Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ei parane.
04.05.2023 |
Asiakaspalvelutyössä tulee loppuvuodesta täyteen 3 vuotta. Tulos? Pelkään yhä sosiaalisia tilanteita yhtä paljon kuin aloittaessani. Ehkä jopa enemmän, kun nyt ne kohellukset ja sanojen kakomiset ei mene enää sen piikkiinkään että olen uusi työntekijä. Pelkään puhua työkavereille ja pelkään vastata viesteihin, puheluihin, sähköposteihin, kaikkeen. Tätä ei auta yhtään se että kommunikaatiotapaani on kutsuttu oudoksi ja usein en saa yhtään selvää mitä toinen osapuoli sanoi, tai kuulin väärin. Tämän takia olen käynyt tarkistuttamassa kuulonikin pariin otteeseen - tuloksena on aina ollut se että kuulo normaali, ei mitään vikaa.
Aina sanotaan että pitää vaan altistaa itseään, niin tilanne paranee. Milloin se alkaa parantua?
Kommentit (127)
Vierailija kirjoitti:
Paranee se ajan kanssa. Sinun pitää vain voittaa pelkosi. Ei sen kummempaa.
Minkä ajan? Ap:lla on mennyt kolme vuotta ilman paranemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuormitin kanssa itseäni ihan turhaan vuosikausia asiakaspalvelutyössä kuvitellen, että jotenkin se sosiaalisten tilanteiden jännittäminen ja kuormittavuus siedättyisi pois. Ja siihen jotenkin rutinoituisi. No ei ikinä käynyt niin ja koin työn todella henkisesti kuormittavaksi ja raskaaksi.
Olen tullut johtopäätökseen, mikä olisi ihan lapsuudesta saakka pitänyt ymmärtää, että oma temperamenttini vaan on tämmöinen, olen introvertti ja voin parhaiten, kun en kohtaa kymmeniä, tai jopa satoja ihmisiä päivässä enkä voi itseltäni sellaista vaatia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääkkeiksi tyrkytetään sitä iänikuista ketiapiinia. En suostu syömään enää yhtäkään antipsykoottia. Rauhoittavat auttaisi, mutta niitähän lääkärit ei kirjoita kuin toisilleen.
Tai tyrkytetään masennuslääkkeitä, joista ei hyötyä kun ei ole masentunut! Pyysin suoraan että täsmälääkitys jännitykseen mutta ei myönnetty. Joten ollaan sitten työkyvyttömiä.
Masennuslääkkeet auttaa myös ahdistukseen, ja sosiaalisten tilanteiden pelko on osa yleistä ahdistuneisuushäiriötä. Ei voi oikein olla pelkkä jännitys ilman ahdistusta sillä ne on jossain määrin sama asia.
On tullut syötyä masennuslääkkeitä, vei itsetuhoisuusen pois, mutta ei koskaan jännitystä työelämässä tai muissa tilanteissa. Ei sillä lääkkeellä työkykyiseksi tullut. Paranin masennuksesta, mutta jännitys jäi vuosien lääkkeiden syönnistä huolimatta. Työttömänä tämä elämä menee ihan hyvin, mutta kun ihmisen pitäisi voida elättää itsensä.
Minäkin altistin itseäni työelämässä palavereineen 15 vuotta, eikä auttanut, oireilu vain paheni loppua kohden, ilmeisesti koska oli riittävän pitkäkestoisesti ja toistuvasti stressannut. Loppuaikoina kaikki vapaa-aika meni lähinnä nukkuessa ja palautuessa. Käytin työelämässä ssri lääkettä + propralia, koska työn luonteen vuoksi rauhoittavia ei voinut käyttää. Myöskään terapiasta en ole saanut merkittävää apua.
Olenkin todennut, että siedettävään työelämään vaadittaisiin mahdollisuus käyttää (ainakin aluksi ja tarvittaessa muutoinkin) rauhoittavaa lääkitystä ja lisäksi riittävän vähän henkisesti kuormittava työ, eli ei jatkuvaa face to face asiakaspalvelua, palaverointia, esiintymistä, väentungoksessa olemista, kiirettä tai koulutuksia.
Tässä se ongelma vain onkin, rauhoittavat tekevät ainakin itsestäni fyysisesti jokseenkin velton, joten silloin ei oikein jaksaisi tehdä fyysisiä töitä, joista saattaisi juuri löytyä niitä vähemmän stressaavia toimenkuvia sosiaalisesti stressaavalle, kuten jokin kuljetusalan työ, asentajan työ, varastotyö yms. Lisäksi monissa töissä ei voi käyttää kolmio lääkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Niin, pelkäät mutta olet hyvin ollut töissä jo kolme vuotta. Meillä muillakin on ahdistavia ja epämiellyttäviä tuntemuksia mutta jos siitä huolimatta kykenemme elämään suht normaalisti niin se on vain elämää. Ongelma on siinä jos nämä rajoittaa ja ei kykene juurikin töihin.
Mukava rohkaisu, mutta täytyy kuitenkin tehdä selvä ero normaalin jännittämisen/ujouden piiriin kuuluvien tuntemusten ja sairaalloisen jännittämisen/sosiaalisten tilanteiden pelon välillä.
Että saa em diagnoosin jännittäminen saattaa olla useimmiten jo niin vaikeaa, että ilman tehokasta lääkitystä ihmisten ilmoille meneminen aiheuttaa tolkutonta hikoilua, silmin havaittavaa vapinaa (pää, jalat, kädet, ääni), muisti heikkenee ja ajattelu tökkii, saattaa huimata jne. Pahimmillaan nämä sairaudet invalidisoi/eristää ihmisen kotinsa vangiksi ilman asianmukaista lääkitystä ja terapiaa, pahimmillaan niistä huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääkkeiksi tyrkytetään sitä iänikuista ketiapiinia. En suostu syömään enää yhtäkään antipsykoottia. Rauhoittavat auttaisi, mutta niitähän lääkärit ei kirjoita kuin toisilleen.
Tai tyrkytetään masennuslääkkeitä, joista ei hyötyä kun ei ole masentunut! Pyysin suoraan että täsmälääkitys jännitykseen mutta ei myönnetty. Joten ollaan sitten työkyvyttömiä.
Masennuslääkkeet auttaa myös ahdistukseen, ja sosiaalisten tilanteiden pelko on osa yleistä ahdistuneisuushäiriötä. Ei voi oikein olla pelkkä jännitys ilman ahdistusta sillä ne on jossain määrin sama asia.
On tullut syötyä masennuslääkkeitä, vei itsetuhoisuusen pois, mutta ei koskaan jännitystä työelämässä tai muissa tilanteissa. Ei sillä lääkkeellä työkykyiseksi tullut. Paranin masennuksesta, mutta jännitys jäi vuosien lääkkeiden syönnistä huolimatta. Työttömänä tämä elämä menee ihan hyvin, mutta kun ihmisen pitäisi voida elättää itsensä.
Tunnen aika vahvasti asian suhteen koska vihdoinkin kun tunne-elämä on normaali niin ei anneta muuta vaihtoehtoja kuin masennuslääke. Niistä on vaikea vierottautua, vaikutti seksielämään, vei surun mukana muutkin tunteet. Se ainoa hyvä oli se että em halunnut kuolla. Pikkuhiljaa lääkityksen lopetuksen jälkeen aloitin itsehoidon, pistin elämäntavat uusiksi, ruokavalio kuntoon, liikunnan aloittaminen. Jossain vaiheessa aloin sitten lääkkeen poistuttua kehosta TUNTEMAAN asioita ja mietin että tätäkö on aito elämänhalu.
Ja tuo kaikki halutaan viedä väärällä lääkkeellä vain siksi että panikoin joissain tietyissä tilanteissa.
Vierailija kirjoitti:
Lääkkeet on keksitty. Terapiat ja keskusteluhömppä oli mulla ajanhaaskausta. Vain lääkkeet ja tk eläke pelastivat. Ahdistus- ja paniikkihäiriöt on aina seuraus jostakin, ei itsenäinen sairaus.
Tästä olen samaa mieltä. Hyvin yleisesti taustalla saattaa olla tietoiset tai tiedostomattomat lapsuuden traumat, kuten yleinen turvattomuus alkoholisti perheessä, kotiväkivalta tai seksuaalisen hyväksikäyttö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei auttanut altistus minulla ainakaan sosiaalisiin pelkoihini ja ahdistushäiriöön.
Geenit valitettavasti sanelevat kohtalomme. Mutta terapiaa suosittelen kaikesta huolimatta.Mikään terapia ei kylläkään tällaisiin auta. Mulla sosiaalisten tilanteiden pelko, ahdistuneisuushäiriö ja estynyt persoonallisuus, mutta sen verran pahoja että itse en pysty töissä käymään
Mulla kyllä auttoi, ensin traumaterapiaa ja myöhemmin vielä kognitiivista. Ihmisestä riippuu, mikä toimii.
Vierailija kirjoitti:
Ei parane ei. Minulla oli koulussa 6 vuotta kahvikuppineuroosi ruokalassa ja tietysti sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on ja pysyy joka päivä, kuin kirous. Näihin päiviin asti potilaille valehdellaan että altistaminen auttaa. Ehkä se auttaa lievissä tapauksissa tai väärissä diagnooseissa mutta ei todellakaan kaikilla. Tuottaa vaan sietämätöntä stressiä ja häpeää.
Tämä. Olen kyllä tämän sairauden "ansiosta" saanut nöyryyttää itseäni varsin riittävästi, eikä altistaminen ole juurikaan auttanut, vaikka hetkellisesti saattanutkin tulla voittajafiilis jos joskus mennyt sosiaalinen tilanne kunnialla läpi, vastapainona kuitenkin ollut niitä vähemmän kunniakkaasti sujuneita tilanteita. Altistaminen taitaakin auttaa lähinnä sairauden lievempään muotoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt voiko sosiaalisten tilanteiden pelko johtua vain luonteesta. Muistan jo pienenä olleeni arka ja ujo, juoksin kaupassa luokkakavereitani karkuun pukukoppiin. Ei ne ees olleet minua kiusanneet, mulla oli jo sillon mielessä että nyt ne kritisoi minua jotenkin, apua. Aikuisena olen melko samanlainen vieläkin, en juokse karkuun, mutta välttelen ihmisten kohtaamista ja stresaannun siitä. Olen minä sentään parisuhteen onnistunut jotenkin saamaan, senkin netissä, kun ei tarvinnut moneen kuukauteen ensin tavata ja pystyttiin tutustua kirjoitellen. Siitä olen onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Paranee se ajan kanssa. Sinun pitää vain voittaa pelkosi. Ei sen kummempaa.
Mutta kun niinhän minäkin tein lähes 15 vuotta, harva se päivä töissä "voitin" pelkoni ja menin tilanteisiin joita kammosin. Kyllähän se joskus sujui ok, mutta ei oireet helpottaneet ajankaan kanssa, enemmänkin se oli päivästä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lääkkeet on keksitty. Terapiat ja keskusteluhömppä oli mulla ajanhaaskausta. Vain lääkkeet ja tk eläke pelastivat. Ahdistus- ja paniikkihäiriöt on aina seuraus jostakin, ei itsenäinen sairaus.
Paniikkihäiriö voi johtua aivojen välittäjäaineista.
Sosiaalisten tilanteiden pelko tuntuu välillä olevan aika väärinymmärryksiä täynnä. Kun se vaihtelee tosi paljon miten pahana on kenelläkin. Itse en voi ruokailla ihmisjoukoissa tai juurikin juoda kahvia muiden kanssa. Käsien tärinä alkaa samantien ja myös pää tärisee, yritä siinä sitten syödä... Tämä on jäänteitä koulumaailmasta jolloin ruokailut oli kauheaa kun heiteltiin päälle aina ties mitä. En tarvinnut terapiaa tuon asian tajuamiseen, ja olen hyväksynyt olevani "sinkkuruokailija". Ei onneksi rajoita elämääni pahasti kun hyvin usein voi nauttia ruoasta ja juomasta yksin.
Tsemppiä kaikille jotka tuosta pelosta kärsii, vaikkei tsempit auta kun ei se sillä poistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääkkeet on keksitty. Terapiat ja keskusteluhömppä oli mulla ajanhaaskausta. Vain lääkkeet ja tk eläke pelastivat. Ahdistus- ja paniikkihäiriöt on aina seuraus jostakin, ei itsenäinen sairaus.
Paniikkihäiriö voi johtua aivojen välittäjäaineista.
Oletko lääkäri?
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt voiko sosiaalisten tilanteiden pelko johtua vain luonteesta. Muistan jo pienenä olleeni arka ja ujo, juoksin kaupassa luokkakavereitani karkuun pukukoppiin. Ei ne ees olleet minua kiusanneet, mulla oli jo sillon mielessä että nyt ne kritisoi minua jotenkin, apua. Aikuisena olen melko samanlainen vieläkin, en juokse karkuun, mutta välttelen ihmisten kohtaamista ja stresaannun siitä. Olen minä sentään parisuhteen onnistunut jotenkin saamaan, senkin netissä, kun ei tarvinnut moneen kuukauteen ensin tavata ja pystyttiin tutustua kirjoitellen. Siitä olen onnellinen.
Minä olin lapsena melko sosiaalinen, nuorena alkoi mukaan tulla ripaus ujoutta, mutta vasta aikuisuuden kynnyksellä alkoi varsinaiset oireet vaivaamaan. Pohjasyynä luultavasti lapsuuden traumat.
Jos mennään historiaa taaksepäin, niin tämä nykytilanne, jossa ihmisen edellytetään kohtaavan lukuisia ventovieraita ihmisiä päivässä on täysin epätavallinen ja luonnoton. Ihmiset on perinteisesti olleet tekemisissä oman perhepiirin, suvun ja kyläyhteisön kanssa. Näin on eletty vuosituhansia.
Kaupungistumisen, viestintäteknologian kehityksen ja somen myötä tämä on muuttunut, mutta onko ihminen muuttunut samassa tahdissa kehityksen kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Toki voit ottaa asian puheeksi työpaikalla jos siltä tuntuu. Et oo ensimmäinen joka tästä kärsii joten ymmärrystä voi löytyä. Tuohan äkkiä tuhookin koko ongelman.
Eikä todellakaan tuhoa aivokemiallista ongelmaa, ei se ole työyhteisön ymmärryksestä kiinni. Serotoninia voi kokeilla. Ajan myötä ongelma saattaa helpottua. Parasta tyytä tilanteeseen ja hyväksyä, että tätä se on. Jos alkaa ajattelemaan ja yrittämään liikaa, ongelma voi vaan mennä pahemmaksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt voiko sosiaalisten tilanteiden pelko johtua vain luonteesta. Muistan jo pienenä olleeni arka ja ujo, juoksin kaupassa luokkakavereitani karkuun pukukoppiin. Ei ne ees olleet minua kiusanneet, mulla oli jo sillon mielessä että nyt ne kritisoi minua jotenkin, apua. Aikuisena olen melko samanlainen vieläkin, en juokse karkuun, mutta välttelen ihmisten kohtaamista ja stresaannun siitä. Olen minä sentään parisuhteen onnistunut jotenkin saamaan, senkin netissä, kun ei tarvinnut moneen kuukauteen ensin tavata ja pystyttiin tutustua kirjoitellen. Siitä olen onnellinen.
Minä olen ollut ujo koko ikäni, sitä pidän synnynnäisenä ominaisuutena. Arkuuteni lapsena sekä teininä puhjennut suoranainen kauhu sos. tilanteissa taas olivat seurausta varhaislapsuudessa alkaneesta toistuvasta traumatisoitumisesta tärkeimmissä ihmissuhteissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki voit ottaa asian puheeksi työpaikalla jos siltä tuntuu. Et oo ensimmäinen joka tästä kärsii joten ymmärrystä voi löytyä. Tuohan äkkiä tuhookin koko ongelman.
Eikä todellakaan tuhoa aivokemiallista ongelmaa, ei se ole työyhteisön ymmärryksestä kiinni. Serotoninia voi kokeilla. Ajan myötä ongelma saattaa helpottua. Parasta tyytä tilanteeseen ja hyväksyä, että tätä se on. Jos alkaa ajattelemaan ja yrittämään liikaa, ongelma voi vaan mennä pahemmaksi.
Liika serotoniinikaan ei ole hyväksi jos sitä syö ilman että puutosta on.
Miten se altistuminen edes auttaa jos joka kerta esimerkiksi bussiin mennessä pyörtyy matkalla tai työhaastattelussa oksentaa ennen aikaa tai jopa kesken haastattelun. Tai asiakkaita palvellessa menee paniikkiin kesken päivän, lamaantuu tai jopa itkee koko loppupäivän pukukopissa. Ja näihinkin oireisiin määrätään masennuslääkkeitä, vaikka ihminen on kotona ihan normaali positiivinen itsensä. Mutta masennuslääkityksen myötä turtunut kotona kuten töissä kun normaali tunneskaala on sotkettu.