Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Ihanan myönteinen ihmiskäsitys. Itse en allekirjoita tuota väitettä, että avoimuus aina kannattaisi ihmissuhteissa.

- sivusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Ihanan myönteinen ihmiskäsitys. Itse en allekirjoita tuota väitettä, että avoimuus aina kannattaisi ihmissuhteissa.

- sivusta

Minua taas triggeröi tuo sinun asenteesi. Ymmärrän, että haluat suojella itseäsi omien traumojesi vuoksi, mutta minua uudelleen- ja lisätraumatisoi se, kun huomaan olevani suhteessa ihmisen kanssa, joka ei olekaan rehellinen ja avoin. Toivottavasti olet sen verran avoin ja rehellinen, että kerrot sen heti alkuun, että et pysty olemaan avoin suhteessa, jotta toinen voi arvioida haluaako olla siinä. 

Olen pahoillani, kuten sanoin, triggeröidyin tuosta todella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Ihanan myönteinen ihmiskäsitys. Itse en allekirjoita tuota väitettä, että avoimuus aina kannattaisi ihmissuhteissa.

- sivusta

Minua taas triggeröi tuo sinun asenteesi. Ymmärrän, että haluat suojella itseäsi omien traumojesi vuoksi, mutta minua uudelleen- ja lisätraumatisoi se, kun huomaan olevani suhteessa ihmisen kanssa, joka ei olekaan rehellinen ja avoin. Toivottavasti olet sen verran avoin ja rehellinen, että kerrot sen heti alkuun, että et pysty olemaan avoin suhteessa, jotta toinen voi arvioida haluaako olla siinä. 

Olen pahoillani, kuten sanoin, triggeröidyin tuosta todella. 

Millaisia suhteita tarkoitat? Puhutko ylipäätään ihmissuhteista vai parisuhteista? Pahoittelen että asenne triggeröi, mutta syvän luottamuksen syntymiseen ihmissuhteissa menee yleensä silloinkin aikaa, vaikkei ihmisillä olisi traumataustaa. On järkevää punnita mistä kaikesta kannattaa olla avoin ja kenelle. Yleisesti ottaen ihmisen ei tarvitse avata kaikkea kokemaansa kaikille hyvin vähäisen tuntemisen perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Ihanan myönteinen ihmiskäsitys. Itse en allekirjoita tuota väitettä, että avoimuus aina kannattaisi ihmissuhteissa.

- sivusta

Minua taas triggeröi tuo sinun asenteesi. Ymmärrän, että haluat suojella itseäsi omien traumojesi vuoksi, mutta minua uudelleen- ja lisätraumatisoi se, kun huomaan olevani suhteessa ihmisen kanssa, joka ei olekaan rehellinen ja avoin. Toivottavasti olet sen verran avoin ja rehellinen, että kerrot sen heti alkuun, että et pysty olemaan avoin suhteessa, jotta toinen voi arvioida haluaako olla siinä. 

Olen pahoillani, kuten sanoin, triggeröidyin tuosta todella. 

Millaisia suhteita tarkoitat? Puhutko ylipäätään ihmissuhteista vai parisuhteista? Pahoittelen että asenne triggeröi, mutta syvän luottamuksen syntymiseen ihmissuhteissa menee yleensä silloinkin aikaa, vaikkei ihmisillä olisi traumataustaa. On järkevää punnita mistä kaikesta kannattaa olla avoin ja kenelle. Yleisesti ottaen ihmisen ei tarvitse avata kaikkea kokemaansa kaikille hyvin vähäisen tuntemisen perusteella.

Ei tarvitse avata, mutta joillekin se tarkoittaa sitä, että sitten paikataan aukkoja valheilla ja esittämällä olevansa muuta kuin ollaan. Jos vaan jätetään asiat pois - kunhan ne eivät ole oleellisia siinä vaiheessa suhdetta tai sellaisessa suhteessa- niin ok. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Ihanan myönteinen ihmiskäsitys. Itse en allekirjoita tuota väitettä, että avoimuus aina kannattaisi ihmissuhteissa.

- sivusta

Minua taas triggeröi tuo sinun asenteesi. Ymmärrän, että haluat suojella itseäsi omien traumojesi vuoksi, mutta minua uudelleen- ja lisätraumatisoi se, kun huomaan olevani suhteessa ihmisen kanssa, joka ei olekaan rehellinen ja avoin. Toivottavasti olet sen verran avoin ja rehellinen, että kerrot sen heti alkuun, että et pysty olemaan avoin suhteessa, jotta toinen voi arvioida haluaako olla siinä. 

Olen pahoillani, kuten sanoin, triggeröidyin tuosta todella. 

Millaisia suhteita tarkoitat? Puhutko ylipäätään ihmissuhteista vai parisuhteista? Pahoittelen että asenne triggeröi, mutta syvän luottamuksen syntymiseen ihmissuhteissa menee yleensä silloinkin aikaa, vaikkei ihmisillä olisi traumataustaa. On järkevää punnita mistä kaikesta kannattaa olla avoin ja kenelle. Yleisesti ottaen ihmisen ei tarvitse avata kaikkea kokemaansa kaikille hyvin vähäisen tuntemisen perusteella.

Ei tarvitse avata, mutta joillekin se tarkoittaa sitä, että sitten paikataan aukkoja valheilla ja esittämällä olevansa muuta kuin ollaan. Jos vaan jätetään asiat pois - kunhan ne eivät ole oleellisia siinä vaiheessa suhdetta tai sellaisessa suhteessa- niin ok. 

Aukkojen jättämisessä tarinaan on se seuraus, että ihmiset alkavat täyttää aukot jotenkin. Esimerkiksi jos sanot, että opinnot ovat jääneet lukion väliin, muttet kerro sille syytä - ihmiset toisinaan huomaavat että jotain puuttuu tarinasta ja alkavat kiusallisesti udella ja kertoa miten itse olisivat toimineet vastaavassa tilanteessa.

Mutta ehkä se on kuitenkin parempi kuin esimerkiksi työhaastattelussa kertoa miten viisi vuotta meni vaikeiden ongelmien takia aivan hukkaan, kun tämä ja tämä elämässä murentui alta ja oli myös päihdeongelmaa jne. ja yhä on vastaavia haasteita. Yltiörehellisyydellä voi päätyä aikamoisten ennakkoluulojen maaliksi.

Luontevampaa voisi olla vain tarjota jokin helppo selitys tilanteeseen ja valkoisena valheena todeta etteivät oikeustieteellisen ovet auenneet, vaikka kaiken laitoit peliin ykköstavoitetta varten. Nyt sitten olet täällä, koska päätit arvioida suunnan ja tavoitteet uusiksi ja olet oikein innokas opettelemaan uutta, jos vain saat siihen tilaisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.

Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.

Viesti 5

Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.

Ihanan myönteinen ihmiskäsitys. Itse en allekirjoita tuota väitettä, että avoimuus aina kannattaisi ihmissuhteissa.

- sivusta

Minua taas triggeröi tuo sinun asenteesi. Ymmärrän, että haluat suojella itseäsi omien traumojesi vuoksi, mutta minua uudelleen- ja lisätraumatisoi se, kun huomaan olevani suhteessa ihmisen kanssa, joka ei olekaan rehellinen ja avoin. Toivottavasti olet sen verran avoin ja rehellinen, että kerrot sen heti alkuun, että et pysty olemaan avoin suhteessa, jotta toinen voi arvioida haluaako olla siinä. 

Olen pahoillani, kuten sanoin, triggeröidyin tuosta todella. 

Millaisia suhteita tarkoitat? Puhutko ylipäätään ihmissuhteista vai parisuhteista? Pahoittelen että asenne triggeröi, mutta syvän luottamuksen syntymiseen ihmissuhteissa menee yleensä silloinkin aikaa, vaikkei ihmisillä olisi traumataustaa. On järkevää punnita mistä kaikesta kannattaa olla avoin ja kenelle. Yleisesti ottaen ihmisen ei tarvitse avata kaikkea kokemaansa kaikille hyvin vähäisen tuntemisen perusteella.

Ei tarvitse avata, mutta joillekin se tarkoittaa sitä, että sitten paikataan aukkoja valheilla ja esittämällä olevansa muuta kuin ollaan. Jos vaan jätetään asiat pois - kunhan ne eivät ole oleellisia siinä vaiheessa suhdetta tai sellaisessa suhteessa- niin ok. 

Aukkojen jättämisessä tarinaan on se seuraus, että ihmiset alkavat täyttää aukot jotenkin. Esimerkiksi jos sanot, että opinnot ovat jääneet lukion väliin, muttet kerro sille syytä - ihmiset toisinaan huomaavat että jotain puuttuu tarinasta ja alkavat kiusallisesti udella ja kertoa miten itse olisivat toimineet vastaavassa tilanteessa.

Mutta ehkä se on kuitenkin parempi kuin esimerkiksi työhaastattelussa kertoa miten viisi vuotta meni vaikeiden ongelmien takia aivan hukkaan, kun tämä ja tämä elämässä murentui alta ja oli myös päihdeongelmaa jne. ja yhä on vastaavia haasteita. Yltiörehellisyydellä voi päätyä aikamoisten ennakkoluulojen maaliksi.

Luontevampaa voisi olla vain tarjota jokin helppo selitys tilanteeseen ja valkoisena valheena todeta etteivät oikeustieteellisen ovet auenneet, vaikka kaiken laitoit peliin ykköstavoitetta varten. Nyt sitten olet täällä, koska päätit arvioida suunnan ja tavoitteet uusiksi ja olet oikein innokas opettelemaan uutta, jos vain saat siihen tilaisuuden.

Toisenlaisessa tilanteessahan tuo voisi olla se varsinainen selitys välivuosille. Ihmisillä on kaikenlaisia toiveita ja haaveita, muttei aina riittävästi voimavaroja haaveiden tavoittelemiseen. Unelmamaailmassa jokainen olisi juuri sellainen kuin haluaa olla, mutta todellisuudessa vaihtoehtoja on yleensä huomattavasti vähemmän. Elämässä on vain luovittava jotenkin. Usein koettuihin vaikeuksiin suhtaudutaan myötötuntoisemmin siinä vaiheessa, kun ne alkavat jonkun osalta olla jo takana päin.

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Itse en enää jaksa edes miettiä, mistä oireeni johtuvat. Olen parhaani mukaan yrittänyt elää normaalisti, mutta epävarmuuden sietokykyni on nykyään surkea. Menetän yöuneni helposti, joka johtaa ahdistukseen, joka johtaa itseinhoon, apaattisuuteen jne.

Mikä lie trauma taustalla, mutta en koe mistään keskusteluista olevan kuin hetkellistä apua. Sen jälkeen olen taas traumojeni vanki. Ainoastaan eristäytymällä ja muokkaamalla työpäiväni mahdollisimman stressittömiksi saatan voida montakin päivää tai viikonkin hyvin, mutta kaikki haasteet nostavat ongelmat esiin ja unet menee.

Ihmisiltä voidaan odottaa enemmän avoimuutta asioistaan siinä vaiheessa, kun yhteiskunnassa suhtaudutaan vaikeuksiin myötätuntoisemmin. Siihen asti ihmiset purevat todella poikkeuksellisen rohkeita yksilöitä lukuunottamatta hampaat yhteen ja tulevat kaapista vaikeuksiensa kanssa vasta siinä vaiheessa, kun ne pystyy kertomaan sopivasti vaikeuksista voittoon -inspiraatiopornotarinan muodossa.

Jos tilanteessa vain jotain vaihtoehtoja on, ei huonossa asemassa olevan yleensä ole mitään järkeä avautua koetuista vaikeuksista, jos myötätunnon sijasta saat avautumisen seurauksena lisää vaikeuksia ja uuden traumaattisen kokemuksen aiempien vaikeiden kokemusten päälle.

Hyvin turvallisessa ja korkeassa asemassa tilanne on toinen: silloin on varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin avoimuus, jos se todennäköisesti johtaa ylitykseen rohkeudesta eikä toimeentulon menettämiseen.

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Pidä pääsi kiinni kun et selvästi ymmärrä mitä trauma tarkoittaa. Rasittava ihminen

Vierailija kirjoitti:

Itse en enää jaksa edes miettiä, mistä oireeni johtuvat. Olen parhaani mukaan yrittänyt elää normaalisti, mutta epävarmuuden sietokykyni on nykyään surkea. Menetän yöuneni helposti, joka johtaa ahdistukseen, joka johtaa itseinhoon, apaattisuuteen jne.

Mikä lie trauma taustalla, mutta en koe mistään keskusteluista olevan kuin hetkellistä apua. Sen jälkeen olen taas traumojeni vanki. Ainoastaan eristäytymällä ja muokkaamalla työpäiväni mahdollisimman stressittömiksi saatan voida montakin päivää tai viikonkin hyvin, mutta kaikki haasteet nostavat ongelmat esiin ja unet menee.

Hienoa, että olet pystynyt muokkaamaan työpäiviäsi stressittömämmiksi. Työskenteletkö osa-aikaisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.

Oikeastaan työelämä ei juurikaan eroa lapsuudesta, jolloin olisi vain itsestään intuitiivisesti pitänyt ymmärtää millaista toimintaa vanhemmat missäkin tilanteessa odottavat, vaikkeivät ohjeita antaneetkaan. Jälkikäteen kyllä tuli pilkkaa ja kiukkuisia reaktioita, kun vanhemmat olivat tyytymättömiä siihen, ettei lapsi itsestään ole ymmärtänyt mitä häneltä odotetaan. Luonnollisesti reaktiona syntyi tarve pakonomaisesti ikävien seurausten pelossa varmistaa, ettei mitään jää huomaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en enää jaksa edes miettiä, mistä oireeni johtuvat. Olen parhaani mukaan yrittänyt elää normaalisti, mutta epävarmuuden sietokykyni on nykyään surkea. Menetän yöuneni helposti, joka johtaa ahdistukseen, joka johtaa itseinhoon, apaattisuuteen jne.

Mikä lie trauma taustalla, mutta en koe mistään keskusteluista olevan kuin hetkellistä apua. Sen jälkeen olen taas traumojeni vanki. Ainoastaan eristäytymällä ja muokkaamalla työpäiväni mahdollisimman stressittömiksi saatan voida montakin päivää tai viikonkin hyvin, mutta kaikki haasteet nostavat ongelmat esiin ja unet menee.

Hienoa, että olet pystynyt muokkaamaan työpäiviäsi stressittömämmiksi. Työskenteletkö osa-aikaisesti?

En osa-aikaisesti, mutta pystyn jonkin verran vaikuttamaan, miten työni hoidan. Silti olen jatkuvasti siinä rajalla, että päivät ja yöt menee pilalle tai selviän niistä juuri ja juuri ongelmitta. Kaikki tämä vaikuttaa vapaa-aikaani ja koko muuhun elämään. Tämä tasapainoilu on jo sellaista taidetta, ettei se voi jatkua enää vuosia, vaan minun on tehtävä joku pysyvämpi ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.

Oikeastaan työelämä ei juurikaan eroa lapsuudesta, jolloin olisi vain itsestään intuitiivisesti pitänyt ymmärtää millaista toimintaa vanhemmat missäkin tilanteessa odottavat, vaikkeivät ohjeita antaneetkaan. Jälkikäteen kyllä tuli pilkkaa ja kiukkuisia reaktioita, kun vanhemmat olivat tyytymättömiä siihen, ettei lapsi itsestään ole ymmärtänyt mitä häneltä odotetaan. Luonnollisesti reaktiona syntyi tarve pakonomaisesti ikävien seurausten pelossa varmistaa, ettei mitään jää huomaamatta.

Tuntuu että elämä on mennyt lapsuudesta asti hyvin kuormittuneessa olotilassa. Usein sen seurauksena on tullut olo, että vain nousee seinä vastaan, ei ole voimia jatkaa enää tällä tavalla näissä olosuhteissa. Mutta yleensä joka työpaikalla meno on yhtä epämääräistä. Työpaikan vaihtaminen ei yleensä auta asiaa. Ehkei kokoaikainen työskentely vain sovi herkästi kuormittuvalle, mutta moni työpaikka vaatii kokoaikaista sitoutumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.

Oikeastaan työelämä ei juurikaan eroa lapsuudesta, jolloin olisi vain itsestään intuitiivisesti pitänyt ymmärtää millaista toimintaa vanhemmat missäkin tilanteessa odottavat, vaikkeivät ohjeita antaneetkaan. Jälkikäteen kyllä tuli pilkkaa ja kiukkuisia reaktioita, kun vanhemmat olivat tyytymättömiä siihen, ettei lapsi itsestään ole ymmärtänyt mitä häneltä odotetaan. Luonnollisesti reaktiona syntyi tarve pakonomaisesti ikävien seurausten pelossa varmistaa, ettei mitään jää huomaamatta.

Tuntuu että elämä on mennyt lapsuudesta asti hyvin kuormittuneessa olotilassa. Usein sen seurauksena on tullut olo, että vain nousee seinä vastaan, ei ole voimia jatkaa enää tällä tavalla näissä olosuhteissa. Mutta yleensä joka työpaikalla meno on yhtä epämääräistä. Työpaikan vaihtaminen ei yleensä auta asiaa. Ehkei kokoaikainen työskentely vain sovi herkästi kuormittuvalle, mutta moni työpaikka vaatii kokoaikaista sitoutumista.

Tuntuu, että töissä pitää aina päteä. Ehkä en suhtaudu oikein tai sitten luonteeni ei sovi siihen. Eli tuntuu, että näennäisesti ollaan tiimi ja ollaan rentoja ja hyviä tyyppejä. Käytännössä kuitenkin jokainen pätee tahollaan, suorituksia mitataan, vertaillaan, tuodaan osaamista esiin, esitellään tuloksia, edetään ylemmäs.

Tuo kaikki on varmasti normaalia monelle, mutta itse haluaisin vain olla rauhassa, ilman pätemistä, ilman pätijöitä ympärilläni, mutta olen vain väkisin muokannut itseni sopimaan tuohon kuvioon. Ehkä siinä on yksi syy henkisiin ongelmiini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Olen aina mielessäni kannattanut avun hankkimista ja terapiaa, jos ihmisellä on ongelmia. Mutta viime vuosina olen alkanut epäillä onko se niin hyvä asia. Joskus vaikuttaa siltä, että asioiden vatvominen vastaanotolla aikuisena itse asiassa pahentaa henkilön olotilaa. Lapsuudessa tai teini-iässä on ehkä ollut ikäviä asioita, joista on hyvä puhua.  Mutta kun keski-iän ylittänyt henkilö alkaa yhtäkkiä syyttäää vanhempiaan vanhoista tapahtumista, liiasta ankaruudesta tai henkisen tuen puutteesta lapsena, niin silloin ollaan hakoteillä.  Mennyttä ei voi muuttaa. Vanhemmat ovat toimineet hyvässä tarkoituksessa ja sen mukaan mikä jonakin aikakautena oli normaalia ja arkipäivää. Iäkkäät vanhemmat ovat pahoillaan, kun aikaisempi mukava suhde omaan lapseen muuttuu ja vahempi polvi alkaa pelätä kitkerää arvostelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä."

Tuo kohta tuntui niin tutulta. Pelkään itsekin usein pahinta enkä oikein luota kenenkään. En myöskään elämään. Aina jotenkin huolestunut ja jännittynyt.

Olen pohtinut paljon sitä, ettei traumojen takia stressinsietokyky ole sillä tasolla, kuin mikä se todennäköisesti olisi, jos ei olisi kokenut ikäviä asioita. On vaikea saada asioita toimimaan, jos on usein hyvin stressaantunut ja kuormittunut. Muiden on vaikea ymmärtää huolestuneisuutta ja sitä miksi on tarve yksityiskohtaisesti varmistella asioita. En koe olevani levoton, olen vain kokenut kovia ja minun on vaikea rauhoittua, koska pelkään taas kerran asioiden menevän huonosti.

Töissä saattaa tulla kehotuksia ottaa rennommin ja keskittyä olennaiseen. Harvoin kuitenkaan käydään läpi mikä on olennaista ja mitä saa jättää hoitamatta tai hoitaa huonommin. Pelkkä kehotus stressata vähemmän stressaa itsessään. Se tuntuu kommentilta, että on jotenkin vääränlainen ja häiritsee muita: olisi vain parempi muuttua toisenlaiseksi.

Oikeastaan työelämä ei juurikaan eroa lapsuudesta, jolloin olisi vain itsestään intuitiivisesti pitänyt ymmärtää millaista toimintaa vanhemmat missäkin tilanteessa odottavat, vaikkeivät ohjeita antaneetkaan. Jälkikäteen kyllä tuli pilkkaa ja kiukkuisia reaktioita, kun vanhemmat olivat tyytymättömiä siihen, ettei lapsi itsestään ole ymmärtänyt mitä häneltä odotetaan. Luonnollisesti reaktiona syntyi tarve pakonomaisesti ikävien seurausten pelossa varmistaa, ettei mitään jää huomaamatta.

Tuntuu että elämä on mennyt lapsuudesta asti hyvin kuormittuneessa olotilassa. Usein sen seurauksena on tullut olo, että vain nousee seinä vastaan, ei ole voimia jatkaa enää tällä tavalla näissä olosuhteissa. Mutta yleensä joka työpaikalla meno on yhtä epämääräistä. Työpaikan vaihtaminen ei yleensä auta asiaa. Ehkei kokoaikainen työskentely vain sovi herkästi kuormittuvalle, mutta moni työpaikka vaatii kokoaikaista sitoutumista.

Tuntuu, että töissä pitää aina päteä. Ehkä en suhtaudu oikein tai sitten luonteeni ei sovi siihen. Eli tuntuu, että näennäisesti ollaan tiimi ja ollaan rentoja ja hyviä tyyppejä. Käytännössä kuitenkin jokainen pätee tahollaan, suorituksia mitataan, vertaillaan, tuodaan osaamista esiin, esitellään tuloksia, edetään ylemmäs.

Tuo kaikki on varmasti normaalia monelle, mutta itse haluaisin vain olla rauhassa, ilman pätemistä, ilman pätijöitä ympärilläni, mutta olen vain väkisin muokannut itseni sopimaan tuohon kuvioon. Ehkä siinä on yksi syy henkisiin ongelmiini.

Työelämä on iso paradoksi. Käsketään ottaa rennosti ja olla huolehtimatta, mutta työlistalta ei koskaan karsita mitään pois eivätkä aikataulut saa pettää. Ristiriitaiset tavoitteet eivät ole yhteen sovitettavissa.

Yhteishenki on yleensä näennäistä. Ihmiset kehuvat kasvokkain toisiaan, koska se kuuluu asiaan. Selän takana kollega ollaan valmis suolaamaan ja heittämään bussin alle, jos rennosta meiningistä huolimatta (älä nyt ota sitä tosissaan, se on sanahelinää) jotain unohtui tarkistaa.

Ei täällä tietenkään nipoteta, mutta parempi olisi ymmärtää tekemättä virheitä. Eli tee työsi yksityiskohtaisesti, mutta älä erehdy valittamaan kuormituksesta. Teeskentele työnteon olevan sinulle kuin leikkiä, yhtä helppoa ja kevyttä. Näin syntyy näennäisen hyvä yhteishenki, kun ristiriidat piilotetaan.

Vierailija kirjoitti:

Iäkkäät vanhemmat ovat pahoillaan, kun aikaisempi mukava suhde omaan lapseen muuttuu ja vahempi polvi alkaa pelätä kitkerää arvostelua.

Onko suhde ollut hyvä, jos se on aiemmin perustunut siihen, että lapsi on aikuisenakin pelännyt vanhempiaan ja yrittänyt pakonomaisesti miellyttää heitä? Ehkä nyt piirtyy esiin vain suhteen todellinen tila, jota vanhemmat eivät ole aiemmin käsittäneet, kun ihmissuhteen toimivuus on ollut täysin lapsen toiminnan varassa.