Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.
Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.
Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.
MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.
Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.
Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.
Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?
Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.
Tekisi mieli kirjoittaa paljon ja toisaalta ei mitään. Ihan sama kuin niiden äitien kanssa, joita ei saa ymmärtämään, vaikka miten vääntäisi.
Sinä kirjoittaja, toivon sinulle kaikkea hyvää. Toivon, että ne sinun traumasi eivät joku kaunis päivä uudelleentraumatisoitumisen myötä vyöry pilaamaan elämääsi vaan ehdit kuolla tuossa mielentilassa, koska täysin ilmiselvästi traumasi ovat vielä käsittelemättä ja tällä hetkellä pystyt pitämään ne poissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut tänään vaikea päivä, koska koen voimakasta kateutta heitä kohtaan, ketkä pystyvät työelämään ja sitäkin voimakkaampaa huonommuuden tunnetta, kun itse en toistaiseksi pysty. Inhoan tilannettani ja haluaisin vain elää normaalia, tavallista elämää. Olen neljättä vuotta pois työelämästä ja minusta on koko ajan tullut vain entistä epävarmempi.
Tsemppiä tähänkin päivään!
Vierailija kirjoitti:
Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.
Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.
Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.
MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.
Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.
Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.
Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?
Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.
Kuulostat vanhemmaltani. Hän teki lapsuudestani todella raskasta asenteellaan. Alakouluikäinen kelpasi oikein hyvin uskotuksi, vaikka virallisesti asioita ei kuulemma pidä murehtia, vaan mennä eteenpäin. Tekopyhää käytöstä. Lapsi lahjotaan makeisilla kuuntelemaan yömyöhään kännistä vuodatusta. Itse olen omat vuodatukseni hoitanut ammattilaisten seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut tänään vaikea päivä, koska koen voimakasta kateutta heitä kohtaan, ketkä pystyvät työelämään ja sitäkin voimakkaampaa huonommuuden tunnetta, kun itse en toistaiseksi pysty. Inhoan tilannettani ja haluaisin vain elää normaalia, tavallista elämää. Olen neljättä vuotta pois työelämästä ja minusta on koko ajan tullut vain entistä epävarmempi.
Tsemppiä tähänkin päivään!
Kiitos!
Vierailija kirjoitti:
Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.
Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.
Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.
MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.
Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.
Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.
Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?
Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.
Minäkin tein uraa, kasvatin lasta, urheilin, opiskelin, sisustin kotia, pidin ystävien kanssa kaikenlaista hauskaa, treffailin miehiä ja kuvittelin käsitelleeni traumat enkä ikinä miettinyt kunnolla mennyttä.. "koska se on mennyttä". Nelikymppisenä romahdin. Epäilen, että se on sinullakin vielä edessä, jos tolla asenteella jatkat. Valitettavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.
Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.
Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.
MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.
Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.
Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.
Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?
Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.
Minäkin tein uraa, kasvatin lasta, urheilin, opiskelin, sisustin kotia, pidin ystävien kanssa kaikenlaista hauskaa, treffailin miehiä ja kuvittelin käsitelleeni traumat enkä ikinä miettinyt kunnolla mennyttä.. "koska se on mennyttä". Nelikymppisenä romahdin. Epäilen, että se on sinullakin vielä edessä, jos tolla asenteella jatkat. Valitettavasti.
Romahdus tuli mullakin iän alkaessa nelosella. Minä tosin tiesin, että on käsittelemättömiä asioita, mutta kun mistäpä niiden käsittelyyn saisi apua. Olin vaan kiitollinen siitä, että olin ylipäätään pystynyt opiskelemaan ja työelämään ja olin kiitollinen jokaisesta vuodesta, jonka onnistuin larppaamaan normaalia elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.
Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.
Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.
MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.
Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.
Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.
Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?
Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.
Minäkin tein uraa, kasvatin lasta, urheilin, opiskelin, sisustin kotia, pidin ystävien kanssa kaikenlaista hauskaa, treffailin miehiä ja kuvittelin käsitelleeni traumat enkä ikinä miettinyt kunnolla mennyttä.. "koska se on mennyttä". Nelikymppisenä romahdin. Epäilen, että se on sinullakin vielä edessä, jos tolla asenteella jatkat. Valitettavasti.
Romahdus tuli mullakin iän alkaessa nelosella. Minä tosin tiesin, että on käsittelemättömiä asioita, mutta kun mistäpä niiden käsittelyyn saisi apua. Olin vaan kiitollinen siitä, että olin ylipäätään pystynyt opiskelemaan ja työelämään ja olin kiitollinen jokaisesta vuodesta, jonka onnistuin larppaamaan normaalia elämää.
Psykoterapiasta ja keskusteluista psykiatristen sairaanhoitajien ja lääkärien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.
Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.
Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.
MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.
Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.
Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.
Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?
Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.
Minäkin tein uraa, kasvatin lasta, urheilin, opiskelin, sisustin kotia, pidin ystävien kanssa kaikenlaista hauskaa, treffailin miehiä ja kuvittelin käsitelleeni traumat enkä ikinä miettinyt kunnolla mennyttä.. "koska se on mennyttä". Nelikymppisenä romahdin. Epäilen, että se on sinullakin vielä edessä, jos tolla asenteella jatkat. Valitettavasti.
Romahdus tuli mullakin iän alkaessa nelosella. Minä tosin tiesin, että on käsittelemättömiä asioita, mutta kun mistäpä niiden käsittelyyn saisi apua. Olin vaan kiitollinen siitä, että olin ylipäätään pystynyt opiskelemaan ja työelämään ja olin kiitollinen jokaisesta vuodesta, jonka onnistuin larppaamaan normaalia elämää.
Tosi hyvä näkökulma toi, että voi olla kiitollinen siitä, että niin kauan ja niihin asioihin pystyi. Kiitos siitä. Olen kokenut itseni vain epäonnistuneeksi tajuamatta ajatella eri tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.
Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.
Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.
MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.
Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.
Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.
Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?
Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.
Minäkin tein uraa, kasvatin lasta, urheilin, opiskelin, sisustin kotia, pidin ystävien kanssa kaikenlaista hauskaa, treffailin miehiä ja kuvittelin käsitelleeni traumat enkä ikinä miettinyt kunnolla mennyttä.. "koska se on mennyttä". Nelikymppisenä romahdin. Epäilen, että se on sinullakin vielä edessä, jos tolla asenteella jatkat. Valitettavasti.
Romahdus tuli mullakin iän alkaessa nelosella. Minä tosin tiesin, että on käsittelemättömiä asioita, mutta kun mistäpä niiden käsittelyyn saisi apua. Olin vaan kiitollinen siitä, että olin ylipäätään pystynyt opiskelemaan ja työelämään ja olin kiitollinen jokaisesta vuodesta, jonka onnistuin larppaamaan normaalia elämää.
Tosi hyvä näkökulma toi, että voi olla kiitollinen siitä, että niin kauan ja niihin asioihin pystyi. Kiitos siitä. Olen kokenut itseni vain epäonnistuneeksi tajuamatta ajatella eri tavalla.
Ilman muuta! Sitä myötätuntoa ja ylpeyttä pitää ihan minimissään antaa itse itselleen, kun monesti sitä ymmärrystä ja tukea ei ole pahemmin herunut. Itse tietää, miten vaikean polun sitä on kulkenut ja siitä saa olla ylpeä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.
Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.
Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.
MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.
Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.
Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.
Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?
Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.
Minäkin tein uraa, kasvatin lasta, urheilin, opiskelin, sisustin kotia, pidin ystävien kanssa kaikenlaista hauskaa, treffailin miehiä ja kuvittelin käsitelleeni traumat enkä ikinä miettinyt kunnolla mennyttä.. "koska se on mennyttä". Nelikymppisenä romahdin. Epäilen, että se on sinullakin vielä edessä, jos tolla asenteella jatkat. Valitettavasti.
Romahdus tuli mullakin iän alkaessa nelosella. Minä tosin tiesin, että on käsittelemättömiä asioita, mutta kun mistäpä niiden käsittelyyn saisi apua. Olin vaan kiitollinen siitä, että olin ylipäätään pystynyt opiskelemaan ja työelämään ja olin kiitollinen jokaisesta vuodesta, jonka onnistuin larppaamaan normaalia elämää.
Psykoterapiasta ja keskusteluista psykiatristen sairaanhoitajien ja lääkärien kanssa.
No kun niistä ei ollut ollut mitään apua, jopa haittaa, kun on tullut sielläkin väärin hoidetuksi (näin on todennut myös nykyinen terapeuttini ja psykiatrini). Onneksi nykyään on netti niin on toivoakin. Keskustelupalstat, youtube, ylipäätään tutkimus ja tieto ammattilaisillakin kehittynyt pidemmälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.
Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.
Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.
MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.
Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.
Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.
Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?
Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.
Minäkin tein uraa, kasvatin lasta, urheilin, opiskelin, sisustin kotia, pidin ystävien kanssa kaikenlaista hauskaa, treffailin miehiä ja kuvittelin käsitelleeni traumat enkä ikinä miettinyt kunnolla mennyttä.. "koska se on mennyttä". Nelikymppisenä romahdin. Epäilen, että se on sinullakin vielä edessä, jos tolla asenteella jatkat. Valitettavasti.
Romahdus tuli mullakin iän alkaessa nelosella. Minä tosin tiesin, että on käsittelemättömiä asioita, mutta kun mistäpä niiden käsittelyyn saisi apua. Olin vaan kiitollinen siitä, että olin ylipäätään pystynyt opiskelemaan ja työelämään ja olin kiitollinen jokaisesta vuodesta, jonka onnistuin larppaamaan normaalia elämää.
Tosi hyvä näkökulma toi, että voi olla kiitollinen siitä, että niin kauan ja niihin asioihin pystyi. Kiitos siitä. Olen kokenut itseni vain epäonnistuneeksi tajuamatta ajatella eri tavalla.
Ilman muuta! Sitä myötätuntoa ja ylpeyttä pitää ihan minimissään antaa itse itselleen, kun monesti sitä ymmärrystä ja tukea ei ole pahemmin herunut. Itse tietää, miten vaikean polun sitä on kulkenut ja siitä saa olla ylpeä!
Totta, häpeästä myötätuntoon. Miten se onkin niin kamalan vaikeaa. Tarvitsisin jonkun tietoisen myötätunnon opettelun joka ikinen päivä, kun arjessa meinaa unohtua, vaikken ole edes töissä. Mulla oma äiti oli täysin myötätunnoton. Sieltä se sisäinen ankaruus ja vaativuus tulee. Ja soimaaminen ja ja ja. Kiitos muistutuksesta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Annan täällä yhden kotikutoisen vinkin kuinka olen hoitanut depersonaalisaatiota ja dissosiaatiota. Otan paljon kuvia näkemistäni asioista ja kuvaan myös selfieitä. Sellaisina hetkinä kun kaikki tuntuu epätodelliselta, kännykän kuvat muistuttavat siitä, että maailma on todellinen ja olen itse todellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin listata tähän 5 erilaista vakavasti traumatisoivaa tapahtumaa elämässäni, joista 3 lapsuudessa. Lapsuus nyt oli kohdallani mitä oli.
Tässä kuitenkin olen ja elän elämääni. Olen töissä, lapsia on ja avioliitto.
Monet pitävät minua hankalana tyyppinä, se on totta, mutta minulla on myös läheisiä ystäviä. Tarvitsen oman tilani. Välillä on ollut masennustakin ja näen toistuvia painajaisia.
MUTTA en mitenkään ymmärrä miksi antaisin näiden vanhojen tapahtumien pilata ja määritellä koko elämäni.
Siellä ne ovat, ne menneisyyden tapahtumat minun mielessäni. Ikinä eivät pois lähde. Olen välillä etäinen, kylmäksikin haukuttu. Välillä vaikeasti ymmärrettävä ja saatan menettää malttini omituisista asioista.
Siltikin elän elämääni, kasvatan lapsiani ja teen töitä.
Mikä voisi olla hirveämpää kuin katsella lopulta elämäänsä taaksepäin ja todeta uhranneensa sen kokonaan menneisyyden tapahtumien alttarille?
Jos traumaattiset tapahtumat vaivaavat invalidisoivalla tasolla, se on sinun oma velvollisuutesi tehdä asialle jotain. Eikö kuulosta reilulta? Voi olla, mutta kukaan muu sitä ei sinun puolestasi tule tekemään.
Minäkin tein uraa, kasvatin lasta, urheilin, opiskelin, sisustin kotia, pidin ystävien kanssa kaikenlaista hauskaa, treffailin miehiä ja kuvittelin käsitelleeni traumat enkä ikinä miettinyt kunnolla mennyttä.. "koska se on mennyttä". Nelikymppisenä romahdin. Epäilen, että se on sinullakin vielä edessä, jos tolla asenteella jatkat. Valitettavasti.
Romahdus tuli mullakin iän alkaessa nelosella. Minä tosin tiesin, että on käsittelemättömiä asioita, mutta kun mistäpä niiden käsittelyyn saisi apua. Olin vaan kiitollinen siitä, että olin ylipäätään pystynyt opiskelemaan ja työelämään ja olin kiitollinen jokaisesta vuodesta, jonka onnistuin larppaamaan normaalia elämää.
Psykoterapiasta ja keskusteluista psykiatristen sairaanhoitajien ja lääkärien kanssa.
No kun niistä ei ollut ollut mitään apua, jopa haittaa, kun on tullut sielläkin väärin hoidetuksi (näin on todennut myös nykyinen terapeuttini ja psykiatrini). Onneksi nykyään on netti niin on toivoakin. Keskustelupalstat, youtube, ylipäätään tutkimus ja tieto ammattilaisillakin kehittynyt pidemmälle.
Ikävä kuulla. Miten nykyinen terapeutti ja psykiatri, tuntuuko hoito toimivammalta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut tänään vaikea päivä, koska koen voimakasta kateutta heitä kohtaan, ketkä pystyvät työelämään ja sitäkin voimakkaampaa huonommuuden tunnetta, kun itse en toistaiseksi pysty. Inhoan tilannettani ja haluaisin vain elää normaalia, tavallista elämää. Olen neljättä vuotta pois työelämästä ja minusta on koko ajan tullut vain entistä epävarmempi.
Täällä moni on kirjoittanut kuinka romahdus on tullut jossakin vaiheessa elämää. Jaan samoja ajatuksia. Itsellä on ollut myös vaikeita aikoja. Elämäni menee hyvässäkin hetkessä vähän kuin sumussa. Nyt huomenna juhlitaan taas ylioppilaita. Jos katson omaa elämääni niin en ole itse edennyt mihinkään lukion jälkeen. Tarkoitus oli aina opiskella ja yrittää hakea eri kouluihin yms. Jotain olen yrittänyt kaikki on jäänyt kesken ja minulla ei ole edes ammattia. Samoin jos olen hakenut johonkin yliopistoon niin monesti vain sillä ajatuksella, ettei minusta ole edes niihin opintoihin.
Näin olen tavallaan hukannut viimeiset kymmenen vuotta. Onhan se välillä musertava ajatus. En tavallaan ajatellut kaiken menevän näin. Samalla en ole oikeastaan yhtään sen viisaampi kuin silloin nuorempanakaan. Oikeastaan jos mietin itseäni ollessani tuore ylioppilas ja nyt niin minulla oli tavallaan enemmän toivoa silloin. Jaksoin uskoa elämääni enemmän. Kaikesta huolimatta. Nyt sitten tässä iässä tajuan taas enemmän kuinka olen vaan hukannut aikaa. Olen ollut elossa, mutta en ole elänyt kunnolla. Ymmärrän hyvin myös sen, kuinka ns yhteiskunnasta pois olo vaan pahentaa monien tilannetta. Itsekin olen nämä viimeiset 10 vuotta vaan jotenkin sinnitellyt. Mitään merkittävää en ole saanut tehtyä. Välillä tämä kaikki ahdistaa enemmän.
Kadehdin itsekin välillä monia. Olen jotenkin sellainen ihminen joka tarvisi ehkä jonkun vastaantuloa joissakin jutuissa. Tämä esim työnhakuun yms liittyen. Olisi helpompaa ehkä mennä tutulle töihin kuin yrittää jonnekin ilman suhteita yms. Kirjoitan tämän, vaikka kuinka hävettääkin se, kun en oikein pärjää täällä ja kestä elämää kunnolla. Pelkään varmasti eniten sitä minkä joku jo toisaalta rehellisesti totesi eli sitä, että romahdan lopullisesti joskus myöhemmin tai kadun elämääni niin paljon etten kestä enää. Vielä olen pärjännyt jotenkin. Samalla ymmärrän sen, että jokaisella on vastuu elämästään. Silti yhteiskunta on melko armoton. Harvoin voi tehdä esim osa-aikaista työtä tai jos et omaa kokemusta niin vaikeaa on näinkin "vanhana" kuin minä enää minnekään päästä. Häpeän paljon sitä jos pitää jollekin kertoa elämästäni. Jossakin haaveissani olisin opiskellut ja olisin ollut myös töissä. Vaikeaa on kirjoittaa tänne kaikkia ajatuksia. Kuitenkaan en koe olevani sellainen ihminen joka pärjää hyvin täällä.
Vierailija kirjoitti:
Annan täällä yhden kotikutoisen vinkin kuinka olen hoitanut depersonaalisaatiota ja dissosiaatiota. Otan paljon kuvia näkemistäni asioista ja kuvaan myös selfieitä. Sellaisina hetkinä kun kaikki tuntuu epätodelliselta, kännykän kuvat muistuttavat siitä, että maailma on todellinen ja olen itse todellinen.
Voisin ehkä itsekin kuvata jotain. Toisaalta itseäni en voi kuvata, koska oikeastaan en pidä itseni näkemisestä. En tarkoita ulkonäköä niinkään vaan koko kokonaisuutta. Jos katson itseäni kuvissa niin näen epäkohdat tai sitten monesti katson kuin vierasta. En oikein "muista" miltä näytän. Silti hyvä, että edes joku antaa vinkkejä näihin olo tiloihin. Itsellä auttaa ehkä kävely. Kävelen niin kauan, että lopulta tiedän tasan tarkkaan, että minä tässä oikeasti itse kävelen eikä mikään "robotti".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Annan täällä yhden kotikutoisen vinkin kuinka olen hoitanut depersonaalisaatiota ja dissosiaatiota. Otan paljon kuvia näkemistäni asioista ja kuvaan myös selfieitä. Sellaisina hetkinä kun kaikki tuntuu epätodelliselta, kännykän kuvat muistuttavat siitä, että maailma on todellinen ja olen itse todellinen.
Voisin ehkä itsekin kuvata jotain. Toisaalta itseäni en voi kuvata, koska oikeastaan en pidä itseni näkemisestä. En tarkoita ulkonäköä niinkään vaan koko kokonaisuutta. Jos katson itseäni kuvissa niin näen epäkohdat tai sitten monesti katson kuin vierasta. En oikein "muista" miltä näytän. Silti hyvä, että edes joku antaa vinkkejä näihin olo tiloihin. Itsellä auttaa ehkä kävely. Kävelen niin kauan, että lopulta tiedän tasan tarkkaan, että minä tässä oikeasti itse kävelen eikä mikään "robotti".
Itsehoito dissosiaation on nimenomaan konkreettista tekemistä joka pakottaa olemaan läsnä hetkessä ja keskittymään tekemiseen. Joskus pitää kokeilla tehdä moniakin asioita ennen kuin "kupla puhkeaa." Mikä tahansa itselle mieluisa liikunta on yleensä erityisen hyvä. Sanoin nyt itsehoito, yksinhoito, koska usein parasta olisi vuorovaikutus turvalliselta tuntuvien muiden ihmisten kanssa mutta kun juuri ne turvalliset läheiset traumaoireista kärsiviltä usein puuttuvat.
-eri
En halua mennä yksityiskohtiin, mutta ensimmäiset noin 25 vuotta elämästäni olisi mielellään voinut olla paremmassa henkisessä ympäristössä. Olen kohta neljänkymmentä. Toisaalta olen menestynyt jossain määrin hyvin ja saanut rakennettua ainakin jollain tasolla haluamani kaltaista elämää, toisaalta lapsuuden ja nuoruuden traumat eivät ole kadonneet yhtään mihinkään. Ainoastaan ymmärrän niitä ja itseäni paremmin ja tunnen myötätuntoa sitä pientä lapsuuskuvissa iloisena hymyilevää lasta kohtaan jonka hymy kyllä saatiin hyytymään. En koe, että anteeksiannolla tai -antamattomuudella olisi omalla kohdallani mitään väliä. En myöskään tiedä miten korjaisin itseäni nykyistä paremmin. Terapiasta en ole kokenut saavani mitään hyötyä myöskään useista pitkäaikaisistakin kokeiluista huolimatta.
Olen hyväksynyt sen millainen olen. Silti joka kerta on vaikeaa edes uskaltaa yrittää mitään vaikka olen tehnyt useita isoja ja usein onnistuneitakin ratkaisuja elämäni ns. viemisessä eteenpäin. En luota, että elämä kantaa vaan olen varma, että ei kanna. Sitä tunnetta ei taida voida muuttaa varsinkaan kun kantamattomuudesta tulee jatkuvasti tavalla tai toisella näyttöä. Räpiköintiähän tämä on eikä menestyksenkään määrällä tunnu olevan paljoa väliä. Puolisollani on vähän sama tilanne itsensä kanssa. Kumpa olisimme kelvanneet vanhemmillemme omina itseinämme. No, ei voi mitään, näillä on mentävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Annan täällä yhden kotikutoisen vinkin kuinka olen hoitanut depersonaalisaatiota ja dissosiaatiota. Otan paljon kuvia näkemistäni asioista ja kuvaan myös selfieitä. Sellaisina hetkinä kun kaikki tuntuu epätodelliselta, kännykän kuvat muistuttavat siitä, että maailma on todellinen ja olen itse todellinen.
Voisin ehkä itsekin kuvata jotain. Toisaalta itseäni en voi kuvata, koska oikeastaan en pidä itseni näkemisestä. En tarkoita ulkonäköä niinkään vaan koko kokonaisuutta. Jos katson itseäni kuvissa niin näen epäkohdat tai sitten monesti katson kuin vierasta. En oikein "muista" miltä näytän. Silti hyvä, että edes joku antaa vinkkejä näihin olo tiloihin. Itsellä auttaa ehkä kävely. Kävelen niin kauan, että lopulta tiedän tasan tarkkaan, että minä tässä oikeasti itse kävelen eikä mikään "robotti".
Itsehoito dissosiaation on nimenomaan konkreettista tekemistä joka pakottaa olemaan läsnä hetkessä ja keskittymään tekemiseen. Joskus pitää kokeilla tehdä moniakin asioita ennen kuin "kupla puhkeaa." Mikä tahansa itselle mieluisa liikunta on yleensä erityisen hyvä. Sanoin nyt itsehoito, yksinhoito, koska usein parasta olisi vuorovaikutus turvalliselta tuntuvien muiden ihmisten kanssa mutta kun juuri ne turvalliset läheiset traumaoireista kärsiviltä usein puuttuvat.
-eri
Kyllä. Alkoholi ja päihteet yleensä pahentavat huonoa oloa, joten niiden kanssa kannattaa olla varovainen.
Vierailija kirjoitti:
Piti kirjoittaa tämä koko viesti yöllä jo ylös, kun unohdan, mitä olen ajatellut. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että nämä ikävät jutut nousevat enemmän mieleeni. Monesti olen elänyt kuin unohtaen ne. Nyt taas mietin niitä paljon mikä toisaalta aiheuttaa surullista oloa. Samalla etsin aina vikaa itsestäni. Mietin olisiko joku muu selvinnyt paremmin tai kestänyt enemmän. Mietin, että olen itsekin syyllinen pahaan olooni, kun en vaan osaa mennä eteenpäin tai kun annan asioiden vaikuttaa.
Sitten esim luen muiden kokemuksia ja ajattelen, että moni muukin on jollakin tapaa "särkynyt" ja se ok. Mietin, että monessa kodissa oltaisiin puhuttu asioista ja autettu vaikeuksissa, eikä se olisi ollut mikään häpeä olla "heikko". Näin ajattelen, että ehkä minussa on piirteitä miltä tavallaan aiheuttavat sen, että koen muiden käytöksen ja ikävien juttujen raskaampana kuin joku muu. Silti se ei poista sitä, että olisin kaivannut apua ja tukea. Samalla monesti ajattelen, että mitä vielä odotan. Jos en nuorena saanut tukea niin miten nyt sitten "vahvana" aikuisena. Minun odotetaan pärjäävän paremmin. Pahoittelut pitkästä viestistä. En halua kirjoittaa ketjua täyteen omista jutuistani. Halusin vaan kirjoittaa tämän kaiken mieleeni tulleen.
Viesti 5
Sä saat olla heikko ja tarvitseva. Olet hyvä juuri tuollaisena. Valitettavasti et saa vanhemmiltasi kaipaamaasi tukea, mutta voit olla myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Avoimuus kannattaa myös muissa ihmissuhteissa kunhan ei nyt aivan takki auki kaada kaikkia murheita toisille.
Tulitkohan nyt vähän väärään paikkaan mouhuamaan?
Missä on se hoitotakuu, että invalidisoivat vammat saadaan hoidettua, kun sinne vaan hakeutuu?