Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija wrote:

Onko muilla (lapsuusajan kompleksinen trauma) samaa, että ei osaa ikinä arvioida, mikä on sopiva tapa toimia. Sitä on joko liian lähellä tai liian kaukana, liian avoin tai liian sulkeutunut, liian etäinen tai liian avulias, joustaa rajoistaan tai räjähtää lopulta jne jne.?

On. Itsellä on tämä, joka monella tuntuu olleen, että vanhemmat eivät olleet sinänsä laiminlyöviä, päihdeongelmaisia tms., mutta oli liian tiukka kasvatus, eikä säännöistä ja rajoista neuvoteltu, vaan jopa jostain hyvin pienestä tai nykymaailmassa jopa täysin anteeksi annettavasta asiasta tuli tukkapölly tai remmi tai viikon parin aresti. Ja sitä oppi pitämään normaalina niin, että oppiminen pois sen pitämisestä normaalina on vienyt aikaa. Nimenomaan omien lasten kanssa on ihan koko ajan pelkona, että ajaudun jompaan kumpaan kahdesta täysin vastakkaisesta ääripäästä. Joko haluan säästää lapseni omalta kohtaloltani ja en siksi uskalla asettaa lapsille rajoja ollenkaan, tai sitten räjähdän kuten omat vanhemmat, ja rankaisen lapsia jollain käytännössä yhtä kohtuuttomalla tavalla kuin minua rangaistiin, vaikka nyt sitten en esim. löisikään heitä.

Mietin sitä, että onko teillä hetkiä jolloin koette itsenne niin, että olette onnistuneita tai ns hyviä? Minulle tämä on niin harvinaista. Saatan olla hetken tyytyväinen jos esim pärjään jossain tilanteessa tai saan jotain asiaa eteenpäin. Siihen se sitten jää. Muuten en pidä itsestäni tai ole tyytyväinen oikein mihinkään itseeni liittyvään. Joskus ajattelen kuinka oikeasti katsoisin itseäni peiliin ollen tyytyväinen itseeni ja kävelisin tuolla kadulla ylpeästi. Nyt tuo mielikuva on kaukainen. En koe olevani mitään yhtään missään. Ja tämä kaikki kokonaisuutena eli ei vaan esim ulkonäön kautta. 

Vierailija wrote:

Onko muilla (lapsuusajan kompleksinen trauma) samaa, että ei osaa ikinä arvioida, mikä on sopiva tapa toimia. Sitä on joko liian lähellä tai liian kaukana, liian avoin tai liian sulkeutunut, liian etäinen tai liian avulias, joustaa rajoistaan tai räjähtää lopulta jne jne.?

Minulla tuo ei liity lapsuuteeni, mutta myöhempien kokemuksien kautta olen tavallaan itsekin näissä ajatuksissa. Pidän etäisyyttä tai sitten kiinnyn liikaa. Yleensä kuitenkin vältän sitä, että päästän ketään liian lähelle. Samalla yritän silti kestää paljon. Lopulta se asia mikä minua suututtaa on jos taas kerran kohdellaan huonosti. Lopulta se epäreiluus ja kaikki ikävä vaan saa suuttumaan. 

Koen paljonkin onnistumisia ja olevani hyvä ja taitava ja pidettykin. Tuo epäonnistuneeksi ja surulliseksi ja tarpeettomaksi itsensä tunteminen kuulostaisi trauman laukaisemalta masennukselta.

Minulla meni hetki, pitkään oikeastaan, myöntää lääkärin olevan oikeassa siinä, että trauma voi laukaista myös masennuksen, vaikka sitä pitää vaan loogisena seurauksena traumasta, että tuntuu pahalta tavoilla x, y ja z.

Videolla noin 25 minuutin kohdalla toteamus siitä, mistä johtuu se, että tällaiseen keskusteluun tulee loukkaamaan toisia.

Eivät pilanneet, mutta tuntuu siltä kuin elämäni olisi ollut ns. tauolla monta vuotta nuorena. Olin pahasti koulukiusattu ja perheessäni oli vakavia päihde- ja mt-ongelmia ja viidakon laki-tyyppistä hierarkiaa. En tiedä, johtuuko näistä vai luontaisesta burgeriudestani, mutta ikävälin 12-21 v hoidin vain pakolliset elämän asiat (koulu, riittävä liikunta, perustarpeet, pari sosiaalista suhdetta, joita perheen lisäksi oli) ja muuten toimin autopilotilla robottimaisesti päivästä toiseen ja en vain päivittänyt itseäni ajan tasalle. Elin eristäytynyttä ja suojattua elämää, enkä edes yrittänyt kasvaa tai itsenäistyä. En kahta ikätoveriani lukuun ottamatta kommunikoinut juuri ollenkaan muiden nuorten kanssa.

Kun 21-vuotiaana lähdin opiskelemaan, oli tunne ekan päivän aamuna sama kuin yläasteelle mennessä ja koulussa sitten hämmästyin suuresti kun ikäiseni "luokkakaverit" olivatkin ihan jo aikuisia. Asuivat omillaan, olivat olleet töissä ja seurustelivat, harrastivat seksiä jopa. Puhuivat politiikasta, uskonnosta ja omista arvoistaan fiksusti ja kantansa perustellen sekä keskustelivat vanhempien aikuisten kanssa kuin kaksi tasavertaista aikuista. Osasivat ylipäätään jutella. Matkustelivat ulkomaille ilman vanhempia ja ajoivat autoa, hoitivat itse omat lääkärikäyntinsä ja muut juoksevat asiansa.

Itselläni nuo kaikki keskustelutaitoja myöten olivat vielä 12-vuotiaan kengissä ja tuolloin tajusin, että siinä missä minulta oli jäänyt ne teinimeiningin ikävät puolet kokematta, niin siinä samalla olin skipannut myös ne hyödyllisetkin asiat. Olin sitten se nolo 25-vuotias joka örvelsi pussikaljojen kanssa ja 22-vuotias, joka tajusi liian hitaasti, että muita sen ikäisiä ei kiinnostanut jutella tubettajista. Sekä 24-vuotias omilleen muuttaja, mutta nyt lähes kolmekymppisenä alkaa tuntua vihdoin siltä, että teini-ikä on isolta osin takana. Enää ei myöskään hävetä olla vahingossa välillä lapsellinen, takapakin voi kompensoida sitten myöhemmin.

Jos huomaatte lastenne olevan vastaavassa tilanteessa, niin aina se ei ole niin suloista, että teini haluaa olla mahdollisimman pitkään lapsi. Tiettyyn kehitystasoon jämähtämisen takana on harvoin terveitä syitä ja ne olisi hyvä löytää ja ratkoa. Jutelkaa niille lapsillenne

Hyvä huomio tuo. Joillekin käy niin, että kehittyvät aiemmin - ainakin tietyiltä osin ja toisilla kehitys viivästyy. Tosin yleensä niillä aikaisin kehittyneillä on sitten aikuisuudessa ongelmia, kun ovat joiltain osin kuitenkin jämähtäneet teineiksi. 

Tuossa videossa on vielä parempi servaus trollille 49 minuuttia plus x sekuntia. 

Vierailija wrote:

Hyvä huomio tuo. Joillekin käy niin, että kehittyvät aiemmin - ainakin tietyiltä osin ja toisilla kehitys viivästyy. Tosin yleensä niillä aikaisin kehittyneillä on sitten aikuisuudessa ongelmia, kun ovat joiltain osin kuitenkin jämähtäneet teineiksi.

Itselläni oli silloin ihan lapsilapsena sellainen hyvä tasapaino, että tyyliin leikin pikkuautoilla vielä joskus kuudesluokkalaisenakin (joo olen mies), mutta niistä autoista, joiden pienoismalleja ne olivat, osasin toisaalta autoautistina ulkoa kaikki moottorin iskutilavuudet ja huippunopeudet ja kaikki. Ja laskin päiviä siihen kun täytän 18 ja saan auton ajokortin. Puhuin ikäistäni aikuisemmalla tavalla, mutta käyttäydyin ikäistäni lapsellisemmalla tavalla.

Traumat ehti tulla sitten yläasteella koulukiusaamisesta. Pärjäsin tämän autismiin kallellaan olevan puoleni ansiosta hyvin kaikessa pänttäämistä vaativassa opiskelussa, mutta toisaalta tulin sosiaalisesti epäsuosituksi. Ja sitten taas toisaalta tämä kuitenkin puolestaan pelasti kaikilta "joukossa tyhmyys tiivistyy" -teinihölmöilyiltä, esim. alkoholia en edes nauttinut ennen kuin 18-vuotiaana ensimmäisen kerran.

Tajusin vasta nyt näitä yllä olevia viestejä lukiessa, että olen ollut onnekas, koska kehitykseni olisi voinut viivästyä myös kokonaan eikä vain osittain, kuten tapahtui.

Vierailija wrote:

Mietin sitä, että onko teillä hetkiä jolloin koette itsenne niin, että olette onnistuneita tai ns hyviä? Minulle tämä on niin harvinaista. Saatan olla hetken tyytyväinen jos esim pärjään jossain tilanteessa tai saan jotain asiaa eteenpäin. Siihen se sitten jää. Muuten en pidä itsestäni tai ole tyytyväinen oikein mihinkään itseeni liittyvään. Joskus ajattelen kuinka oikeasti katsoisin itseäni peiliin ollen tyytyväinen itseeni ja kävelisin tuolla kadulla ylpeästi. Nyt tuo mielikuva on kaukainen. En koe olevani mitään yhtään missään. Ja tämä kaikki kokonaisuutena eli ei vaan esim ulkonäön kautta. 

Monestikin onnistun asioissa, joita teen, mutta se ei ole mitenkään parantanut itsetuntoani. Oikeastaan päinvastoin ollut piikki lihassa, kun pienestä pitäen on tullut arvostetuksi vain tekojen kautta. Ketään ei kiinnostanut, kuka todella olen ja mitä itse elämältä haluan. Vanhemmalleni se oli jopa ihan punainen vaate, että minä olisin saanut olla oma itseni ja rakentaa omannäköisen elämän, kun "eihän hänkään saanut". Kadotin sitten lopulta itsekin itseni ja kasvoin toisia miellyttäväksi suorittajaksi. Samalla aina salaa kalvanut sisäinen tyhjyys ja persoonattomuus. Mitä hyvänsä teen ja "saavutan", tunne aina oloni sysipaskaksi, kelvottomaksi ihmiseksi.

Tuosta kasvun viivästymisestä yms tuli paljon itsellekin mieleen kaikkea. Minullakin lapsuus meni ihan hyvin. Nuoruusessa elin itsekin niin, että kävin vaan koulussa ja oli pari harrastusta. Muuten kiusattiin ja olin yksinäinen arka ja ahdistunut teini. Tuo kiusaaminen jatkui myös lukioon ja itsetunto oli jo mennyt ihan täysin silloin. En näin päässyt uuteen alkuun. Lukion sain käytyä. Kuitenkin koko nuoruus jäi kuin välistä. Sen jälkeen alkoikin sitten se yhdessä viestissä mainittu "autopilotti" vaihe. Muutin muualle, mutta keskityin vaan selviämään eteenpäin. Mitään en saanut tehtyä ja yritin vaan pärjätä. En edes halunnut miettiä mitään opiskeluja yms, vaikka ne olivatkin mielessäni. Sattui vielä muutamia ikäviä asioita ihmisiin liittyen ja tavallaan menetin kaiken uskoni ihmisiin. Olen tällä tiellä edelleen. Aikuisena, mutta monesti mieleltäni kuin nuorena. Olen toisaalta järkevä ja en ole tyhmä. Muuten sitten ajatukset ja mielialat yms heittelevät. En usko itseeni. Jännitän monia juttuja. Olen yksinäinen ja lähes syrjäytynyt. Kaikki tämäkin aiheuttaa häpeää. Jos asiat olisivat menneet toisin voisin olla samalla tiellä kuin sukulaisnuori joka lukion jälkeen pääsi opiskelemaan ja jatkoi eteenpäin. Olin vaan liian loppu ja voimat vähissä. En luottanut itseeni tai muihin. Jännitin liikaa ja piti oikeasti nopeasti päästä paikkakunnalta pois. Minä pääsin pois, mutta tämä paikkakunta ei ole minua varten. En vaan voinut valita silloin toisin. Näin päädyin tällä tielle missä nyt olen. Tietysti jokainen vastaa elämästään. Ymmärrän sen. En minäkään esim vielä lukion alussa ajatellut, että elämäni menee näin sen jälkeen. Ehkä hyvä niin. 

Vielä pitää edelliseen  jatkaa, että itsekin mietin usein mikä on ikäiselleni sopivaa. Kun nuoruus on jäänyt kuin välistä niin en itsekään oikein osaa erottaa mikä aihepiiri yms sopii aikuisen elämään ja esim puheenaiheeksi. En tiedä mistä on "noloa" puhua tai mikä aikuisia kiinnostaa. Itsellä, kun kiinnostuksen aiheet kuten eläimet ja musiikki ovat niitä nuoruudesta jääneitä. Minun on vaikeaa nyt tavallaan "sijoittaa" itseni aikuisuuteen ja miettiä mistä on "normaalia" puhua. Sitten, kun olen muutenkin jäänyt ilman sosiaalista harjoitusta ja olen ujo niin helposti menee siihen etten tiedä lainkaan mistä puhua. Olen kuin tynnyrissä kasvanut siinä mielessä yksinäisen nuoruuden ja kiusattuna olemisen kautta. On jäänyt se sosiaalinen elämä suurimmaksi osin välistä. Itse en ole autisti. Mieluummin ehkä jotain vielä add piirteitä jos jotain haluaa hakea.

Muuten mietin liikaakin mitä toinen ajattelee ja vaikeaa ilmaista omia mielipiteitä. Vaikka kirjoitin olevani kuin tynnyrissä kasvanut niin se oikeastaan rajoittuu vaan tähän ihmisten kanssa toimimiseen ja sosiaalisiin juttuihin. Muuten tiedän paljon asioista. Ehkä se menee minullakin sitten sellaisen virallisuuden yms puolelle, kun en oikein osaa puhua mistään ja samalla jännitän. En osaa porukassa rento tai oikeastaan toimia muiden kanssa tavallisesti. 

Mä en koe ikinä mitään onnistumisen kokemuksia, iloa, mielihyvää. Elämä arvatenkin todella raskasta ja uuvuttavaa. 

Myös minun on vaikeaa tietää minkälainen olla sosiaalisissa tilanteissa, saatan puhua liikaa tai olla liian pidättyväinen. Saatan innostua liikaa (vaikka en itse innostumista tunnekaan) tai sitten olla liian flegmaattinen ja mekaaninen robotti. Aina hävettää ko. tilanteiden jälkeen. 

Miten innostuu tuntematta innostusta?

Joo, itsellä samaa, että tuntee että tuli vieneeksi liikaa tilaa jutuillaan tai sitten on tylsä möllöttäjä tms. 

Siten, että alkaa yhtäkkiä puhua jostain aiheesta paljon ja nopeammin, mutta olo on silti edelleen turta. 

Hyvin kirjotettu

Miettiessäni tätä kaikkea tulee aina se olo, että on vaan pakko joskus tavallaan luopua pelosta ja päästä jatkamaan elämää. En näe, että elämäni olisi sellaista kuin haluaisin. Syynä siihen on paljolti ikävät kokemukset. Silti vaikka kuinka yhtenä hetkenä uskon tähän niin taas joku ikävä juttu tavallaan vie sen uskon muutokseen. Näin käy usein. Olen samalla hyvin väsynyt elämääni. Oikeastaan kyllästynyt täysin ja tulee se oli, että tämän kaiken p*skan täytyy nyt loppua. Toisaalta osaan monesti iloita jostain kivasta jutusta, mutta se ei kanna pitkälle, kun katsoo kokonaisuutta. Tämä on vähän kuin jotain rääkkiä niin, että rasitan itsekin itseäni. 

Tänään on ollut taas huonompi päivä. Keskisormi niille, jotka jankkaavat omasta valinnasta ja asenteesta. Jos joku parantaisi mut tänään ja palaisin ennalleen, saisi saman tien 50.000 e. 

Tsemppiä teille jokaiselle ja paljon!

Minulla ei ole vakavia traumoja mutta rakkaalla ystävälläni on. Ihan hirveitä asioita, jotka kaikki olen luottamuksella kuunnellut ja kuuntelen. Ystäväni on ihana, vaikka onkin rikkinäinen ja käyttäytyminen välillä sen mukaista. Koko elämä jossain määrin pilalla toisten ihmisten tekojen vuoksi, mikä minusta tuntuu välillä todella todella surulliselta. Ja niin väärältä. Meillä on kuitenkin hyvä, syvä ystävyys ja paljon myös iloisia hetkiä. Luottamus on molemminpuolista. Olen oppinut ystävältäni paljon. Jokainen meistä on arvokas.

Vierailija wrote:

Tsemppiä teille jokaiselle ja paljon!

Minulla ei ole vakavia traumoja mutta rakkaalla ystävälläni on. Ihan hirveitä asioita, jotka kaikki olen luottamuksella kuunnellut ja kuuntelen. Ystäväni on ihana, vaikka onkin rikkinäinen ja käyttäytyminen välillä sen mukaista. Koko elämä jossain määrin pilalla toisten ihmisten tekojen vuoksi, mikä minusta tuntuu välillä todella todella surulliselta. Ja niin väärältä. Meillä on kuitenkin hyvä, syvä ystävyys ja paljon myös iloisia hetkiä. Luottamus on molemminpuolista. Olen oppinut ystävältäni paljon. Jokainen meistä on arvokas.

Kauniisti kirjoitettu. Kiitos tästä <3