain sovi herkästi kuormittuvalle, mutta moni työpaikka vaatii kokoaikaista sitoutumista.

Tuntuu, että töissä pitää aina päteä. Ehkä en suhtaudu oikein tai sitten luonteeni ei sovi siihen. Eli tuntuu, että näennäisesti ollaan tiimi ja ollaan rentoja ja hyviä tyyppejä. Käytännössä kuitenkin jokainen pätee tahollaan, suorituksia mitataan, vertaillaan, tuodaan osaamista esiin, esitellään tuloksia, edetään ylemmäs.

Tuo kaikki on varmasti normaalia monelle, mutta itse haluaisin vain olla rauhassa, ilman pätemistä, ilman pätijöitä ympärilläni, mutta olen vain väkisin muokannut itseni sopimaan tuohon kuvioon. Ehkä siinä on yksi syy henkisiin ongelmiini.

Työelämä on iso paradoksi. Käsketään ottaa rennosti ja olla huolehtimatta, mutta työlistalta ei koskaan karsita mitään pois eivätkä aikataulut saa pettää. Ristiriitaiset tavoitteet eivät ole yhteen sovitettavissa.

Yhteishenki on yleensä näennäistä. Ihmiset kehuvat kasvokkain toisiaan, koska se kuuluu asiaan. Selän takana kollega ollaan valmis suolaamaan ja heittämään bussin alle, jos rennosta meiningistä huolimatta (älä nyt ota sitä tosissaan, se on sanahelinää) jotain unohtui tarkistaa.

Ei täällä tietenkään nipoteta, mutta parempi olisi ymmärtää tekemättä virheitä. Eli tee työsi yksityiskohtaisesti, mutta älä erehdy valittamaan kuormituksesta. Teeskentele työnteon olevan sinulle kuin leikkiä, yhtä helppoa ja kevyttä. Näin syntyy näennäisen hyvä yhteishenki, kun ristiriidat piilotetaan.

Hyvin kirjoitettu. Juuri tuo fiilis on itsellänikin työelämästä. Se teeskentely on raskasta ja usein mietin, että jaksaako muut sitä vai onko se kaikki heille ihan normaalia ja mukavaa.

Yhdessä työpaikassa minulla oli harvinaisen rehellinen ja avoin kollega. Hän totesi jaksavansa töissä ainoastaan mielialalääkityksen voimin. Itse en valitettavasti uskaltanut olla silloin yhtä avoin omasta jaksamisestani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Olen aina mielessäni kannattanut avun hankkimista ja terapiaa, jos ihmisellä on ongelmia. Mutta viime vuosina olen alkanut epäillä onko se niin hyvä asia. Joskus vaikuttaa siltä, että asioiden vatvominen vastaanotolla aikuisena itse asiassa pahentaa henkilön olotilaa. Lapsuudessa tai teini-iässä on ehkä ollut ikäviä asioita, joista on hyvä puhua.  Mutta kun keski-iän ylittänyt henkilö alkaa yhtäkkiä syyttäää vanhempiaan vanhoista tapahtumista, liiasta ankaruudesta tai henkisen tuen puutteesta lapsena, niin silloin ollaan hakoteillä.  Mennyttä ei voi muuttaa. Vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa ja sen mukaan mikä jonakin aikakautena oli normaalia ja arkipäivää. Iäkkäät vanhemmat ovat pahoillaan, kun aikaisempi mukava suhde omaan lapseen muuttuu ja vahempi polvi alkaa pelätä kitkerää arvostelua.

Puhutaan siitä, että ihminen jää vähän kuin jumiin siihen ikään, jolloin trauma alkoi. Olen aiemminkin elämässäni käynyt muutaman terapian, mutta nyt vihdoin on sellainen, mistä olen saanut apua. Olen kasvanut harppauksin enemmän omaksi itsekseni, vahvemmaksi ja aikuisemmaksi. Tosin tämä on niin energiaa vievää, etten pysty työhön samaan aikaan.

Tuo, että vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa, on sairastuttavaa paskaa. Tässä toimivassa terapiassa on nimenomaan kannustettu kaivamaan niitä vuosikymmeniä padottuja vihan ja pettymyksen tunteita ja katsottu aidosti tosiasioita silmiin: minua on laiminlyöty ja kohdeltu väkivaltaisesti. Sitä ei saa selittää pois maalaamalla mustan valkoiseksi tai olen se laimilyöty lapsi ja uupunut kynnysmatto koko loppuikäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Olen aina mielessäni kannattanut avun hankkimista ja terapiaa, jos ihmisellä on ongelmia. Mutta viime vuosina olen alkanut epäillä onko se niin hyvä asia. Joskus vaikuttaa siltä, että asioiden vatvominen vastaanotolla aikuisena itse asiassa pahentaa henkilön olotilaa. Lapsuudessa tai teini-iässä on ehkä ollut ikäviä asioita, joista on hyvä puhua.  Mutta kun keski-iän ylittänyt henkilö alkaa yhtäkkiä syyttäää vanhempiaan vanhoista tapahtumista, liiasta ankaruudesta tai henkisen tuen puutteesta lapsena, niin silloin ollaan hakoteillä.  Mennyttä ei voi muuttaa. Vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa ja sen mukaan mikä jonakin aikakautena oli normaalia ja arkipäivää. Iäkkäät vanhemmat ovat pahoillaan, kun aikaisempi mukava suhde omaan lapseen muuttuu ja vahempi polvi alkaa pelätä kitkerää arvostelua.

Puhutaan siitä, että ihminen jää vähän kuin jumiin siihen ikään, jolloin trauma alkoi. Olen aiemminkin elämässäni käynyt muutaman terapian, mutta nyt vihdoin on sellainen, mistä olen saanut apua. Olen kasvanut harppauksin enemmän omaksi itsekseni, vahvemmaksi ja aikuisemmaksi. Tosin tämä on niin energiaa vievää, etten pysty työhön samaan aikaan.

Tuo, että vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa, on sairastuttavaa paskaa. Tässä toimivassa terapiassa on nimenomaan kannustettu kaivamaan niitä vuosikymmeniä padottuja vihan ja pettymyksen tunteita ja katsottu aidosti tosiasioita silmiin: minua on laiminlyöty ja kohdeltu väkivaltaisesti. Sitä ei saa selittää pois maalaamalla mustan valkoiseksi tai olen se laimilyöty lapsi ja uupunut kynnysmatto koko loppuikäni.

Tämä on se vaikein tehtävä väkivaltaisen lapsuuden jäljiltä. Miten sen voi hyväksyä, että niin tapahtui? Kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle, ei minulle. Disso suojaa liikaa. Ahdistavaa käydä joka päivä samoja ajatuksia läpi. "Jos olisin ollut helpompi lapsi, minua ei olisi hakattu" "jos olisin ollut parempi lapsi, minusta olisi pidetty". Nuo ajatukset piinaa. Mikä minussa on vikana? Vaikka olen näiden asioiden kanssa menossa terapiaan, odotukset eivät ole korkealla. Olen aiemminkin ollut terapiassa. Uskon, että kokonaan traumoista ei voi päästä yli. Olisi vaan niin mukavaa elää edes hetkittäin elämää, jossa nuo traumatakaumat eivät hankaloittaisi elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annan täällä yhden kotikutoisen vinkin kuinka olen hoitanut depersonaalisaatiota ja dissosiaatiota. Otan paljon kuvia näkemistäni asioista ja kuvaan myös selfieitä. Sellaisina hetkinä kun kaikki tuntuu epätodelliselta, kännykän kuvat muistuttavat siitä, että maailma on todellinen ja olen itse todellinen.

Voisin ehkä itsekin kuvata jotain. Toisaalta itseäni en voi kuvata, koska oikeastaan en pidä itseni näkemisestä. En tarkoita ulkonäköä niinkään vaan koko kokonaisuutta. Jos katson itseäni kuvissa niin näen epäkohdat tai sitten monesti katson kuin vierasta. En oikein "muista" miltä näytän. Silti hyvä, että edes joku antaa vinkkejä näihin olo tiloihin. Itsellä auttaa ehkä kävely. Kävelen niin kauan, että lopulta tiedän tasan tarkkaan, että minä tässä oikeasti itse kävelen eikä mikään "robotti".

Itsehoito dissosiaation on nimenomaan konkreettista tekemistä joka pakottaa olemaan läsnä hetkessä ja keskittymään tekemiseen. Joskus pitää kokeilla tehdä moniakin asioita ennen kuin "kupla puhkeaa." Mikä tahansa itselle mieluisa liikunta on yleensä erityisen hyvä. Sanoin nyt itsehoito, yksinhoito, koska usein parasta olisi vuorovaikutus turvalliselta tuntuvien muiden ihmisten kanssa mutta kun juuri ne turvalliset läheiset traumaoireista kärsiviltä usein puuttuvat.

-eri

Kyllä. Alkoholi ja päihteet yleensä pahentavat huonoa oloa, joten niiden kanssa kannattaa olla varovainen.

Tämä asia on onneksi eräs mistä olen itse pysynyt erossa täysin. En ole ikinä käyttänyt alkoholia muuten kuin joskus yksi lasillinen jossain juhlissa. En ikinä, vaikka esim johonkin kouluun pääsisin ja siellä sitä "juomakulttuuria" olisi halua osallistua sellaiseen. Samalla tietysti muut saavat käyttää. En vaan ehkä koe kuuluvani porukkaan joka juo paljon. Samalla jokainen on tietysti oma persoonansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Olen aina mielessäni kannattanut avun hankkimista ja terapiaa, jos ihmisellä on ongelmia. Mutta viime vuosina olen alkanut epäillä onko se niin hyvä asia. Joskus vaikuttaa siltä, että asioiden vatvominen vastaanotolla aikuisena itse asiassa pahentaa henkilön olotilaa. Lapsuudessa tai teini-iässä on ehkä ollut ikäviä asioita, joista on hyvä puhua.  Mutta kun keski-iän ylittänyt henkilö alkaa yhtäkkiä syyttäää vanhempiaan vanhoista tapahtumista, liiasta ankaruudesta tai henkisen tuen puutteesta lapsena, niin silloin ollaan hakoteillä.  Mennyttä ei voi muuttaa. Vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa ja sen mukaan mikä jonakin aikakautena oli normaalia ja arkipäivää. Iäkkäät vanhemmat ovat pahoillaan, kun aikaisempi mukava suhde omaan lapseen muuttuu ja vahempi polvi alkaa pelätä kitkerää arvostelua.

Puhutaan siitä, että ihminen jää vähän kuin jumiin siihen ikään, jolloin trauma alkoi. Olen aiemminkin elämässäni käynyt muutaman terapian, mutta nyt vihdoin on sellainen, mistä olen saanut apua. Olen kasvanut harppauksin enemmän omaksi itsekseni, vahvemmaksi ja aikuisemmaksi. Tosin tämä on niin energiaa vievää, etten pysty työhön samaan aikaan.

Tuo, että vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa, on sairastuttavaa paskaa. Tässä toimivassa terapiassa on nimenomaan kannustettu kaivamaan niitä vuosikymmeniä padottuja vihan ja pettymyksen tunteita ja katsottu aidosti tosiasioita silmiin: minua on laiminlyöty ja kohdeltu väkivaltaisesti. Sitä ei saa selittää pois maalaamalla mustan valkoiseksi tai olen se laimilyöty lapsi ja uupunut kynnysmatto koko loppuikäni.

Tämä on se vaikein tehtävä väkivaltaisen lapsuuden jäljiltä. Miten sen voi hyväksyä, että niin tapahtui? Kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle, ei minulle. Disso suojaa liikaa. Ahdistavaa käydä joka päivä samoja ajatuksia läpi. "Jos olisin ollut helpompi lapsi, minua ei olisi hakattu" "jos olisin ollut parempi lapsi, minusta olisi pidetty". Nuo ajatukset piinaa. Mikä minussa on vikana? Vaikka olen näiden asioiden kanssa menossa terapiaan, odotukset eivät ole korkealla. Olen aiemminkin ollut terapiassa. Uskon, että kokonaan traumoista ei voi päästä yli. Olisi vaan niin mukavaa elää edes hetkittäin elämää, jossa nuo traumatakaumat eivät hankaloittaisi elämää.

Heitä nuo ajatukset mäkeen. Kuka tahansa lapsi olisi saanut niiltä sairailta ihmisiltä sairaan kohtelun. Sinun ei edes kuulu taipua rusetille tullaksesi rakastetuksi tai lapsena hoivatuksi. Sinussa ei ollut mitään vikaa vaan heidän kyvyttömyydessään tai pahuudessaan. Sinä satuit vain paikalle kuten puska rais kauksen uhrikin sattui vain kohdalle.

Rakkauteen kyvytön ihminen ei kykene rakastamaan. Ei vaan pysty. Se ei ole kohteen syy. Huonosti kohteleva ihminen kohtelee huonosti, koska hän on huonosti kohteleva ihminen. Sinulle olisi kuulunut parempaa, mutta valitettavasti kävi näin.

Ala rakentaa itseäsi niin, että TIEDÄT ja TUNNET, ettei sinussa ole vikaa. Olen yrittänyt olla hyvä ihminen, reilu kaveri, asianmukainen työntekijä. Tiedän, etten ansaitse mitään pahaa. Kun menetän malttini tai pidän puoliani, voin varmistaa terapeutilta, menikö ok.

Tässä kertaukseksi kaksi kirjasuositusta: Juha Klaavu Lapsuuden kehityksellinen trauma ja David Richo Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Kiva, että vastasit viestiini. Jos mietin itseäni niin sehän on melkoista tasapainoilua mitä voi kertoa ja mitä ei. Tuo toinen kommentoija kritisoikin sitä, että ei ole hyvä olla niin avoin. Jaan oikeastaan molemmat ajatukset. Arvostan toiselta avoimuutta ja haluaisin itsekin pystyä olemaan avoin. Toisaalta ymmärrän sen kuinka en itse tai moni muu ei vaan uskalla enää olla avoin.

Itse olen tottunut siihen, että pitää piilottaa niitä puutteitaan muilta. Kuka esim pystyy toisella sanomaan, että on täysin ilman ystäviä tai muiden mielestä jo syrjäytynyt (itse en käytä sitä sanaa kuitenkaan). Kyllä moni kaunistelee kaikkea. Uskon sen menevän niin. Ihmiset nyt yleensä yrittävät kuitenkin "ylentää" itseään tietyssä jutuissa. Harva uskaltaa rehellinen myös niissä itselle epäedullisissa jutuissa. Samalla uskon, että aito ystävyys ja toisen tunteminen vaatii myös uskallusta kertoa itsestään rehellisesti. Tämä myös parisuhteeseen liittyen. En vaan oikein itsekään pysty siihen. Se luottamuksen saaminen toiseen on vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Kiva, että vastasit viestiini. Jos mietin itseäni niin sehän on melkoista tasapainoilua mitä voi kertoa ja mitä ei. Tuo toinen kommentoija kritisoikin sitä, että ei ole hyvä olla niin avoin. Jaan oikeastaan molemmat ajatukset. Arvostan toiselta avoimuutta ja haluaisin itsekin pystyä olemaan avoin. Toisaalta ymmärrän sen kuinka en itse tai moni muu ei vaan uskalla enää olla avoin.

Itse olen tottunut siihen, että pitää piilottaa niitä puutteitaan muilta. Kuka esim pystyy toisella sanomaan, että on täysin ilman ystäviä tai muiden mielestä jo syrjäytynyt (itse en käytä sitä sanaa kuitenkaan). Kyllä moni kaunistelee kaikkea. Uskon sen menevän niin. Ihmiset nyt yleensä yrittävät kuitenkin "ylentää" itseään tietyssä jutuissa. Harva uskaltaa rehellinen myös niissä itselle epäedullisissa jutuissa. Samalla uskon, että aito ystävyys ja toisen tunteminen vaatii myös uskallusta kertoa itsestään rehellisesti. Tämä myös parisuhteeseen liittyen. En vaan oikein itsekään pysty siihen. Se luottamuksen saaminen toiseen on vaikeaa.

En nyt halua syyllistää sinua, mutta nostan vaan esille sen, kun olen traumatisoitunut lisää parisuhteissa, joissa toinen on peitellyt todellista minäänsä. Itse olen ollut rehellinen. Eli se oma suojamekanismi voi traumatisoida sitä toista, joka oman traumansa vuoksi on tuntosarvet herkkinä. Pahimmillaan minä suojelin toista olemalla todella rehellinen ja varoitin asioista etukäteen ja toinen salasi itseään ja suojeli näin myös itseään. Minä sain PTSD:n.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Kiva, että vastasit viestiini. Jos mietin itseäni niin sehän on melkoista tasapainoilua mitä voi kertoa ja mitä ei. Tuo toinen kommentoija kritisoikin sitä, että ei ole hyvä olla niin avoin. Jaan oikeastaan molemmat ajatukset. Arvostan toiselta avoimuutta ja haluaisin itsekin pystyä olemaan avoin. Toisaalta ymmärrän sen kuinka en itse tai moni muu ei vaan uskalla enää olla avoin.

Itse olen tottunut siihen, että pitää piilottaa niitä puutteitaan muilta. Kuka esim pystyy toisella sanomaan, että on täysin ilman ystäviä tai muiden mielestä jo syrjäytynyt (itse en käytä sitä sanaa kuitenkaan). Kyllä moni kaunistelee kaikkea. Uskon sen menevän niin. Ihmiset nyt yleensä yrittävät kuitenkin "ylentää" itseään tietyssä jutuissa. Harva uskaltaa rehellinen myös niissä itselle epäedullisissa jutuissa. Samalla uskon, että aito ystävyys ja toisen tunteminen vaatii myös uskallusta kertoa itsestään rehellisesti. Tämä myös parisuhteeseen liittyen. En vaan oikein itsekään pysty siihen. Se luottamuksen saaminen toiseen on vaikeaa.

Maailmassa on sekä hyviä että pahoja ihmisiä. Avoimuuden seurauksia ei voi etukäteen tietää. Siksi ennen avautumista kannattaa miettiä riittävätkö omat voimavarat siihen, jos toinen ei suhtaudukaan avoimuuteen hyvin? Toisen suhtautuminen ei kerro mitään sinusta, mutta ikävä suhtautuminen voi olla kokemuksena hajottava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Kiva, että vastasit viestiini. Jos mietin itseäni niin sehän on melkoista tasapainoilua mitä voi kertoa ja mitä ei. Tuo toinen kommentoija kritisoikin sitä, että ei ole hyvä olla niin avoin. Jaan oikeastaan molemmat ajatukset. Arvostan toiselta avoimuutta ja haluaisin itsekin pystyä olemaan avoin. Toisaalta ymmärrän sen kuinka en itse tai moni muu ei vaan uskalla enää olla avoin.

Itse olen tottunut siihen, että pitää piilottaa niitä puutteitaan muilta. Kuka esim pystyy toisella sanomaan, että on täysin ilman ystäviä tai muiden mielestä jo syrjäytynyt (itse en käytä sitä sanaa kuitenkaan). Kyllä moni kaunistelee kaikkea. Uskon sen menevän niin. Ihmiset nyt yleensä yrittävät kuitenkin "ylentää" itseään tietyssä jutuissa. Harva uskaltaa rehellinen myös niissä itselle epäedullisissa jutuissa. Samalla uskon, että aito ystävyys ja toisen tunteminen vaatii myös uskallusta kertoa itsestään rehellisesti. Tämä myös parisuhteeseen liittyen. En vaan oikein itsekään pysty siihen. Se luottamuksen saaminen toiseen on vaikeaa.

En nyt halua syyllistää sinua, mutta nostan vaan esille sen, kun olen traumatisoitunut lisää parisuhteissa, joissa toinen on peitellyt todellista minäänsä. Itse olen ollut rehellinen. Eli se oma suojamekanismi voi traumatisoida sitä toista, joka oman traumansa vuoksi on tuntosarvet herkkinä. Pahimmillaan minä suojelin toista olemalla todella rehellinen ja varoitin asioista etukäteen ja toinen salasi itseään ja suojeli näin myös itseään. Minä sain PTSD:n.

Ihmissuhteet ovat aina riski. Niiden vaikutusta ei voi tietää. Keneltäkään ei kuitenkaan voi vaatia enemmän avoimuutta kuin mihin kyseinen henkilö kykenee. Ihmiset tässä maailmassa sekä rikkovat toisiaan että voivat tarjota korjaavia kokemuksia. On pitkälti monesta sattumasta kiinni miten asiat kulloinkin menevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Ihanan myönteinen ihmiskäsitys. Itse en allekirjoita tuota väitettä, että avoimuus aina kannattaisi ihmissuhteissa.

- sivusta

Minua taas triggeröi tuo sinun asenteesi. Ymmärrän, että haluat suojella itseäsi omien traumojesi vuoksi, mutta minua uudelleen- ja lisätraumatisoi se, kun huomaan olevani suhteessa ihmisen kanssa, joka ei olekaan rehellinen ja avoin. Toivottavasti olet sen verran avoin ja rehellinen, että kerrot sen heti alkuun, että et pysty olemaan avoin suhteessa, jotta toinen voi arvioida haluaako olla siinä. 

Olen pahoillani, kuten sanoin, triggeröidyin tuosta todella. 

Sivusta tähän. Kirjoitin jo tuohon ylemmäs viestin jossa käsittelin teidän molempien ajatuksia asiaan. Voin silti itsekin kallistua enemmän siihen etten vaan pysty nopeasti luottamaan keneenkään. Luottamus on petetty niin monesti. En halua tavallaan enää koskaan olla se, joka puhuu liikaa asioistaan ja sitten joku muu pettää. Olen hyvin varovainen kaikesta itseeni liittyvästä. Minusta unohdat nyt yhden asian. Nimettäin sen, että mitä ihminen elämässään kaunistelee niin sillä on paljon väliä. Jos joku valehtelee olevansa esim hyvässä työssä tai omaavansa ison ystäväjoukon eikä hänellä olekaan sellaista niin se on väärin. Sitten jos itse en esim kehtaisi sanoa olleeni työtön niin pitkään niin voisin ainakin aluksi kertoa olleeni välillä töissä tai en kehtaisi sanoa olevani täysin ilman ystäviä niin voisin kertoa pitäväni joskus yhteyttä johonkin yms. Tälläisiä pieniä juttuja mitkä myös osittain totta. Tällä katsoisin sitäkin miten toinen näihin suhtautuu. Myöhemmin voisin olla avoimempi.

Minusta valehtelu ja asioiden pieni kaunistelu ovat eri juttu. Tärkeintä olisi ettei pahoittaisi toisen mieltä tai aiheuttaisi mitään ikävää puheillaan. En nimittäin koskaan unohda sitä, kun eräs yksinäiseksi kokemani ihminen ei kuitenkaan ymmärtänyt minun yksinäisyyttäni, kun menin asiasta kertomaan tai hän asian arvasi. En ihan muista miten puhe meni siihen. Tämän jälkeen sain pienen oppitunnin, miten luullakseni samaa kokenut ei kuitenkaan ymmärrä minua. Samalla itsellekin olisi tärkeintä olla avoin ja pidemmässä ajassa en jaksa miettiä mitä voin itsestäni kertoa. Ymmärrän näin molempia tässä asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Ihanan myönteinen ihmiskäsitys. Itse en allekirjoita tuota väitettä, että avoimuus aina kannattaisi ihmissuhteissa.

- sivusta

Minua taas triggeröi tuo sinun asenteesi. Ymmärrän, että haluat suojella itseäsi omien traumojesi vuoksi, mutta minua uudelleen- ja lisätraumatisoi se, kun huomaan olevani suhteessa ihmisen kanssa, joka ei olekaan rehellinen ja avoin. Toivottavasti olet sen verran avoin ja rehellinen, että kerrot sen heti alkuun, että et pysty olemaan avoin suhteessa, jotta toinen voi arvioida haluaako olla siinä. 

Olen pahoillani, kuten sanoin, triggeröidyin tuosta todella. 

Sivusta tähän. Kirjoitin jo tuohon ylemmäs viestin jossa käsittelin teidän molempien ajatuksia asiaan. Voin silti itsekin kallistua enemmän siihen etten vaan pysty nopeasti luottamaan keneenkään. Luottamus on petetty niin monesti. En halua tavallaan enää koskaan olla se, joka puhuu liikaa asioistaan ja sitten joku muu pettää. Olen hyvin varovainen kaikesta itseeni liittyvästä. Minusta unohdat nyt yhden asian. Nimettäin sen, että mitä ihminen elämässään kaunistelee niin sillä on paljon väliä. Jos joku valehtelee olevansa esim hyvässä työssä tai omaavansa ison ystäväjoukon eikä hänellä olekaan sellaista niin se on väärin. Sitten jos itse en esim kehtaisi sanoa olleeni työtön niin pitkään niin voisin ainakin aluksi kertoa olleeni välillä töissä tai en kehtaisi sanoa olevani täysin ilman ystäviä niin voisin kertoa pitäväni joskus yhteyttä johonkin yms. Tälläisiä pieniä juttuja mitkä myös osittain totta. Tällä katsoisin sitäkin miten toinen näihin suhtautuu. Myöhemmin voisin olla avoimempi.

Minusta valehtelu ja asioiden pieni kaunistelu ovat eri juttu. Tärkeintä olisi ettei pahoittaisi toisen mieltä tai aiheuttaisi mitään ikävää puheillaan. En nimittäin koskaan unohda sitä, kun eräs yksinäiseksi kokemani ihminen ei kuitenkaan ymmärtänyt minun yksinäisyyttäni, kun menin asiasta kertomaan tai hän asian arvasi. En ihan muista miten puhe meni siihen. Tämän jälkeen sain pienen oppitunnin, miten luullakseni samaa kokenut ei kuitenkaan ymmärrä minua. Samalla itsellekin olisi tärkeintä olla avoin ja pidemmässä ajassa en jaksa miettiä mitä voin itsestäni kertoa. Ymmärrän näin molempia tässä asiassa.

Useinhan ihminen valehtelee, koska häpeää sitä miten asiat ovat. Esimerkiksi syömishäiriöistä on lähes mahdotonta saada myöntämään ongelmansa. Häpeästä vapautuminen on vaikeaa.

"Puhutaan siitä, että ihminen jää vähän kuin jumiin siihen ikään, jolloin trauma alkoi. Olen aiemminkin elämässäni käynyt muutaman terapian, mutta nyt vihdoin on sellainen, mistä olen saanut apua. Olen kasvanut harppauksin enemmän omaksi itsekseni, vahvemmaksi ja aikuisemmaksi. Tosin tämä on niin energiaa vievää, etten pysty työhön samaan aikaan."

Vähän samoja ajatuksia. Ehkä jos mietin itseäni niin olen jäänyt jumiin johonkin lukiovuosiin jo liiksikin asti. Moni siirtyy eteenpäin ja yleensäkin pääsee eteenpäin. Itse taas käyn läpi niitä vanhoja juttuja. Tälläinen päivä on kuin itselle paluu siihen päivään, kun itse sain lakin ja muut pilkkasivat minua pahasti sinäkin päivänä. Se päivä tavallaan oli myös sellainen, että koin huonommuutta ja hirveää ulkopuolisuuden tunnetta. Samalla monien porukkaan en toisaalta olisi edes halunnut kuulua, kun ilkeitä ihmisiä. Silti se kirpaisi, kun istuin yksin juhlapäivänäkin. Sitten vaan kuin naamio päälle ja juhlaan ilman, että näytti yhtään että tuo kaikki vaikuttaa. Omanlaista esittämistä on minulla ollut jo yläkoulusta lähtien. Juuri tätä, että vaikka kuinka sattuisi niin en koskaan näytä sitä. Tarkoitan tässä siis henkisellä puolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa. 

Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.

Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.

Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on.  Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Ihanan myönteinen ihmiskäsitys. Itse en allekirjoita tuota väitettä, että avoimuus aina kannattaisi ihmissuhteissa.

- sivusta

Minua taas triggeröi tuo sinun asenteesi. Ymmärrän, että haluat suojella itseäsi omien traumojesi vuoksi, mutta minua uudelleen- ja lisätraumatisoi se, kun huomaan olevani suhteessa ihmisen kanssa, joka ei olekaan rehellinen ja avoin. Toivottavasti olet sen verran avoin ja rehellinen, että kerrot sen heti alkuun, että et pysty olemaan avoin suhteessa, jotta toinen voi arvioida haluaako olla siinä. 

Olen pahoillani, kuten sanoin, triggeröidyin tuosta todella. 

Millaisia suhteita tarkoitat? Puhutko ylipäätään ihmissuhteista vai parisuhteista? Pahoittelen että asenne triggeröi, mutta syvän luottamuksen syntymiseen ihmissuhteissa menee yleensä silloinkin aikaa, vaikkei ihmisillä olisi traumataustaa. On järkevää punnita mistä kaikesta kannattaa olla avoin ja kenelle. Yleisesti ottaen ihmisen ei tarvitse avata kaikkea kokemaansa kaikille hyvin vähäisen tuntemisen perusteella.

Ei tarvitse avata, mutta joillekin se tarkoittaa sitä, että sitten paikataan aukkoja valheilla ja esittämällä olevansa muuta kuin ollaan. Jos vaan jätetään asiat pois - kunhan ne eivät ole oleellisia siinä vaiheessa suhdetta tai sellaisessa suhteessa- niin ok. 

Aukkojen jättämisessä tarinaan on se seuraus, että ihmiset alkavat täyttää aukot jotenkin. Esimerkiksi jos sanot, että opinnot ovat jääneet lukion väliin, muttet kerro sille syytä - ihmiset toisinaan huomaavat että jotain puuttuu tarinasta ja alkavat kiusallisesti udella ja kertoa miten itse olisivat toimineet vastaavassa tilanteessa.

Mutta ehkä se on kuitenkin parempi kuin esimerkiksi työhaastattelussa kertoa miten viisi vuotta meni vaikeiden ongelmien takia aivan hukkaan, kun tämä ja tämä elämässä murentui alta ja oli myös päihdeongelmaa jne. ja yhä on vastaavia haasteita. Yltiörehellisyydellä voi päätyä aikamoisten ennakkoluulojen maaliksi.

Luontevampaa voisi olla vain tarjota jokin helppo selitys tilanteeseen ja valkoisena valheena todeta etteivät oikeustieteellisen ovet auenneet, vaikka kaiken laitoit peliin ykköstavoitetta varten. Nyt sitten olet täällä, koska päätit arvioida suunnan ja tavoitteet uusiksi ja olet oikein innokas opettelemaan uutta, jos vain saat siihen tilaisuuden.

Kirjoitit esimerkin kuin minun elämästäni. Itsekin olen oikeasti ravannut yliopiston kokeissa tosissani ja vähemmän tosissani monena vuonna. Lisäksi olen etsinyt omaa alaani yms. Kuitenkaan en oikeasti ole menossa opiskelemaan tai en panostanut siihen. Silti tulen varmasti käyttämään tätäkin syynä "välivuosiin". Silti monesti olen ollut tilanteessa, etten olisi edes voinut mennä opiskelemaan esim vointini vuoksi tai sen kuinka jännitän kaikkea niin paljon. Näin mikään selitys ei silti poista tätä vuosikymmenen aukkoa lukion jälkeen. Silti sitäkin pitää kaunistella edes hiukan. Olen siis se joka kertoi ajasta lukion jälkeen. Sivusta.

Siis korjaus edelliseen etten ollut oikeasti aina menossa opiskelemaan niin tosissani. Nyt taas vähitellen, kun olen paremmassa kunnossa on taas se ajatus jo enemmän mielessä. Vähitellen kanta on muuttunut. Toisaalta en ole edes päässyt esim yliopistoon. Näin en ole koskaan vielä joutunut sitä päätöstä tekemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa. 

Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.

Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.

Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on.  Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen. 

Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.

Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älykäs ihminen osaa ne traumansa kääntää elämänsä voimavaraksi eikä niissä traumoissaan tarvitse rypeä loppuelämäänsä. Mennyttä ei kannata miettiä kun ei sitä saa enää muutettua miksikään vaan satsata tulevaisuuteen kuinka siitä tulisi parempaa. 

Siis se 100% varmaa ettei menneisyyden märehtimisellä saavuta yhtään mitään.

Kysyn mielenkiinnosta: jos löydät iholtasi punkin, sanotko punkin roikkuvan sinussa vai sinun roikkuvan punkissa? Traumatisoitunut usein mieltää traumojen piinaavan häntä, ei niinkään itse tieten tahtoen roikkuvansa traumoissa. Ne nimittäin sattuvat. Tätä kipua moni yrittääkin paeta pakko-oireisiin, riippuvuuksiin yms.

Punkki ja oma kokemusmaailma eivät ole rinnasteisia asioita. Ihmisillä on erittäin voimakas tarve ennustettavuuteen eli siihen, että asiat sujuvat huomenna, kuten ovat sujuneet eilenkin. Traumatisoituneeksi itsensä kokeva ihminen ei välttämättä nauti vihasta ja kivusta sinänsä, mutta hän hakee kokemusta johon on tottunut ja jonka kokee turvalliseksi -jotka ylläpitävät omaa tuttua persoonaa ja sen jatkuvuutta. Se persoona joka muotoutui eilen jatkaa elämistään huomisessa, koska ihminen ei uskalla muuttua eikä päästää irti. Kaikkein pelottavinta ei olekaan ehkä kipu ja ahdistus vaan se, että uskaltaa päästää irti siitä, mitä on.  Sen takia monet jäävät ikään kuin tarpeettomasti "roikkumaan" traumoihinsa, eivät tahaltaan vaan siksi, että se palvelee psyykkistä perustarvetta jatkuvuuteen ja ennustettavuuteen. 

Vihasta vapautuminen voi viedä aikaa monta vuotta. Se ei ole mikään pieni nätti harjoitus, jossa löydetään uusi näkökulma kipeisiin kokemuksiin. Ensin voi mennä pitkään ennen kuin vihaa edes uskaltaa kokea. Se voi polttaa kipeänä ja inhottavissa muodoissa niin pitkään, ettei siitä edes kehtaa puhua, jottei vaikuttaisi jumiutuneelta. Tai ettei ympäristön taholta painostettaisi hyvänä ihmisenä ymmärtämään väärintekijää.

Eikä vihasta vapautuminen tapahdu valaistumisen kautta, vaan painava tunnelasti ikään kuin haalistuu. Vähitellen vaikeat tunteet ovat mielessä harvemmin ja jonain päivänä vain toteaa, että näin näköjään elämä sitten vain meni. Se on hetki, kun viha muuttuu suruksi. Miten toisenlaista elämä olisi voinut olla, mutta se ei vain mennyt niin.

Sinällään koomista, että anteeksiantoa vaikeuksia kokeneelta yleensä vaativat sellaiset ulkopuoliset, joilla ei tunnetasolla ole mitään koko asiassa pelissä. Silti jonkun muun tuska häiritsee heitä ja henkistä kipua kärsivä voidaan pahimmillaan jopa sulkea ulkopuolelle, ellei hän riittävän uskottavasti esitä muille, ettei tuskaa edes ole. Miksi toisten tunteille on niin vaikea antaa tilaa? Jokainen toipuu omaa tahtiaan.

Mietin vielä sitä eteenpäin menemistä ja tavallaan sitä asiasta yli pääsyä. Itse olen hyvä elämään eteenpäin ja ehkä se perusarki on ihan ok. Silti aina, kun pitäisikin jaksaa enemmän tai uskaltaa tehdä jotain uutta yms niin huomaan etten olekaan valmis siihen kaikkeen. Samalla huomaan myös sen, kuinka elämäni on mennyt monia vuosia kuin sumussa. En tiedä olenko voinut toisaalta huonostikaan, mutta jotenkin olen vaan pitänyt etäisyyttä itseeni ja kokemuksiini. Vähän kuin rakentanut jonkun turvallisen kuplan missä elää. Epätodellisen olon tunteet yms on saanut sitten tuon olon vielä voimistumaan.

Näin jos mietin esim tuota kymmentä "välivuotta" niin oikeasti se aika tuntuu hyvin lyhyeltäkin. Monelle se taas on hirveän pitkä aika. Jos mietin sitä, kun olin 10 ja väliä aina siihen, kun olin 20 niin se tuntuu taas ajallisestikin pitkältä, vaikka saman pituinen jakso. En tiedä sitten miten käy ajalle jonkun traumaattisen jutun jälkeen. Itsellä näyttää aika jotenkin nopeutuneen. Ehkä sitä vaan itse jotenkin hidastuu ja muut ympärillä elävät eteenpäin ns nopeampaa vauhtia.

Joku kirjoitti myös työelämästä. Itsellä on kokemus siitä on melko vähäistä, mutta monesti olen törmännyt siihen, että olen taas kerran liian hiljainen, arka tai ujo jopa harjoitteluissa yms missä pitäisi olla vielä mahdollisuus vasta opetella alaa. Ja mikä pahinta on se, että ala ei ole ollut mikään sellainen missä tarvitsee olla sosiaalinen sen enempää. Aivan muut jutut tärkeitä. Näin se menee siihen ihmisen persoonan arvosteluun taas kerran. Tähän jos vielä yhdistää sen, ettei moni työkaverikaan oikein puhunut mitään niin miksi minun pitäisi olla uutena se sosiaalinen jos en tunne ketään. Samoin ei ole kiva kuulla jos jonkun mielestä kulutan vaan aikaa ja he saavat nopeammin tehtyä ilman minua. Kuulin tämänkin sattumalta. Harjoittelusta kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Olen aina mielessäni kannattanut avun hankkimista ja terapiaa, jos ihmisellä on ongelmia. Mutta viime vuosina olen alkanut epäillä onko se niin hyvä asia. Joskus vaikuttaa siltä, että asioiden vatvominen vastaanotolla aikuisena itse asiassa pahentaa henkilön olotilaa. Lapsuudessa tai teini-iässä on ehkä ollut ikäviä asioita, joista on hyvä puhua.  Mutta kun keski-iän ylittänyt henkilö alkaa yhtäkkiä syyttäää vanhempiaan vanhoista tapahtumista, liiasta ankaruudesta tai henkisen tuen puutteesta lapsena, niin silloin ollaan hakoteillä.  Mennyttä ei voi muuttaa. Vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa ja sen mukaan mikä jonakin aikakautena oli normaalia ja arkipäivää. Iäkkäät vanhemmat ovat pahoillaan, kun aikaisempi mukava suhde omaan lapseen muuttuu ja vahempi polvi alkaa pelätä kitkerää arvostelua.

Puhutaan siitä, että ihminen jää vähän kuin jumiin siihen ikään, jolloin trauma alkoi. Olen aiemminkin elämässäni käynyt muutaman terapian, mutta nyt vihdoin on sellainen, mistä olen saanut apua. Olen kasvanut harppauksin enemmän omaksi itsekseni, vahvemmaksi ja aikuisemmaksi. Tosin tämä on niin energiaa vievää, etten pysty työhön samaan aikaan.

Tuo, että vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa, on sairastuttavaa paskaa. Tässä toimivassa terapiassa on nimenomaan kannustettu kaivamaan niitä vuosikymmeniä padottuja vihan ja pettymyksen tunteita ja katsottu aidosti tosiasioita silmiin: minua on laiminlyöty ja kohdeltu väkivaltaisesti. Sitä ei saa selittää pois maalaamalla mustan valkoiseksi tai olen se laimilyöty lapsi ja uupunut kynnysmatto koko loppuikäni.

Tämä on se vaikein tehtävä väkivaltaisen lapsuuden jäljiltä. Miten sen voi hyväksyä, että niin tapahtui? Kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle, ei minulle. Disso suojaa liikaa. Ahdistavaa käydä joka päivä samoja ajatuksia läpi. "Jos olisin ollut helpompi lapsi, minua ei olisi hakattu" "jos olisin ollut parempi lapsi, minusta olisi pidetty". Nuo ajatukset piinaa. Mikä minussa on vikana? Vaikka olen näiden asioiden kanssa menossa terapiaan, odotukset eivät ole korkealla. Olen aiemminkin ollut terapiassa. Uskon, että kokonaan traumoista ei voi päästä yli. Olisi vaan niin mukavaa elää edes hetkittäin elämää, jossa nuo traumatakaumat eivät hankaloittaisi elämää.

Opin muutama vuosi sitten kääntämään katseen muista itseeni. Läheisriippuvainen osani hakee sitä rakkautta ja pelastusta siitä, että joku rakastaisi, joku hyväksyisi, joku olisi lähellä, joku ei hylkäisi, kelpaisi jollekin, olisi haluttu. 

Nyt katson enemmän itseeni, en haaskaa energiaani ulkopuolelle. Nyt ajatus on enemmän, onpa sääli tai surullista, että lapsena lähelläni ei ollut ketään turvallista aikuista. Onpa huonoa tuuria, että en ole saanut turvallista parisuhdetta.

Toisia ei voi muuttaa, itseään voi muuttaa paljonkin. Minulla ne oivallukset vaativat aina jonkinlaista pohjakosketusta, että sattuu ja paljon ja että suostuu katsomaan totuutta suoraan eikä yritä kaunistella sitä tai toivoa, että jos se toinen nyt vaan alkaisi ymmärtää.