Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Traumatisoituneille tyypillistä on miettiä, että omat traumat ei ole niin pahoja ja muut tarvitsevat enemmän apua kuin minä. Sen avulla on selviydytty, mutta yleensä se on vähättelyä.

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Avun vastaanottaminen on silloin hyödyllistä, kun apua on saatavilla.

Riippuen oireista traumojen hoidossa ei aina ole niin. Joitakin oireita on luultavasti apua hakemalla yksinkertaisempaa lievittää, jos löytää sopivaa apua ja pääsee pätevään hoitoon. Esim. ahdistus- ja masennusoireisiin on lääkkeitä ja muita hoitomuotoja. Monet epämääräiset oireet onkin hankalammin hoidettavissa.

Käypä hoito:

Lääketieteellisen tai psykososiaalisen kuntoutuksen vaikuttavuudesta PTSD:n ydinoireisiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Duodecim:

Traumaperäisen stressihäiriön kulku ja ennuste ovat hyvin vaihtelevia. Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa. Kuitenkin vähintään noin kolmasosalle jää useita vuosia kestävä krooninen ja usein vaikeasti invalidisoiva oireyhtymä. Traumaperäinen stressihäiriö altistaa muille psykiatrisille häiriöille, kuten masennustiloille ja alkoholismille. Tällöin depression tai alkoholismin taustalla olevan trauman ja traumaperäisen stressihäiriön diagnosointi voi olla hoidollisesti ensiarvoisen tärkeää. Yhteisölliset tekijät ovat häiriön synnyn ja ennusteen kannalta tärkeitä. Hyvä sosiaalinen tukiverkosto ja yhteisöllinen myötätunto voivat suojata häiriön kehittymiseltä ja edistää siitä toipumista (Henriksson ja Lönnqvist 1999, Kessler 2000).

Traumaperäisen stressihäiriön etiologia on edelleen avoin. Suurelle osalle hyvinkin järkyttävän tilanteen kokeneista ihmisistä ei kehity tätä häiriötä. Osalle taas kehittyy vakava oireyhtymä jo suhteellisen tavallisten traumaattisen tapahtumien seurauksena. Jotkut tekijät siis altistavat toisia ihmisiä enemmän kuin toisia (McFarlane 2000). Vaikka aikaisemmat traumaattiset kokemukset ja monet psykiatriset häiriöt ovatkin keskimääräistä paljon yleisempiä traumaperäistä stressihäiriötä potevien historiassa, tila voi kehittyä myös ilman aikaisemmin ilmenneitä psykiatrisia häiriöitä tai aiempaa traumaattista elämänhistoriaa. Suuronnettomuudet tai rikokset ihmisyyttä vastaan voivat aiheuttaa traumaperäisen oireyhtymän kenelle tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Avun vastaanottaminen on silloin hyödyllistä, kun apua on saatavilla.

Riippuen oireista traumojen hoidossa ei aina ole niin. Joitakin oireita on luultavasti apua hakemalla yksinkertaisempaa lievittää, jos löytää sopivaa apua ja pääsee pätevään hoitoon. Esim. ahdistus- ja masennusoireisiin on lääkkeitä ja muita hoitomuotoja. Monet epämääräiset oireet onkin hankalammin hoidettavissa.

Käypä hoito:

Lääketieteellisen tai psykososiaalisen kuntoutuksen vaikuttavuudesta PTSD:n ydinoireisiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Duodecim:

Traumaperäisen stressihäiriön kulku ja ennuste ovat hyvin vaihtelevia. Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Kuitenkin vähintään noin kolmasosalle jää useita vuosia kestävä krooninen ja usein vaikeasti invalidisoiva oireyhtymä. Traumaperäinen stressihäiriö altistaa muille psykiatrisille häiriöille, kuten masennustiloille ja alkoholismille. Tällöin depression tai alkoholismin taustalla olevan trauman ja traumaperäisen stressihäiriön diagnosointi voi olla hoidollisesti ensiarvoisen tärkeää. Yhteisölliset tekijät ovat häiriön synnyn ja ennusteen kannalta tärkeitä. Hyvä sosiaalinen tukiverkosto ja yhteisöllinen myötätunto voivat suojata häiriön kehittymiseltä ja edistää siitä toipumista (Henriksson ja Lönnqvist 1999, Kessler 2000).

Traumaperäisen stressihäiriön etiologia on edelleen avoin. Suurelle osalle hyvinkin järkyttävän tilanteen kokeneista ihmisistä ei kehity tätä häiriötä. Osalle taas kehittyy vakava oireyhtymä jo suhteellisen tavallisten traumaattisen tapahtumien seurauksena. Jotkut tekijät siis altistavat toisia ihmisiä enemmän kuin toisia (McFarlane 2000). Vaikka aikaisemmat traumaattiset kokemukset ja monet psykiatriset häiriöt ovatkin keskimääräistä paljon yleisempiä traumaperäistä stressihäiriötä potevien historiassa, tila voi kehittyä myös ilman aikaisemmin ilmenneitä psykiatrisia häiriöitä tai aiempaa traumaattista elämänhistoriaa. Suuronnettomuudet tai rikokset ihmisyyttä vastaan voivat aiheuttaa traumaperäisen oireyhtymän kenelle tahansa.

13 vuodessa:

Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Avun vastaanottaminen on silloin hyödyllistä, kun apua on saatavilla.

Riippuen oireista traumojen hoidossa ei aina ole niin. Joitakin oireita on luultavasti apua hakemalla yksinkertaisempaa lievittää, jos löytää sopivaa apua ja pääsee pätevään hoitoon. Esim. ahdistus- ja masennusoireisiin on lääkkeitä ja muita hoitomuotoja. Monet epämääräiset oireet onkin hankalammin hoidettavissa.

Käypä hoito:

Lääketieteellisen tai psykososiaalisen kuntoutuksen vaikuttavuudesta PTSD:n ydinoireisiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Duodecim:

Traumaperäisen stressihäiriön kulku ja ennuste ovat hyvin vaihtelevia. Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Kuitenkin vähintään noin kolmasosalle jää useita vuosia kestävä krooninen ja usein vaikeasti invalidisoiva oireyhtymä. Traumaperäinen stressihäiriö altistaa muille psykiatrisille häiriöille, kuten masennustiloille ja alkoholismille. Tällöin depression tai alkoholismin taustalla olevan trauman ja traumaperäisen stressihäiriön diagnosointi voi olla hoidollisesti ensiarvoisen tärkeää. Yhteisölliset tekijät ovat häiriön synnyn ja ennusteen kannalta tärkeitä. Hyvä sosiaalinen tukiverkosto ja yhteisöllinen myötätunto voivat suojata häiriön kehittymiseltä ja edistää siitä toipumista (Henriksson ja Lönnqvist 1999, Kessler 2000).

Traumaperäisen stressihäiriön etiologia on edelleen avoin. Suurelle osalle hyvinkin järkyttävän tilanteen kokeneista ihmisistä ei kehity tätä häiriötä. Osalle taas kehittyy vakava oireyhtymä jo suhteellisen tavallisten traumaattisen tapahtumien seurauksena. Jotkut tekijät siis altistavat toisia ihmisiä enemmän kuin toisia (McFarlane 2000). Vaikka aikaisemmat traumaattiset kokemukset ja monet psykiatriset häiriöt ovatkin keskimääräistä paljon yleisempiä traumaperäistä stressihäiriötä potevien historiassa, tila voi kehittyä myös ilman aikaisemmin ilmenneitä psykiatrisia häiriöitä tai aiempaa traumaattista elämänhistoriaa. Suuronnettomuudet tai rikokset ihmisyyttä vastaan voivat aiheuttaa traumaperäisen oireyhtymän kenelle tahansa.

13 vuodessa:

Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

1-3 vuodessa.

Siis yhdestä kolmeen vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Avun vastaanottaminen on silloin hyödyllistä, kun apua on saatavilla.

Riippuen oireista traumojen hoidossa ei aina ole niin. Joitakin oireita on luultavasti apua hakemalla yksinkertaisempaa lievittää, jos löytää sopivaa apua ja pääsee pätevään hoitoon. Esim. ahdistus- ja masennusoireisiin on lääkkeitä ja muita hoitomuotoja. Monet epämääräiset oireet onkin hankalammin hoidettavissa.

Käypä hoito:

Lääketieteellisen tai psykososiaalisen kuntoutuksen vaikuttavuudesta PTSD:n ydinoireisiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Duodecim:

Traumaperäisen stressihäiriön kulku ja ennuste ovat hyvin vaihtelevia. Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Kuitenkin vähintään noin kolmasosalle jää useita vuosia kestävä krooninen ja usein vaikeasti invalidisoiva oireyhtymä. Traumaperäinen stressihäiriö altistaa muille psykiatrisille häiriöille, kuten masennustiloille ja alkoholismille. Tällöin depression tai alkoholismin taustalla olevan trauman ja traumaperäisen stressihäiriön diagnosointi voi olla hoidollisesti ensiarvoisen tärkeää. Yhteisölliset tekijät ovat häiriön synnyn ja ennusteen kannalta tärkeitä. Hyvä sosiaalinen tukiverkosto ja yhteisöllinen myötätunto voivat suojata häiriön kehittymiseltä ja edistää siitä toipumista (Henriksson ja Lönnqvist 1999, Kessler 2000).

Traumaperäisen stressihäiriön etiologia on edelleen avoin. Suurelle osalle hyvinkin järkyttävän tilanteen kokeneista ihmisistä ei kehity tätä häiriötä. Osalle taas kehittyy vakava oireyhtymä jo suhteellisen tavallisten traumaattisen tapahtumien seurauksena. Jotkut tekijät siis altistavat toisia ihmisiä enemmän kuin toisia (McFarlane 2000). Vaikka aikaisemmat traumaattiset kokemukset ja monet psykiatriset häiriöt ovatkin keskimääräistä paljon yleisempiä traumaperäistä stressihäiriötä potevien historiassa, tila voi kehittyä myös ilman aikaisemmin ilmenneitä psykiatrisia häiriöitä tai aiempaa traumaattista elämänhistoriaa. Suuronnettomuudet tai rikokset ihmisyyttä vastaan voivat aiheuttaa traumaperäisen oireyhtymän kenelle tahansa.

13 vuodessa:

Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Olisi mielenkiintoista tietää millainen vaikutus traumaattisen tapahtuman jälkeen lähipiiristä saatavalla sosiaalisella tuella on oireiden muodostumiseen ja lievenemiseen. Veikkaisin sen olevan merkittävä, mutten tiedä onko asiaa tutkittu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Avun vastaanottaminen on silloin hyödyllistä, kun apua on saatavilla.

Riippuen oireista traumojen hoidossa ei aina ole niin. Joitakin oireita on luultavasti apua hakemalla yksinkertaisempaa lievittää, jos löytää sopivaa apua ja pääsee pätevään hoitoon. Esim. ahdistus- ja masennusoireisiin on lääkkeitä ja muita hoitomuotoja. Monet epämääräiset oireet onkin hankalammin hoidettavissa.

Käypä hoito:

Lääketieteellisen tai psykososiaalisen kuntoutuksen vaikuttavuudesta PTSD:n ydinoireisiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Duodecim:

Traumaperäisen stressihäiriön kulku ja ennuste ovat hyvin vaihtelevia. Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Kuitenkin vähintään noin kolmasosalle jää useita vuosia kestävä krooninen ja usein vaikeasti invalidisoiva oireyhtymä. Traumaperäinen stressihäiriö altistaa muille psykiatrisille häiriöille, kuten masennustiloille ja alkoholismille. Tällöin depression tai alkoholismin taustalla olevan trauman ja traumaperäisen stressihäiriön diagnosointi voi olla hoidollisesti ensiarvoisen tärkeää. Yhteisölliset tekijät ovat häiriön synnyn ja ennusteen kannalta tärkeitä. Hyvä sosiaalinen tukiverkosto ja yhteisöllinen myötätunto voivat suojata häiriön kehittymiseltä ja edistää siitä toipumista (Henriksson ja Lönnqvist 1999, Kessler 2000).

Traumaperäisen stressihäiriön etiologia on edelleen avoin. Suurelle osalle hyvinkin järkyttävän tilanteen kokeneista ihmisistä ei kehity tätä häiriötä. Osalle taas kehittyy vakava oireyhtymä jo suhteellisen tavallisten traumaattisen tapahtumien seurauksena. Jotkut tekijät siis altistavat toisia ihmisiä enemmän kuin toisia (McFarlane 2000). Vaikka aikaisemmat traumaattiset kokemukset ja monet psykiatriset häiriöt ovatkin keskimääräistä paljon yleisempiä traumaperäistä stressihäiriötä potevien historiassa, tila voi kehittyä myös ilman aikaisemmin ilmenneitä psykiatrisia häiriöitä tai aiempaa traumaattista elämänhistoriaa. Suuronnettomuudet tai rikokset ihmisyyttä vastaan voivat aiheuttaa traumaperäisen oireyhtymän kenelle tahansa.

13 vuodessa:

Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Olisi mielenkiintoista tietää millainen vaikutus traumaattisen tapahtuman jälkeen lähipiiristä saatavalla sosiaalisella tuella on oireiden muodostumiseen ja lievenemiseen. Veikkaisin sen olevan merkittävä, mutten tiedä onko asiaa tutkittu.

Sehän voi olla vaikka niin merkittävä, että se PTSD jää kokonaan muodostumatta, kaikkihan eivät siihen sairastu. Tämä siis mutulla heitetty. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet sillalla, joka romahtaa, oletko sinä yhtä oikeutettu apuun kuin 50 muuta vahingoittunutta, vaikka se ruuhkauttaa ensihoidon ja sairaalat. Kyllä olet.

Ilmaisin itseäni huonosti. Siis tottakai lähtökohtaisesti oikeutettu apuun. Lähinnä se, että jos tuon esimerkin 50 muuta on vakavammin loukkaantunut (ammattilaisten arvio), ei silloin voi odottaa saavansa apua ennen kuin nuo 50 muuta on hoidettu.

Eli miten edes voi tietää lähtökohtaisesti sitä, onko itseään enemmän apua tarvitsevia ja miten silloin voi edes huudella, että minä ensin ja auttakaa nyt joku minuakin.

Ei sitä voikaan tietää. Joko yrität kaikin keinoin hankkia itsellesi apua tai hyväksyt sen, että tilanne pysyy ennallaan.

Kaikin keinoin avun hakeminen ei takaa pätevän hoidon saamista, mutta siihen voi kulua valtavasti energiaa ja vain puoliksi toteutettu hoito voi heikentää tilannetta.

Tietoa ja käytäntöjä traumatisoituneen hoidosta ei ikävä kyllä ole tarpeeksi lääkärienkään keskuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Avun vastaanottaminen on silloin hyödyllistä, kun apua on saatavilla.

Riippuen oireista traumojen hoidossa ei aina ole niin. Joitakin oireita on luultavasti apua hakemalla yksinkertaisempaa lievittää, jos löytää sopivaa apua ja pääsee pätevään hoitoon. Esim. ahdistus- ja masennusoireisiin on lääkkeitä ja muita hoitomuotoja. Monet epämääräiset oireet onkin hankalammin hoidettavissa.

Käypä hoito:

Lääketieteellisen tai psykososiaalisen kuntoutuksen vaikuttavuudesta PTSD:n ydinoireisiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Duodecim:

Traumaperäisen stressihäiriön kulku ja ennuste ovat hyvin vaihtelevia. Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Kuitenkin vähintään noin kolmasosalle jää useita vuosia kestävä krooninen ja usein vaikeasti invalidisoiva oireyhtymä. Traumaperäinen stressihäiriö altistaa muille psykiatrisille häiriöille, kuten masennustiloille ja alkoholismille. Tällöin depression tai alkoholismin taustalla olevan trauman ja traumaperäisen stressihäiriön diagnosointi voi olla hoidollisesti ensiarvoisen tärkeää. Yhteisölliset tekijät ovat häiriön synnyn ja ennusteen kannalta tärkeitä. Hyvä sosiaalinen tukiverkosto ja yhteisöllinen myötätunto voivat suojata häiriön kehittymiseltä ja edistää siitä toipumista (Henriksson ja Lönnqvist 1999, Kessler 2000).

Traumaperäisen stressihäiriön etiologia on edelleen avoin. Suurelle osalle hyvinkin järkyttävän tilanteen kokeneista ihmisistä ei kehity tätä häiriötä. Osalle taas kehittyy vakava oireyhtymä jo suhteellisen tavallisten traumaattisen tapahtumien seurauksena. Jotkut tekijät siis altistavat toisia ihmisiä enemmän kuin toisia (McFarlane 2000). Vaikka aikaisemmat traumaattiset kokemukset ja monet psykiatriset häiriöt ovatkin keskimääräistä paljon yleisempiä traumaperäistä stressihäiriötä potevien historiassa, tila voi kehittyä myös ilman aikaisemmin ilmenneitä psykiatrisia häiriöitä tai aiempaa traumaattista elämänhistoriaa. Suuronnettomuudet tai rikokset ihmisyyttä vastaan voivat aiheuttaa traumaperäisen oireyhtymän kenelle tahansa.

13 vuodessa:

Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Olisi mielenkiintoista tietää millainen vaikutus traumaattisen tapahtuman jälkeen lähipiiristä saatavalla sosiaalisella tuella on oireiden muodostumiseen ja lievenemiseen. Veikkaisin sen olevan merkittävä, mutten tiedä onko asiaa tutkittu.

Sehän voi olla vaikka niin merkittävä, että se PTSD jää kokonaan muodostumatta, kaikkihan eivät siihen sairastu. Tämä siis mutulla heitetty. 

Niin no kun olen lukenut lehtiä, niin vaikuttaa siltä, että joissain perheissä jollekin perheenjäsenelle tapahtunut ikävä asia otetaan koko perheen asiaksi ja ikävän asian kokeneesta henkilöstä aletaan erityisesti huolehtia, jotta hän toipuisi hyvin. Toisissa perheissä taas tapahtunut lähinnä todetaan ja sen jälkeen traumaattisen asian kokenut henkilö jää pinnistelemään sen kanssa itsekseen. Myöhemmin asiasta ei enää puhuta, koska muista perheen jäsenistä on ikävä ajatella asiaa. Toipumisen voisi kuvitella menevän aika eri tavalla näissä tapauksissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet sillalla, joka romahtaa, oletko sinä yhtä oikeutettu apuun kuin 50 muuta vahingoittunutta, vaikka se ruuhkauttaa ensihoidon ja sairaalat. Kyllä olet.

Ilmaisin itseäni huonosti. Siis tottakai lähtökohtaisesti oikeutettu apuun. Lähinnä se, että jos tuon esimerkin 50 muuta on vakavammin loukkaantunut (ammattilaisten arvio), ei silloin voi odottaa saavansa apua ennen kuin nuo 50 muuta on hoidettu.

Eli miten edes voi tietää lähtökohtaisesti sitä, onko itseään enemmän apua tarvitsevia ja miten silloin voi edes huudella, että minä ensin ja auttakaa nyt joku minuakin.

Ei sitä voikaan tietää. Joko yrität kaikin keinoin hankkia itsellesi apua tai hyväksyt sen, että tilanne pysyy ennallaan.

Kaikin keinoin avun hakeminen ei takaa pätevän hoidon saamista, mutta siihen voi kulua valtavasti energiaa ja vain puoliksi toteutettu hoito voi heikentää tilannetta.

Tietoa ja käytäntöjä traumatisoituneen hoidosta ei ikävä kyllä ole tarpeeksi lääkärienkään keskuudessa.

Eihän se takaakaan mitään, valitettavasti. Mutta mitä muita vaihtoehtoja sinulla on? Kukaan muu ei tule sinua pelastamaan, olet omillasi.

En ole koskaan pystynyt muodostamaan pysyviä ihmissuhteita ja ymmärsin vasta nyt 30v iässä että kaikki fyysiset ja psyykkiset oireeni jotka vaikuttivat negatiivisesti kaikkiin elämäni osa alueisiin johtuvat lapsuuden henkisestä heitteillejätöistä. En ollut koskaan ajatellut että olen traumatisoitunut vaan että olen jotenkin vääränlainen kunnes aloitin yoogan ja meditaation mikä auttoi minua tarkkailemaan mieleni ja kehoni yhteyttä jonka olin kadottanut kauan sitten mikä johti jatkuvaan dissosiaatioon eri tilanteissa. En ole itse ollut terapiassa mutta eri lähteiden kautta löytyneen tiedon ihmis mielen rakenteesta ja alitajunnan tärkeydestä olen pystynyt lähes kahdessa vuodessa vapauttamaan itseni omasta itsetuhoisuudesta ja löytämään uuden näkemyksen elämään. Omalla kohdalla hengellisyyden löytäminen on ollut yksi parhaista asioista jonka olen löytänyt traumani kautta ja auttanut löytämään rakkauden itseäni kohtaan.

Tajusin juuri taas kristallinkirkkaasti sen, että nuorena sitä jaksoi, kun oli fokuksena poispääsy. Ajattelin aina, että aikuisena minulla on koti, jossa kaikilla on hyvä olla (siis siinä mielessä, että emme aiheuta toisillemme kurjaa oloa), ovet ovat avoinna ihmisille ja on miellyttävää ja rauhallista. Että aikuisena saan oikeita perheenjäseniä, kun lapsena sain vain kaksi hahmoa. 

Se isoin voimien romahdus tuli siinä vaiheessa, kun tajusin, etten enää ehdi saada omia lapsia ja tuskin saan puolisoakaan. Että ensin meni parikymmentä vuotta yksin lapsuuskodissa ja sitten parikymmentä vuotta yksin yksinasujana ja haaveeni kotoisasta rivitaloasunnosta tai omakotitalosta hyvine fiiliksineen ja lapsine ja ystävineen ja vieraineen oli jäänyt vain haaveeksi, jonka voimalla jaksoin eteen päin.

On minulla kyllä harmoninen koti, jossa mieli ja silmä lepää ja on turvallista. Mutta siellä on kovin yksinäistä. 

Vierailija kirjoitti:

Tajusin juuri taas kristallinkirkkaasti sen, että nuorena sitä jaksoi, kun oli fokuksena poispääsy. Ajattelin aina, että aikuisena minulla on koti, jossa kaikilla on hyvä olla (siis siinä mielessä, että emme aiheuta toisillemme kurjaa oloa), ovet ovat avoinna ihmisille ja on miellyttävää ja rauhallista. Että aikuisena saan oikeita perheenjäseniä, kun lapsena sain vain kaksi hahmoa. 

Se isoin voimien romahdus tuli siinä vaiheessa, kun tajusin, etten enää ehdi saada omia lapsia ja tuskin saan puolisoakaan. Että ensin meni parikymmentä vuotta yksin lapsuuskodissa ja sitten parikymmentä vuotta yksin yksinasujana ja haaveeni kotoisasta rivitaloasunnosta tai omakotitalosta hyvine fiiliksineen ja lapsine ja ystävineen ja vieraineen oli jäänyt vain haaveeksi, jonka voimalla jaksoin eteen päin.

On minulla kyllä harmoninen koti, jossa mieli ja silmä lepää ja on turvallista. Mutta siellä on kovin yksinäistä. 

Kykenen jakamaan tämän kokemuksen. Jotenkin sitä jaksaa kaikesta ahdistuksesta huolimatta, kun ajattelee sen johtavan johonkin selvästi parempaan. Homma alkaa tökkiä siinä vaiheessa, kun havahtuu siihen, että tätäkö tämä nyt sitten on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet sillalla, joka romahtaa, oletko sinä yhtä oikeutettu apuun kuin 50 muuta vahingoittunutta, vaikka se ruuhkauttaa ensihoidon ja sairaalat. Kyllä olet.

Ilmaisin itseäni huonosti. Siis tottakai lähtökohtaisesti oikeutettu apuun. Lähinnä se, että jos tuon esimerkin 50 muuta on vakavammin loukkaantunut (ammattilaisten arvio), ei silloin voi odottaa saavansa apua ennen kuin nuo 50 muuta on hoidettu.

Eli miten edes voi tietää lähtökohtaisesti sitä, onko itseään enemmän apua tarvitsevia ja miten silloin voi edes huudella, että minä ensin ja auttakaa nyt joku minuakin.

Ei sitä voikaan tietää. Joko yrität kaikin keinoin hankkia itsellesi apua tai hyväksyt sen, että tilanne pysyy ennallaan.

Kaikin keinoin avun hakeminen ei takaa pätevän hoidon saamista, mutta siihen voi kulua valtavasti energiaa ja vain puoliksi toteutettu hoito voi heikentää tilannetta.

Tietoa ja käytäntöjä traumatisoituneen hoidosta ei ikävä kyllä ole tarpeeksi lääkärienkään keskuudessa.

Eihän se takaakaan mitään, valitettavasti. Mutta mitä muita vaihtoehtoja sinulla on? Kukaan muu ei tule sinua pelastamaan, olet omillasi.

Kukaan muu ei sinua pelasta siellä hoidossakaan, mikä on (vain) ehkä pätevää. Joka tapauksessa itse käsittelet asiat. Edelleen oireet ja toipuminen ovat yksilöllisiä ja myös ympäristö vaikuttaa.

En missään tapauksessa vastusta hoidon etsimistä, jos siitä kokee hyötyvän ja erityisesti, jos oireet ovat vakavia.

Minulla sama olo nykyään, että tätäkö tämä nyt sitten on. Minulla on kyllä lapsi, mutta hänellä omat ongelmansa varmasti osin mun dissosiaatiohäiriöstä johtuen. Ennen kuvittelin olevani ihan hyvä vanhempi ja varmasti tiettyyn pisteeseen asti olinkin, mutta öisin koin kauhuja ja aloin väsyä, mikä vaikutti vanhemmuuteen. Sitten nelisen vuotta sitten sain tietää mulla olevan dissosiaatiohäiriö ja tässä neljässä vuodessa on romuttunut koko itseluottamus kaikilla elämän osa-alueilla. Yritin opiskella ja nekin jäi ahdistuksen ja umpisurkean keskittymiskyvyn takia toistaiseksi. Elämäni on sarja epäonnistumisia. Tuo lause on BDI:stä ja kuvaa hyvin omaa kokemustani tällä hetkellä.

Missä se viipyy se hehkutettu trauman jälkeinen kasvu? Ei ole täällä näkynyt. :/

Oletko ap muuten vielä linjoilla? Oletko saanut sitä, mitä ketjulta toivoit vai menimmekin sivu aiheen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Avun vastaanottaminen on silloin hyödyllistä, kun apua on saatavilla.

Riippuen oireista traumojen hoidossa ei aina ole niin. Joitakin oireita on luultavasti apua hakemalla yksinkertaisempaa lievittää, jos löytää sopivaa apua ja pääsee pätevään hoitoon. Esim. ahdistus- ja masennusoireisiin on lääkkeitä ja muita hoitomuotoja. Monet epämääräiset oireet onkin hankalammin hoidettavissa.

Käypä hoito:

Lääketieteellisen tai psykososiaalisen kuntoutuksen vaikuttavuudesta PTSD:n ydinoireisiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Duodecim:

Traumaperäisen stressihäiriön kulku ja ennuste ovat hyvin vaihtelevia. Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Kuitenkin vähintään noin kolmasosalle jää useita vuosia kestävä krooninen ja usein vaikeasti invalidisoiva oireyhtymä. Traumaperäinen stressihäiriö altistaa muille psykiatrisille häiriöille, kuten masennustiloille ja alkoholismille. Tällöin depression tai alkoholismin taustalla olevan trauman ja traumaperäisen stressihäiriön diagnosointi voi olla hoidollisesti ensiarvoisen tärkeää. Yhteisölliset tekijät ovat häiriön synnyn ja ennusteen kannalta tärkeitä. Hyvä sosiaalinen tukiverkosto ja yhteisöllinen myötätunto voivat suojata häiriön kehittymiseltä ja edistää siitä toipumista (Henriksson ja Lönnqvist 1999, Kessler 2000).

Traumaperäisen stressihäiriön etiologia on edelleen avoin. Suurelle osalle hyvinkin järkyttävän tilanteen kokeneista ihmisistä ei kehity tätä häiriötä. Osalle taas kehittyy vakava oireyhtymä jo suhteellisen tavallisten traumaattisen tapahtumien seurauksena. Jotkut tekijät siis altistavat toisia ihmisiä enemmän kuin toisia (McFarlane 2000). Vaikka aikaisemmat traumaattiset kokemukset ja monet psykiatriset häiriöt ovatkin keskimääräistä paljon yleisempiä traumaperäistä stressihäiriötä potevien historiassa, tila voi kehittyä myös ilman aikaisemmin ilmenneitä psykiatrisia häiriöitä tai aiempaa traumaattista elämänhistoriaa. Suuronnettomuudet tai rikokset ihmisyyttä vastaan voivat aiheuttaa traumaperäisen oireyhtymän kenelle tahansa.

13 vuodessa:

Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Olisi mielenkiintoista tietää millainen vaikutus traumaattisen tapahtuman jälkeen lähipiiristä saatavalla sosiaalisella tuella on oireiden muodostumiseen ja lievenemiseen. Veikkaisin sen olevan merkittävä, mutten tiedä onko asiaa tutkittu.

Yhteisölliset tekijät ovat häiriön synnyn ja ennusteen kannalta tärkeitä. Hyvä sosiaalinen tukiverkosto ja yhteisöllinen myötätunto voivat suojata häiriön kehittymiseltä ja edistää siitä toipumista (Henriksson ja Lönnqvist 1999, Kessler 2000).

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama olo nykyään, että tätäkö tämä nyt sitten on. Minulla on kyllä lapsi, mutta hänellä omat ongelmansa varmasti osin mun dissosiaatiohäiriöstä johtuen. Ennen kuvittelin olevani ihan hyvä vanhempi ja varmasti tiettyyn pisteeseen asti olinkin, mutta öisin koin kauhuja ja aloin väsyä, mikä vaikutti vanhemmuuteen. Sitten nelisen vuotta sitten sain tietää mulla olevan dissosiaatiohäiriö ja tässä neljässä vuodessa on romuttunut koko itseluottamus kaikilla elämän osa-alueilla. Yritin opiskella ja nekin jäi ahdistuksen ja umpisurkean keskittymiskyvyn takia toistaiseksi. Elämäni on sarja epäonnistumisia. Tuo lause on BDI:stä ja kuvaa hyvin omaa kokemustani tällä hetkellä.

Missä se viipyy se hehkutettu trauman jälkeinen kasvu? Ei ole täällä näkynyt. :/

Oletko ap muuten vielä linjoilla? Oletko saanut sitä, mitä ketjulta toivoit vai menimmekin sivu aiheen?

*menimmekö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosiasioiden myöntäminen ääneen auttaa pitkälle monessa asiassa. Traumat vaikuttavat ihmiseen monella tavalla. Jokainen etsii oman polkunsa, mutta usein avun vastaanottaminen tekee matkasta helpomman.

Avun vastaanottaminen on silloin hyödyllistä, kun apua on saatavilla.

Riippuen oireista traumojen hoidossa ei aina ole niin. Joitakin oireita on luultavasti apua hakemalla yksinkertaisempaa lievittää, jos löytää sopivaa apua ja pääsee pätevään hoitoon. Esim. ahdistus- ja masennusoireisiin on lääkkeitä ja muita hoitomuotoja. Monet epämääräiset oireet onkin hankalammin hoidettavissa.

Käypä hoito:

Lääketieteellisen tai psykososiaalisen kuntoutuksen vaikuttavuudesta PTSD:n ydinoireisiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Duodecim:

Traumaperäisen stressihäiriön kulku ja ennuste ovat hyvin vaihtelevia. Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Kuitenkin vähintään noin kolmasosalle jää useita vuosia kestävä krooninen ja usein vaikeasti invalidisoiva oireyhtymä. Traumaperäinen stressihäiriö altistaa muille psykiatrisille häiriöille, kuten masennustiloille ja alkoholismille. Tällöin depression tai alkoholismin taustalla olevan trauman ja traumaperäisen stressihäiriön diagnosointi voi olla hoidollisesti ensiarvoisen tärkeää. Yhteisölliset tekijät ovat häiriön synnyn ja ennusteen kannalta tärkeitä. Hyvä sosiaalinen tukiverkosto ja yhteisöllinen myötätunto voivat suojata häiriön kehittymiseltä ja edistää siitä toipumista (Henriksson ja Lönnqvist 1999, Kessler 2000).

Traumaperäisen stressihäiriön etiologia on edelleen avoin. Suurelle osalle hyvinkin järkyttävän tilanteen kokeneista ihmisistä ei kehity tätä häiriötä. Osalle taas kehittyy vakava oireyhtymä jo suhteellisen tavallisten traumaattisen tapahtumien seurauksena. Jotkut tekijät siis altistavat toisia ihmisiä enemmän kuin toisia (McFarlane 2000). Vaikka aikaisemmat traumaattiset kokemukset ja monet psykiatriset häiriöt ovatkin keskimääräistä paljon yleisempiä traumaperäistä stressihäiriötä potevien historiassa, tila voi kehittyä myös ilman aikaisemmin ilmenneitä psykiatrisia häiriöitä tai aiempaa traumaattista elämänhistoriaa. Suuronnettomuudet tai rikokset ihmisyyttä vastaan voivat aiheuttaa traumaperäisen oireyhtymän kenelle tahansa.

13 vuodessa:

Noin puolella traumaperäistä stressihäiriötä potevista oireet lievittyvät itsestään ensimmäisten kolmen kuukauden aikana ilman erityisiä hoitotoimenpiteitä ja häviävät lähes kokonaan 13 vuodessa.

Olisi mielenkiintoista tietää millainen vaikutus traumaattisen tapahtuman jälkeen lähipiiristä saatavalla sosiaalisella tuella on oireiden muodostumiseen ja lievenemiseen. Veikkaisin sen olevan merkittävä, mutten tiedä onko asiaa tutkittu.

Yhteisölliset tekijät ovat häiriön synnyn ja ennusteen kannalta tärkeitä. Hyvä sosiaalinen tukiverkosto ja yhteisöllinen myötätunto voivat suojata häiriön kehittymiseltä ja edistää siitä toipumista (Henriksson ja Lönnqvist 1999, Kessler 2000).

Mulla ei ollut oikeastaan lainkaan sosiaalista tukea. Oma äitikin syytti kaikesta minua itseäni. Sen jälkeen lakkasin kertomasta ja puhumasta välttääkseni syylliseksi leimautumisen. Ei ihmekään, että musta tuli tällainen ptsd kroonikko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet sillalla, joka romahtaa, oletko sinä yhtä oikeutettu apuun kuin 50 muuta vahingoittunutta, vaikka se ruuhkauttaa ensihoidon ja sairaalat. Kyllä olet.

Ilmaisin itseäni huonosti. Siis tottakai lähtökohtaisesti oikeutettu apuun. Lähinnä se, että jos tuon esimerkin 50 muuta on vakavammin loukkaantunut (ammattilaisten arvio), ei silloin voi odottaa saavansa apua ennen kuin nuo 50 muuta on hoidettu.

Eli miten edes voi tietää lähtökohtaisesti sitä, onko itseään enemmän apua tarvitsevia ja miten silloin voi edes huudella, että minä ensin ja auttakaa nyt joku minuakin.

Ei sitä voikaan tietää. Joko yrität kaikin keinoin hankkia itsellesi apua tai hyväksyt sen, että tilanne pysyy ennallaan.

Kaikin keinoin avun hakeminen ei takaa pätevän hoidon saamista, mutta siihen voi kulua valtavasti energiaa ja vain puoliksi toteutettu hoito voi heikentää tilannetta.

Tietoa ja käytäntöjä traumatisoituneen hoidosta ei ikävä kyllä ole tarpeeksi lääkärienkään keskuudessa.

Eihän se takaakaan mitään, valitettavasti. Mutta mitä muita vaihtoehtoja sinulla on? Kukaan muu ei tule sinua pelastamaan, olet omillasi.

Muut ihmiset ei pelasta. Se on totta, että moni odottaa ihmistä, joka pelastaa.

Jos tulee itsensä kanssa toimeen, niin ei tarvitse odottaa ketään muita pelastamaan.

Itsensä kanssa voi tulla toimeen traumoista huolimatta.