Oletko oppinut parisuhteista sillä tavoin, että seuraavassa parisuhteessasi olet tosissasi korjannut jonkun jutun omassa käytöksessäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottahan toki! Olen oppinut että kaiken vaatimani pitää olla miehessä, jos yhtään tuntuu että mies ei pysty eikä kykene johonkin mikä on minulla vatimuksena parisuhteelle, niin poikki samantien. 

Opin sen, etten koskaan enää ala tekemään mitään vain toisen vaatimuksesta tai että yritän olla jotain mitä en ole vain toisen mieliksi.

M

Komppaan tätä.

Oikein ahdisti lukea kommentoimaasi viestiä.

N

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottahan toki! Olen oppinut että kaiken vaatimani pitää olla miehessä, jos yhtään tuntuu että mies ei pysty eikä kykene johonkin mikä on minulla vatimuksena parisuhteelle, niin poikki samantien. 

Opin sen, etten koskaan enää ala tekemään mitään vain toisen vaatimuksesta tai että yritän olla jotain mitä en ole vain toisen mieliksi.

M

Komppaan tätä.

Oikein ahdisti lukea kommentoimaasi viestiä.

N

Itse luin sen eri lailla. En lukenut sitä niin, että toisen pitäisi muuttua, vaan luin sen niin, että ei halua tyytyä itselle vääränlaiseen kumppaniin. Eli käytännössä samaa lopputulostahan siinä tavoitellaan mitä tuokin, joka kirjoitti että haluaa kelvata omana itsenään eikä halua muuttua toisen mieliksi. Pointti molemmissa on se, että halutaan aitoa yhteensopivuutta.

Eri

Jos eron jälkeen hyppää suoraan uuteen suhteeseen, ero jää käsittelemättä ja samat virheet toistuvat todennäköisesti seuraavassa parisuhteessa.

Terapeutti Marika Rosenborg on havainnut, että eron jälkeen moni tekee ison väistöliikkeen ja aloittaa suhteen täysin erilaisen ihmisen kanssa kuin edellinen kumppani oli.

– Tai sitten käy niin, että löytää itsensä samoista asetelmista kuin edellisessä suhteessa. On myös sarjaseurustelijoita, heitä, jotka vaihtavat lennosta kumppania, kun eivät kestä yksinäisyyttä tai ajatusta siitä, että koko ajan on jotain vireillä.

Lennosta kumppania vaihtava tekee Rosenborgin mukaan karhunpalveluksen itselleen ja haavoittaa aiempaa kumppaniaan.

Tavallista on, että ongelmien ja eron syy nähdään puolisossa ja olosuhteissa, ei useinkaan itsessä.

Moni ryhtyy hakemaan apua ja tukea vasta siinä vaiheessa, kun seuraavakin suhde on ajanut karille. Rosenborg tietää toisen eron tuntuvan usein vielä ensimmäistäkin pahemmalta.

Eroseminaareja vuodesta 2003 vetänyt Rosenborg suosittelee Tinderin avaamisen sijasta itsetutkiskelua jokaiselle eronneelle. Hänen mukaansa vertaistukea tarjoaviin eroryhmiin hakeutuvia ihmisiä yhdistää se, että he haluavat tehdä erosta oppimiskokemuksen ja ymmärtää itseään.

– Eroryhmään tullaan, kun hoksataan, ettei exää syyttelemällä pääse eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Näistä kompromisseistä vielä (vastasin jo äsken, mutta palaan tähän vielä konkreettisella esimerkillä). Otan yhden esimerkin omasta suhdehistoriastani.

Yhden kumppanin kanssa erosimme, koska toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan eivät kohdanneet. Itselläni oli lapsia, ja en lasten takia halunnut muuttaa yhteen eikä minulla ollut mahdollisuutta niin tiiviiseen suhteeseen kuin hän olisi toivonut. Kumppanini taas olisi halunnut nähdä huomattavasti useammin, muuttaa kanssani yhteen ja perustaa uusperheen. En oikeasti näe, miten tästä olisi saanut kompromissin. Meillä oli vain täysin erilaiset elämäntilanteet ja täysin erilaiset toiveet suhteelle. Tämä ei tullut mitenkään ilmi alussa, koska alussa kumppani vaikutti olevan ok sen suhteen etten halunnut yhteenmuuttoa - sanoi jopa itsekin, että se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, kun hänelle lapsiperhe-elämä oli sen verran tuntematonta. Lopulta siis erosimme, olemme nykyisin hyvissä väleissä ja kumpikin olemme löytäneet uudet kumppanit - joiden kanssa toiveet kohtaavat paremmin. Hassua kyllä, hänellä on taas kumppani, jolla on lapsia, ja minulla lapseton kumppani - mutta silti nyt toiveet osuvat yksiin.

 

Suhteen aikana ei riidelty ja raivottu, vaan keskusteltiin omista toiveista ja miksi kumpikin haluaa sitä, mitä haluaa. Pohdimme yhdessä, onko elämämme yhteensovitettavissa vai ei. Päädyimme eroon siinä mielessä yhteisymmärryksessä, että vaikka siihen liittyi haikeutta ja surua, kuitenkin kumpikin samaan aikaan ymmärsi, että niin oli parempi. Pidimme vähän aikaa etäisyyttä, mutta tapasimme sitten ystävällisissä merkeissä ja olemme nykyisin hyvissä väleissä - kyselemme kuulumisia, nähdäänkin joskus.

Ymmärrän esimerkin, ja luen sen myös siin, ettei välillänne ollut tarpeeksi rakkautta. Jos oikeasti haluaa olla toisen kanssa, niin sitä pyrkii etsimään ratkaisun, joka molempia miellyttää. Jokin kolmas vaihtoehto.

Eikö sekin jo oikeastaan olisi ihan hyvä syy erota?

Juu on. Eihän teillä ollut yhteisiä lapsia. Sitä vastoin, jos on yhteisiä lapsia, niin asia pitää ratkaista terapeutin kanssa, ei eroamalla. En sano, että koskaan ei saisi erota, mutta lasten takia pitää hakea apua.

Ohis, mutta terapeutin juttusille meneminen ei tarkoita sitä, että erolta vältytään tai ongelmat poistuvat. Aika usein myös terapeutin luona käyneet päätyvät eroon, mutta jos aiemmin on riidelty, terapeutin kanssa keskusteltua osataan puhua asiat asiallisesti. Ei se pariterapeutti mitään tae ole suhteen jatkumisesta. Ja tietysti aina ei kyseessä ole sellainen asia, josta koetaan edes tarpeelliseksi mennä terapeutille.

Tarkoitin terapeutin luona käymisellä sitä, että kaikki kivet käännetään. Että ainakin yritettiin löytää ratkaisu.

No mitä jos syynä on se, että jompi kumpi ei enää rakasta? Eihän silloin siihen voi löytää mitään ratkaisua terapeutin vastaanotolta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Näistä kompromisseistä vielä (vastasin jo äsken, mutta palaan tähän vielä konkreettisella esimerkillä). Otan yhden esimerkin omasta suhdehistoriastani.

Yhden kumppanin kanssa erosimme, koska toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan eivät kohdanneet. Itselläni oli lapsia, ja en lasten takia halunnut muuttaa yhteen eikä minulla ollut mahdollisuutta niin tiiviiseen suhteeseen kuin hän olisi toivonut. Kumppanini taas olisi halunnut nähdä huomattavasti useammin, muuttaa kanssani yhteen ja perustaa uusperheen. En oikeasti näe, miten tästä olisi saanut kompromissin. Meillä oli vain täysin erilaiset elämäntilanteet ja täysin erilaiset toiveet suhteelle. Tämä ei tullut mitenkään ilmi alussa, koska alussa kumppani vaikutti olevan ok sen suhteen etten halunnut yhteenmuuttoa - sanoi jopa itsekin, että se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, kun hänelle lapsiperhe-elämä oli sen verran tuntematonta. Lopulta siis erosimme, olemme nykyisin hyvissä väleissä ja kumpikin olemme löytäneet uudet kumppanit - joiden kanssa toiveet kohtaavat paremmin. Hassua kyllä, hänellä on taas kumppani, jolla on lapsia, ja minulla lapseton kumppani - mutta silti nyt toiveet osuvat yksiin.

 

Suhteen aikana ei riidelty ja raivottu, vaan keskusteltiin omista toiveista ja miksi kumpikin haluaa sitä, mitä haluaa. Pohdimme yhdessä, onko elämämme yhteensovitettavissa vai ei. Päädyimme eroon siinä mielessä yhteisymmärryksessä, että vaikka siihen liittyi haikeutta ja surua, kuitenkin kumpikin samaan aikaan ymmärsi, että niin oli parempi. Pidimme vähän aikaa etäisyyttä, mutta tapasimme sitten ystävällisissä merkeissä ja olemme nykyisin hyvissä väleissä - kyselemme kuulumisia, nähdäänkin joskus.

Ymmärrän esimerkin, ja luen sen myös siin, ettei välillänne ollut tarpeeksi rakkautta. Jos oikeasti haluaa olla toisen kanssa, niin sitä pyrkii etsimään ratkaisun, joka molempia miellyttää. Jokin kolmas vaihtoehto.

Eikö sekin jo oikeastaan olisi ihan hyvä syy erota?

Juu on. Eihän teillä ollut yhteisiä lapsia. Sitä vastoin, jos on yhteisiä lapsia, niin asia pitää ratkaista terapeutin kanssa, ei eroamalla. En sano, että koskaan ei saisi erota, mutta lasten takia pitää hakea apua.

Ohis, mutta terapeutin juttusille meneminen ei tarkoita sitä, että erolta vältytään tai ongelmat poistuvat. Aika usein myös terapeutin luona käyneet päätyvät eroon, mutta jos aiemmin on riidelty, terapeutin kanssa keskusteltua osataan puhua asiat asiallisesti. Ei se pariterapeutti mitään tae ole suhteen jatkumisesta. Ja tietysti aina ei kyseessä ole sellainen asia, josta koetaan edes tarpeelliseksi mennä terapeutille.

Tarkoitin terapeutin luona käymisellä sitä, että kaikki kivet käännetään. Että ainakin yritettiin löytää ratkaisu.

No mitä jos syynä on se, että jompi kumpi ei enää rakasta? Eihän silloin siihen voi löytää mitään ratkaisua terapeutin vastaanotolta. 

Niin. Silloin syy on itsessä. Ei se rakkaus katoa jos suhteessa on itselleen rehelliset ihmiset suhteen alusta lähtien.

Ompa täällä palstalla täydellistä sakkia. Suurin virhe on se ettei huomannut muiden virheitä tarpeeksi hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut ongelmallisia, riitaisia tai vaikeita suhteita. Itselleni ei niinkään ole tullut tarvetta korjata omaa käytöstäni, koska suhteet eivät ole päättyneet riitoihin, ja yhdenkään eksän kanssa ei ole välit poikki. Kahden kanssa olen hyvissä väleissä, kahden muun kanssa ei olla tekemisissä, mutta jos nähtäisiin, niin ihan hyvässä hengessä juteltaisiin. En koe tehneeni suhteissa virheitä, joskin tokihan jokainen ihmissuhde silti opettaa aina jotain.

Miksi tätä on alapeukutettu? Onko jotenkin huono asia, että suhteet eivät ole riitaisia ja ongelmaisia, tai että eksien kanssa on hyvissä väleissä eron jälkeenkin ja ajattelee heistä hyvää?

En alapeukuttanut, mutta kyllä sekin jostain kertoo, että suhteet vain kuivuu kasaan. Että ei yritetä edes ylläpitää lähesyyttä?

Kirjoitinko, että suhteet vain kuiivuivat kasaan? En. Itse asiassa en avannut erojen syitä ollenkaan, ja toisaalta kun eksiä on vain neljä, voi siitä päätellä, että ihan lyhyiksi eivät ole suhteet jääneet (olen kuitenkin nyt nelikymppinen). Tai no yksi suhteista jäi lyhyeksi, mutta siinäkin ero johtui siitä, että ei oikein toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan kohdanneet, haluttiin liian erilaisia asioita.  Kyllä niissä menneissä suhteissa oli läheisyyttä, niin henkistä kuin fyysistäkin. Ja erojen syyt olivat sellaisia, että kummankaan osapuolen ei ollut syytä katkeroitua eikä yksikään ero johtunut mistään sellaisesta, että jompi kumpi olisi tehnyt jotain ikävää (pettänyt, ollut väkivaltainen, tms), ei ole ollut tarpeen katkaista välejä, kun  on ihan hyvässä hengessä osattu keskustella asiat erossa.

Onko joillain se oletus, että läheisyyden mukana tulee aina

Olen tuo, jolle vastaat. Kirjoitin vain olettamuksesta.

Minulla on vain yksi eksä, eka avioliittoni kesti 20vuotta. Ero oli riitaisa. En ole koskaan ymmärtänyt eroja, joissa erotaan kavereina. Miksi ylipäätään erotaan (jos lapsia), jos tulee niin hyvin toisen kanssa toimeen? Eli olettamukseni on, että suhde on muuttunut kaverilliseksi. Ja oman kokemukseni mukaan kaveriksi muututaan, kun ei viitsitä nähdä vaivaa läheisyyden ylläpitämiseen sen jälkeen, kun intohimo vähenee.

Asiat eivät aina ole noin yksinkertaisia. Minulla ei ole ollut yhtään riitaisaa eroa. Pisin suhde päättyi periaatteessa molempien toiveesta - kumpikin oli tahollaan miettinyt asiaa, suhde ei toiminut eikä enää sovittu samalla lailla yhteen kuin joskus nuorena. Suhde ei ollut varsinaisesti riitaisa, mutta yhdessä asuminen ei kuitenkaan toiminut. Tullaan kyllä hyvin toimeen, mutta voimme molemmat paremmin ja tuleme paremmin toimeen, kun asumme erillään ja elämme omaa elämäämme. Lapsia on.

Mutta joskus sekin, että intohimo loppuu ja suhde muuttuu kaverilliseksi, voi pohjimmiltaan johtua siitä, että henkilöt ovat itse muuttuneet - kasvaneet siis eri suuntiin. Tällaista tapahtuu varmaan todennäköisemmin silloin, kun on menty yhteen aika nuorina, koska ihmisen persoona kehittyy ja muuttuu vielä siinä vaiheessa. 

Ero voi tapahtua hyvässä hengessä myös silloin, kun eron syy on jokin perustavanlaatuinen eroavaisuus, jota ei saada ratkaistuksi. Tällöin kumpikin osapuoli pystyy käsittämään, että oikeasti ei sovitakaan niin hyvin yhteen, ja että molemmille voi olla parempi etsiä joku toinen, enemmän itsen kanssa yhteensopiva kumppani. Tällaisia eroavaisuuksia voivat olla esim. erilaiset toiveet lasten, suhdemuodon, yhdessä asumisen tai seksin suhteen. 

Eli juurisyy onnse, ettei kumpikaan ei halua tehdä komromisseja?

Näistä kompromisseistä vielä (vastasin jo äsken, mutta palaan tähän vielä konkreettisella esimerkillä). Otan yhden esimerkin omasta suhdehistoriastani.

Yhden kumppanin kanssa erosimme, koska toiveet suhdetta ja tulevaisuutta kohtaan eivät kohdanneet. Itselläni oli lapsia, ja en lasten takia halunnut muuttaa yhteen eikä minulla ollut mahdollisuutta niin tiiviiseen suhteeseen kuin hän olisi toivonut. Kumppanini taas olisi halunnut nähdä huomattavasti useammin, muuttaa kanssani yhteen ja perustaa uusperheen. En oikeasti näe, miten tästä olisi saanut kompromissin. Meillä oli vain täysin erilaiset elämäntilanteet ja täysin erilaiset toiveet suhteelle. Tämä ei tullut mitenkään ilmi alussa, koska alussa kumppani vaikutti olevan ok sen suhteen etten halunnut yhteenmuuttoa - sanoi jopa itsekin, että se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, kun hänelle lapsiperhe-elämä oli sen verran tuntematonta. Lopulta siis erosimme, olemme nykyisin hyvissä väleissä ja kumpikin olemme löytäneet uudet kumppanit - joiden kanssa toiveet kohtaavat paremmin. Hassua kyllä, hänellä on taas kumppani, jolla on lapsia, ja minulla lapseton kumppani - mutta silti nyt toiveet osuvat yksiin.

 

Suhteen aikana ei riidelty ja raivottu, vaan keskusteltiin omista toiveista ja miksi kumpikin haluaa sitä, mitä haluaa. Pohdimme yhdessä, onko elämämme yhteensovitettavissa vai ei. Päädyimme eroon siinä mielessä yhteisymmärryksessä, että vaikka siihen liittyi haikeutta ja surua, kuitenkin kumpikin samaan aikaan ymmärsi, että niin oli parempi. Pidimme vähän aikaa etäisyyttä, mutta tapasimme sitten ystävällisissä merkeissä ja olemme nykyisin hyvissä väleissä - kyselemme kuulumisia, nähdäänkin joskus.

Ymmärrän esimerkin, ja luen sen myös siin, ettei välillänne ollut tarpeeksi rakkautta. Jos oikeasti haluaa olla toisen kanssa, niin sitä pyrkii etsimään ratkaisun, joka molempia miellyttää. Jokin kolmas vaihtoehto.

Eikö sekin jo oikeastaan olisi ihan hyvä syy erota?

Juu on. Eihän teillä ollut yhteisiä lapsia. Sitä vastoin, jos on yhteisiä lapsia, niin asia pitää ratkaista terapeutin kanssa, ei eroamalla. En sano, että koskaan ei saisi erota, mutta lasten takia pitää hakea apua.

Ohis, mutta terapeutin juttusille meneminen ei tarkoita sitä, että erolta vältytään tai ongelmat poistuvat. Aika usein myös terapeutin luona käyneet päätyvät eroon, mutta jos aiemmin on riidelty, terapeutin kanssa keskusteltua osataan puhua asiat asiallisesti. Ei se pariterapeutti mitään tae ole suhteen jatkumisesta. Ja tietysti aina ei kyseessä ole sellainen asia, josta koetaan edes tarpeelliseksi mennä terapeutille.

Tarkoitin terapeutin luona käymisellä sitä, että kaikki kivet käännetään. Että ainakin yritettiin löytää ratkaisu.

No mitä jos syynä on se, että jompi kumpi ei enää rakasta? Eihän silloin siihen voi löytää mitään ratkaisua terapeutin vastaanotolta. 

Niin. Silloin syy on itsessä. Ei se rakkaus katoa jos suhteessa on itselleen rehelliset ihmiset suhteen alusta lähtien.

Eli jos toinen lakkaa rakastamasta ja haluaa eron, niin syy on aina siinä toisessa sitten vai?

Vierailija kirjoitti:

Ompa täällä palstalla täydellistä sakkia. Suurin virhe on se ettei huomannut muiden virheitä tarpeeksi hyvin. 

Mitä tarkoitat?

Täällähän nimenomaan monet ovat sanoneet missä itse teki väärin ja mitä ei aio toista seuraavassa suhteessa.

Olen ollut vain yhdessä parisuhteessa jo yli 40 vuotta. Olemme kumpikin oppineet toisistamme.

Vierailija kirjoitti:

Ompa täällä palstalla täydellistä sakkia. Suurin virhe on se ettei huomannut muiden virheitä tarpeeksi hyvin. 

Tyypillinen narsisitisen ihmisen tapa on kääntää keskustelun suuntaa juuri noin. Tää on niiiin nähty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottahan toki! Olen oppinut että kaiken vaatimani pitää olla miehessä, jos yhtään tuntuu että mies ei pysty eikä kykene johonkin mikä on minulla vatimuksena parisuhteelle, niin poikki samantien. 

Opin sen, etten koskaan enää ala tekemään mitään vain toisen vaatimuksesta tai että yritän olla jotain mitä en ole vain toisen mieliksi.

M

Komppaan tätä.

Oikein ahdisti lukea kommentoimaasi viestiä.

N

Itse luin sen eri lailla. En lukenut sitä niin, että toisen pitäisi muuttua, vaan luin sen niin, että ei halua tyytyä itselle vääränlaiseen kumppaniin. Eli käytännössä samaa lopputulostahan siinä tavoitellaan mitä tuokin, joka kirjoitti että haluaa kelvata omana itsenään eikä halua muuttua toisen mieliksi. Pointti molemmissa on se, että halutaan aitoa yhteensopivuutta.

Eri

Jos mies kirjoittaisi samaan malliin naisesta, niin olisi taas aivan erilaiset näkökulmat. "Jos nainen ei pysty eikä kykene" yms.

Vierailija kirjoitti:

Jos eron jälkeen hyppää suoraan uuteen suhteeseen, ero jää käsittelemättä ja samat virheet toistuvat todennäköisesti seuraavassa parisuhteessa.

Terapeutti Marika Rosenborg on havainnut, että eron jälkeen moni tekee ison väistöliikkeen ja aloittaa suhteen täysin erilaisen ihmisen kanssa kuin edellinen kumppani oli.

– Tai sitten käy niin, että löytää itsensä samoista asetelmista kuin edellisessä suhteessa. On myös sarjaseurustelijoita, heitä, jotka vaihtavat lennosta kumppania, kun eivät kestä yksinäisyyttä tai ajatusta siitä, että koko ajan on jotain vireillä.

Lennosta kumppania vaihtava tekee Rosenborgin mukaan karhunpalveluksen itselleen ja haavoittaa aiempaa kumppaniaan.

Tavallista on, että ongelmien ja eron syy nähdään puolisossa ja olosuhteissa, ei useinkaan itsessä.

Moni ryhtyy hakemaan apua ja tukea vasta siinä vaiheessa, kun seuraavakin suhde on ajanut karille. Rosenborg tietää toisen eron tuntuvan usein vielä ensimmäistäkin pahemmalta.

Eroseminaareja vuodesta 2003 vetänyt Rosenborg suosittelee Tinderin avaamisen sijasta itsetutkiskelua jokaiselle eronneelle. Hänen mukaansa vertaistukea tarjoaviin eroryhmiin hakeutuvia ihmisiä yhdistää se, että he haluavat tehdä erosta oppimiskokemuksen ja ymmärtää itseään.

– Eroryhmään tullaan, kun hoksataan, ettei exää syyttelemällä pääse eteenpäin.

Rosenborg tietää mistä puhuu. Jotkut vaihtavat kaksikin kertaa avioliitosta seuraavaan ja kolmaskin sitten kaatuu. Mutta nämä tyypit syyttävät aina jotain muuta kuin itseään. Eivät pysty katsomaan peiliin vaan vika on vaikka ahtaissa normeissa heidän mielestäån.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut, mutta varmaankin sitten käänteisesti, huonossa mielessä. Ekassa suhteessani olin luottavainen ja rauhallinen, sen jälkeen minun on ollut hyvin vaikea luottaa ja olen mennyt vain huonommaksi parisuhdeihmiseksi.

Kun olit alussa luottavainen, niin mitä tapahtui, ettet enää luota?

Olin vain niin sinisilmäinen ja uskoin kaiken mitä toinen minulle sanoi. Miten olen "paras" ja ainut jonka haluaa, ei asuttu yhdessä ja toisella ramppasi kaikenmaailman "kavereita" kylässä enkä epäillyt mitään koska niin kovin luotin että minusta tykkää vain. Kaikki oli lopulta valetta ja nyt olen siellä toisessa päädyssä, etten usko mitään mitä minulle sanotaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Enää en tee sitä virhettä, että antaisin mahdollisuuden miehelle jota kohtaan minulla ei edes ollut tunteita. Hänkin taisi olla vain tyytyjä, koska kohteli minua huonosti.

Seuraavan kerran pitää oikeasti rakastua, jos vielä aion suhteeseen.

Elikä nostin rimaa.

Mäkin nostin rimaa, mutta päinvastoin. Eli päätin että seuraavalla kerralla pitää olla muutakin kuin suuria tunteita. Siihen asti riitti että rakastui päätä pahkaa, ja huonostihan siinä käy kun tunteet sumentaa järjen. Löysinkin sitten kaveristani aviomieheni. Ei ollut suuria rakatumisen tunteita, vaan tieto siit äettä toinen on hyvä ihminen, ja halu viettää hänen kanssaan lopun ikää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Enää en tee sitä virhettä, että antaisin mahdollisuuden miehelle jota kohtaan minulla ei edes ollut tunteita. Hänkin taisi olla vain tyytyjä, koska kohteli minua huonosti.

Seuraavan kerran pitää oikeasti rakastua, jos vielä aion suhteeseen.

Elikä nostin rimaa.

Mäkin nostin rimaa, mutta päinvastoin. Eli päätin että seuraavalla kerralla pitää olla muutakin kuin suuria tunteita. Siihen asti riitti että rakastui päätä pahkaa, ja huonostihan siinä käy kun tunteet sumentaa järjen. Löysinkin sitten kaveristani aviomieheni. Ei ollut suuria rakatumisen tunteita, vaan tieto siit äettä toinen on hyvä ihminen, ja halu viettää hänen kanssaan lopun ikää. 

Näinpä. Fiksut ihmiset tietävät että pelkkä huuma ei pitkälle riitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottahan toki! Olen oppinut että kaiken vaatimani pitää olla miehessä, jos yhtään tuntuu että mies ei pysty eikä kykene johonkin mikä on minulla vatimuksena parisuhteelle, niin poikki samantien. 

Tämän lisäksi nykyiseni kohdalla päätin että puhua pitää, ja uskaltaa kertoa omista haluistani, peloistani ja toiveistani, tai muuten on turha itkeä sitten kun ne eivät tule huomioiduksi. 

Myöskään en odota että ajatuksiani osataan lukea, vaan kerron jos joku vaivaa. 

Tämän mä opin myös edellisestä suhteesta. Ymmärsin suhteen päätyttyä, että suhde ei oikeasti toimi, jos ei uskalla puhua. Suhde ei toimi, jos asiat vain lakaistaan maton alle ja teeskennellään, että niitä ei ole. Kyllä ne hiertävät asiat siellä maton alla lymyilevät ja niihin useimmiten se suhde sitten kaatuu. Eli opin, että asioista on pakko puhua. Ei voi vain olla hiljaa ja teeskennellä, ettei huomaa asioita, jotka vaivaavat.

Tämä viimeinen kommentti voisi olla mun kirjoittama. Mutta aistin kai jotenkin, että mies ei kestä, jos nostan kissan (ellei peräti virtahevon) pöydälle. Tiesin, että edellisissä suhteissa oli ollut ongelmaa samasta asiasta, enkä tietenkään halunnut olla yhtä niuho kuin eksät. Lopulta oli kuitenkin pakko ottaa asia puheeksi ja siihen se suhde sitten loppupeleissä rysähti. Minä sain tietysti syyt päälleni ja käyn läpi edelleen sitä traumaa monta tuntia päivässä, vaikka erosta on kohta kaksi kuukautta ja olen saanut apua monelta suunnalta.

Seuraavassa suhteessa sitten virtahepo pöydälle jo ennen kuin tapailu muuttuu seurusteluksi. Näin minä tein, ja kyllä kannatti.

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä suhteessa mies oli suhteettoman mustasukkainen ja väkivaltainen aluksi ilman syytä. No tuo käytös ajoi minut haaveilemaan muista miehistä (sellaisista kilteistä) ja sehän kiihdytti mieheni raivoa.

Ja haaveilut konkretisoituivatkin eli ihan pokkana kävin baareissa ja juttelin miesten kanssa ja yritin löytää parempaa, sillä en enää halunnut olla sellaisen väkivaltaisen kanssa. Suhteemme oli on off, on off. Ja joo, salaa tein kaiken ja niinpä miehellä olikin sitten syy loppupeleissä olla raivona.

Kun lopullinen ero tapahtui, päätin, että seuraavaksi haluan täysin läpinäkyvän suhteen, jossa ei ole salaisuuksia eikä katsella vieraisiin pöytiin, koska se oli mielestäni ollut niin karseaa. Ja sellaisen suhteen sainkin. En pitänyt mitään yhteyttä yhteenkään mieheen ja olin 100% uskollinen. Mieskään ei ollut mikään raivopäinen väkivaltahullu.

Edellisessä suhteessa siis tykkäsit härnätä miesystävääsi, käyttäen valtaasi hänen heikkouteensa. Mutta tuskin jaksoit kovin pitkään toistakaan ääripäätä, jossa pidättäydyit härmäämisestä "abslutismin" avulla. Luultavasti tylsistyit lähes kuoliaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottahan toki! Olen oppinut että kaiken vaatimani pitää olla miehessä, jos yhtään tuntuu että mies ei pysty eikä kykene johonkin mikä on minulla vatimuksena parisuhteelle, niin poikki samantien. 

Tämän lisäksi nykyiseni kohdalla päätin että puhua pitää, ja uskaltaa kertoa omista haluistani, peloistani ja toiveistani, tai muuten on turha itkeä sitten kun ne eivät tule huomioiduksi. 

Myöskään en odota että ajatuksiani osataan lukea, vaan kerron jos joku vaivaa. 

Tämän mä opin myös edellisestä suhteesta. Ymmärsin suhteen päätyttyä, että suhde ei oikeasti toimi, jos ei uskalla puhua. Suhde ei toimi, jos asiat vain lakaistaan maton alle ja teeskennellään, että niitä ei ole. Kyllä ne hiertävät asiat siellä maton alla lymyilevät ja niihin useimmiten se suhde sitten kaatuu. Eli opin, että asioista on pakko puhua. Ei voi vain olla hiljaa ja teeskennellä, ettei huomaa asioita, jotka vaivaavat.

Tämä viimeinen kommentti voisi olla mun kirjoittama. Mutta aistin kai jotenkin, että mies ei kestä, jos nostan kissan (ellei peräti virtahevon) pöydälle. Tiesin, että edellisissä suhteissa oli ollut ongelmaa samasta asiasta, enkä tietenkään halunnut olla yhtä niuho kuin eksät. Lopulta oli kuitenkin pakko ottaa asia puheeksi ja siihen se suhde sitten loppupeleissä rysähti. Minä sain tietysti syyt päälleni ja käyn läpi edelleen sitä traumaa monta tuntia päivässä, vaikka erosta on kohta kaksi kuukautta ja olen saanut apua monelta suunnalta.

Seuraavassa suhteessa sitten virtahepo pöydälle jo ennen kuin tapailu muuttuu seurusteluksi. Näin minä tein, ja kyllä kannatti.

Tapailu on SUHDE. Kas kun tavatessakin on seuraa, romanttista yhdessäoloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen. Se on vain johtanut hyväksikäyttöön ja väkivallan uhkaan. Suomalainen mies ei halua puhua ongelmia selviksi tai joustaa mistään saatika kunnioita puolisonsa rajoja, tarpeita,moraalia tai aikaa. Joten on joutunut vielä kerran oppimaan uusiksi, että laittaa stopin heti kun tulee yksikin asia mikä aiheuttaa epämukavan olon ja poistaa itsensä kuviosta.

Tämäpä juuri. Jos edellytät aivan normaaleja asioita kuten terveitä rajoja sekä rehellisyyttä niin on miehiä jotka pitävät tällaista ehdottomuutena. Reppanoita ovat.

Totta. Minun eksäni sanoi aina, että olen niin ehdoton ja joustamaton, silloin kun rajani tulivat vastaan. Tajusin vasta silloin, että vika oli hänessä eikä sittenkään minussa, kun hän jäi sivusuhteesta kiinni. Kuulin, että ongelma on siinä, että olen niin pienisydäminen.

Empatiakyvyttömät ihmiset harrastavat sivusuhteita toistuvasti elämässään. Onneksi nuoremmat sukupolvet ovat tutkimustenkin mukaan alkaneet suhtautumaan entistä tuomitsevammin niihin.

Nuoret ovat vuosikymmeniä suhtautuneet sivusuhteisiin tuomitsevammin kuin vanhemmat ihmiset. Asenteet löystyy vanhetessa, kun kirkasotsaisuus häviää ja yhä useampi on itse sivusuhteiluun ihan itse syyllistynyt.

Voi olla, mutta kohdallani päinvastoin. En enää koe olevani se jumala ja jeesus joka saa päättää kumppanini puolesta onko hänen suhteensa yksiavioinen vai ei. Nuorempana ajattelin että minä olen tärkein, ja koska elämäni on minun, niin minä teen miten tykkään. Eli petin kumppania, vaikka järkevämpää olisi ollut erota. Sinänsä nuo eivät harmita, koska kumppani oli itse niin inhottava minulle, mutta enää en lähtisi pettämään, vaikak nyt olen vanhempi, ja olen itse sivusuhteillut.

Kaikki muu paitsi liitto tai siihen lupautuminen (kihlat) on seurustelua, tapailua, yhdessä asumista, etäsuhdetta, seksisuhdetta, jne. - mitä tahansa romanttista, mutta ei lupausta. Lyhyesti: SUHTEITA.